Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.
Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.
Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.
Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.
Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.
En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.
Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:
Tärkeintä ei ole, että vauva on terve Tärkeintä on jäädä henkiin
Tärkeintä ei ole saavuttaa neuvolakirjan jokaista kohtaa ” normaaliin tahtiin” Vaan olla oman neuvolakirjansa Indiana Jones Oman elämänsä sankari ja vähän muidenkin aika paljon muidenkin
Tärkeintä ei ole olla sitä mitä muut toivoivat luulivat tai odottivat Tärkeää ei ole olla kummankaan näköinen Tärkeää on olla oman itsensä näköinen ja pitää vahvasti kaksin käsin kiinni siitä mitä elämäksi sanotaan
Tärkeintä on olla yhdessä ja jaksaa Olla paikalla silloin kun välittämistä jaetaan
Tärkeintä on kuulua johonkin ja hengittää samaan tahtiin sen porukan kanssa jota myös perheeksi kutsutaan.
Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.
Voi näitä helteitä, jotka meitä hellii. Aivan mahtavaa, kun työpäivän jälkeen jaksaa raahata silloin tällöin pesueensa vielä pienelle iltakävelylle ja ihmettelemään lähiluontoa. Tällä kertaa Littoistenjärvelle, joka sijaitsee kuten varmaan arvaten saattaa; Littoisissa. Se on siitä metka paikka, että osa siitä kuuluu Kaarinaan ja osa Lietoon.
Luontopolun voi aloittaa uimarannalta (osoite on Vanha Littoistentie 150, jonka liepeiltä kääntyy hiekkatie rannan tuntumaan, johon voi auton jättää). Toinen vaihtoehto on lähteä luontopolun toisesta päästä Verkatehtaan rannalta Kuovinluodolta. Yhteen suuntaan luontopolku on 3 kilometriä. Reitti ei ole ympyrä eli takaisin on palattava.
Matkamme kävi luontopolulle, järven rannalla haisi niin pahalle (märkä kanankakka), että tyydyimme ihastelemaan kaunista maisemaa ja meidän neitiä, joka nauttii retkeilystä ja haluaa valloittaa polkuja nykyisin pääasiallisesti omin jaloin. Uimispuuhiin vesi ei houkuttanut. Jos joku tietää mistä haju johtuu niin kertokaa!
Littoistenjärven läheisyydessä on ainakin kolme lintutornia ja ainakin näin noviisin silmin lettomainen alue järven läheisyydessä on erinomaista pesintä- ja eloaluetta erillaisille linnuille. Itse ymmärrän lintujen äänistä ja linnuista hävettävän vähän ja haluaisinkin oppia enemmän. Josko neidin valtavan lintuinnostuksen myötä etsisin vaikka jonkun äpin. Onks kellään vinkata mitään hyvää sovellusta tähän? Vielä meille riittää kun nimeää sorsan ja joutsenen, muut saavat olla rauhassa ihan vaan lintuja.
Me kiertelimme näiden kuvissa näkyvien kahden lintutornin ympäristössä emmekä siis menneet lähellekkään koko luontopolkua. Vuosien varrella sitä on oppinut milloin vähemmän on enemmän ja suorittamalla ei päästä oikeaan maaliin. Taaperon kanssa joka on reilu puoli vuotta aikaisemmin oppinut kävelemään ei kannata tavoitellakaan matkaa, vaan jotain ihan muuta.
Muutamien messevien perheriitojen jälkeen meidän poppoo ei lähde lähikauppaa pidemmälle ilman eväsreppua ja eväshetki onkin oleellinen osa meidän retkeilyä. Olemme sopineet, että luonnossa lapsellakin on lupa herkutella vapaammin ja suolakeksien yms. määrää ei rajoiteta. Koen eväiden ja taukohetkien olevan yksi omankin lapsuuden eniten muistoja tuovia hetkiä ja minusta on tärkeää tehdä lapselle liikkumisesta ja luonnosta nautittava hetki.
Kesäsade yllätti.
Nyt alkaa näkyä ensimerkkejä siitä, että lapseni tykkää retkeilystä. Hän viittoo kotona, että haluaa retkelle. Retkikohteissa pieni vaille metrinen pakkauksemme on täynnä aitoa intoa valloittaa ympäröivä maailmaa. On tullut se vaihe, että neiti haluaa pois repusta tutkimaan ympäristöä, kiipeämään kantojen päälle, ihmettelemään muurahaisia ja muita ötököitä. Hän on silminnähden ylpeä kehittyvästä tasapainostaan ja vuolaista kehuista, joita meiltä heruu kun emme lakkaa ihmettelemästä miten kiinnostus kävellä ja juosta on leimahtanut tänä keväänä.
Kantoreppu on kuitenkin aina vielä mukana, jotta väsymyksen yllättäessä hänet on helppo heittää selkään. Koen senkin olevan tärkeää ettei neidin tarvitse väkisin yrittää ylittää itseään likaa. Olisi kauheaa, että tästä touhusta katoaisi sen perimmäinen tarkoitus; virkistyä. Leikit, laulaminen ja seuraa johtajaa-leikit saavat hänet toimimaan vielä satoja metrejä pidemmälle.
Reittisuunnitelmamme eivät oikein kohdanneet.
Mitä stressaavampi ja kiireisempi arjestamme on tullut sitä enemmän kaipaamme miehen kanssa metsään ja luonnon ääreen. Meidän neiti on kulkenut kantoliinassa ja -repussa 1,5 kk lähtien poluilla. Eipä ole ollut vielä valtaa sanoa onks kivaa vai ei. Tyytyväinen reissuneiti on ainakin ollut, kun pitää perustarpeet kunnossa eli kunnon tauot, hyvät eväät ja kuivat ja säähän sopivat vaatteet. Ja kyllä sekin on nähty kun kiukkukäyrä nousee vähän vanhemmallakin väellä jos edellä mainitut tarpeet ei tule tyydytetyiksi.
Olen kiitollinen ja onnellinen saadessani jakaa ja ihmetellä ympärilläni olevaa puhdasta luontoa, sen hiljaisuutta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvaa kauneutta. Teiltä muilta kanssaretkeilijöiltä toivon, että kunnioitamme ja vaalimme tätä. Opetathan lapsillesi kantamaan roskat mukanaan aina roskiin asti (myös lähikaupan karkkikääreet) ja ympäristön tuhoaminen on sama asia kuin joku tulisi sotkemaan omalle hiekkalaatikolle. Luonnossa me olemme vierailijoita ja meidän pitää pitää huolta siitä, että meidät voi kutsua uudelleenkin kylään.
Tämän kevään lastenkenkien valinnan jälkeen seuraava suo kahlattavana on ollut potkupyörä ja sen valinta. Nyt kun potkumopoilu sujuu, seuraava steppi on siirtyä potkupyöräilyn pariin.
Potkupyörä on siis pyörä, jossa ei ole polkimia. Pyörän korkeus asetetaan niin matalalle, että lapsi yltää omin jaloin potkimaan itselleen vauhtia vaivatta. Meidän pienikokoisen neidin kohdalla hyvän potkupyörän kriteereinä oli tarpeeksi pienen ja kevyen rungon lisäksi takaa kaareutuva satula, jotta pylly ei liukuisi niin helposti pois penkistä. Kolmen kärkeen merkeistä meillä pääsi Cannondale, Strider ja Puky. Päätös Pukystä syntyi siitä syystä, että satula vaikutti parhaimman malliselta. Lisäksi Pukyn rungossa on leveä osa, jolle lapsi saa nostettua jalat kovissa vauhdeissa. Siihen meillä taitaa mennä tovi, mutta kuka tietää.
Minkä kokoinen Puky sopiva? Meidän pienen ipanan kohdalla oli selvää, että kaikkein pienin eli malliltaan LRM. Siinä lapsen tulisi olla vähintään 85cm pitkä. Potkupyörähän on se, johon ei kasvunvaraa kannata ottaa ja parempi liian pieni kuin liian suuri. Painoa Pukyssä on 3,5 kg, joka on painavin meidän ränkkingiin päässeistä pyöristä, kevyimmän ollessa 2,5 kg. Äkkiseltään pari voipakettia kuullostaa pieneltä määrältä potkupyörässä, mutta mistäs näistä tietää. Olisikin mielenkiintoista päästä tekemään testiä neidin ollessa vanhempi, minkä pyörän hän itse valitsisi potkuteltavaksi jos saisi valita.
Edelliseen Prisman kypärään verrattuna KED-kypärän säädöt ja napakkuus ovat vähän eri luokkaa.
Pukyssä on Foam-renkaat, eli niitä ei täytetä ilmalla. Niitä ei tarvitse siis alvariinsa pumppailla, mutta samalla mietityttää renkaiden joustamattomuus. Tosin meidän pyörällä painellaan pääasiassa tasaisella asvaltilla, joten ne maastopyörä jousineen joutavat odottamaan.
Pukyillä on viiden vuoden runko- ja tankotakuu, mutta se vaatii oman potkupyöränsä rekisteröimistä valmistajan sivuilla. Rekisteröinti kannattaa tehdä heti, muuten takuu ei ole voimasssa. Takuu siirtyy myös jälleenmyyntitilanteessa. Itse ahdistus aina kaikista rekisteröitymisistä, niin tästäkin. Homma olikin kuitenkin muutamassa minuutissa hoidettu ja takuukuitti tuli sähköpostiin.
Mutulla saksalainen merkki Puky on suomalaisten suosituin potkupyörämerkki. Uskon sen johtuvan siitä, että se on laadukkaitten potkupyörien hintatasoltaan edullisimmasta päästä. Yritin löytää Pukyä meille käytettynä, mutta sitä mukaan kun niitä tuli myyntiin ne myös menivät nenän edestä.
Jossen löydä tarvitsemiani tavaroita kirppiksiltä, pyrin löytämään kotimaisia tai ainakin laadukkaasti tuotettuja tuotteita. Ja jos suomalaista tuotetta ei ole saatavilla, pyrin tukemaan mahdollisuuksien mukaan edes suomalaisia kauppiaita.
Lähtiessäni kartoittamaan eri yrityksiä suurennuslasini alla oli erityisesti yritykset, jotka kertoivat avoimesti kuka yrityksen esiripun takana heiluu ja miksi he pitävät yritystä. Näistä syistä päädyin tekemään yhteistyötä jyväskyläläisen pariskunnan Evan ja Thomaksen kanssa. He pyörittävät Polkuped-nimistä yritystä kirjaimellisesti lapsiperhearjen keskellä, sillä heidän varastonsa toimii heidän kotipihallansa.
Polkuped on synnytetty vuonna 2010 rakkaudesta ja huolesta liikuntaan ja lapsiin. Eva ja Thomas opiskelivat vielä tuolloin molemmat ja yritystä ja sen valikoimaa on kasvatettu pikku hiljaa. Kaikki on lähtenyt liikkeelle esikoiselle hankitusta Pukystä. Eli todellakin ollaan firman alkulähteillä, kun potkupyöristä puhutaan. Tarjoamalla laadukkaita ja hyväksi koettuja urheiluvälineitä he haluavat tehdä osaltaan lasten ja perheiden liikkumisesta kivaa.
Polkupedin ehdoton valtti on heidän tietotaitonsa tuotteita kohtaan. Heillä on kokemusta tai parhaillaan käytössään lähes kaikki tuotteet, joita heillä on saatavilla. Voi siis sanoa, että he todellakin tuntevat tuotteensa. Sinun ei tarvitse siis olla ammattilainen, vaan he osaavat opastaa ja suositella juuri sinun tarpeisiisi parhaan vaihtoehdon ja tietävät onko tuote kestävä vai ei.
Tuotteen vertailu on tänä päivänä järjettömän helppoa ja valmiit vertailupalvelut antavat kuluttajalle tarjottimella paikan, josta tuote löytyy huokeimmalla hintalapulla. Se asetta haasteensa pienelle yritykselle, joka ei aina pysty asettamaan hintalappua tasan tai alle jättimarkettien kanssa. Se mitä kasvottomat ulkomaalaisfirmat eivät tarjoa onkin Polkupedin vahvuus. He antavat aikaansa avustaakseen asiakasta saamaan kerralla tarvitsemansa tuotteen ja vastaavat kysymyksiin ja murheisiin vielä tuotteen saavuttuakin. Reklamaatiot ja muut ikävät asiat he lupaavat hoitaa nopeasti.
”Sit tuun jos sillä potkupyörällä voi lentää”.
Viimeistään siinä vaiheessa sytyin liekkeihin, kun Eva kertoi hänellä olevan koulutusta soveltavasta liikunnasta ja työkokemusta downien ja muiden lasten kanssa liikkumisesta. Tällä hetkellä Eva toimii päätoimisesti liikunnanopettajana 7-18-vuotiaille ja Thomas pyörittää verkkokauppaa. He ovat entisiä kilpahiihtäjiä ja myös koulutuksensa puolesta heillä löytyy tietotaitoa auttaa kaikkia liikkujia harrastelijoista huippu-urheilijoihin.
Polkuped kirjoittaa somekanavillaan Instassa ja Facebookissa lasten ja perheeiden liikunnasta sekä sen tärkeydestä – sekä suomeksi että ruotsiksi . He haluavat saada perheitä enemmän liikkumaan ja saavakin työhönsä paljon voimaa asiakkaiden jakamista onnistumisen hetkistä. Tarkkasilmäinen voi huomata ettei suomi ole Polkupediläisten äidinkieli. Eva ja Thomas puhuvat ja kirjoittavat hyvää ja ymmärrettävää suomea, mutta lisäksi on ruotsinkielisillekin tarjolla palvelua på svenska. Ainakin täällä Varsinais-Suomessa toista kotimaista käyttävät osaavat arvostaa tätä osaamista.
Lapseni saa minut päivä päivältä paremmin ymmärtämään kuinka rajoittunut olen.
No, mitä me sitten saatiin? Vähän jännitin millaisena palapelinä potkupyörä saapuu netistä tilatessa. Mutta mitä vielä. Sen verran osaan kuusiokoloavainta heiluttaa, että tangon sain kiinnitettyä runkoon ja satulan kiristettyä. Siinä se. Ei kun radalle.
