Raskausviikko 21

Nyt potkiminen on tosi säännöllistä ja tiheää. Muutamia kipeitä vihlaisujakin on ollut eikä yhtään helpota koordinoida työpäivän jälkeen hepuloivaa koiraa ja päiväkodissa väsähtänyttä ja huomiota hamuavaa taaperoa. Liikkuminen luonnistaa muuten hyvin, mutta ylämäkeeen rattaita työntäessäni huomaan sen olevan epämukavaa ja vatsan alueelta jopa hieman kipeää.

Rakenneultra. Nyt sitten tuli, vaikka vasta tuntui ettei se koskaan sieltä tule. Vähän niin kuin kesäloma. Missä se aina luuraa. Jännitys alkoi, kun mieheni kanssa käveltiin käsi kädessä pitkin tunneleita kohti äitiyspoliklinikkaa. En tiedä mikä siinä erityisesti alkoi jännittää, sillä ei rakenneultra ole mitenkään autuaaksi tekevä asia.

En tiedä edelleenkään miten oikein reagoisin odottavien vanhempien kommentteihin rakenneultran jälkeen, jotka sanovat kaiken olevan hyvin ja lapsen olevan terve. Miten niin? Mistä tiedätte? Ei kukaan voi olla varma ja ultraääni ei kerro kaikkea. Kukaan ei voi ennustaa miten synnytys menee ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Elämä on epävarmaa ja sen epätietoisuuden kanssa meidän kaikkien on elettävä. Oltava sinut, koska muuten tukahdumme emmekä osaa nauttia siitä, mitä se meille tarjoaa.

Samalla tavalla en osaa oikein vastata, kun minulta on kysytty onko lapsi terve ja onko kaikki hyvin. Todennäköisesti. Ehkä. En tiedä. Ainakin sen perusteella mitä tutkimukset ovat osoittaneet, mutta se ei muuta mitään varmaksi. Sen yritän kaikille aina kertoa. Minulta on viety se lapsenusko etteikö uudelle tulokkaalle voisi mitään tapahtua, vaikka meillä onkin kehitysvammainen lapsi. Se on kuitenkin yksi syy miksi pelkäsimmekin miettiä toista lasta. Emme todellakaan siksi, että kehitysvammainen lapseni olisi minut pelottanut tai hän ei olisi ollut toivottu ja olisimme katumapäällä. Mietimme jaksamistamme, jos meillä olisi kaksi erityistä tukea ja huolta tarvitsevaa kotona. Olisiko meillä molemmille tarpeeksi paukkuja. Ja taas toisaalta se ”tavallinen” saattaa omine juttuineen olla hyvinkin kuormittava. Ei kukaan pysty ennustamaan. Asiaa on ehkä vaikeaa selittää niin, että nämä tunteet täysin ymmärtäisi jossei ole tällaisessa tilanteessa ollut. Mutta ne, jotka ovat olleet tietävät mistä puhun.

En osaa samalla tavalla iloita siitä, että ”kaikki on hyvin”, kun tiedän, että asiat voivat muuttua koska tahansa. En halua viedä keneltäkään sitä iloa ja onnea, mutta toivoisin kaikkien tunnistavan ettei raskauden aikana tehdyt tutkimukset ja seurannat poista sitä tosiasiaa, että kaikki voi silti olla toisin kuin on luullut. On niitä, jotka pelkäävät koko ajan ja kaikkea mitä voi tapahtua. Sekään ei ole todellakaan hyvä. Eikä niissä ruusunpunaisien lasien läpi tuijottelussakaan ole mitään vikaa, jos pystyy sietämään ja sopeutumaan jos elämä ne repii joskus pois. Epävarmuuden sietämätön keveys.

Siltikin, vaikka edelleen suhtaudun vähemmän optimistisesti tulevaan kuin uskon keskivertoäidin suhtautuvan, oli ihana kuulla kaiken näyttävän siltä miltä pitääkin tällä hetkellä. Sukupuolta ei huomattu kysyä, mutta sehän me kyllä NIPT-testistä saatiinkin jo selville. Olen ehkä jo jossain välissä möläyttänyt ja kaikille face to face kysyjille olen sen kertonutkin. Emme nähneet tarpeelliseksi pitää sitä itsellämme. Mutta teitä, jotka eivät ole päässeet hihasta minua vetämään pidän jännityksessä.

Synnyttämään lääkäri kehoitti tulemaan ihan tosi hyvissä ajoin, vaikka matka meillä onkin tosi lyhyt. Meidän ensimmäinen versio meistä kun tuli aika sutinalla maailmaan. En ainakaan toistaiseksi pelkää synnytystä. Jännitän kuitenkin sitä, että jos tämäkin tyyppi meinaa tulla hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, tuleeko hän yhtä nopeasti kuin siskonsa. Pitäisikö alkaa olla passissa lähiympäristössä? Siihen en ehkä ala. Oman kropan ja fiiliksen kuuntelu toimi viimeksikin hyvin. Menköön samoilla tämäkin versio.

Sinne se maha naamioituu vielä hyvin työpaidan uumeniin.

Trackbacks & Pings

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *