Nyt potkiminen on tosi säännöllistä ja tiheää. Muutamia kipeitä vihlaisujakin on ollut eikä yhtään helpota koordinoida työpäivän jälkeen hepuloivaa koiraa ja päiväkodissa väsähtänyttä ja huomiota hamuavaa taaperoa. Liikkuminen luonnistaa muuten hyvin, mutta ylämäkeeen rattaita työntäessäni huomaan sen olevan epämukavaa ja vatsan alueelta jopa hieman kipeää.

Rakenneultra. Nyt sitten tuli, vaikka vasta tuntui ettei se koskaan sieltä tule. Vähän niin kuin kesäloma. Missä se aina luuraa. Jännitys alkoi, kun mieheni kanssa käveltiin käsi kädessä pitkin tunneleita kohti äitiyspoliklinikkaa. En tiedä mikä siinä erityisesti alkoi jännittää, sillä ei rakenneultra ole mitenkään autuaaksi tekevä asia.

En tiedä edelleenkään miten oikein reagoisin odottavien vanhempien kommentteihin rakenneultran jälkeen, jotka sanovat kaiken olevan hyvin ja lapsen olevan terve. Miten niin? Mistä tiedätte? Ei kukaan voi olla varma ja ultraääni ei kerro kaikkea. Kukaan ei voi ennustaa miten synnytys menee ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Elämä on epävarmaa ja sen epätietoisuuden kanssa meidän kaikkien on elettävä. Oltava sinut, koska muuten tukahdumme emmekä osaa nauttia siitä, mitä se meille tarjoaa.

Samalla tavalla en osaa oikein vastata, kun minulta on kysytty onko lapsi terve ja onko kaikki hyvin. Todennäköisesti. Ehkä. En tiedä. Ainakin sen perusteella mitä tutkimukset ovat osoittaneet, mutta se ei muuta mitään varmaksi. Sen yritän kaikille aina kertoa. Minulta on viety se lapsenusko etteikö uudelle tulokkaalle voisi mitään tapahtua, vaikka meillä onkin kehitysvammainen lapsi. Se on kuitenkin yksi syy miksi pelkäsimmekin miettiä toista lasta. Emme todellakaan siksi, että kehitysvammainen lapseni olisi minut pelottanut tai hän ei olisi ollut toivottu ja olisimme katumapäällä. Mietimme jaksamistamme, jos meillä olisi kaksi erityistä tukea ja huolta tarvitsevaa kotona. Olisiko meillä molemmille tarpeeksi paukkuja. Ja taas toisaalta se ”tavallinen” saattaa omine juttuineen olla hyvinkin kuormittava. Ei kukaan pysty ennustamaan. Asiaa on ehkä vaikeaa selittää niin, että nämä tunteet täysin ymmärtäisi jossei ole tällaisessa tilanteessa ollut. Mutta ne, jotka ovat olleet tietävät mistä puhun.

En osaa samalla tavalla iloita siitä, että ”kaikki on hyvin”, kun tiedän, että asiat voivat muuttua koska tahansa. En halua viedä keneltäkään sitä iloa ja onnea, mutta toivoisin kaikkien tunnistavan ettei raskauden aikana tehdyt tutkimukset ja seurannat poista sitä tosiasiaa, että kaikki voi silti olla toisin kuin on luullut. On niitä, jotka pelkäävät koko ajan ja kaikkea mitä voi tapahtua. Sekään ei ole todellakaan hyvä. Eikä niissä ruusunpunaisien lasien läpi tuijottelussakaan ole mitään vikaa, jos pystyy sietämään ja sopeutumaan jos elämä ne repii joskus pois. Epävarmuuden sietämätön keveys.

Siltikin, vaikka edelleen suhtaudun vähemmän optimistisesti tulevaan kuin uskon keskivertoäidin suhtautuvan, oli ihana kuulla kaiken näyttävän siltä miltä pitääkin tällä hetkellä. Sukupuolta ei huomattu kysyä, mutta sehän me kyllä NIPT-testistä saatiinkin jo selville. Olen ehkä jo jossain välissä möläyttänyt ja kaikille face to face kysyjille olen sen kertonutkin. Emme nähneet tarpeelliseksi pitää sitä itsellämme. Mutta teitä, jotka eivät ole päässeet hihasta minua vetämään pidän jännityksessä.

Synnyttämään lääkäri kehoitti tulemaan ihan tosi hyvissä ajoin, vaikka matka meillä onkin tosi lyhyt. Meidän ensimmäinen versio meistä kun tuli aika sutinalla maailmaan. En ainakaan toistaiseksi pelkää synnytystä. Jännitän kuitenkin sitä, että jos tämäkin tyyppi meinaa tulla hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, tuleeko hän yhtä nopeasti kuin siskonsa. Pitäisikö alkaa olla passissa lähiympäristössä? Siihen en ehkä ala. Oman kropan ja fiiliksen kuuntelu toimi viimeksikin hyvin. Menköön samoilla tämäkin versio.

Toukokuu. Olen sairaslomalla, mutta kyllä se lepääminen tuntuu silti välillä täysin utopistiselta. Ei sitä lasta pysty sillon Alabamaan lennättämään, sen asioiden hoitamisia ja tapaamisia ens vuoteen jättää ja pyytää päiväkodin kevätjuhlia siirtämään. Jos joku on huono kombo niin raskaus+itse kipeä+taapero. Tätä ehkä enää voisi pahentaa se, että taaperolla olisi megalomaaninen ripulioksutauti. Inhaloitava kortisoni kuitenkin toimii ja yleistilani on alkanut kohentua nopeaa tahtia. Sain nukutuksi ja ai luoja sitä tunnetta, kun pääsin viikkojen sohvannurkassa kyhjöttämisen jälkeen palaamaan omaan sänkyyn ja pystyin nukkumaan vaakatasossa. Se tuntui jopa pelottavalta, niin psyykkeeseen yskä oli ottanut. En enää halunnut pettyä ja valvoa pystyasennossa yskäni kanssa pitkin öitä.

Tällä viikolla oli neidin päiväkodin kevätjuhla. Tämän kevään päiväkodin juhlat olivat ensimmäiset johon päästiin osallistumaan, koska itse päätähti sentään oli terve. Koko juhla oli sympaattinen ja lasten esitykset sai kyllä mielen herkäksi, eikä raskaus ja sen tuomat hormonitasojen vaihtelut auttaneet yhtään asiaa. Meidän neiti veti ihan omaa show’ta, mutta voi kuinka liikuttunut silti olin hänen suorituksestaan keppihevoslauluissa ja viimeisessä koko päiväkodin yhteislaulussa. Niin paljon ihmisiä, niin paljon ärsykkeitä, niin paljon ääntä ja silti hän handlasi niinkin hienosti.

Loppuviikosta koen pystyväni lähtemään kävelylenkille. Ilma on kuuma ja helteinen ja se ei tunnu missään. Ihanaa. Tunnen pikkuemäntäni sisälläni heräävän pikku hiljaa.

Tästä se alamäki sitten alkoikin todenteolla. Jouduin lähtemään kesken työpäivän, niin huonoksi olonu äityi. Tuntui kuumeiselta, yskitti ja lima pyöri jossain mistä sitä ei saannut liikkumaan eteen eikä taakse. Kävin joka päivä eri lääkärillä ja polkemassa jalkaa, että nyt on tutkittava ja saatava apua oireisiin ennenkö saan psykoosin sairastamiseni ja raskauden mukanaan tuoman väsymykseni vuoksi.

Olin pieni lakana vain itsestäni ja olin niin surullinen lapseni puolesta, jolle en jaksanut olla äiti. Lisäksi minulle tuli jo suuri huoli myös sisälläni olevasta pienestä ihmisenalusta. Alkaako hän jo kärsiä sairastamisestani? Olin toivoton ja olisin halunnut jonkun ottavan minusta kopin. Viikonloppuna tilanne eskaloitui siihen pisteeseen että sain yskänkohtauksia ja aloin oksennella limaa. Yskä ei hellittänyt edes ulkona ja tuntui että kohta lähtee taju. Virtsanpidätyskykykin heikentyi. Niin voimakasta yskä oli.

Onneksi meillä on neidin Ventoline ja tartuin siihen viimeisenä oljenkortenani. Nyt oli lähdettävä päivystykseen, en pärjännyt enää kotona. Enkä uskaltanut lähteä ajamaan itse, vaikka matkaa ei olisi ollut kymmentä kilometriäkään. Vaikka päivystys saa monestakin syystä kuraa niskaan ja minäkin sain kuulla tulleeni yskän kanssa päivystykseen, sain asiallista, kunnioittavaa ja kohtalaisen nopeaa apua. Ensi kertaa lääkärillä oli rohkeutta määrätä raskaaana olevalle lääkkeitä. Vaikka kyseessä olikin ”vaan yskä”.

