Elämäni sirkuspellenä
Joulupuu on rakennettu-laulu pyörähtää kymmenennen kerran käyntiin kotiin pääsemiseksi. Helmikuussa.
Seinissä raikaa suurieleinen ihmettely kuinka hitsin taitava 3-vuotias on, kun saa auttavasti puettua itse. Ylisanojen vuodatusta ei koko via dolorosan aikana saa keskeyttää, muuten haalari on silmänräpäyksessä taas lähtöpisteessää mytyssä lattialla.
Jukeboksi nimeltä äiti tai isä suoltaa tauotta uutta sisältöä hampaiden pesun lomassa. Ai vielä yksi joululaulu. Ja nyt välillä Piippolan vaari. Ja kyllähän me nyt vielä Lounatuulen laulukin lurautetaan. Isän pravuuri sen sijaan on Musta kana, jota neiti toivoo vain isältä.
Arki saa repeämiä. Tutkimuksia ja lääkärikäyntejä, sairastumisia toisensa perään, uusia vaiheita ja pitkien lomien jälkeistä tahmaisuutta. Rutiinit ovat lapsille tärkeitä, erityislapsille ne ovat usein vieläkin tärkeämpiä ja muutokset aiheuttavat lapsen toiminnanohjaukselle erityisesti haastetta. Välillä asiat hoituvat hämmentävän helposti ja vääntämättä, usein kuitenkin siihen maaliin päästään tietoisilla valinnoilla ja toiminnalla.
Vertaisäidin kysellessä miten saisi hampaidenpesun luonnistumaan edes jotenkuten ja lapsen suun auki ilman sorkkarautaa ja höyläpenkkiin kiinnitystä hihittelin taas meidän kasvatusmetodioitamme. Lauluja, hassuttelua, uusia lauluja, keksittyjä lauluja, laskeutumista lapsen maailmaan. Joka päivä, aika monessa hetkessä ja siirtymisessä. Aika usein se vaatii hullua heittäytymistä ja sirkuspellen henkseleiden paukuttelua.
Mallittaminen on yksi tärkeimmistä oivalliksistani vanhempana. Yksi iso esimerkki siitä on suihkussa käynti. Vaikka uimisesta, kylpemisestä ja saunomisesta neiti tykkää, suihku on ollut melko ikävää puuhaa kaikille osapuolille. Tiedän ettemme ole ainoa kotitalous. Kirjoitin suihkuhommista jo aiemmin ja miten se on nykyään jopa ihan mukavaa puuhaa. Ainakin yleensä.
Jos laulamisesta ei nauti, jatkuva sirkustelu vaatii itsessään valtavia ponnisteluja ja väsymys on ottamassa arjessa niskalenkkiä, ei tämä laji nimeltä erityisvanhemmuus todellakaan helppoa ole. Se voi toisilta vaatia muuttumista siksi jota ei ole ollut. Onko muutos aina pahasta onkin eri asia. Itse tykkään hassuttelusta, mutta kyllä sitä itsekin siihen toisinaan väsyy. Joskus sitä haluaisi olla ihan vaan, jutella normaalisti ja siirtyä tilanteesta tilanteeseen ilman ohjelmanumeroita. Olla väsynyt viikosta tai koko alkuvuodesta. Ilman sirkustemppuja.
Olen kokenut, että sujuvamman arjen, vähenevän pokkuroinnin ja lapsen ymmärtämisen vuoksi olen sen valmis tekemään. Minä hitto vie laulan vaikka sata kertaa sen Joulupuu on rakennettu vielä juhannuksenakin, jos se saa lapseni kävelemään päiväkodista kotiin. Minä otan vastaan ne muiden vastaantulijoiden huvittuneet ja kummeksuvat katseet. Minä odotan ylimääräisen puoli minuuttia äkkipikaisesta luonteestani huolimatta, jotta lapsi saa yrittää, eikä hokeminen saa pieniä aivoja solmuun ja palauta häntä aina uudelleen lähtöruutuun.
Minä kyykistyn, viiton ja sanoitan. Ilmehdin ja elehdin normaalia voimakkaammin. Käyn läpi sadannen kerran ensin-sitten-keskustelun. Joka ilta.
”Se on leijonan osa”.
Tämä teksti on omistettu jonglöörääville sielunsiskoille ja -veljille. Mitä siitä sitten, vaikka elämä on yhtä sirkusta ja apinalaumasi myös näkyy ja kuuluu? Tehdään siitä maailmankuulu. Tai ainakin kylänkuulu. Vielä jonakin päivänä voimme paukutella niitä pellen henkseleitämme ja taputtaa itseämme olalle. Olemme omalta osaltamme rikkomassa lasikattoja ja rakentamassa sekä raivaamassa lapsillemme hyväksyvämpää yhteiskuntaa.
[…] @elamanmittaisellamatkalla, niin pääsen ihastelemaan teidän vappuherkkuja! Peukutellaan oman elämämme pellen henkseleitä torstaina. Hyvät […]