Elokuu ei ole ollut esikoisen jälkeen entisensä

Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla.

Muistoissa on samaan aikaan niin ihania ja leppoisia, mutta myös surullisia ja vaikeita muistoja. Syntymäpäivien aikaan usein pohdin enemmän missä mennään ja mikä oli tasan vuosi sitten toisin.

Hitaammassa lapsen kehityksessä sitä välillä saa itsensä kiinni siitä ettei mikään muka mene eteenpäin. Etenkin kuitenkin videot ovat äärimmäisen hyviä muistuttamaan, että totta vieköön kehitystä on tullut ihan huimasti.

Aika tarkkaan vuosi sitten iloitsin ensimmäisestä itse tehdystä kuperkeikasta marjapuskien välissä. Kuuntelimme ja fiilistelimme siskoni kanssa samalla Ed Sheerania, jonka keikalle olimme puolison kanssa menossa. Seuraavana Youtube latasi eetteriin meille Popedaa ja Kotiteollisuutta, joka villitsi neidin niin että alkoi pyörimään kuperkeikkoja. Se oli yksi ihanimmista kesän muistoista.

Samana alkusykynä esikoinen oppi hyppimään tasajalkaa. Samainen sisko oli muuten silloinkin läsnä. Erittäin suotuisa vaikutus siis hänellä neitimme kehitykseen. Ensimmäiset hypyt tuli lenkillä seuraa johtajaa-leikin yhteydessä ja seuraavat kotimatkalla viittomakahvilasta. Viime vuoden muisteluista löytyy aikas tunteikas teksti 3-vuotiaan kehitysaskelista.

Videoita katsellessa tajuan miten paljon oikeasti kielenkehitys on mennyt tänä vuonna eteenpäin. Alkukeväästä sanat olivat yksittäisiä, nyt neiti puhuu meille tunnistettavasti pitkiä lauseita. Toki sanat muille ovat vielä epäselviä, mutta olisinko uskonut, että olemme tässä pisteessä. En sitä ainakaan uskaltanut ääneen sanoa.

Loppukeväästä päästin ensi kertaa irti potkupyörästä ja siitä pikku hiljaa itsenäisesti potkitut metrit on pidentyneet jo lähemmäs kilometriä. Tämän kesän retkillä pääsimme toteamaan, että tuskin enää itse kävelisimme nopeampaa tahtia. Viime kesänä otettiin ensijuoksuja ja pidempiä kävelymatkoja tunturissa ja nyt metsää ja ylämäkeä jaksetaan jo taivaltaa 5 kilometriä.

Elokuu tuo mieleen väistämättömästi synnytyksen, joka tuli vaikka tekemättömiä töitä to do-listalla oli vielä vaikka ja kuinka. Se tuo edelleen mieleen kohtaamiset, kun minun tuskiani ensisynnyttäjänä vähäteltiin ja käskettiin kotiin ottamaan Panadolia. Viisi tuntia myöhemmin lapsi olikin sitten jo syntynyt.

Muistan myös läjän kohtaamisia. Miten jännitti kertoa ”koko kansalle”, että lapsellamme on downin syndrooma. Sitä ennen asiasta tiesi lähinnä perheemme ja läheiset ystävät. Muistan uupuneen syksyn, kun yritin kursia opinnäytetyötä kasaan ja taistella lapsen oikeuksista. Tuntui ettei ammattilaisilta saanut tukea.

Ennen kaikkea olimme varmasti yksinäisiä vanhemmuudessa, koska kenelläkään ystävällämme ei ollut lapsia. Tutustuin kyllä muihin äiteihin, mutta mitään syvempää ei syntynyt ja sellainen hyvänpäivän tuttavuus voi välillä myöskin enemmän uuvuttaa kuin voimaannuttaa. Muistan kertoneeni tästä kehitysvammaneuvolassa lääkärille, kun hän kysyi onko meillä kaveriperheitä. Hän kysyi takaisin, että olemmeko tehneet liian nuorena lapsen. Hän ei kysynyt sitä loukatakseen eikä epäasiallisesti, mutta silti se on jäänyt mieleeni. Se on monta kertaa saanut minut miettimään, että olemmeko tosiaan olleet liian nuoria, vaikka asiaa en sitä ennen kyseenalaistanut hetkeäkään.

Siksikin halusin kirjoittaa kohtaamisista. Niin kuin aiemmista postauksista voi lukea ja minun neljän vuoden takaisista fiiliksistä voi ymmärtää, pienetkin sanat jäävät elämään, vaikka niillä ei haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Elokuu muistuttaa minua ennen kaikkea elämän hauraudesta, kun vuoden ikäisenä neiti oli uudelleen leikkauspöydällä. Ehdin silloin miettimään, että tuleeko tästä meidän perinne. Kuinka ympärillä korjataan satoa, ostetaan uusia jumppatossuja ja tehdään viikonloppuisin perheretkiä.

Neiti 4 vuotta rakastaa nakkeja ja linssikeittoa. Musiikki vaikuttaa häneen uskomattomalla tavalla ja jo pelkästään eilen ohimenevän auton basson jytke sai hänen peppunsa heilumaan.

Hän muistaa ulkoa mikä laulu seuraavaksi tulee levyltä ja muistaa kaikki liikkeet Pikku kakkosen Seikkailukoneen lauluista.

Hän osaa nähdä milloin palvelua on tarjolla, mutta tsemppaamalla kuin juoksukisoissa häneen tulee puhtia, jota ei sekunti sitten olisi vielä uskonut.

Tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät sammuivat, onnittelulaulu ei pelottanut, vaan hän lauloi mukana ja taputti tahtia. Lahjat tuntuivat tärkeiltä ja niiden avaaminen oli superia.

Hän kömpii keskellä yötä huoneestaan ja kertoo, että pelottaa. Hän haluaa, että nukkumaan mennessä pidän hetken kädestä. Iltasatukirjoja pitää lukea monta, mutta lopulta hän haluaakin lukea itse.

Näihin vanhempieni luomukaurapellossa otettuihin 4-vuotiskuviinkin hän valitsi juuri tämän mekon itse neljästä eri vaihtoehdosta. Mielipiteitä on. Ja asennetta.

Jos joku puhuu retkestä hän on jo melkein työntämässä saappaita jalkaan. Retkellä hän kiipeää pienen kallion päälle, katsoo ympärilleen ja levittää kätensä sanoen: ”WAAAAAUUU!”.

Wau. Tämä on minun 4-vuotias tyttäreni. Hän, joka teki minusta äidin. Hän, joka on opettanut miten rajoitteet ovat vain minun päässäni. Olkoon seuraavakin elokuu meille lempeä.