Äitienpäivä meni sohvan nurkassa ja sen verran raotettiin ulko-ovea, että nenä näytettiin ulkona. Yleistila oli niin onneton, että meidän pienen pieni lenkki madellen tuntui lähes tolkuttoman pitkältä ja saavuttamattomalta. Silti tuntui, että ehkä tästäkin selvitään loppuviimein hengissä. Järkeni olin menettänyt jo kuukausia ennen. Olisin tätä oireilua ehkä jaksanut paremmin ilman raskautta. Sisälläni tapahtui koko ajan vinhaa vauhtia uusia asioita.

Mietin oliko oireet tullut raskauden myötä, olinko nyt herkistynyt jollekin? Ilman raskautta minua oltaisiin varmasti alettu tutkimaan ja hoitamaan hanakammin, mutta toisaalta olisin varmaan jaksnaut myös oireita paremmin ja olisin venyttänyt lääkäriin menoa vieläkin pidempään.

Yskäni pahenee. Nukun sohvalla istuen. Sen minkä nukun. Puolet viikosta olen sairaslomalla. Väsymys tuntuu ajoittain maatakaatavalta ja toisinaan pystyy hyvinkin tsemppaamaan.

Vappu menee rauhallisissa merkeissä meillä grillaten ja ystäviäni ja heidän puolisoitaan viime syksyisestä muuttoavusta kiittäen. Ja hei, nämä kaksi ystäväni odottavat myös. Tosi ihana, kun nyt on lähipiirissä niin paljon enemmän raskaana olevia. Ihan eri tilanne kuin kolme vuotta sitten. Eli vapun kunniaksi kilisteltiin 0% Happy Joeta ja ihmeteltiin tulevaa elämänmuutosta. Sekä naapuriin ilmestynyttä uutta autoa. Tähän on tultu.

Viikonloppuna lähdettiin moikkailemaan vertaisia Sipooseen. Päiväreissut on aina rankkoja, mutta kyllä kannatti. Osan perheistä oli nähnyt viimeksi niin pitkän aikaa sitten, että oli huimaa huomata miten meidän kaikkien ipanoista oli kuoriutunut persoonat esiin. Samalle viikonlopulle osui vielä siskon tytön partioparssi hyytävässä vaikkakin aurinkoisessa säässä sekä tämän toisen ystävän baby showerit. Hänet päästiinkin yllättämään ihan totaallisesti.

Huhtikuu. Superlämpimiä päiviä ja niistä ollaan nautittu ulkoilemalla pitkin puistoja ja maita ja mantuja. Aloiteltiin terassimaalailuja. Väsähdän edelleen tosi nopeasti ja tuntuu, että vanhasta minästä on vain ajatus jäljellä.

Yskä ja univaikeudet ovat kiusana edelleen. En saa öisin nukutuksi ja olenkin ollut sohvamajoituksessa. Maha on jostakin pullahtanut ja tuntuu, että kasvaa kokoa nyt kovaa vauhtia. Isimies on tehnyt kovasti töitä ja on vielä vikonlopunkin poissa.

Huhtikuu 2019. Pääsiäinen ja pidennetty viikonloppu. Viimein pääsimme lähtemään Tampereelle yrittämällemme hotelliviikonlopulle. Kävin näyttämässä siipalleni sukulaisten nurkkia ja missä olen lapsuuskesiäni remunut. Lisäksi mentiin tapaamaan ihanaa vertaisperhettä, johon tutustuimme vähän paremmin viime kesän sopeutumisvalmennuskurssilla. Ei meidän ipanat edelleenkään meinannut toistensa seuralle lämmetä. Mutta kun lähdön aika koitti niin johan alkoi leikin kiinnostaa. Voi kun ehteisi enemmän näkemään muita lapsiperheitä arjen keskellä.

Jännitin saanko nautittua hotelliaamupalasta ollenkaan, mutta pahoinvointi alkoi tällä viikolla olla historiaa ja nautin niin hotelliaamiaisesta kuin edellisen päivän mieheni synttäri-illallisesta ihan kympillä ravinteli Hubertissa.

