Voiko vauva-aikaa vihata

Kyllä vauva-aikaa voi vihata ja varmasti vihataankin, mutta ei julkisesti. Usein ajatellaan, että vanhemmuus on jotain, jonka kaikki vanhemmat kollektiivisesti ymmärtävät ja pystyvät samaistumaan kaikenlaisiin tuntemuksiin. Tämä ei ole totta. Kaikki vanhemmat eivät ymmärrä toisiaan ja toistensa erilaisia tilanteita. Aika-ajoin huomaan sosiaalisessa mediassa vanhempien varovasti tai huumorin kautta raottavan sisintään ja kertovat ettei vanhemmuus ole aina ihan ihanaa ja timanttista. Siihen kommentoidaan usein: ”Nauti nyt, se vauva-aika menee niin pian ohi” tai ”sä vielä kaipaat tota aikaa”. Ihmiset tarkoittavat kommenteilla tietysti hyvää, mutta oikeastaan se vain lisää ahdistusta jo valmiiksi ahdistuksessa vanhemmassa. Mitä teen väärin, kun en nauti? Miksi minun elämäni ei ole yhtä kikatusta ja vierekkäin nukuttuja päikkäreitä? Tästä olenkin kirjoittanut tosi oivaltavasti postauksessa ”Mitä vauvavuodesta jäi käteen”.

Olen ollut se, joka kaikissa sukujuhlissa on paijannut vauvat ja leikittänyt pikkulapset. Esikoisen ja keskimmäisen jälkeen hätkähdin tajuamaan, että en minä oikeastaan tykkää vauvoista. En liiemmin nauttinut vauvavuosista, vaikka totta kai niissä on ollut paljon hyviä hetkiä. En kuitenkaan edelleenkään tunne niitä tunteita, että voi kunpa he olisivat vielä vauvoja. Kuopuksen saatuani ymmärsin kuitenkin etten minä vihaakaan vauvoja tai vauvavuotta itsessään, vaan kaikkea sitä sisintä syövää mitä siihen on liittynyt esikoisen ja keskimmäisen kanssa. On ollut pientä ja isoa, kaikkea epävarmuudesta leikkauksiin ja byrokratiasta univaikeuksiin. Tuntuu suorastaan hurmiolliselta ymmärtää ettei vika olekaan ollut minussa eikä vauvoissani, vaan siinä, että meidän kaksi ensimmäistä vauvaa ovat vain olleet tosi tarvitsevia.

Olen aiemmin miettinytkin onko rakkauteni esikoisen ja keskimmäisen kanssa erilaista. Rakkaus jokaiseen lapseen on syntynyt ja kasvaa eri tavalla. Tuossa postauksessa pohdin sitä ettei minun onneksi tarvitsekaan mitata ja vertailla rakkauttani lapsiini. Mitä enemmän lapsista on tullut vastavuoroisia, sitä enemmän nautin lasten kanssa olemisesta. En ole vain hoivaaja ympäri vuorokauden, vaan heistä on iloa myös minulle.

Pohdin myös ennen kolmatta lasta, että miltähän tuntuisi saada kevät- tai kesävauva ja nythän se minulle selvisi. Uskallan epäillä, että vuodenajalla oli myös todella osuutta asiaan minun kohdallani. Kolmas lapsemme on ollut helpommin rauhoittuva eikä kovin itkuherkkä, mutta ensimmäiset kuukaudet hän oli myös vähäuninen ja vain sylissä viihtyvä. Viime kesä oli ihan ultimaattinen intiaanikesä, niin lämmin ja kaunis. En kokenut nukkumattomuutta yhtään niin ahdistavaksi kuin esikoisen ja keskimmäisen kohdalla. Seuraava päivä ei näyttäytynyt yhtään niin ankeana. Esikoisen ja keskimmäisen kohdalla mentiin koko ajan kohti pimeyttä, vaunulenkkejä tehtiin vesisateessa ja yöt läpeensä ja päivät pääksytysten hytkytettiin vuoden pimeimpään aikaan.

Eikä meitä erota vain se, että vauvat ovat kovin erilaisia. Vauva- ja pikkulapsivuosia eletään kovin erilaisissa olosuhteissa. Ihmiset ja elämät on niin erilaisia ettemme voi sitä koskaan täysin ymmärtää. Toisilla ei ole puolisoa tai hänen työnsä voi olla sellaista ettei häntä juuri arjessa vauvan hereillä ollessa näy. Toiset voivat asua kaukana läheisistä ja ystävistä, ei tunne toisia vanhempia, jolla olisi myös vauva samaan aikaan, toisilla ei välttämättä ole ketään. Mahdolliset sisarukset, sairaudet, parisuhdetilanne, taloudellinen tilanne tai kuun kierto näin muutamia mainitakseni vaikuttaa kaikki siihen miten vauva- ja pikkulapsiajan kokee.

On tosi vaarallista mennä sanomaan ettei ole itse koskaan ollut ahdistunut tai että se toisen rankka hetki menee ohi nopeammin kuin huomaakaan. Ei se auta siinä hetkessä, eikä kukaan meistä voi edes luvata, että elämä helpottaa vaikka se muuttaakin muotoaan. Oikeastaan moni kaipaa vain hyväksyntää ja sitä, että sen oman ahdistuksen saa sylkäistyä ulos. Siellä kaivataan ymmärrystä ja ettei olla universumin ainoita, joilla on myös mustia ajatuksia ja rankkaa. Toisten vauvat ovat itkuisia, todella itkuisia. Toisten vauvat ei viihdy hetkeäkään itsekseen, nuku ilman liikettä eikä heitä saa juuri sylistä laskettua. Toisille vauvoille ei kelpaa tuttipullo ollenkaan ja toisille imettäminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Ennen ne mustat ajatukset sai sylkäistä kasvotusten ja jakaa muiden vanhempien kanssa jos sellaisia oli lähipiirissä. Tuntuu ettei oikein ymmärretä miten aivan poikkeuksellinen korona-aika on ollut myös vauvavuosien näkökulmasta, varsinkin esikoisensa saaneille. Ei vauvauinteja, satutunteja kirjastossa tai kavereiden kanssa kahvittelua vuoron perään toistensa luona. Siinä missä ennen voitiin kyläillä toisten luona pikku nuhissa ja kippistellä viidennellä kahvimukilla, ollaan tässä kohta kaksi vuotta eletty sellaisessa kyttäyksen alaisuudessa, jossa ei tiedä mitä saa ja uskaltaa tehdä. Siinä missä toisiin samanikäisen vauvojen vanhempiin pystyi tutustumaan perhekahviloissa, on viime vuodet tutustuttu maksimissaan Facebook-ryhmässä. Ja jos uskaltaa siellä sanoa, että oikeastaan se oma lapsi vituttaa ja juuri sillä hetkellä tekisi mieli ravitsella vauvaa joka ei lopeta itkua, tekee joku harvinaisen selväksi ettei koskaan ole kokenut mitään negatiivisa tunteita lastaan kohtaan.

Kenenkään onni ei ole toiselta pois, mutta miten ja missä ne sanoittaa on merkitystä. Keskustelupalstalle kirjoittava ei usein kerro edes koko totuutta päänsä sisältä ja jos jo lievempi ulostulo saa aikaan passiivista halveksuntaa voi olla varma, että jatkossa ihminen jää häpeämään ja paisuttamaan niitä ajatuksia yksin sisällensä sen sijaan että voisi päästää ne ulos ja irti.

Kolmannen kohdalla olen nyt huomannut, että oikeastaan minua ei enää kiinnosta mitä muut ajattelevat imettämisestäni, perhepedistä tai tavastamme ruokailla. Totta kai olisin halunnut näin olevan myös jo heti esikoisen kohdalla, mutta ei ollut. Esikoisen ja keskimmäisen kohdalla on pitänyt olla valmis perustelemaan kantojaan tehdä tai olla tekemättä jollakin tavalla. Ja kun ei ole antaa korttia että olet saanut hengissä pidettyä edellisetkin, pitää valinnat perustella jollain joka tuskin kenellekään kelpaa. Sen sijaan että olis vaan, suorittaa jotain vanhemmuuden check listiä kieli keskellä suuta ettei tee virheitä kasvatuksessa.

Moni myös sanoo, että olihan se vauva-aika ollut yhtä sumua, mutta niin ihanaa. Aikamoinen ajatusharha, kun ei muista mitään ja se on ollut ihanaa. En minä halua elää elämääni sumussa. Ei elämäni tarvitse olla vain lempisävyjäni, mutta haluan tuntea ne sävyt. Eniten pelkään, että jos en saa vapaasti olla ja tuntea niitä kaikkia sävyjä, menetän ne ja jäljelle jää vain tasaisen harmaa mössö. Se sellainen sumu, joka ei tunnu miltään.

On se Facebookin suljettu ryhmä, julkinen Instagram-tili tai blogi tai samassa rappukäytävässä asuva ihminen. Sen sijaan, että sanoo ettei oo koskaan kokenut mustia tunteita voi sanoa ettei osaa sanoa mitään, mutta tosi hyvä että hän kertoi. Ehkä voi silittää olkapäästä tai antaa halin jos näyttää ja tuntuu siltä. Virtuaalisestikin annettu hali tai sydän harvemmin vahingoittaa ketään.

Haleja siis kaikkien viikonloppuun!

Kuvat on isänpäiväretkeltä Vaarniemeen

2 Responses to “Voiko vauva-aikaa vihata

  • Tosi hyvä kirjoitus, kiitos! En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi vaikeuksista kertovia vanhempia lohdutetaan esimerkiksi sillä, että kyllä se sitten helpottaa kun vauva kasvaa tai kyllä se lapsi sitten ehkä nukkuu, kun se on 2-vuotias. Ei heikkoihin jäihin uponnuttakaan käydä vieressä lohduttelemassa sillä, että puolen vuoden päästä on taas kesä ja jäätön järvi, koita vaan kestää! On totta, että jotkut vauvavuoden haasteet on sellaisia, että helpotusta ei löydy sormia napsauttamalla. Mutta AINA löytyy edes jotain, mikä voisi auttaa, edes se kuuntelu ja empatian osoittaminen. Sen sijaan tilanteen vähättely ei auta koskaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *