Vähintään pyhimys – Vai sittenkin lähes tavallinen äiti

Monen monta juttua olen lukenut siitä miten ”tavisvanhempia” riepoo, miten erityislasten vanhemmat asettaa itsensä vähän ylemmäs ja kokevat olevan vanhempina enemmän kuin muut. Etenkin ne, jotka tuovat itsensä päivänvaloon, puhuvat itsestään ja kertovat tuntemuksistaan. Apua. Näinkö ihmiset ajattelevat minunkin kirjoituksistani, joilla on tarkoitus taittaa erilaisuuden kieroon katsominen ja ihan himppasen lisätä ymmärrystä keskuuteemme.

Olen tullut tulokseen, että herneenpalon pystyy ryystämään nenänvarteen asiasta kuin asiasta niin kauan ihmislaji maan päällä huojuu. Senkin uhalla jatkan siis pää pystyssä ja jätän lukijan haltuun, miltä teksini kenenkin suuhun tuntuu.

Ajatus siitä, että juuri tämän erityinen oli tarkoitettu meille, on helpottanut monia erityislapsen hyväksymisessä. Monelle se on ollut selviämisen kannalta tärkeää. Se, että ollaan pikkuisen enemmän, pikkuisen tärkeämmän tehtävän saaneita, se on osaltaan varmasti itsensä suojelua. Se auttaa jaksamaan. Se sisuunnuttaa.

Se mikä määrittää tavallisen tai erityisen (yhtään missään asiassa) on mielestäni kuitenkin melko häilyvää. Oikeastaan koko vanhemmuuden  määrittely on suolesta. En koe olevani tavallinen äiti, mutta en koe olevani myöskään erityinen äiti. Olen omanlaiseni omalla tyylilläni, niin kuin toivoisin kaikkien muidenkin olevan. Ja olisin sitä ilman syndroomiakin. Myyttejä ja puhumattomia sääntöjä on siitä millainen äiti tai isä on, mutta ei ole mitään EU-standardia asetettu. Se on asetus, joka on jumiutunut meidän pienien päidemme sisälle korviemme väliin. Ja kun me loukkaannumme arvosteluista, haukumme toisten huonoja valintoja ja ruoskimme neljän seinän sisällä omaa riittämättömyyttämme, se on meidän oma valintamme.

Etsiessäni edellisessä tekstissä esittelemääni Matkalla Hollantiin-tekstiä englanniksi törmäsin yhden autistisen lapsen äidin blogitekstiin ”Why I hate Welcome to Holland?” jossa viitataan juuri viimeksi jakamaani runoon.

Luin tekstiä suu auki ja silmät pyöreinä. Mietin lukiessani kuinka katkera ja tyytymätön tämä äiti on elämäänsä. Mutta maltoin lukea loppuun ja hyvä niin. Hän kiehui siksi, että vanhemmuus on jotain mitä kukaan ei pysty suunnittelemaan etukäteen eikä se tule kenelläkään olemaan sellaista, jonka sen on itselleen maalannut. Yhteistä sen sijaan meille kaikille on se, että olemme valinneet vanhemmuuden ja meidän tulee ottaa se vastaan sellaisena kuin se tarjotaan, sadepilvineen ja auringonsäteineen.

Kahta samanlaista kotia ei löydy. Arki kaikissa tavallisissa ja erityislapsiperheissä on erilaista, tavallista ja kaikilla yhtä lailla erityistä. Kuten tässä mainitsemassani tekstissä niin hyvin sanottiin – kyllä, erityislapsiperheissä on paljon erityistä taistelua ja isoja haasteita, mutta kuka täällä on määrittämään onko ne helpompia vai vaikeampia kuin omasi ihan siinä mukamas tavallisessa perheessä?

Mikä se sellainen tavallinen on?