Sairaalareissu Helsinkiin

Tosi paljon tunteita ja muistoja herättävä reissu nytkähtänyt käyntiin. Aika tarkkaan vuosi sitten avattiin sama leppäkerttu-niminen huone Ronald mac donaldin taloista ja asetuttiin taloksi. Tuntui hassusti vähän kuin kotiin olisi tullut, niin isoja asioita täällä tapahtui. Muistoihini tulvahti kipeisiin rintoihin herääminen keskellä yötä, sähköpumpun tasainen tuksutus ja säätö ja sekoilu tahmaisen maidon kanssa, maitopullojen kiikuttamisen alakertaan jääkaappiin ja pullojen pesemisen ja kiehutteleminen. Muistan kipeän ja epästabiilin lantioni, kun kiipesimme ensimmäistä kertaa ylämäkeä kohti sairaalaa katsomaan teholle maailman mullistanutta ja murskannutta ihmettä. Muistan sen tunteen kun toin tänne keltaiseen taloon oman tyttäreni kotilomalle muutamaksi tunniksi ja olimme kuistilla yllätyksenä vastassa miestäni, joka tuli koulusta. Muistan sen tunteen, kun ensimmäisen kerran olimme pienen pienen sängyn vierellä sairaalassa pidättäen hengitystä, kun lapsemme avaa ensikertaa silmänsä. Muistan sen tunteen, kun sain tämän pienen ihmisen ensikertaa syliini. Muistan kauniin alkusyksyn. Aivan kuten tänäänkin.

Saimme vasta edeltävänä päivänä tietää, että meille vapautuisi huone ”mäkkitaloista”. Kuinka hassu sattuma, että vielä tismalleen sama kuin vuosi sitten. En voi kylliksi antaa kiitosta tästä paikasta. Hotellissa olo ei todella olisi tuntunut samalta. Vielä eilen illalla tullessamme keittiöön oli jäänyt lappu, että jääkaapista löytyy mustikkapiirakkaa, jota vapaaehtoinen oli talon asukkaiden iloksi leiponut. Sitä syödessäni mietin mitä kuuluu perheelle, joka oli pitkään meidän kanssa samaan aikaan talossa. Jos sattuman kaupalla tämän satutte lukemaan, toivon kaikkea hyvää perheellenne.

Tytöltämme leikattiin heti syntymän jälkeen viime syksynä duodenaaliatresia, eli ohutsuolen alkuosan tukkeuma. Hänelle tuli leikkaushaavalle tyrä ja sen vuoksi olemme nyt täällä. Tyrä suljetaan ja vuoden takainen leikkausalue tähystetään. Meillä ei ole ollut tyrästä vaivaa, mutta lääkärin arvion mukaan se ei tule menemään itsestään kiinni ja voi kasvun myötä suurentua. Reissun pitäisi kuitenkin olla nyt ”pieni ja helppo” typylle niin toimenpiteenä kuin toipumiseltaankin.

Nyt sitten odottelemme jahka heräämöstä soitetaan typyn olevan valmis osastolle siirtymään. Muuta ei vielä olla kuultu. Tosi kurja ettei vanhemmat pääse leikkausosaston ovensuuta pidemmälle. Meidän neiti oli niin esilääkkeestä tokkurainen ettei osannut harmistua, mutta mietin juuri vähän vanhempiakin lapsia, kuinka suuri merkitys pelottavassa isossa sairaalan äänimaailmassa olisi tärkeää olla jotain tuttua turvaa. Ymmärrän ettei kaikkien vanhemmat vain yksinkertaisesti mahdu eikä se ole potilasturvallisuuden kannaltaakaan järkevää, kun tiloja ei ole niin suunniteltu. Toisille lapsille on myös parempi ettei näe huolta ja pelkoja vanhemman kasvoilta. Uudessa lastensairaalassa asiat pitäisi kuitenkin olla järjestetty toisin ja vanhemman läsnäolo mahdollistettu paremmin. Toivotaan niin.

Pelon ja huolen läikähdykset lävistää ajoittain, mutta en osaa kantaa sen suurempaa huolta tälläkään kertaa tytön paranemisesta. Nekin uhkakuvat ovat liittyneet anestesiaan, ei itse toimenpiteeseen. Mutta viime viikolla viimeisen kerran kontrolloitu sydän pitäisi läpättää niin kuin muillakin taaperoilla ja muutenkin typy on voimistunut ja kerännyt vastustuskykyä vuoden aikana aika kasan. Asiat menköön painollaan. Yöllä jouduimme herättelemään ottamaan maitoa ja aamukuudelta vielä veden hörpyttämisen jälkeen kävimme pötköttämään hetkeksi. Raukea pellavapää painoi päänsä äidin kaulakuoppaan ja pötkötti sylissä vailla kiirettä. Siinä hetkessä taas ymmärsin kuinka käsin kosketeltavissa elämä on.

sairaala

Viime syksyltä. Ei tähän ole lisättävää. Taisi itselle konkretisoitua ensimmäistä kertaa ja sydämessä muljahtaa, että ihan oikeasti. Tämä on minun.

 

Trackbacks & Pings

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *