Lääkärinkäynti, jolle en ensimmäisessä raskaudessa edes ehtinyt. Menin lääkärille pieni pelko mahassani, että vauva ei ole vielä pää alas päin. Ulkoa päin tunnustelemalla lääkärikään ei ollut oikein varma asiasta. Ultrassa näkyi kuitenkin tarmokkaasti liikkuva ja hengittelevä tyyppi. Ensin painoarvioksi saatiin 3300 g. Mietin hetken. Niin arvioitu syntymäpaino lasketun ajan mukaan vai? Ei, kun nyt. Meinasin pyörtyä. Lääkäri kuitenkin meinasi, että otetaan muutama mitta uudelleen ja saatiin lukema 2900 g. Huh. Silti se on jo nyt 300 g enemmän kuin mitä esikoiseni painoi syntyessään. Hurjaa. Onkin ollut vaikeuksia miettiä, kuinka pieniä vaatteita tarvitaan, kun ensimmäinen tuntui hukkuvan 50 senttisiin vaatteisiin.

Tyyppi ei ole vielä kiinnittynyt lantion pohjalle ja kohdunkaula ei ollut lähtenyt kypsymään. Ei siis viitteitä siitä, että hän näillä näppäimillä olisi tulossa. Lääkäri kuitenkin totesi taustani huomioon ottaen, että tilanne saattaa nopeasti eskaloituakin.

Olo toisinaan petraantuu. Jaksan naperonkin kanssa puuhata paljon paremmin kuin aiemmin kuin moneen kuukauteen. Edelleen väsähdän helposti ja asioilla käymisen jälkeen on nousuhumalainen olo, mutta eilen oltiin jopa pari tuntia tuhoamassa uimahallissa energiaa, kun ulkona tuli vettä taivaan täydeltä.

Tekemättä ja hoitamatta jääneitä asioita olen yrittänyt ruksia to do-listalta hyvään tahtiin. Niinkin epäolennaiset asiat kuin turvakaukalo ja rintapumppu puuttuu. Meidän sänky on siirretty kiinni toiseen seinään, jotta voimme samassa sängyssä ilman pelkoa vauvan tippumisesta. Kestovaipat on pesty ja viikattu. Toinen Tripp Trapp on löydetty kirpparilta ja siihen new born-setti hankittu. Toiset sanovat tätä turhakkeeksi, toiset parhaaksi asiaksi ever. Halusin kuitenkin nyt tämän, jotta voidaan olla kaikki yhdessä pöydän ääressä.

Paniikki alkaa laantua ja enää ei tuntuisi niin hirvittävältä jos vauva jo syntyisikin. Rauha alkaa laskeutua ja olen ehtinyt ajattelemaan synnytystä ja mitä siltä toivon.

Uusi raskausviikko alkoi mukavasti uudelle vähemmän mukavalla oireella. Sukkapuikkotuikkiminen alakertaan. Tuntuu siis aivan siltä, kun joku työntäisi kohdun alareunasta sukkapuikon virtsarakkoon asti ja sieltä läpi. Tehtävänsä silläkin. Silläkin se kroppa valmentautuu leviämään ja tekemään tehtävänsä, mutta koiran lenkittämisestä tai metsäretkistä ei kyllä enää tule mitään. Vauhti on hidastunut entisestään, vaikka olenpa itseni saanut kiinni myös juoksuaskelista, kun neiti 3v. on asettanut itsensä alttiiksi vaaroille ja luonnonvaistot heräävät äiti-ihmisessä henkiin.

Istuma-asennossa helposti tulee painetta ja kipua ylävatsalle. Rintaliivit pahentaa asiaa, joten liikkuisin mieluiten ihan topless-meiningillä muuallakin kuin kotona. En koe sitä ihan kuitenkaan omakseni, vaikka sitäkin entistä enemmän ”harrastetaan”. Kuvotus on tullut vähän takaisin ja mikäli olen asioilla muutamankin tunnin, helposti tulee oksettava olo. Lisäksi syömisestä pitää pitää huolta. Onpa sitä tällä viikolla saanut itsensä kiinni myös yöjääkaapilta, jota ei siis koko raskauden aikana aikaisemmin vielä ole ollut.

Pissareissuja on alkanut taas kertyä yöaikaan ja unettomuuskin vaivaa toisina öinä. Iso tyyny jalkojen välissä on riittänyt tukemaan suht hyvää asentoa sängyssä ja niitä julmetunmoisia liitoskipuja ei ole ollut nyt.

Tyyppi pyörii masussa vimmatusti. Kuin pesukoneen linkousohjelma olisi jäänyt jumiin. Enemmän hän silti tuntuu viihtyvän vielä muutoin kuin raivotarjonnassa eli pää alas päin. Toivon hartaasti, että hän kuitenkin päättäisi vielä hakeutua luonnollisiin asemiin. En tiedä mitä ajattelisin muiden tarjontojen synnyttämisestä luonnollisesti. Ja luonnollisen synnytyksen toivon saavani kokea tälläkin kertaa. Mielessä on pyörinyt allassynnytys jos vain sinne asti ehtii. Ensimmäisen hätäisen synnytyskertomukseni voit lukea täältä jos se on mennyt ohi.

Hidasta valmistautumista lapsen tuloon tehty ja kodinhoitohuoneeseen alkaa muodostua pikkiriikkisen tyypin huoltopiste. Ajatuksissa vielä siintää toive pienistä käsitöistä pientä varten. Hidasta luopumista vanhasta myös tehty. Töissä on pukukaapit tyhjennetty ja omat paperit käyty keräämässä arkistoon. Avaimet luovutettu seuraavaa varten ja kakkua viety työkavereille.

Ristiriitaisella mielellä olen äitiyslomasta, joka virallisesti alkaa huomenna. En viihtynyt kauhean hyvin kotona esikkoni kanssa, vaikka en muista tylsiä ja toimettomia hetkiä hänen kanssaan. Silti olin tosi mielelläni menossa suorittamaan työharjoitteluita alta pois, kun lapsi ei ollut edes vuotta vielä. Syitä viihtymättömyyteen oli varmasti monia. En osannut relata, jouduin taistelemaan paljon lapsen oikeuksien puolesta, ystäväpiiri oli kaukana ja opinnäytetyökin painoi päälle. Nyt toivon osaavani elää enemmän hetkessä, nauttia yhteisistä matelevista hetkistä ja ystävieni seurasta kahvikupposten ääressä keskellä päivää. Löytäväni flow:n ja toimivat arjen kahden lapsen vanhempana.

Ensimmäinen kokonainen sairasloma viikko, joka korkattiin järkyttävällä flunssalla. Vain oksennustauti puuttui ja olisin muisto vain. Olin jo myydä maani ja muuttaa loppuajaksi makuuhuoneen uumeniin. Flunssa kuitenkin talttui lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kolmen päivän setti. Kurkku on edelleen aika ajoin kipeä ja yskäkin on varoitellut aika-ajoin. Muutaman päivän nukkumisen jälkeen olo oli kuitenkin, jos ei nyt uudesti syntyneellä niin synnyttävällä.

Mieleni on pyörinyt paljon to do- ja hankintalistoilla. Mitä me oikeasti tarvitaan ja onko niillä hankinnoilla kiire. Ne vaunulelut ja unipesät on vain omassa päässä. Tiedän ettei me oikeasti tarvita ennen vauvan saapumista pakollisesti kuin turvakaukalo, vaipat ja vaatteet kyllä löytyy. Onko se kuitenkin sitä henkistä prosessia ja paniikkia uudesta arjesta. Ensimmäistä lastakaan odottaessani en ehtinyt odottaa, että voi kun se sieltä jo tulisi maailmaan (nyt olisi kaksi viikkoa armon aikaa jos tämä tyyppi tulisi samoilla viikoilla kun siskonsa). Tästäkään raskaudesta en ole vielä siinä vaiheessa, että olisin valmis uuteen tulokkaaseen. Vaan ei tietysti koskaan täysin valmis ole, mutta olisi sellainen levollinen olo, että paas tullen, täällä odotellaan.

Lisäksi olen mietiskellyt saanko olla sairaslomallani tuottava, josta kirjoitinkin kuluneella viikolla. Saanko puuhailla voimiensa mukaan asioita ilman omantunnontuskia? Olen kokenut syyllisyyttä, mutta yritän päästä niistä eroon. Kukaan ei hyödy passiivisuudestani, päin vastoin. Yritin kuitenkin tehdä työtä niin pitkälle kuin pystyin. Sen pitäisi riittää minulle ja muille.

Olen perannut vaatekaappeja ja neitokaisemme vanhoja tavaroita ja miettinyt miten me saadaan kivasti itsemme mahtumaan 79 neliöön. Saadaanhan me, tiedän että pienemmässäkin varmasti selviäisi. Silti sitä toivoisi löytävänsä sellaiset ratkaisut ettei aina joku olisi tiellä ja tulisi tunne, että tukehtuisi neljän seinän sisälle.

Flunssan jälkeen olen fyysisestikin voinut jo hieman paremmin. Supistelut ja vatsakivut kestävät vähemmän aikaa kerrallaan, kuvotusta ei ole ollut. Pitkiä kävelylenkkejä en pysty alavatsalle tulevan kurjan paineen vuoksi tekemään, mutta neidin sopivan kevyt tahti sopii minullekin. Vaan annas olla, kun neiti saa päähänsä ettei muuten nouse keskeltä tietä tai jonkun pihassa on jotain kiinnostavaa. On muuten muutamat ärräpäät päässeet, kun juoksee melkoisen vikkeläjalkaisen vintiön perässä koiran kanssa. Pystyn taas kuitenkin kantamaan yli 15 kiloista neitiä ilman tosi voimakkaita vatsakramppeja. Se jos joku helpottaa arjen sujumista.

Miehen tiedustellessa viikonlopusta toivoin en mitään. Se on ehkä kaikenkokoava tila voinnistani. Tilaan rauhallista kellumista hetkessä.

Kellutaan kaikki yhdessä ja erikseen tässä sunnuntaissa. Sitähän varten sunnuntait on keksitty.