Jäähyväiset vauvavuodelle

Kuopuksen vauvavuosi on nyt ohi. Huh. En ole uskaltanut vielä liikaa kaivella sisintäni, sen verran veitsenterällä vielä mennään. On kuitenkin tärkeää tehdä jonkinlainen yhteenveto nyt, koska ensi vuonna tuntuu todennäköisesti joltain ihan muulta.

Kesä silkkaa hurmosta

Kuopus syntyi keskelle kauneinta kesää. Sairaalassa oltin aluksi jumissa valohoidon vuoksi. Esikoista ja keskimmäistä oli hirveä ikävä, mutta samaan aikaan nautin olostani. Pesittiin vauvan kanssa siihen asti, kun hän joutui sinivalon alle. Henkisesti olin jo valmistautunut sairaalaan jäämiseen, eikä se siksi ollut kova isku, vaikka polikliininen synnytyskin oli toiveissani pyörähtänyt.

Kotiuduimme helteiden keskelle. Kahden syksyvauvan jälkeen olen ehdottomasti sitä mieltä, että kesää vasten vauvaelämä on todellakin kokemisen arvoinen. Jos imetys luonnistuu tai on oma juttu, niin riittää kun muistaa heittää vaipan takataskuun ja on usein jo valmis lähtöön. Lämpiminä päivinä ei ole edes niin justiinsa vaikka tulis pissavahingot vaatteille, ne kuivaa pian. Pötköteltiin terassin varjossa ja tehtiin mitä lystättiin. Vauvaelo kolmen lapsen kanssa ei tietenkään ole pesimistä sohvannurkassa, mutta lämpimänä kesänä helppoa ja huoletontakin. Puolison kesäloma alkoi muutaman viikon päästä ja teimme kivoja pieniä lähiretkiä ja elo tuntui helpolta. Kävimme myös ihanan kesäreissun Kotkassa.

Syksy täynnä huolta, sairasteluita ja univelkaa

Loppukesä vaihtuikin mökin siskonpedistä sairaalan lattialle. Automme teki 180 asteen käännöksen, kun lääkäri soitti esikoiselta löytyneen 1-tyypin diabetes sattumalöydöksenä kontrolliverikokeiden yhteydessä. Väsymystä ja keskittymiskyvyttömyyttä oli ollut, mutta epäilin lähinnä keliakiaa tai jotain muuta ”harmitonta”.

Elokuu ja koko syksy sitten onkin jonkinlainen mössö muistoissani ja sitten ei kuitenkaan. Tunnen sen puristavan ahdistuksen tunteen, kun olen korvaamaton lapselleni. Minun lisäkseni vain puoliso osasi hoitaa esikoista. Yöt olivat levottomia. Minä hoidin vauvan yöimetykset ja puoliso esikoisen verensokerien heittelyt. Siinä syksyn pimeyden syvetessä starttasi 11 viikon lasten sairastelun putki.

Syksyllä lapset olivat vielä kovin riippuvaisia fyysisesti minusta. Lapsilla oli omia vaiheitaan ja uhma, mustasukkaisuus ja siitä koituva pureminen asuivat myös meidän kodissa. Puoliso teki paljon iltavuoroja ja kirkkaana on mielessä ne hetket, kun kaikki kolme lasta itkee samaan aikaan ja vain oma jakamaton syli olisi kelvannut. Kahta vanhempaa ei voinut päästää kaksin eri huoneeseen ja toisaalta eipä he paljon helmojani kauemmas lähtenytkään.

Meillä kävi puolison iltavuoroiltoina usein kyllä lähipiiristä auttajia. Se oli korvaamatonta ja helpotti jonglöörausta kolmiossa, jossa yhdessä päässä oli pyllyn pyyhintää, toisessa hiilihydraattien ja insuliinimäärien laskentaa ja kolmannessa imetysmaratonit. Koin uskomatonta riittämättömyydentunnetta jokaisella elämän osa-alueella. Kaiken tämän keskellä ratkaisevaa on ollut, että olemme pystyneet puolison kanssa keskustelemaan ja tekemään peliliikkeitä molempien hyvinvoinnin tukemiseksi niillä merkeillä, jota syksyllä oli.

Syksyssä oli kuitenkin myös hopeareunus. Varmasti satoja tunteja sylikkäin luettuja kirjoja, uusien taitojen oppimista, lapsiini ja myös itseeni syvästi tutustumista, kiireetöntä eloa. Korona oli vielä päällä eikä edes nuhaisena mihinkään ollut asiaa, eikä ketään sopinut kylään kutsua. Niin siinä sitä oltiin ja harjoiteltiin mandariinin kuorimista ja leivän voitelua hissun kissun. Koko elolla olisi ollut kultaiset seinät, mikäli olisimme saaneet unta, omaa aikaa ja liikuntaa riittävästi. Uskon myös aivan sekaisin olleen hormonitoimintani vaikuttaneeni myös mielialaani tosi vahvasti. Nyt kun välillä piskaa itseään miten laiska ja saamaton on ollut tsemppaan itseäni ja puolisoani sanomalla sen tosiasian, että on ihme jo sinänsä, että me ollaan tuon syksyn jälkeen hengissä.

Kevät ja aamu on aina uusi mahdollisuus

Sairastelut jatkui enemmän ja vähemmän kevään. Tai lol, juuri eilen viimeksi lääkärissä kahden kanssa. Välissä on kuitenkin ollut myös terveitä jaksoja ja teimme ihanan hiihtoloman Lappiin, olemme tehneet pieniä pyrähdyksiä sinne sun tänne, olen saanut tehdä kivoja töitä, tavannut ystäviä lähellä ja kaukaa.

Ehkä voi siis sanoa, että tätä vauvavuotta on rytmittäneet muut kuin vauva itse. Hän on kulkenut menossa mukana. Kantorepussa tunturissa, ahkiossa hiihtoladulla, ystävän kanssa kaupunkilomalla, lounastreffeillä ja lenkkipoluilla, kirkossa kauneimmissa joululauluissa, pyörän perässä ja työkeikoilla.

Hän on ollut vauvoistamme ultimaattisesti helpoin. Eikä se johdu siitä, että olisin tässä geimissä jotenkin kehittynyt superisti, vaan hän vain yskinkertaisesti on temperamentiltaan erilainen ja on nukkunut paljon edeltäjiään paremmin. Tämän vauvan tarkoitus on kaiketi ollut kertoa minulle ja puolisolleni, ettei se rankkuus ole omassa päässä, vaan vauvat on tosi erilaisia. Elämä ja elämäntilanteet on tosi erilaisia.

Tämä kolmas lapi on vapauttanut minut olemaan juuri sellainen äiti ja nainen, kun haluankin olla. Toisaalta tuskin täysin irti ulkopuolisten odottamuksista olen koskaan ja toisaalta myös ikä varmasti auttaa tässä prosessissa. Sisälläni asuu kuitenkin tällä hetkellä tyyneys. Teen riittävästi ja olen lapsilleni paras mahdollinen. Olen saanut aikaa itselleni, jolla on varmasti suurin vaikutus, eikä valon ja kesän merkitystä pidä vähätellä.

Kuluneen vuoden aikana olen saanut itseni vain ihan muutamasti kiinni siitä kelasta, että toteutanko tätä äitijuttua nyt niinkuin kuuluu. Olen vähemmän miettinyt, nautinko nyt tästä. Teen, olen ja elän niin kuin hyvältä tuntuu, silloin myös nautin. Olen ymmärtänyt miten vanhemmuudessa itselleni vapauden tunne on todella tärkeää. En välttämättä edes tarvitse sitä, riittää, että tiedän lapsista irtaantumisen olevan mahdollista aina kun sitä tarvitsen.

Tämä oli varmastikin viimeinen vauvavuosi, minkä koin. Se ei ollut kaikilta osin sellainen kuin odotin tai olisin halunnut, mutta niiltä osin joihin voin itse vaikuttaa, se oli enemmän kuin uskalsin odottaa.

Saan kulkea ja kasvaa kolmen upean tyypin rinnalla ja he ovat nyt aivan ihanassa iässä. Tai sellaisessa vaiheessa, josta nautin itse ihan valtavasti. He ihmettelee, höpöttelee, tutkii ja hassuttelee kaiken hereilläoloaikansa. Olen heistä kaikista valtavan onnellinen ja ylpeä. Ilolla sanon vauvavuosille hyvästit.

On paljon enemmän jo hetkiä, kun emme olekaan enää fyysisesti kiinni koko ajan lapsissa. On hetkiä, kun voin kietoa käteni puolison ympärille ja tuijotella lumoutuneena muutaman metrin päästä kaikkien kolmen lasten touhuja yhdessä ja erikseen. Huokaista syvään ja tirauttaa muutama kyynel siitä, miten jotain näin ihmeellistä ollaan saatu aikaan.

Lisää vauvavuosi- ja vanhemmuushöpinöitä löytyy täältä:
Keskimmäisen vauvavuosi päättyi
Ei vertailla lapsia, mutta.
Jos meille tulisi vielä kolmas lapsi
Onko rakkaus erityiseen erilaista
Voiko vauvavuotta vihata

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *