Vertaistuen voimaa
Somen puolella meitä seuraavat tietävätkin meidän olleen päiväreissulla vertaistukitapaamisessa Sipoossa. Meiltä on peruuntunut viimeiseltä kolmelta kerralta tapaamiset neidin sairastumisien vuoksi, nyt päästiin. Kotiin viemisinä tuotiin tietty räkätauti, mut ihmekös tuo.
Vertaistuen saaminen samanikäisen muiden lasten vanhemmilta alkoi melko pian, kun diagnoosimme varmentui. Sinä keväänä löysin muutaman muunkin äidin, jotka tiesivät odottavansa down-lasta. Aloimme kirjoitella yksityisviestejä Facebookin kautta. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasimme meitä ilmaantuneen pikku hiljaa lisää ja lisää ja tarve omalle ryhmälle nähtiin. Nyt meitä 2016-2017 syntyneiden down-lasten vanhempia on yli 80 vaihtamassa iloja ja huolia toistensa kanssa. Vaikka olenkin kirjoittanut ettei vertaistuki ole pelkkää auvoa, on järjettömän huojennuttavaa olla kehitysvammaisen lapsen äiti 2000-luvulla. Tukea, tietoa ja vastaavanlaisia kokemuksia on heti ruudun toisella puolella. Aina kun ryhmät kasvavat, mahtuu joukkoon niin paljon erilaisia luonteita ja perheitä, että väkisinkin välillä tulee väärinymmärryksiä.
Meidän ikäryhmämme tapaa ainakin kerran puoleen vuoteen ja olemme tähän asti vaihtaneet aina paikkakuntaa. Järjestely onkin toiminut loistavasti. Aina on joku ottanut emännöintivastuuta (niin no, aktiivisia isännöitsijöitäkin voisi olla enemmän;) seuraavan tapaamisen järjestämiseksi tai sitten joku alkaa huhuilla missä seuraavaksi nähdään. Suomi on harmittavaisen pitkä maa ja Lappi on jäänyt kieltämättä paitsioon. Tiedän heidän kuitenkin järjestävän siellä tapaamisia, jossei tietylle ikäryhmälle niin ainakin isommalle otokselle. Kannattaa huhuilla Downiaisten Facebookissa.
Aktiivisen vertaistuen tarve on pikku hiljaa itsellä vähentynyt, kun arki solkuu omalla tavallaan ja painollaan. Edelleen on ihana nähdä mitä muille kuuluu ja miten ipanat ovat kasvaneet. On ihan eri asia vaihtaa kuulumisia somessa kuin nähdä miten elämä menee kaikilla eteen päin.
Jokaisella kerralla on yritetty järjestää jotain pientä ohjelmaa, kuten muskaria, valokuvausta, viittomaopetusta ja kävipä meidän Turun tapaamisessa vammaisoikeuksiin erikoistunut lakimieskin puhumassa. Syödään tietty ja vaihdetaan kuulumisia. Yleensä jokaisella kerralla yritetään ottaa yhteiskuva. Jostain syystä se on alkanut tuottaa kerta toisensa jälkeen enemmän haasteita.
Tämän kertainen paikka – kulttuurikeskus Lilla Villan ansaitsee erityismaininnan. Kaikki huomio meni oman ipanan kaitemiseen niin kuvia talosta on harmittavan vähäisen. Niin ihanaa luonnetta henkivä vanha kunnantalo, jossa toimii myös kahvila. Cafe Lilla Villanista saa lounasta kahvilatuotteiden lisäksi. Siispä kannattaa poiketa.
Omaa mieltä jäi kaihertamaan Sipoonkorven luontopolut, joiden ohi hurautimme. Ensi kertaan.
