jaksaminen

Meillä on lapsilla ollut meidän perheen mittapuulla historiallisen pitkä kesäloma. Kaikki lapset olivat pois yhteensä 7 viikkoa, kun aiempina vuosina olemme olleet yhdessä neljä viikkoa pois. Jotenkin aiemmin on tuntunut tärkeältä, että ollaan pitkä pätkä yhdessä lomalla, mutta tänä vuonna kokeiltiin seuraavaa: Oltiin yhdessä kaksi viikkoa kaikki lomalla ja sitten loput lomasta tehtiin vuorotellen töitä ja toinen oli sen aikaa lasten kanssa. Mutta esimerkiksi somea tein kevyemmin silti ja jotakin kuivaakin kuivempaa paperihommaa oli selviteltävänä.

Tämä konsepti toimi erinomaisesti. Ehkä tuli huomattua kirkkaimmin se, että työ itsessään ei kuormita, vaan se, että on liikaa liian tiukalla aikataululla. Ja se, että töitä pitäisi yrittää tehdä lasten kanssa. Ei tuu mitään edelleenkään meidän lasten kanssa ja se saa vain minut ärtyneeksi ja tiuskivaksi. Viikkokin on pitkä aika olla yksin lasten kanssa (yksinhuoltajat näen teidät <3), siksi tällainen muutama päivä kerrallaan lasten kanssa oli hyvä aikataulutus. Tiedän, ettei tällainen sillisalaatti ole todellakaan kaikille mahdollinen kaikille, mutta meille tämä oli merkittävä oivallus.

Tein myös kesällä keskimmäisen ja kuopuksen kanssa kahdenkeskiset reissut ja nämä oli aivan ihanat. Huomasi, miten eri tavalla ehti olla läsnä ja lapsi sai täyden huomion. Se myös karisti sellaista riittämättömyyttä, että ei ehtisi kuulla lasta riittävästi. Niiden reissujen jälkeen oli sellainen olo, että vitsi tämä vanhemmuus on kivaa ja helppoa. Nekin siis ehdottomasti virkisti, vaikka yksi lapsi olikin kerrallaan mukana. Esikoisen kanssa on vielä oma reissu tekemättä, mutta ehdottomasti haluan sen vielä tehdä ennen syksyä.

Mitä muuta? Kyllä me kaikki tiedetään nämä perinteiset: Ennakoi ja laita ruokaa isoja määriä ja etukäteen, pakasta, käy isoilla ruokaostoksilla tai tilaa kerran viikossa, einekset jeesaa, ihan joka päivä ei tartte olla kahta lämmintä ateriaa… On kuitenkin asioita, jotka oon huomannut rauhoittavan arkea ja omaa sielua. Varmasti vähän lastenkin.

Kaikki alkaa riittävästä unesta ja tauoista

Itselleen pystyy tekemään hyvää myös umpiuupuneena, mutta näin taaksepäin katsottuna huomaan, että en oikeasti saanut itselleni toimivia rutiineja – varsinkaan raskasta liikuntaa, ennenkö sain unta riittävästi. Kun unet alkoi olla yli puoli vuotta riittävästi, se alkoi heijastumaan siihen, että voimia riitti pitämään kiinni myös muista rutiineista.

Meillä on ollut säännölliset ruudut pois jo pitkänpitkän aikaa. Se vähensi lasten levottomuutta ja ärsyneisyyttä ja lisäsi leikkejä ja kirjoihin tarttumista. En todellakaan luo pahaa silmää niille, jotka istuttaa ruutujen ääreen – väsyneenä sitä tekee just sitä, mikä sen levon suo. Meillä ei esim. muutama vuosi sitten äänikirjat vielä toimineet ollenkaan – nyt ne on jokaisen päivälevon rutiini. Lapset kuuntelee äänikirjaa ja silloin minä pyrin lukemaan tai ottamaan päiväunet. Joka tapauksessa se on hetki, jolloin äidillekin annetaan rauha olla.

Ikä on auttanut ihan valtavasti ja se, että esimerkiksi esikoisen karkaamisesta tai vaaranpaikkoihin joutumisesta ei ole enää alati läsnä. Lapset on monessa asiassa jo tosi itsenäisiä ja leikkivätkin tosi paljon keskenään, jolloin pystyn tekemään keskellä päivää myös kotitöitä. Muutama vuosi sitten sanonta ”kotitöitä vain kun lapset on hereillä” tuskastutti, kun niiden tekeminen jatkuvan valvonnan vuoksi ei vain ollut mahdollista. Nyt on ja koitan tätä parhaani mukaan toteuttaa. Lapset on myös jo niin pystyviä, että siivoamista esimerkiksi tehdään yhdessä ja lapsilla on omia vastuita, kuten tiskikoneen tyhjennys.

Jep, unen jälkeen tulee ruoka ja liikunta

Kun unet on saatu kuntoon, aloin kävellä joka aamu lasten hoitoon viemisen jälkeen viisi kilometriä. Minulla oli aina ajatuksissa, että saisin keskellä päivää breikin töihin, mutta ei sitä hetkeä vaan kovin montaa kertaa tullut. Sitten aloitin aamukävelyt, joka on selkeyttänyt. Ei tarvitse pohtia onko tarpeeksi hyvä ilma tai jaksaako, kun menee vaan. Ja kun on saanut kohtalaisesti unta riittävän pitkään niin jaksaakin kyllä. Ei ole ollut oikeastaan enää siitä kiinni. Iloiseksi yllätykseksi kunto kasvoi jo pelkällä reippaalla kävelyllä, joka taas johti siihen, että juoksu, uinti ja salitreenikin alkoi kulkea.

Viime kesänä aloitin seven minute workoutin, joka on siis 7 minuutin tehokas koko kehon treeni. Se koostuu 40 sekunnin työskentelystä ja 10 tauoista. Se kehittää lihaskuntoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta ja tälle treenille en ole koskaan voinut sanoa ettei minulla ole aikaa. Tämä rutiini on välillä johonkin kadonnut, mutta se on pysynyt enemmän ja vähemmän arjessa kuitenkin mukana. Näihin treeneihin löytyy valmiita videoita YouTubesta.

Kyllä sen huomaa, kun on syönyt värikästä ja ravitsevaa ruokaa, eikä ole yrittänyt lisätä jaksamista suklaalla ja kahvilla. Hyvä ja kaunis ruoka lisää ehdottomasti itselleni mielihyvää. Keväällä itse asiassa luovuin arkikahvista kokonaan ja siirryin juomaan yhden kupin viikonloppuisin. Tämä oli iso muutos, koska olen varmaan viisitoista vuotta juonut päivittäin kahvia ja kahvista irtaantuminen vieroitusoireiden vuoksi ei ollut mikään helppo nakki. Sen jälkeen kuitenkin huomasin, että aamut ei ole enää niin sumuisia ja lounaan jälkeen ei tule sellaista iltapäivän droppia, jolloin aikaisemmin oli pakko saada kahvia. Vireystila pysyy siis tasaisempana ilman kahvia. Nyt kesällä tosin annoin itselleni luvan juoda joka päivä ja en tiedä olenko taas kierteessä. Tänään ainakin skippasin ihan helposti aamukahvin, mutta katsotaan nyt kuinka tässä taas käy.

Iltatoimet ei kahta kaipaa

Meillä elää edelleen vahvasti äiti-vaihe, eli lähtökohtaisesti minulta kysytään ensin ja iltatoimille halajataan aina minua. Tämä juontaa juurensa tietysti puolison iltatyöhistorialle (joka siis jatkuu edelleen). Olen pitkään ollut lasten kanssa yksin vanhempana, kun puolison ollessa kotona myös yleensä minäkin olen ollut. Mitä tasapuolisemmin olemme poissa silmistä, sitä tasapuolisemmaksi tämä ”ykkösvanhempi”-asetelma tulee, sen olemme molemmat saaneet tuntea. Meillä on ollut nyt pitkään linja, että vuorotellen hoidamme iltahommat. Tämä tarkoittaa, että olen vapautettu omille jutuilleni (tai esim. tekemättömille töille ja kotitöille) keskimäärin joka toinen päivä. Ennen tuli yhdessä tehtyä iltatoimia, mikä kyllä helpotti iltashowta ehdottomasti, mutta vähensi omaa aikaa huomattavasti ja söi omaa palautumista. Meillä se meni myös siihen, että jos olin paikalla, puolisolle nikoteltiin. Todettiin, että kaikille on helpompaa, että iltapalan jälkeen minä ampaisen lenkille, jolloin kaikilla on helpompaa ja itse pääsen liikkumaan.

Yövuorot

Sen jälkeen kun aloimme nukkua kaikki samassa makuuhuoneessa kaikki on nukkuneet paremmin. Lasten yölliset heräilyt väheni radikaalisti, yhden lapsen kauhukohtaukset loppuivat kuin veitsellä leikaten ja samalla verensokereita on helpompi hoitaa, kun lapsi on lähellä. Diabeteksen aiheuttaessa heräilyjä totesimme, että on parempi, että nukumme eri huoneissa yöt niin, että toinen saa kokonaiset yöunet.

Meillä ei enää lapset itsessään valvota, mutta esikoisen 1-tyypin diabeteksen vuoksi rikkinäisiä öitä on paljon. Ei ole tullutkaan aktiivisesti ajateltua kuinka monta kertaa yössä ja kuinka monta kertaa viikosta öisin pitää verensokereita aktiivisemmin hoitaa. Olisi ehkä ihan hyvä tehdä itselleen asiaa näkyväksi, mutta toisaalta on ehkä mieltä myös suojannut se, ettei aktiivisesti laske heräämisiä. Ouraa en uskaltaisi edes sormeeni laittaa, hah. Olisi se tavallaan mielenkiintoista dataa omaishoitajan tilanteesta, mutta itseni kannalta näen olennaisemmaksi tehdä palautumisen kannalta asioita joihin voin vaikuttaa.

Meillä nukutetaan lapset niin, että heidän vierellään ollaan niin pitkään kuin he nukahtavat. En oikein tiedä miten tällaiseen ollaan aikanaan ajauduttu. Se tietysti haukkaa illan, mutta kun opin itse näkemään sen lepohetkenä enkä odotellut kuumeisesti lasten nukahtamista, olen nauttinut valtavasti. Ennen yritin sinnitellä lasten välissä hereillä ja kuunnella äänikirjoja samalla. Nykyään on parasta, että antaa itselleen luvan mennä samaan aikaan nukkumaan. Siinä ehtii kuulla lasten murheet sekä päivän pohdinnat ja myös jutella kivoista asioista. Samalla yön aikana tulee tankattua läheisyyttä monen monta tuntia, vaikka päivällä fyysinen läheisyys olisi jäänyt vähemmälle.

Toiseen makuuhuoneeseen hankimme parisängyn Porin Villa & Peitteeltä (jotain alekoodiakin saattaa olla luvassa 😉 enkä voisi olla tyytyväisempi. Sinne mahtuu kömpimään toisen kainaloon, kun siltä tuntuu ja toki lapsetkin välillä seilaavat sitten toiselle puolelle. Sitten kun lapset ei enää halua nukkua vieressä, sängyn saa erotettua kahdeksi 80 cm leväksi sängyksi, joten se muuntautuu sitten elämän mukana.

Mää-matkat ja kalenteroitu parisuhdeaika

Meillä on ollut kesäisin kalenteroituna kummallekin oma kahden yön slotti, jonka aikana saa tehdä mitä itseä huvittaa. Aikaisemmin tällaisen mahdollistaminen useammin olisi ollut liian kuormittavaa toiselle, mutta olen tämän kesän jälkeen ihan sillä fiiliksellä, että meidän pitäisi tehdä tätä useammin. Lyhyetkin omat hetket palauttaa, mutta kun pääsee irti vastuusta useammaksi yöksi, siinä ehtii oikeasti irrottautua vanhemmuudesta. Samalla tietää, että toinen aivan varmasti tietää kaikesta kaiken, eikä tarvitse esim. puhelinta kyttäillä yhtään niin herkästi kuin lapsien ollessa muiden kuin meidän vanhempien hoidossa. Eikä lastenhoidossa muuten olekaan enää mitään muita kommervenkkejä kuin diabeteksen hoito, mutta sen vuoksi pitää olla koko ajan saatavilla muille.

Saatavillaolemattomuus onkin yllättävän merkityksellistä palautumisen kannalta. Varsinkin kun tekee työtä puhelimella, vapaalla sitä enemmän kaipaa ruuduttomuutta. Kaipaan valtavasti sitä, että minun ei tarvitsisi olla tavoitettavissa aina. Kaiholla muistelen vaellustani Kilimanjarolle ennen lapsia, jolloin olin verkon ulottumattomissa kuusi päivää. Läheiset tiesi ettei minuun saa yhteyttä, jolloin sai vapauden olla raportoimatta. En ole muutenkaan sellainen ”muuten vaan” -viestittelijä (sori ystävät!), vaikka tietenkin haluan kuulla mitä ystävilleni kuuluu. Kolmen lapsen kanssa tulee niin paljon kaikenlaisia ryhmiä ja viestitulvaa, että sitten ei jää enää kaistaa sellaiselle ei-akuutille. Sen sijaan yritän olla läsnä ystäville silloin harvoin kuin heitä ehdin nähdä. Tämäkin tuntuu varmasti hassulta ymmärtää, kun kommunikoin työkseni tuntemattomien ihmisten kanssa.

Olemme esikoisen omaishoitajia (teknisesti omaishoitajia voi olla vain yksi, mutta tykkään puhua meistä, koska kyllä me molemmat tässä ollaan kiinni) ja hänellä on ryhmämuotoinen hoitopaikka kerran kuukaudessa. Kesällä, kun oli pitkä loma hän oli kaksi yötä pois, mutta kouluaikoina hän on ollut yhden yön, jotta jää aikaa myös kotona- ja yhdessäoloon. Olemme pyrkineet samoihin viikonloppuihin järjestämään myös kahdelle nuoremmalle hoidon isovanhemmille.

Nyt kesällä ehdimme viettää kaksi yhden yön vapaata ilman lapsia. Ja täytyy sanoa, että mitä paremmin pidämme kiinni meidän parisuhdeajasta, sitä paremmin meillä myös parisuhteessa menee. Ei ne tietysti mitään rikkinäistä korjaa, mutta yhteys kyllä alkaa tosi helposti rakoilla, jossei säännöllistä yhteistä aikaa ole. Varsinkin kun nykyään me ei olla enää iltaisinkaan läsnä toisillemme, kun toinen menee lasten kanssa nukkumaan.

Mitä toiveita syksyyn?

Ehdottomasti samalla kaavalla, mutta jonkin sortin työajan ja ruudun rajaamista pitää taas miettiä. Kesä oli siitä hankala, että töitä tehtiin silloin kun siihen oli mahdollisuus. Nyt haluaisin, että pystyisin olemaan iltaisin mahdollisimman ruuduton itsekin ja ehtisi juttelemaan puolison kanssa. Toisaalta meillä on nyt ihan iso pinnistys päällänsä, kun tuotamme maastojuoksuesteratakilpailu Hevonlinnan Valloitusta. Saa nähdä mennäänkö ojasta allikkoon heti alkusyksystä.

Myös yksi säännöllinen harrastus on ollut kiva ja voimavaroja tuova juttu. Olen monta vuotta käynyt keramiikassa, mutta nyt en saanut paikkaa ja olenkin ihan tyhjän päällä. Ensin olin aivan rikki etten mahtunut ryhmään, mutta ehkä tämä onkin mahdollisuus aloittaa vaikka jokin ohjattu liikunta?