Aloittelimme potkupyöräilyä sisätiloissa, kun toppapuku piti vielä päälle heittää. Olisi mielenkiinto loppunut varmaan hyvinkin lyhyeen neidillä. Ensimmäisellä kerralla näytti siltä, että jahka laitetaan potkupyörä suoraa ylähyllylle ja kaivetaan ensi vuonna uudelleen. Nyt kuitenkin neidin motivoituessa otamme muutaman kierroksen keittiön pöytää ympäri ja ensimmäisen kerran on pystynyt päästämään jo itse pyörästä irti. Tärkeintä on harjoitella vähän kerrallaan ja tarpeeksi tuettuna, jotta saadaan aikaan onnistumisen riemua. Viikonloppuna otettiin ensimmäiset potkottelut ulkona ja neiti ei ihan vakuuttunut näistä hommista siellä. Kypärä päähän laitettaessa neiti taputteli minun pyörääni ja Puky olis saanut jäädä noijailemaan koivuun. Näyttää siltä, että meillä asuu joku muukin takapenkin elämästä nauttija. Olin ihan ihmeissäni, sillä sisällä tosiaan homma tuntuu kiinnostavan. Piti oikein testata ja tuoda pyörä sitä varten takaisin sisäajoon.
Luulen tässäkin hommassa olevan kyse ajoituksesta ja otetaan nyt kesänä missioksi ottaa pyörää tarjolle aina silloin tällöin. Pitää vaan itsekin yrittää taas malttaa ja muistaa, että homma lähtee käyntiin kun aika on oikea. Potkupyöräilemällä haaveilen pääsevämme siirtymään potkupyöräilystä suoraan tavallisen pyörän ohjaksille eikä meidän tarvitsisi ikinä tutustua apuvälinelainaamon pyöräilytuotteisiin. Aika näyttää ja palaan syssymällä kertomaan tuliko meille pitkä kuuma potkupyöräkesä vai lojuuko tuo minisähikäinen edelleen tuolla koivun juurella.
Somen puolella meitä seuraavat tietävätkin meidän olleen päiväreissulla vertaistukitapaamisessa Sipoossa. Meiltä on peruuntunut viimeiseltä kolmelta kerralta tapaamiset neidin sairastumisien vuoksi, nyt päästiin. Kotiin viemisinä tuotiin tietty räkätauti, mut ihmekös tuo.
Vertaistuen saaminen samanikäisen muiden lasten vanhemmilta alkoi melko pian, kun diagnoosimme varmentui. Sinä keväänä löysin muutaman muunkin äidin, jotka tiesivät odottavansa down-lasta. Aloimme kirjoitella yksityisviestejä Facebookin kautta. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasimme meitä ilmaantuneen pikku hiljaa lisää ja lisää ja tarve omalle ryhmälle nähtiin. Nyt meitä 2016-2017 syntyneiden down-lasten vanhempia on yli 80 vaihtamassa iloja ja huolia toistensa kanssa. Vaikka olenkin kirjoittanut ettei vertaistuki ole pelkkää auvoa, on järjettömän huojennuttavaa olla kehitysvammaisen lapsen äiti 2000-luvulla. Tukea, tietoa ja vastaavanlaisia kokemuksia on heti ruudun toisella puolella. Aina kun ryhmät kasvavat, mahtuu joukkoon niin paljon erilaisia luonteita ja perheitä, että väkisinkin välillä tulee väärinymmärryksiä.
Sali täynnä kavereita, mut mua muka kiinnostaa enemmän tää kasvistokirja.
Meidän ikäryhmämme tapaa ainakin kerran puoleen vuoteen ja olemme tähän asti vaihtaneet aina paikkakuntaa. Järjestely onkin toiminut loistavasti. Aina on joku ottanut emännöintivastuuta (niin no, aktiivisia isännöitsijöitäkin voisi olla enemmän;) seuraavan tapaamisen järjestämiseksi tai sitten joku alkaa huhuilla missä seuraavaksi nähdään. Suomi on harmittavaisen pitkä maa ja Lappi on jäänyt kieltämättä paitsioon. Tiedän heidän kuitenkin järjestävän siellä tapaamisia, jossei tietylle ikäryhmälle niin ainakin isommalle otokselle. Kannattaa huhuilla Downiaisten Facebookissa.
Aktiivisen vertaistuen tarve on pikku hiljaa itsellä vähentynyt, kun arki solkuu omalla tavallaan ja painollaan. Edelleen on ihana nähdä mitä muille kuuluu ja miten ipanat ovat kasvaneet. On ihan eri asia vaihtaa kuulumisia somessa kuin nähdä miten elämä menee kaikilla eteen päin.
Jokaisella kerralla on yritetty järjestää jotain pientä ohjelmaa, kuten muskaria, valokuvausta, viittomaopetusta ja kävipä meidän Turun tapaamisessa vammaisoikeuksiin erikoistunut lakimieskin puhumassa. Syödään tietty ja vaihdetaan kuulumisia. Yleensä jokaisella kerralla yritetään ottaa yhteiskuva. Jostain syystä se on alkanut tuottaa kerta toisensa jälkeen enemmän haasteita.
”Pyyhkijät pyyhkivät fiu fiu fiu”…. Ja niin lapset lamaantuivat katsomaan aikuisten bussilauluperformannia.Niiiin paljon kaikkia paikkoja, jotka voisi hajoittaa.Tällä kertaa oli myöskin muskaria. Desibelit nousi ja meno oli hulvatonta.
Tämän kertainen paikka – kulttuurikeskus Lilla Villan ansaitsee erityismaininnan. Kaikki huomio meni oman ipanan kaitemiseen niin kuvia talosta on harmittavan vähäisen. Niin ihanaa luonnetta henkivä vanha kunnantalo, jossa toimii myös kahvila. Cafe Lilla Villanista saa lounasta kahvilatuotteiden lisäksi. Siispä kannattaa poiketa.
Omaa mieltä jäi kaihertamaan Sipoonkorven luontopolut, joiden ohi hurautimme. Ensi kertaan.
Mietitkös vielä viikonloppusuunnitelmia? Kaarinan Kuusiston linnanrauniot ovat varsin varteenotettava vaihtoehto Varsinais-Suomessa päin liikkuville. Tai jos suunnitelmissa on kiertää kesällä saariston rengastie, tämä on matkasi varrella. Pistä takataskuun. Me kävimme Kuusistossa pääsiäisenä ekstemporeretkellä. Mikäli pikapyrähdys luontoon kiinnostelee, tämä on loistava matalankynnyksen retkikohde. Meidän taaperollekin tämä oli oivallinen maasto. Leveähköt ja melko tasaiset polut. Rattailla ei kuitenkaan luontopolkua pääse kiertämään, vaan sitten täytyy tyytyä kävelemään Linnanrauniontietä suoraan raunioille mikäli ei ole samanlaista puskasta kuin puskasta läpi-mentaliteettia niin kuin allekirjoittaneella.
Linnanraunioiden virallinen parkkipaikka on Linnanrauniontiellä vasemmalla puolella. Sen ohi ei voi ajaa muuta kuin silmät kiinni. Yleinen tie päättyy tähän, mutta yllättävän moni posottaa silti autolla ilman omantunnon tuskia linnanraunioille asti.
Parkkipaikalta lähtee 3,2 kilometrin mittainen luontopolku, joka kiertää Kappelinmäen (pieni nyppylä) ympäri. Meillä oli hieman hankaluutta hahmottaa luontopolkua, mutta alla oleva kuva havainnollisti itselle nyt näin jälkikäteen, että ihan oikein menimme reittimme. Jos kappelinmäelle kiipustaa, sieltä täytyy tosiaan tulla samaa reittiä takaisin ympyräreitille. Mäen päällä on tukkipöytiä eväshetkeä helpottamaan.
Jos haluaa kiertää ensin Kappelinmäelle, pitää jatkaa polkua ladon ohi oikealle mäkeen. Jos taas haluaa mennä sinne vasta takaisintulomatkalla, kannattaa kurvata yllä olevan kuvan nurkilta vasemmalle. Polku näyttää huomaamattomalta verrattuna tähän, jota me tässä menemme. Mekään emme huomanneet sitä menomatkalla ja siksi menimme reitin näin päin.
Sen verran mereltä puhaltava tuuli riepotteli, että lämpimästä säästä huolimatta piti kiskoa heti alkumetrien jälkeen tuulenpitävää niskaan. Neiti viittoo, että kuulee lintujen laulaua.Kappelinmäeltä. Vähän kun raivaussahaa näyttäis niin näkis merelle paremmin (vitsivitsi)
Kappelinmäeltä täytyy tosiaan laskeutua samaa reittiä takaisin alas ja jatkaa alhaalla vasemmalle. Polun jatkoa joutuu hieman hakemaan tai ainakin helposti hakeutuu takaisin Linnanrauniontielle jossei ole tarkkana. Rattailla pääsee varmasti helpommin menemällä hiekkatietä. Luontopolku, joka vie raunioille näyttää alla olevalta.
Komeat kelit oli saanut muutaman muunkin viettämään iltapäivää linnanraunioille. Luontopolulla sen sijaan sai mennä melko omin päin. Raunioilta löytyy grillauspaikka (+puita) sekä ulkovessa, joka harmiksemme oli vielä talven jäljiltä lukossa. Näytti kuitenkin uudenkarhealta ja siistiltä. Omat lantionpohjanlihakset saattaa joskus pettää. Puskapissa ei petä.
Kuusiston linnanraunioilta löytyy myös kesäkahvila. Kulttuurihistoriasta en osaa teille luennoida. Sitä varten kannattaa tulla itse mestoille lueskeskelemaan tietotauluja. Toivon toki kiinnostuksen historiaan syttyvät syvemmin iän myötä. Sitä ennen keskityn tähän hetkeen.
Taaperon mentäviä koloja
Raunioilta lähtiessä takaisin pitää palata taas pieni pätkä samaa reittiä takaisin. Pellon reunan yläpäässä käännytään oikealle, jotta ei palaa samaa reittiä parkkipaikoille. Loppupätkä on havumetsää. Oli jo suhteellisen kuivaa, mutta alkukeväästä ja syksyllä voin kuvitella polun olevan aika mutainen. Silloin tällöin meri pilkahtelee vieressä, mutta melko hyvin se jää puiden varjoon.
Lisää lintuja ja muurahaisten valtateiden ihmettelyä.Kotiin päin askel on aina kevyempiTai sitten ei.
Lähiretkeilystä pitävä siskoni mielestä Kuusiston linnanrauniot ja luontopolku on vähän tylsä. Hän retkeilee kouluikäisten lasten kanssa. Omaan makuun tämä oli tähän elämäntilanteeseen sopivan helppokulkuinen myös taaperon askeleelle, helposti saavutettava ja varsin mukiinmenevä luontoelämys. Eikä maisema ylhäällä raunioilla evästäessä ei ollut ollenkaan hullumpi.
Oletko sinä käynyt Kuusistossa? Josset, mee ja tuu kertomaan mitä tykkäsit! Kivaa ja auringon hellimää viikonloppua kaikille!
Tänä äitienpäivänä toivon vain olevani pian terve, jotta jaksan nauttia elämästä ja siitä etuoikeudesta, että saan olla äiti ainutlaatuiselle pikkutyttärelleni. Minua on mystisesti vaivannut alkuvuodesta asti jatkunut yskä ja limaisuus. Nyt se on äitynyt siihen pisteeseen etten saa nukutuksi ja edellisyönä jouduin lähtemään päivystykseen avaamaan keuhkoputkiani.
Ei ole hoitajan helppo olla itse sairas. Sen sijaan helppo on taas tajuta, miten vaikeaa voi potilaan olla saada itseään kuuluviin ja apua ja oikeaa hoitoa. Muiden etua on oppinut ajamaan, omiensa ajamisessa on vielä parantamisen varaa. Nyt minulle on noussut huoli itsestäni, koska en pysty pitämään huolta rakkaimmistani. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se on saanut viime viikkoina monet itkut aikaan.
Koska minusta ei ole ollut kirjoittamaan, uskon että äitienpäivänä 2019 kuvat riittävät kertomaan tunteidentäyteisistä vuosistani.
Leikkauksen jälkeen ensi kertoja sylissäEnsiminuutit kotonaMaitohumala 1,5kkValkmusan kansallispuisto neidin ollessa 1,5kk (v. 2016)1kk2kk ristiäisten tienoillaEnsimmäinen joulu 22.12.20167kk5kk, ensimmäinen kerta vauvauinnissa7kk takissa, jota äitini on käyttänyt minun olessa saman ikäinen. 6kk7kk9kk11kk, Suomenlinna1v.11,5kk Haminassa, pikkusisko kylässä11,5kk HaminassaEnsimmäiset pyöräilyt 1v.Haavatyrän korjaus 1v. Lastenklinikalla1,5v. väsytystaistelu ja koti tiptop1v 7kk 1v 8 kk, Hop LopAsuntomessuilla Mikkelissä 2017Äitienpäivä 2018 Sopeutumisvalmennuskurssi Rokualla heinäkuussa 20181v 11kk, Kesä ja Kuusamon hyttyset
”Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista mitä vain me kaksi osasimme yhdessä leikkiä”, kirjoittaa Ninka Reittu kirjassaan Sinä olet superrakas. Ja niin me teemme.
Tänä äitienpäivänä Pauligin markkinointiosasto on osannut todella vedota tunteisiin, kun tuuttasi ulos perinteisen äitienpäivän Juhla Mokka-mainoksen ja kahvipaketin äitienpäivä-kuosilla. Siihen Anna Puu on runoillut: ”Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa, Äiti”.
Ensimmäinen äitienpäiväni ja toinen äitienpäiväni aatoksiani voi lukea linkeistä. Näiden siivittämänä toivon hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja niille, jotka saavat juhlia äitiä. Voimia niille, joille tämä päivä on liian raskas <3
Viime kesänä hiekkalaatikkoleikeissä ja liukumäkeen kiivetessä teki pahaa, kun lapsen kengät eivät joustaneet jalan liikkeiden mukaan. Kontatessa kengänpohja ei antanut periksi. Halusin, että kengät mukautuu lapsen perässä, en toisin päin. Aloin miettiä millaiset kengät olisivat hyvät lapselle. Ja erityisesti: Millaiset kengät ovat hyvät erityislapselle?
Korostan heti alkuun etten ole jalkojen asiantuntija enkä ymmärrä niiden monimutkaisesta rakenteesta paljoakaan. Mikäli lapsen jalan asento tai sopivat jalkineet mietityttää todenteolla, suosittelen kääntymään jalkaterapeutin tai podologin (jalkaterapiaan erikoistunut lääkäri) puoleen.
Lapsilla, joilla on matalaa lihasjäntevyyttä eli hypotoniaa usein suositellaan tuettuja kenkiä. Joissakin tilanteissa tuki saattaa olla perusteltua esimerkiksi synnynnäisten poikkeavuuksien vuoksi tai ”oikean asennon” hahmottamisessa kun tunto on alentunut. Yleisesti kuitenkin mitä enemmän jalka on tuettu, sitä vähemmän jalkojen lihakset joutuvat tekemään töitä. Miksi siis yrittäisin vähentää lihasten aktiivisuutta lapsella, jolla on jo lähtökohtaisesti matalampi lihasjäntevyys? Mietitäänpä vaikka korsettia. Se puetaan, jotta ruoto saadaan pysymään tikkusuorassa halutussa asennossa. Mitä tapahtuu, kun illalla juhlien pätteeksi korsetti riisutaan? Koko komeus leviää.
Matalamman lihasjäntevyyden omaavilla on usein luonnostaan matala jalan pitkittäisholvi. Oman arvioni mukaan meidänkin naperon pitkittäisholvi on matala, eli ns. lättä- tai lattajalka. Lättäjalka voi olla synnynnäinen ominaisuus tai kehittyä iän myötä. Lättäjalkaa usein tuetaan pohjallisella, jossa on tehty ikään kuin korotus, jotta jalkaholvia saataisiin kohoamaan. Tällaisia pohjallisia käytetään melko paljon edelleen (myös lapsilla), mutta niillä ei ole pystytty osoittamaan tutkitusti näyttöä lättäjalan ”paranemisesta”. Miksi siis korjata mekaanisesti jalan asentoa jos se ei aiheuta mitään vaivaa?
Paljain jaloin liikkuminen olisi meille se luonnollisin tapa liikkua, mutta suurimman osan vuodesta sääolosuhteemme asettavat sille melko tiukat raamit. Mitä sitten, kun paljain jaloin ei voi kulkea? Lähdin selvittelemään millainen olisi hyvä kenkä lapselle. Tutkimuksieni perusteella lapsella hyvä kenkä tarkoittaa ohutpohjaista (<4 mm paksua) kenkää, jossa pieni kasvava jalka pääsee elämään ja liikkumaan vapaasti. Lasten kengissä ei saa olla korkoa, jotta jalkaterän ja lantion asento pysyy luonnollisena. Kengänpohjan tulee olla päkiästä taipuisa ja sen täytyy olla kiertolöysä. Tällainen kenkä on kevytjalkine tai paljasjalkakenkä.
Paljasjalkakengillä kävellessään lapsi tuntee maan ja sen muodot jalkojensa alla. Sen johdosta jalkojen lihakset aktivoituvat jalkapohjan pienimmistä lihaksista alkaen ja kehittävät lapsen tasapainoa. Tärkeää paljasjalkakenkien käyttöönotossa on totutella pikku hiljaa. Paljon yleistietoa paljasjalkakengistä löytää suomeksi paljasjalkakengät.net-sivustolta. Siellä on myös listattu mitä haittoja paljasjalkakenkäilystä voi olla. Yhteenvetona kerrottakoon ettei ole tarpeeksi luotettavia tutkimuksia vertailemaan ”tavallisten” lenkkareiden ja paljasjalkakenkien aiheuttamia haittoja toisiinsa.
Lähdin tutustumaan paljasjalkakenkätarjontaan. Tärkeysjärjestyksen kärjessä oli hyvät (laadukkaat ja terveelliset) kengät. Kaiken tämän hyvän lisäksi toiveissa oli vielä silmääkin miellyttävät kengät. Tarjontaa löytyy paljon, vaikkakin lapsille vähän suppeammin kuin aikuisille. Pitkän surffailun jälkeen ihastuin brittiläinen kenkäbändiin Vivobarefooteihin. Kenkää maahantuo kolmen suomalaismiehen Vivokauppa, joka lähti tekemään kanssani yhteistyötä. Vivokauppa on syntynyt rakkaudesta paljasjalkakenkiin ja heidän missionsa on levittää tätä terveellisten kenkien evankeliumia.
Vivokaupan kanssa asoiminen on ollut sujuvaa ja nopeaa ihan alusta loppuun. Heihin saa supernopeasti yhteyden, mikäli paljaskengistä tulee kysyttävää. Nettisivujen alalaidassa on suora täppä Vivokaupan WhatsAppiin. Mietimme esimerkiksi Jounin – yhden omistajista – kanssa yhdessä sopivaa kokoa naperolle. Jalan koko on tällä hetkellä muutaman millin yli 13 cm ja kokotaulukon mukaan 21 olisi riittänyt. Meillä muut kengät ovat kuitenkin jo 22 ja 23 kokoisia, joten päätimme lähteä kuitekin kokeilemaan 23. Nappivalinta.
Nämä kengät olivat Rakkautta ensi hetkestä alkaen. Suurin ongelma kenkien hankinnassa hypotonisen lapsen kanssa on ihan ensikengistä asti ollut huonosti aukeava suuaukko. Pelko siitä osoittaako varpaat lestissään sinne päinkään on läsnä aina kenkiä jalkaan laitettaessa. Nyt meillä osataan jo ilmaista jos kenkä ei tunnu hyvältä jalassa, mutta silloin kun jalka oli vieläkin pehmeämpi ja mielipiteen tulkitseminen oli hankalaa. Kengän tarvitsee aueta tarpeeksi. Ja Mini Primus tekee sen, niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy. Kengät ovat ihan liian nopeat pukea ja ulos lähteminen tuntuu vähän liiankin helpolta. Tarra on jämäkkä, mutta uskon nämä olevan ensimmäiset kengät, jotka neiti saa itsekin jalkaansa laitettua.
Kengät ovat pumpulisen kevyet. Se on merkittävää erityisesti ensikengissä ja lasten kengissä ylipäänsä, kun kävely hakee vielä askelmerkkejään. Kenkä pysyy tukevasti paikallaan ennakkoluuloistani huolimatta eikä hölsky. Värejä mallista on moneen lähtöön, mutta päädyin näihin helposti yhdistettäviin ja vähiten aran värisiin vaihtoehtoihin. Mutta valitsipa minkä värin tahansa, kaikki ovat vegaanisia.
Primus bootie on ollut meidän välikausikenkien paras vaihtoehto tähän asti. Varsi ei ole huomattavan pitkä. Se antaa jalalle joustoa ja toisaalta meidän neidille on edes mahdotonta ollut saada Viking-tyyppistä pitkävartista kenkää jalkaan. Näidenkin suuaukko on paljon kapeampi verrattuna ylempään Mini primukseen. Jalka sujahtaa paikalleen ilman väkivaltaa, mutta kenkälusikan olemme ottaneet näiden ystäväksi. Vielä vuosi sitten en usko, että tämä kenkä olisi meillä jalkaan mennyt. Kengässä on yksi ainut tarra kiinnitykseen. Kenkä pysyy silti napakasti paikallaan ylemmässä kuvassa näkyvän sinisen kuminauhan ansiosta.
Päälikangas on tiiviimpää verrattuna Mini primukseen. Se vaikuttaa kuitenkin joustavalta ja hyvin hengittävältä. Kangas on vettä hylkivää, mutta sen paikaansapitävyyttä ei onneksi ole tarvinnut nyt koeponnistaa. Vuori on fleecetyyppistä ja pohjallisen saa irti. Kenkä on ollut meillä nyt muutaman viikon kovassa käytössä. Hiekat pysyy hiekkalaatikossa eikä pyri kengissä salamatkustajina sisälle.
Yllä olevasta kuvasta näkee hyvin kenkien suuaukkojen eron. Ja sen miksi Primus bootie huutaa meillä kenkälusikan perään.
Tämä villi kortti, kolmen koplan musta hevonen. Talvikäyttöönkin tarkoitettu Fulham malli. Ilmojen lämmettyä nämä kengät jäivät meillä nyt odottamaan syyskelejä ja kylmiä kesäpäiviä. Kenkä on aitoa nahkaa, joka on itselleni tärkeä elementti talvikengässä. Se on lämpimämpi ja joustavampi verrattuna synteettisiin vaihtoehtoihin. Nahka materiaalina antaa mahdollisuuksia huoltaa ja hoitaa ja vaatiikin toki sen pysyäkseen hyvässä kunnossa. Hoitamalla kenkää huolella se kestää kuitenkin aikaa ja kulutusta. Sen vuoksi liputan kengissä luonnonmateriaalien nimeen. Samasta mallista on kuitenkin kuminen versio myös herkullisissa väreissä. Kuminen Fulham on vegaaninen. Mietin niiden oivallisuutta märkiin keleihin. Ei pienet lätäköt haittaisi.
Fulham on ehdottoman tyylikäs ja sopii niin tytöille kuin pojillekin. Siinä on kiinnitysmekanismina varren toisella puolella oleva tarrakiinnitys. Pohjallinen on irrotettava ja vuori on paljon paksumpi verrattuna Primus booteihin. Miten nämä pitävät paukkupakkasille pienet helposti jäätyvät varpaat lämpimänä ja kuinka villasukat sujahtavat joukkoon jää selvitettäväksi syksyyn.
Lasten kenkien ostaminen verkkokaupan kautta asettaa omat haasteensa ja mahdollisesta palautuksesta johtuvista kuluista asiakas joutuu vastaamaan Vivokaupassa itse. Se on kyllä harmi, koska aina ei mene ykkösellä maaliin. Vivokauppiaiden kanssa kuitenkin kannattaa yhdessä miettiä kokoa etukäteen, jotta edestakaisin postittamista olisi mahdollisimman vähän. Luontokin kiittää. Jos kenkien tilaaminen summamutikassa tuntuu työläältä tai riskialttiilta, Lahden ja Helsingin lähellä asustelevien kannattaa lompsia testailemaan kenkiä kivijalkaliikkeeseen.
Ensi vuoteen mennessä Vivolla on tavoitteena käyttää 90 prosentissa tuotteitaan kestävän kehityksen mukaisia materiaaleja. Vivobarefootilla on vegaanisia kenkävaihtoehtoja myös lapsille. Osa niihin käytetystä materiaalista on peräsin muovipulloista. Meidän testissä olevat Mini Primus Kidsit ovat esimerkiksi vegaaniset.
En tiedä millaisia tuloksia meillä kenkien kanssa saadaan. Ovatko ne ojasta allikkoon vai onkohan lapsella entistä vahvemmat jalkojen pienet lihakset ja koordinaatiokyky. Vanhempana sitä täytyy tarpoa tiedon tulvassa ja tutkittuaan asioita tehdä omat johtopäätöksensä mikä on paras vaihtoehto. Niin kuin nyt kenkien osalta. Paljasjalkakengät ovat nyt toivotettu lämpimästi perheeseemme tervetulleiksi ja ihmettelemme mitä ne tuovat meille tullessaan. Palaan syksyllä mukanani kasa retkiä ja kokemuksia rikkaampana kertomaan kuinka meidän Vivokenkien käyttäjä on kengät ottanut omaksensa.
Viime hetken tietona Vivokaupalta, että kesäkenkiä viedään käsistä kovaa vauhtia. Mikäli mielii omat Vivot saada vielä kesään, suosittelen menemään kipin kapin ostoksille.
Kengät ovat saatu yhteistyönä Vivokaupalta, mutta mielipiteet blogissani ovat aina omiani. Niin nytkin.
Tänään on sudittu terassilauteisiin uutta brunaa pintaan. Onpahan urakka sanon minä. Eikä oo ees kilometrikaupalla mitä maalata.
Trullallaa. Ollemme matkalla Tampereelle. Kolmas yritys toden sanokoon. Kaksi edellistä reissua ovat peruuntuneet neidin sairastumisien vuoksi. Nyt näyttää lupaavalta. Takapenkillä nukkuu napero, joka kerää voimiaan pikku kakkosen leikkipuistoon ja mukulakivien tallaamiseen. Sitä ennen mennään moikkaamaan vielä yhtä vertaisperhettä, joka oli kanssamme samaan aikaan viime kesänä sopeutumisvalmennuskurssilla.
Siitä onkin pitkä aika, kun olemme olleet Tampereella viimeksi. Enkä muista oikeastaan kertaakaan tällaista huvittelumatkaa ilman suurempia suunnitelmia. Yleensä Tampere on ollut vain Särkänniemi ja sukulaiset. Myös Tampereen ravintolakulttuuri kiinnostelee kovasti, mutta tämä loma mennään lapsentahtisesti ja katsotaan minne tiemme vievät. Ennen virallisia pääsiäiskuvia palatkaamme viikon takaiseen Palmusunnuntaihin.
Pyörälenkin varrelta poimitut pääsiäisvitsat. Vielä viikolla oli paljon paikkoja, joista ajattelin hakevani virpomisvitsoja. Kuinka ollakaan lauantai-iltana oli tainnut olla muillakin samanmoisia aatoksia.
Viime viikon palmusunnuntaina aloitimme meidän perheen virpomisperinteet. Meinattiin skipata moiset hassutukset, mutta innostuttiin kuitenkin ja ajattelin saavani mukavan askarteluhetken taaperon kanssa. Vaan kuinkas kävikään. Ei kiinnostaneet sen paremmin saksien käytön harjoittelu kuin sulkien kiinnittäminenkään. Parasta oli, kun sulilla kutiteltiin varpaita ja nenänpäätä. Ensimmäinen alla oleva kuva olisi se pääsiäiskansikuva ”Näin askartelet pääsiäiskoristeita lapsesi kanssa” ja sitten tuo sen jälkeinen kuva olisi se todellisuus. Dublot ohittivat mielenkiinnollaan äidin visiot noin sata nolla.
Sen sijaan pääsiäisherkkujen koeajo oli success. Mämmistä ja vanilijakastikkeesta saatiin hitti ensirykäisyllä.
Lähiöelämän ihanuuksia on lukuisat lapsiperheet ympärillä. Aamusella oli myös kaikki pääsiäismunat ja muut herkut jaettu jo toisten lasten koreihin. Ovea avatessa kuului usein hihkaisuja ”Mä en tiennyt että asut täällä”, kun neitimme oli ovella vastassa. Itsehän hölmönä en tunne neidin päiväkotikavereita juuri ketään nimeltä, kun neiti ei vielä osaa kertoa kavereistaan tai mitä he ovat touhunneet. Hassunhauskoja kohtaamisia.
Voihan kissanviikset, pieni pääsiäiskisua kutitti maskeeraushommat.
Ennen virpomisurakan aloittamista piti suorittaa äänestysvelvollisuudet ja sen jälkeen lähdimme virvon varvon sukulaisten puoleen. Virpomisvitsat lensivät olan yli, mutta vanha maitokannu, joka toimitti meillä korin virkaa, oli neidistä mukavaa. Ja varsinkin, kun sinne sai pudottaa palkkoja. Isomamman luona oli tarjolla iso suklaamuna tai vitosen seteli. Neiti valitsi oikopäätä vitosen. Äidin tyttö.
Perinteet tuntuvat tuovan välillä ainakin meidän arkeen tuovan kohtuutonta ylimääräistä päänvaivaa. Herättävää on kuitenkin huomata kuinka sitä omatkin tärkeät lapsuusmuistot heräävät ja on ihana nähdä lapsen riemu hassuttelusta ja vähän erilaisesta päivästä. Toivottavasti kaikki saavat viettää rentouttavan ja aurinkoisen pääsiäisen rakkaidensa kanssa. Ja kiitos niille, jotka uurastavat töiden ääressä tuplapalkan suklaamunien voimalla!
Me palaamme sorvin ääreen takataskussamme toivottavasti kivoja Tampere-vinkkejä!
Itsenäisesti leikkiin ryhtyminen on edelleen haasteellista. Nyt on kuitenkin otettu iso askel, kun päivä päivältä näen enemmän itsenäisiä auto- ja dubloleikkejä. Olen tässä kokenut oman äitiyteni ahaa-elämyksen. Olemme enemmän käyttäneet kotona aikaa siihen, että mallinnamme leikkiä. Suomeksi siis leikimme lapsen kanssa. Kerromme tarinaa: Mitä ihmiset ja eläimet voisivat puuhata, miten he voisivat jutella toisilleen ja minkälaisia tunteita heillä voisi olla. Ja mitä enemmän leikimme, sitä enemmän on nähtävillä itsenäistä toimintaa. Minä kun aiemmin ajattelin ettei itsenäistä leikkiä ainakaan tule, jos olen koko ajan kaikessa mukana. Dublojen ja puisten palikkatornien kokoaminen on vaihtunut tarinallisempaan suuntaan. Hän syöttää eläimiä, ja ihmiset matkustavat ja seikkailevat erilaisilla kulkuvälineillä.
Autot ajavat pitkin seiniä ja sohvapöydiltä alas. Luulenpa tiemme käyvän kohta vähän vanhemman serkkupojan traktori- ja autolaatikolle varkaisiin. Sen sijaan nukenvaatteiden ompelulla ei ole hurja kiire tai ainakaan suunnonta hoitoviettiä en ole huomannut viriävän. Hellyyttävä hetki oli, kun neiti halusi mennä keinumaan keinuhevosella ja halusi vauvan eteensä kyytiin. Hän piti niin huolellisesti vauvasta huolta. Sitten kun vauhti muuttui hurjaksi vauva pääsi hoitoon äidille, jotta huimapää sai kiitolaukata pappan vanhalla keinuhepalla kohti auringonlaskua. Kotileikkeijä tiedän neidin harrastavan päiväkodissa, mutta kotona leikkikeittiönurkka on ollut vähällä käytöllä. Olen vasta päässyt kyllä vihdoin todistamaan ensimmäistä itsenäistä kotileikkiä.
Nämä itsenäiset leikkihetket kestävät siis yleisimmin viitisen minuuttia, parhaimmillaan alle puoli tuntia. Eli mistään syvällisestä uppoutumisesta ei todella voida vielä puhua, joten ei kannata ahdistua jossei lapsella vielä ole monentunnin tarinallisia suuria seikkailuja. Jos joku muukin kuin meidän neiti on kohdussa ja äidinmaidossa saanut kengurubensaa niin ei siitä lasta voi syyttää.
Meillä on nyt ihan kunnon apinoimiskausi ja tätä pitäisi jaksaa hyödyntää kunnolla. Vähän kaikessa sitä kyllä hyödynnetään niin kuin lukemastaan voi päätellä. Neiti katsoo ihan tosi tarkkaan mitä ympärillä tekee ja matkii samoin. Kun yskäisee, hän yskäisee. Kun kaivaa nenää, hän kaivaa nenää. Kun isimies taputti äitiä vähän pepulle, tuli tenava perässä. Sillä erotuksella, että hänellä oli täyslatinki. Eli vähän tarttis alkaa miettiä mitä tekee ja mitä puhuu ympäristöimurin seurassa.
SUMMASUMMARUM
OIKEA AJOITUS JA KAUSITTAIN HARJOITTELU. Yhtenä tärkeimpänä havaintona itselleni olen joutunut kantapään kautta opettamaan, että kehitys tulee painollaan. On paljon asioita, joita pystytään harjaannuttamaan ja tekemään yhdessä, treenaamaan ja opettamaan. Mutta ei auta vaikka kuinka treenattaisiin, jos aika ei ole oikea. Kun vauvavuotena hätäpäissäni yritin selvittää mitä voin lapseni eteen tehdä, olin raivoissani ihmisten ”omalla painollaan” hokemista. Toivottavasti muistan edelleen kaikille vertaisille sanoa, että paljon voi lapsensa kanssa tehdä hyödyllisiä asioita, mutta tee se ilman suorituspaineita. Sylitysten Avaran luonnonkin katsominen on omanlaista harjoittelua.
LASTA MOTIVOIVA TEKEMINEN. Toinen tärkeä havainto on ollut oppia lukemaan lasta. Mikä häntä kiinnostaa? Mikä häntä motivoi? Mistä sen sitten tietää? Kokeilemme aika ajoin erilaisia juttuja. Kun tarpeeksi kauan on hakattu päätä seinään, päätämme ottaa takapakkia. Mukista juominen on yksi hyvä esimerkki. Viime syksynä yritimme ja yritimme, sotkimme ja sotkimme. Mutta ei siitä saatu aikaan kun kaikille paha mieli. Päiväkodissa neiti innostui Ikean muovisista snapsilaseista juomaan piimää. Nyt menee jo tavan lasista kaikki paitsi vesi. Tai enpä ole uskaltanut edes kokeilla. Viime syksynä otimme potkumopoharjoituksia vähän hampaat irvessä ilman tuloksia. Nyt lumien sulattua kaivoimme mopon naftaliinista ja johan rullasi.
Tänä keväänä olen myös huomannut lapseni opettavan minulle mikä on hänen kyvykkyytensä. Viimeksi viikolla leikkipuistossa osoitettiin, että nyt täytyy päästä kiipeilytelineeseen. Ensiajatus oli, että liian vaarallista ja olet liian pieni. Mutta onko hän? Tietenkään hän ei yksin kiivennyt ja kiipeilytelineen alla oli aikuinen, mutta hän veti itseään eteen päin köysistä ja ymmärsi, kun sanoin, mihin pitää asettaa seuraavaksi jalka tai käsi. Lankesin itse siihen, jota vastaan niin olen. Pitää miettiä miten voitaisiin pystyä eikä tyydytä siihen ettei vaan pystytä.
KANNUSTAVA VUOROVAIKUTUS. Kolmas, mutta tärkein kasvattamisen kulmakiveni on kannustava vuorovaikutus. Kuulin ensikertaa kannustavasta vuorovaikutuksesta harjoittelussani Ensi- ja turvakotiyhdistyksessä muutama vuosi sitten. Kasvatustapa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se ei tarkoita etten koskaan menetä hermojani tai etten kiellä kiellettyjä asioita ja korota ääntäni. Mutta mitä se tarkoittaa, kerron siitä erikseen. Sen verran mullistava kokemus se on ollut omassa äitiydessä. Uskon sen tuoneen meille hyviä eväitä elämään.
Lapselleni: En kulje edessäsi, en takanasi. Yritän olla tukenasi, rinnallasi.
Vessahommat sujuu ihan tosi hienosti. Päivävaipathan me hylkäsimme lopullisesti viime syksynä ennenkö 2-vuotta tuli mittariin. Toki meillä satunnaisia vahinkoja käy, mutta kenellä nyt ei joskus lirahtaisi housuun. Leikit kyllä jätetään kesken jos hätä on iso ja se tullaan kertomaan ottamalla haaruksista kiinni. Pissalla meillä käydään edelleen usein vähän kellon tahdittamana. Tai lähinnä sitten kun muistetaan, että hei nyt on jo mennyt aika monta tuntia siitä ku ollaan viimeks käyty. Hän tarvitsee vielä apua potalle menossa sekä housujen ja pikkuhousujen riisumisessa. Vessassa neiti pääsee itse kiipeämään korokkeelle pestäkseen kädet. Käsi ojossa hän pyytää saippuaa ja hanat hän osaa avata ja sulkea hienosti. Tarkkana saa kyllä olla, että saippuakädet sujahtaa ensin hanan alle eivätkä suuhun. Vaikka neiti on suunsa saippualla pessyt kerran jos toisen, en ymmärrä miksei se mene perille ettei saippua kovin hyvältä maisu. Myös käsien kuivaus on alkanut onnistua, joskin se välillä se meinattaisiin skipata kokonaan. Myös kasvojen pesu sujuu hellyyttävän hienosti lavuuarin alla. Ja pienet käsienläpsytykset ja vedenviskelyt kylppärin kaakeleille silloin tällöin päälle.
Meillä asuu vesipeto, mutta suihkussa käyminen on ollut vähän taistelua. Onko suihku liian kova? Tuntuuko se pistelynä iholla? Nyt kuitenkin sekin sujuu jo paljon paremmin eikä veden valuminen kasvojen päältä ole maailmanloppu. Hassuttelemalla ja omalla esimerkillä olemme päässeet asiassa eteeen päin. Pitkään pää pestiin neidin olessa sylissäni ja vuorotellen upotimme päämme suihkun alle ikään kuin leikkinä. Ruumiinosia on hyvä juuri suihkussa harjoitella ja tehdä suihkuhetkistäkin leikkiä. Uutuuksina me olemme löytäneet kainalot ja hiuksia pestään emännän ottein. Nyt tutustutaan vähän monimutkaisemppin osiin kehosta, kuten otsaan, kulmakarvoihin, kyynär- ja olkapäihin. Ei meinaa mahtua pienen ymmärtykseen, että on muitakin päitä kuin se the pää.
Hammaspesu oli jossakin vaiheessa hermoja raastavaa puuhaa ja kumpikaan meistä ei pitänyt moisesta. Laulun ja hassuttelun kautta tämäkin pakollinen paha on nykyisin lähes kiva ja hauska yhteinen hetki, jossa ollaan oikeasti kontaktissa. Nyt hammaspesut sujuu niin, että minä laulan ja neiti viittoo laulut. Oli uskomatonta huomata, että hän bongaa laulun sanoistakin viittomat ilman että itse viiton. Matkiminen näyttää tärkeää roolia hampaiden pesussakin. Viime aikoina vokaalien venyttäminen (aaaaaaaaa-eeeeeeeeee-iiiiii…) on ollut hauskaa neidin mielestä ja hänkin yrittää äitiä matkimalla avata pikkiriikkisen suunsa mahdollisimman suureksi.
PUHE JA KIELELLINEN KEHITYS SEKÄ VIITTOMAT
Viittomia me olemme alkaneet käyttää, kun ipanan mittariin pärähti kutakuinkin 9 kk. Ensimmäisiä omia viittomia neiti alkoi käyttää vuoden korvilla (lisää taisi olla ensimmäinen) ja nyt meillä on käytössä niin paljon viittoa, että pitäisi taas oikein laskea. Aktiivisesta viitomisesta ja sen opettelusta saa kyllä taputtaa itseäänkin olalle, mutta iso hatunnosto kuuluu myös päiväkodin puolelle. Siellä ei kaikilla ollut vielä viime syksynä viittomat hallussa, mutta he ovat kovin aktiivisesti yrittäneet ottaa niitä arkeen. Uskon tämän satsauksen vähentävän monet itkupotkuraivarit ja epätoivon, kun ymmärrämme toisiamme vähän paremmin.
Sanoja meillä ei juuri ole lisää tullut. Käytettävät sanat vaihtuvat vähän kausittain. Nyt on tullut kakka uutena. Ja kaikki sitten onkin nyt kakkaa. Muruset pöydällä, liiskaantunut mustikka lattialle. Saattaa tosin tulla siitä, että pitkään molemmat puhuimme roskista tai likaisista asioista niiden olevan hyihyi ja kakkaa. Virhe. Lisäksi Paavo (koiramme), äiti ja ei tulee hienosti ja koira, isä, joo, hei, pappa ja mummu tulee oman mielen mukaan. Sanojakin kuitenkin yritetään kovasti matkia ja tavuja hoetaan. Ma-ma-ma, ta-ta-ta ja sitä rataa. Ja omaa tarinaa on välillä niin paljon ettei äiti saa suun vuoroa. Selkeitä yrityksiä mallintaa sanoja on tullut nyt kovasti. Välillä häkellyn, kun voimme olla ruokapöydässä vastakkain ja neiti saattaa pitkänkin tovin kanssani tapailla sanoja ja ”harjoitella” viittomia. Tämä neiti kun ei ole sitä paikallaan pysyvää ja keskittyvää sorttia. Toki huomaan, että kun olen itse rauhassa ja läsnä, kärsivällisyyttä on todella paljon enemmän asiassa kuin asiassa. Kuvat ovat alkaneet myöskin kiinnostaa. Esimerkiksi ruuan jäähtymistä odottaessa kuvapurkista on hyvä ottaa sillä välin muutama kortti ja kysyä mitä ne esittää.
SOSIAALINEN KEHITYS
Aikuisia neiti seuraa kovasti ja leikkii heidän kanssaan mielellään. Nyt tällä viikolla olen saanut ilokseni kuulla, että myös päiväkodissa hän on alkanut hakeutua oman ryhmäläistensä (tyttöjen) seuraan ja mielellään puuhaillee samoja asioita kuin he. Miksi meidän auto- ja traktorinaista juuri tyttöjen seura tällä hetkellä kiinostaa, en osaa sanoa. Meidän seuraneiti on hyvinkin sosiaalinen ja melko ulospäin suuntautunut, joskin menettää usein mielenkiintonsa nopeasti uusiin ihmisiin.Joihinkin uusiin ihmisiin hän suhtautuu varauksella ja haluaa tarkkailla kauempaa, mutta usein kyläilyt ja päiväkodista lähtemiset päättyy kaikkien tasapuoliseen halailuun ja heippaamiseen. Mummulareissulla yksi hänen serkuistaan oli muiden takana lähtiessämme puuhailemassa. Neiti palasi vielä takaisin halikierroksen jälkeen halamaan häntä huomattuaan, että hei, yksi jäi. Hetkiä, kun äidin sydäntä kuristaa onnesta.
Olikin sopiva väli puhua kielellisestä kehityksestä, kun viittomaopettaja lähti juuri ovesta. Päivä ollut toiminnantäyteinen aamusta tulleen fysioterapeutin toimeista. Kerrompa myöhemmin siitäkin käynnistä ja mitä haaviin tarttui. Sitä ennen vielä tämän trilogian päätösosa. Viimeisessä osassa kerron leikistä ja omista ahaaelämyksistä opetellessani kasvattamista.
