Mitä muut meistä ajattelee

Kyllä nämäkin tunteet ja ajatukset on käyty läpi. Todellisuuttahan en voi tietää, muuta kuin mitä mulle on kerrottu ja mitä itse olen miettinyt. Olisi kiva kuulla miltä teistä tuntuu. Tämän innoittamana aionkin kysellä tulevalla lomalla syvällisiä perheeltäni ja kavereiltani. Varautukaahan!

Ensitiedon tultua mietin kuinka suuri häpeä on perheillemme, ettei ensimmäinen lapsemme ole ”terve”. Koin suurena epäonnistumisena, ettei appivanhempien ensimmäinen lapsenlapsi ole tavallinen. Mietin, miten he pystyvät kertomaan hänestä kenellekään, voivatko he olla ollenkaan iloisia tästä.

Mietin, voimmeko koskaan enää poistua kotoamme, voimmeko onnellisena työntää rattaita kaupungilla ilman, että meitä tuijotetaan. Kun lapsemme ei tottele ja sätkii maassa tai hän ölisee jotain mistä muut eivät saa mitään selvää. Entäpä, kun menemme leikkipuistoon. Siirtääkö toiset äidit ja isät lapsensa hiekkalaatikolta pois kun me saavumme. Viimeinen lause mietityttää edelleen aika ajoin, koska se ei ole mikään vitsi. Äidit tosiaan on vieneet lapsensa pois erityistemme luota, jos vaikka tarttuu. Ajatus kuvottaa ja mietin voiko sellaista toimintaa olla oikeasti vielä. Käymme kerhoissa ja harrastuksissa tytsyn kanssa ja toistaiseksi seuramme on onneksi kelvannut enemmän kuin hyvin.

Muiden mielipiteet eivät kuitenkaan olleet päälimmäisenä. Huoli muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään oli loppuviimeksi pienimmästä päästä. Syntymän jälkeen, kun vähintäänkin kaikki sukulaiset saivat tietää, yllätti kuitenkin  miten raskaasti tieto otettiin vastaan. Järkytys on ehkä kuvaavin sana, mikä velloi ympärillä. Mutta ymmärrän heitä. Uudet asiat pelottaa. Ja osaltaan olin jo unohtanut kuinka järkyttyneitä itse olimme. Saimme kylläkin myös paljon sydämmellisiä, aitoja ja kiinostuneita onnitteluita. Saimme myös kuulla paljon kuinka vahva ja hitsautunut olemme mieheni kanssa parina, että näin tämän kuuluikin mennä.

Nämä ajatukset tuntuvat nykyään aivan hulluilta ja absurdeilta. Miten olen koskaan voinut olla näin hölmö. Miten koskaan tuhlasin aikaani murehtimalla näin vähäpätöisiä asioita. Haluan kuitenkin tuoda näitä negatiivisia fiiliksiäni esiin, koska tiedän, että en ole näiden kanssa yksin. Ja vaikka kuinka positiivisia ja vahvoja olemmekin, kyllä mekin olimme järkyttyneitä ja poissa tolaltamme. Pitkään.

Mun yks ystävä totes, tiedon saatuaan viime vuonna että: ”Teillä on aina ollu semmonen oma tyyli elää, ette te mee ja oo niin kuin muut. Ei tää teille oo mikään katastroofi.” Jäin pohtimaan näitä sanoja ja vinha perähän siinä taitaa olla. Me ei todella olla sitä massan mukana kulkevaa ja taidetaan polkumme soveltaa ihan omalla tyylillä muutenkin. Mä juoksin viime kesänä mustikkamettässä Pokemonien sijaan, me lähdetään treffeillä mielummin pelaan yhessä sulkapalloa kuin paikalliseen baariin juomaan hanakaljaa ja snäppäilyn ja instagramin sijaan keskitytään olemaan läsnä niissä hetkissä, joista videoita ja kuvia jaetaan. Olisi valetta, jos sanoisin ettei kiinnosta mitä muut meistä ajattelee, mutta se miten se vaikutta elämäämme… No. Ei yhtään mitenkään.