Omakin lusikka Sumarin soppaan
Olen ihan hoo moilasena millaiset tunnemyrskyt tämä Sumarin artikkeli on saanut ihmisissä aikaan. Teksti on julkaistu jo viisi päivää sitten ja vieläkin some ja media kuohuu. En usko, että minulla on enää sanottavaa mielensä pahoittajille. Itsekin toivoisin lukevani niitä kauniita ja hienoja havaintoja lapsiperheistä, pakkohan niitäkin on olla. Itse halusin tulla vain sanomaan näin äitinä ja vieläpä erityislapsen äitinä sen kuuluisan: ”MINUN MIELESTÄNI…”
Minäkään en tykkää huutavista ja remuavista lapsista ravintolassa. Vielä vähemmän pidän siitä epätoivoisen vanhemman (omien huomioiden mukaan yleensä äidin) huutokiljunnasta, kun hän yrittää pitää lastansa aisoissa. En silti ole lapsenvihaaja. Kun joskus pääsen ravintolaan aikuisten kesken, toivon saavani nauttia kivasta leppoisasta musiikista ja kevyestä puheensorinasta. En voi uskoa olevani maailman ainoa vanhempi, joka haluaa TOTAALISESTI irti lapsista, kun siihen joskus suodaan mahdollisuus. Enkä todellakaan halua ajaa lapsiperheitä Teboilien makkarakorien ääreen, mutta kyllä minä haluan huomioida viimeistään päivällisaikaan fine diningia nauttivat myös asiaan kuuluvalla atmosfäärillä. Pitääkö alkaa osoittamaan K-18 ruokaravintoloita? Tai tietyn kellonajan jälkeen ilmoitus – vain aikuisille. Ei minusta, jos lapsiperheet omaavat tilannetajun.
Paljon kritiikkiä on tullut siitä ettei Sumari ymmärrä erityislapsia ja heidän erityispiirteitä, joita päivänkin aikana oli vilissyt. Pystyn kuvittelemaan ettei tulevaisuudessa aina jaksa kieltää, lasten ravintolapäivä tuntuu oikealta paikalta höllätä kuria ja rajoja ja antaa lasten nauttia toisten lasten seurasta. Eikä siinä ole mitään väärää olla väsynyt ja uupunut. Vanhemmat puolustelee asiaa sillä, että kotona on kuri. Mutta ravintolaympäristö on ihan eri kuin kotona. Silloin pitäisi entistä enemmän yrittää hallita kaaosta ja mahdollisia ikäviä vahinkoja. Sumarin artikkelin tärkein anti mielestäni olikin huoli siitä, ettei perheet ole läsnä toisilleen. Jos päivän pointti olikin ruokailla lasten kanssa ravintolassa, ei sen silloin tarvitse olla äidin ja isän herkkä oma hetki. Meidän natiainen pysyy vielä melko hyvin paikallaan, mutta kyllä hänkin ravintolassa jo kiukutella osaa ja mielensä pahoittaa, syöttää täytyy ja sotkea osaa. Meillä on pakattu lempparilelut, pientä ekstramutusteltavaa ja loppujen lopuksi syli, kun oma paikka alkaa ahdistaa ruokapöydässä. Mikseikö sitä leikki-ikäistä voi ottaa syliin, kun meno yltyy sellaiseksi, että seuraavaksi pöytäliinat alkaa heilua ja lasia rikkoutua? Tai mennä lapsen kanssa jäähylle ja keskustella heti, mikä meni pieleen. Kyllä vanhempien täytyy pystyä kontrollomaan lapsiaan ja tietää kenen pöydän alla tiskin takana tutkivat maailmaa. Ja mitä enemmän lapsi tarvitsee tukea toiminnanohjaukseensa esim. erityisyytensä vuoksi, sitä huolellisempi vanhemman tulee olla lapselle uusissa ja vieraissa tilanteissa.
Mitä tästä voitaisiin oppia? Ravintolamaailma voisi ottaa koppia! Miksei ole julistautuneena ultimaattisen rennonrempseää skidiystävällistä ravintolaa, jossa oltaisiin huomioitu viimeistä nöpönenää myöden niin vauvavuotiset sormiruokailijat kuin yltiönirsoilevat tukevalla temperamentilla varustellut leikki-ikäiset? Tyylikästä ja hyvää pöhinää, laadukasta ruokaa ja ymmärtäväiset asiakaspalvelijat. Sotkeminen ei kaada maailmaa, ilonkiljahdukset ja itkupotkuraivarit ei saa ketään pois tolaltaan ja kuitenkin kaikille ravintolassa asioiville tulisi spesiaalifiilis? Lupaisin tulla koko perheen voimin, ottaisin vielä lähisuvunkin. Ja sitten kun minulla on vapaailta ja Sumari ei halua migreeniä, me suunnistetaan jonnekin ihan muualle.
Sen verran aihe on saanut lasten ravintolakäynti on saanut huomiota osakseen, että tilausta löytyisi, voin lyödä siitä kanssanne vetoa!
Ravintoloissa jatkossakin sekä aikuisten kesken että lapsen kanssa asioiden,
Päivi
