Äitienpäivä

Mitäpä mietin tänä äitienpäivänä. Miten voi olla näin kaunista, ihanaa ja valoisaa Suomessa juuri nyt. Kuinka äkkiä luonto herännyt henkiin ja miten kivaa että hankalat ja hidastavat toppavaatteet on saanut viskata mäkeen. No näitäkin.

Ensimmäinen äitienpäiväkorttini. Minun pienen ihmisen pienet varpaat.

Ehkä kuitenkin eniten sitä, miten erilainen äitiyteni on kehitysvammaisen lapsen kanssa kuin roolini noin niin kuin tavallisessa tilanteessa olin ajatellut olevan. Haasteita, ei toivottua käytöstä, maneereita, ikätason kehityksen rattaasta putoamista. Paljonpaljon asioita, jonka vuoksi välillä on niin kovin väsynyt ja epätoivoinenkin. Mutta sen sijaan että haasteisiin jäisi vellomaan, saan kokea uskomattomia vau-elämyksiä lapseni kanssa, jota kasvatan mutta joka ennen kaikkea kasvattaa minua.

Erityslasten vanhemmat eivät ole yhtään sen enempää tai vähempää kuin ovat muidenkaan vanhemmat. Mutta vain erityislasten vanhemmat pystyvät täysin ymmärtämään mitä tarkoitan sillä jopa fyysisen pakahduttavalla ylpeyden ja onnen tunteella, jota lapsi saa aikaan uuden asian oppimisella. Tällaisia tunteita on toki kaikilla vanhemmilla, mutta kun kehitysvammadiagnoosi on tullut syntymälahjana et pidä mitään opittua taitoa itsestäänselvyytenä.

Annan muutaman esimerkin. Saatat pyöritellä silmiäsi ja näet sielusi silmin meidän huvikummun, ehkä pystyt ymmärtämään, ainakin yrität tai sitten tiedät täsmälleen mistä puhun.

Keittiön vispilät on tyhjennetty laatikoistaan, käsilaukun sisältö on tyhjennetty eteiseen ja täydestä paperirullasta on hylsy nähtävillä – Sen sijaan että mietin millainen täystuho olet, lumoudun siitä miten mahdottoman nopeaksi ja taitavaksi sinä oletkaan kehittynyt.

Tuolille kiivetään ja pöydälle yrittää kurkottaa varpaanpäät valkoisena ja pienet kynnet lohkeamilla. Uudestaan ja uudestaan. Pitäisi ehkä torua, mutta olen vain yhtä onnea uudesta taidosta ja tsemppaan vieressä. Salaa toivon sinun kiipeävän pöydälle.

Vaatekaapin sisältö on purettu lattialle – Aivan sama kun näen miten sinnikkäästi sukkaa yritetään laittaa jalkaan.

Pimpelipom ja piippolanvaarit ovat soineet musiikkilelujen soittolistan jo ainakin kakskytäviis kertaa läpi – Ei särje korviani vaan riemuitsen miten lapseni osaa painaa oikeasta kohtaa äänen saadakseen ja jammaa perässä pylly heiluen. Ja tyhjentyneet patterit, ne vaihdetaan pikimmiten.

Verhoa repii pienet kädet ja hakee kontaktia minuun leikkimällä kukkuu leikkiä – Yhdyn leikkiin, enkä käske lopettamaan. Verhot saa ripustettua uudelleen.

Puuroon työnnetään juuri pestyt sormet ja kasvot voidellaan pakastemustikoilla ja kaurapuurolla. Hiusten muotoilu viimeistellään taakse vedettävällä sliippauksella – Lusikan ja haarukan käyttö välillä vähän ontuu, mutta ihanaa: Sormiruokailu sujuu!

Auton takapenkillä päpättää omaa tarinataina ja vuoropuhelunomaisesti vastaan minkä väliin ehdin – Ääntä riittää, mutta sen sijaan että yrittäisin hiljentää kovaa ääntä yritän villitä entisestään.

Olemme harjoitelleen viime kuukausina valitsemista osoittamalla kahdesta eri vaihtoehdosta. Esimerkiksi puuroon näytetään vaikka mustikat ja mansikat, pukiessa on kaksi eri paitaa ja iltasaduksi on kaksi eri kirjaa joista saa valita. Ja taas tänään, vaikka olen lukenut sen samperin Maailman pehmoisin paijaus-kirjan jo lähes 150 kertaa, luen sen mielelläni. Lapseni on osannut itse ilmaista haluavansa kuulla sen.

Tälläisistä asioista en vielä kaksi vuotta sitten uskonut onnellisuushormonieni hyrisevän. Töissä potilaani toivotti hyvää äitienpäivää minulle ja käski nauttia tästä päivästä. Leikkisästi totesin ettei taida olla kuin märkiä suukkoja tarjolla. Siihen hän kysyi mikä sen parempaa – luulenko että hän sellaisia vielä aikuisilta lapsiltaan saa. Jos tämä ihminen ikinä eksyy tänne niin kiitos. Hän avasi silmäni näille ohikiitäville hetkille.

Tänäkin äitienpäivänä tahdon toivottaa kaikille äideille onnea ja voimia niille joilla tämä päivä on raskas. Rakkautta ja hyvää alkanutta kesää kuitenkin kaikille, kromosomien ja solujen määrästä riippumatta!