MINÄ VOIN SYÖDÄ JÄLLEEN! Olin saanut verkkokalvoilleni työkaverin kiinalaisen annoksen ja voi pojat – sitä oli saatava. Tehän tiedätte minkälainen setti sitä ruokaa siinä on. Oltiin ystävän kanssa työpäivän jälkeen treffeillä ja… Minä söin kaiken siitä annoksesta. Seura oli ilmeisen hyvää, kun en huomannut, että ruoka loppui. Ja kun jälleen olin lähes varma, että käännyn kasvissyöjäksi, huomasinkin miten syntisen hyvää se kana hot pot oli.

Loppuviikosta hörppäsin ensimmäisen pienen tipan kahvia, kun pikkuisen teki mieli. Palmusunnuntaina taisin ottaa jopa kaksi, kun isomammojen kierroksella olisi ollut pyhäinhäväistys skipata kahvipöytä. Neiti pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa virpomaan. Käytiin myös käyttämässä oikeutemme ja annoimme äänemme eduskuntavaaleissa. Tulospalvelua oli jännittävä seurata, mutta melkein vielä jännittävämpi oli naisten MM-jääkiekkopeli Suomi-USA, jossa Suomelta riistettiin maailmanmestaruus.

Mynthonin Zippiä meni vielä semmonen rasia päivässä tahtia, kurkkua kutitti edelleen.

Huhtikuu. Olen ehkä elossa taas. En oma itseni alkuunkaan, mutta en se sama ilmeetön ameeba, joka olen ollut viime kuukaudet. Oksennuksenpala kurkusta on hävinnyt. Jäljellä on enää ellotusta ja ruokahalu heittää kärrynpyörää. Milloin elän salaatilla, milloin hernekeitolla. Tämän viikon olisin voinut elää Omar-munkeilla.

Toinen terveydenhoitajalla käynti neuvolassa. Puhuttiin voimavaroistamme ja parisuhteestamme. Äitini totesi ettei 30 vuotta sitten moisia kyselty. Hyvä, että nyt kysellään ymmärtääkö molemmat, että seksielämä voi muuttua lapsen syntymän jälkeen tai onko molemmilla vahemmilla riittävät taidot pestä pyykkiä ja keittää perunoita.

Kävimme myös psykologilla. Kolme vuotta liian myöhään. Silloin oli kaksi nuorta opiskelijaa toisella laidalla Suomea odottivat nuorina ensimmäistä lastaan. Tukiverkko oli kaukana. Kukaan ammattilainen tarjonnut meille keskustelutukea eivätkä paljon perään kyselleet. Itse ymmärsin käyntimme jälkeen ensi kertaa, että vauvavuosi oli suorittamista, eikä varsinkaan puolisoni muista siitä juuri mitään. Sain huomata tunteiden nousevan edelleen hyvin pintaan, kun käsittelimme tuntemuksia downdiagnoosin saamisesta ja kuinka jäimme yksin asiamme kanssa.

Raskaus 2016: Ensimmäinen käyntimme naistenklinikalle ja sikiötutkimusyksikköön. Meihin luotiin uskoa ja toivoa, että kaikki todennäköisesti turhaa hössötystä ja sikiöllä todennäköisesti olisi ihan tavalliset kromosomit. Mietimme millä tavalla haluamme lähteä selvittämään, onko lapsellamme kromosomipoikkeavuus (istukkabiopsia vai NIPT-testi tulivat näillä viikoilla kysymykseen). Askeleemme kevenivät. Hetkeksi. Valitsimme NIPT-testin ja jäimme odottamaan toiveikkaina. Huolettomuus oltiin kuitenkin viety ja työ hyväksyä kehitysvammainen lapsi aloitettu. Google lauloi ja etsin downin syndroomasta kuumeisesti tietoa.

Onks sulla tullut uuniperunoihin himo? kysyy työkaverit, samalla viikolla jo toista kertaa työpaikkaravintolasta moisia hakeneena. Vähiten ellottavaa, sanotaanko nyt vaikka niin. Lisäksi ranskikset ja nuudeli alkaa tulla korvista ulos. Mutta jotain  on tapahtunut. Mulla ei ole jatkuvasti sellaista oloa, että oksennus olisi kurkussa. Halut fetasta ovat muuttaneet leipäjuustoon. Ja vahvoista kypsytetyistä juustoista ollaan menty takaisin oltermanni-linjalle. 

Ihon kunto vain pahenee pahenemistaan. Mulla ei oo naama ollut ikinä niin huonossa kunnossa kuin se nyt on. Se lähti huononemaan pikku hiljaa jo yli kuukausi sitten ja kohta en enää tunnista itseäni. 

Olimme myös niskapoimu-ultrassa ja kävin jättämässä sen jälkeen NIPT-testin. Siitä lisää myöhemmin. Voi pojat, miten alkoi jännittää, kun lähetyimme äitiyspoliklinikkaa. Siellä se köllötteli koko vartalon mitallaan, näytti viettävän kissanpäiviä. Mutta siellä olikin vain yksi tyyppi, vaikka me oltiin miehen kanssa jo oltu ihan varmoja, että ainakin kaks, kun maha alkoi yhtäkkiä kasvaa hervotonta vauhtia. Tällä kertaa uskalsin tarttua miestäni kädestä ja ihailla uutta mestaripiirrosta.

Nyt kun käyn raskautta läpi uudelleen, mieleeni palaa entistä kirkkaammin, miten pavun kanssa kaikki menikään. Tämän viikon jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Kupliva ja kutkuttava onni oli silmänräpäyksessä muuttunut ahdistukseksi ja tulevaisuudenpeloksi.

Viikonloppuna oli meidän toinen perhehoitoviikonloppu. Olimme muutaman kaveripariskunnan kanssa syömässä Turussa Ludussa. Jännitin monta viikkoa etukäteen miten ateriointini käy. Vaan niin meni kaikki kun häkä ja nälkäkin vielä jäi. Voi olisipa etova olo kohta historiaa!

Sunnuntaina lähdimme vielä fiilistelemään puutarhamessuille, mitä kivaa kesäksi takapihalle puuhattaisiin. Puutarhamessujen anti jäi laihaksi, mutta karavaanialueella saatiin fiilistellä matkailuautoja. Voi miten siistiä oliskin olla riippumattomampi ajasta ja paikasta.

Sunnuntai-iltana puhuimme uskonasioista ja miten niistä puhutaan lapsille. Keskustelu kävi paikoin kiihkeäksi. Tai niin tuumi ainakin poju, sillä tunsin ensikertaa potkut. Ja ne ei olletkaan mitään pikku hipaisuja, vaan kunnon judoa. Liikeet näkyivät vatsan läpi ja miehenikin pääsi tuntemaan pontevat potkut. Istukka on edessä, joka yleensä vaimentaa liikkeitä pidemmäksi aikaa. Potkut tulivat kuitenkin todella kylkeen. Liekö sen vuoksi ne tutnuivat niin hyvin. Sen jälkeen onkin ollut potkottelurintamalla hiljaisempaa.

Raskaus 2016: Meillä oli sikiöseulaan kuuluva 1. ultraääni. Saimme kuulla tökeröimmältä mieslääkäriltä ikinä odottavamme kehitysvammaista lasta. Kalenterin mukaan ruokahaluttomuus paheni ja keitot ja kasvisruuat maistuivat parhailta. Kasvisruokien toimivuuden olen kyllä huomannut tässäkin raskaudessa. Ei paljon lihasooseja tee mieli.

Maaliskuu. Maustamatonta (nimenomaa lehmänmaito) jugurttia itse tehdyllä myslillä ja välillä juustovoileipää. Siitä on meikämandoliinin ruokavalio nyt sitten tehty.

Viikonlopuksi piti lähteä Tampereelle, kun viime kertainen peruuntui neidin kuumetautiin. No, nyt kuin tilauksesta perjantaina aamupäivällä soitettiin, että neidillä on yskänpuuskia ja oksentaa. No, eipä lähdetty tälläkään kertaa, vaan pystytettiin sairastupa kotia. Onni onnettomuudessa, olin murehtinut, että menee hotelliaamiainen ja ravintolareissu ihan hukkaan, kun kaikki kuvottaa. Pääsiäisenä kolmas kerta toden sanoo. Toivottavasti ruokahalu olis jo siihen mennessä löytynyt.

Raskaus 2016: Tämä oli oma virallinen hiihtolomaviikkoni ja olin viettämässä sitä Turussa kotipuolessa. Kalenterin mukaan olin buukannut sen aivan täyteen ohjelmaa; hiihtoa 20 kilometriä, salitreeniä monta kertaa viikkoon ja ystävien näkemistä.

Nyt alan uskoa. Tämä raskaus todellakin ottaa kovemmille kuin ensimmäinen.