Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi