Miltä tuntuu odottaa kolmatta lasta?

En ole ehtinyt kirjoittaa tästä kolmannesta raskaudesta blogin puolelle mitään. Tai jaksanut. Tai uskaltanut. Tai halunnut. En tiedä miksi en ole saanut tartuttua kynään. Aikomukseni on kyllä ollut, mutta kaikki aika on mennyt johonkin muuhun. Se kertookin jo aika paljon. Tässä raskaudessa ei ole oikein edes ollut aikaa kuulla itseään ja toimia sen mukaan, vaikka kovin on yrittänytkin.

Syksyllä kun ymmärsin olevani raskaana, en ollut uskoa. Syksy oli lasten jatkuvien sairasteluiden, levottomien öiden, alkaneen yrittäjyyden, kuopuksen perhepäivähoidon keskellä jo ihan tarpeeksi kuluttavaa, uutta ja ihmeellistä. Siihen päälle pamahti alkuraskauden maata kaatava väsymys, jatkuva pahoinvointi ja ympärivuorokautinen krapula ei varsinaisesti tuonut lisävirtaa. Toisinaan yritin pinnistellä töitä ja lasten iltatoimia läpi pahoinvoinnin, toisinaan kuuntelin aidosti itseäni ja sitä mitä tarvitsin. Oli iltoja kun lasten hampaat jäi pesemättä ja lapset söi tuubista puristettavaa puuroa.

En olisi halunnut antautua oloilleni, koska olin niin odottanut pääseväni tekemään töitä ja tuntemaan vain oman kehoni. Pikku hiljaa pääni alkoi kuitenkin sopeutua kuulemaan taas muuttuvaa kehoa ja sen viestejä. Kahden lapsen äitinä se ei ole todellakaan sellaista kuin esikoista odottaessa, mutta ehkä aika on opettanut myös minulle keskittymään olennaiseen. Einekset, sotkuinen koti ja pitenevä to do-lista ei uuvuta minua läheskään niin paljon kuin tekemättömien asioiden ja oman rajallisuutensa vatvominen. Miksi en saa olla oma normaali jaksava itseni.

Mitä enemmän aikaa on kulunut ja esikoisen ja kuopuksen yhteiselo alkanunt sujua, sitä levollisempi mieli itseni on vallannut. Kuopukselle on tullut hirmuisesti uusia taitoja ja ymmärrystä. Hän on monessa asiassa hämmentävän omatoiminen ja monia työläitä kärsivällisyyttä kysyviä vaihteita, joita on esikoisen kohdalla ollut ei ole kuopuksen kanssa ollut ollenkaan. Tuntuu oudolta, että toinen syö ilman opettamista tai ennen ruokailua alkavia suujumppia. Tai että lapsi voi hakeutua leikkiin myös itsenäisesti.

Kaksi aiempaa raskautta on alkaneet alkuvuodesta ja on menty kohti valoisampia päiviä. Nyt alkuraskaus osui kohti pimeyttä. En tiedä mikä sen vaikutus on ollut asiaan, mutta sen tiedän, että alkuraskauden pahoinvointi kesti pisimpään tämän kolmannen kohdalla. Loppukesästä pohdinkin Instagramin puolella miltähän tuntuisi jos olisi kesävauva. Jaksaisiko valvomisen paremmin. Silloin ajattelin etten todennäköisesti koskaan tulisi tietämään.

Miehelleni sanoin kuopuksen vauvavuoden aikana, että minulla on tunne kolmannesta lapsesta. Se tunne oli kuitenkin jossain kymmenen vuoden päässä. Nyt jälkeenpäin ihan huvittaa miten elämänjanoinen tyyppi sieltä on oikein tulossa, että vielä tähän kaiken keskelle päätti nyt olevan sopiva hetki. Ja ehkä se onkin. Ehkä hän tietää paremmin kuin me.

Vaikka olen herkkä stressamaan ja pohtimaan en kuitenkaan koe pelkääväni tulevaisuutta. Väsymys sen sijaan tuo mukanaan tunteen, että hukkuu elämään ja syksyllä todella tuntui siltä. Arki ei pysähdy ja on paljon asioita, jotka on vain hoidettava. Raskauteen kuuluva väsymys on itselläni hyvin erilaista kuin normaali väsymys. Sen kanssa ei sinnitellä, vaan se vie mennessään kyvyn toimia. Pelkäsin, että elämästä tulee selviytymistä ja se ei tunnu ajatuksenakaan hyvältä. Matalilla rauta-arvoilla oli varmastikin myös näppinsä pelissä väsymyksen kanssa.

Minulla on aina ollut melko vahva luottamus elämään ja sen kantokykyyn. Itseeni, puolisooni ja perheeseeni. Silti epäilin ettei meillä riitä kapasiteetti enää kolmannelle lapselle. Sitäkin enemmän olin kuitenkin ehkä ahdistununt siitä, että meillä oli jo sylit täynnä ja saimme jakaa rakkautta niin paljon kuin vain ehdimme. Samaan aikaan lähellä ei mitään muuta niin paljon toivotakaan kuin lasta. Tiedänhän ettei se ole meistä kiinni, mutta silti siinä kohtaa tuntui epäreilulta.

Tänään olen iloinen, kun voin tehdä töitä kotoa käsin ilman potilastyötä. Jos itse voin huonosti ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Voin heittäytyä hetkeksi pitkäkseni, jumpata ja medioida ilman että tuntee tarvitta selitellä. Elämän joustavuus on lisääntynyt muutenkin yrittäjyyden myötä. Se on tuonut myös omanlaisensa vastuun ja palapelin puolison ollessa myös yrittäjä ja töitä on tehty kyllä hyvinkin virka-aikojen ulkopuolella. Yrittäjyyden suoma vapaus on kuitenkin vapauttanut olemaan juuri se joka on ja jota kohti haluaa mennä.

Tällä hetkellä pohdin mitä kolmannen lapsen vauvavuodelta odotan tai haluan. Teenkö samalla töitä? Opiskelisinko? Kirjoittaisinko? Aloittaisinko harrastuksen? Mahdummeko asumaan vielä samassa kodissa? Mihin me muuttaisimme, kun niin monenlaisia asioita pitää ottaa huomioon, varsinkin esikoisen koulutien häämöttäessä. Toisaalta jos jotain olen myös oppinut kahdelta edeltäjältään, odotuksia ja suunnitelmia ei kannata ihan kauheasti ladata ennenkö tietää miltä arki näyttää.

Sen verran jo itseäni tunnen, että ihan en osaa vain olla kotiäidin roolissa ja minulle on tärkeää että on jotain omia juttuja. Mutta jos taas opettelisi, että jos vaikka tällä kertaa tulisi hyvin nukkuva lapsi, niin voisi lueskeskella kirjoja, retkeillä ja opetella viimein vaikka sitä hapanjuurileivontaa. Ainakin toivon kesän olevan täynnä iloa ja voimaa elää ja nauttia kesästä.

Semmosta. Elämä se taas kerran tuli koputtelemaan olkapäälle, että älä sinä nainen turhia elämääsi pohdi, vaan heittäydy sen mukaan. Kuule ja kuuntele. Mene sitä kohti.

Kuopuksen raskausviikoista voi lukea täältä.

Esikoisen aikaan tulikin likimain näillä viikoilla vielä viipotettua reilaamassa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *