Taapero

Monet on ehtinyt jo kysellä joko se tipun 1v. synttärit meni ja mitä typylle kuuluu ja miten hän kehittyy. Huhhuh, aika menee lujaa, en ihmettele ettei perässä voi pysyä. Sneak peak miltä meidän touhutiinan arki näyttää tällä hetkellä.

Kovin yritetään ylös päin saada tipua kiinnostumaan. Nyt hän kiipee jo aika paljon, tyynyjen yli, jalkojen yli maassa istuessa, lelukorien päälle.. Voimia on tullut lisää, mutta selkeästi huomaa ylävartalon olevan heikoin lenkki. Nyt kun yläkroppaan on tullut voimaa, tuntuu että keskivartalossa näkyy eniten se downien kuuluisa löysyys. Eteen päin ryömitään ja haetaan konttausasentoa, mutta ei suorin käsin konttaa kyllä.

Täyden lusikan käteen ottaminen ja suuhun laittaminen onnistuu, mutta sen jälkeen lusikka tipahtaa aika äkkiä kädestä. Tilanne on vähän kohentunut ja harjoitellaan myös miten sitä ruokaa siihen lusikkaan saisi. Pinsettiotetta ei ole, mutta kovasti yritetään jaksaa sormiruokailla ja siinä typy on kehittynyt tosi paljon. Leipää ja sellaisia kuivia juttuja on mennyt tosi hyvin jo myös monet kuukaudet, mutta märät ja limaiset ruuat ovat tuntumaltaan olleet outoja ja vaikeita. Puuron syönti on usein ollut pelkkää taikinaterapiaa. Kupista juomista harjoitellaan, pillillä juominen on onnistunut jo useita kuukausia.

Omaa jargoniaa on alkanut tulla päivähoitoon siirryttyä tosi paljon ja äiti tulee niin, että useampi on sen saanut todistaa tarkoittavan myös sitä! Ennen päivähoitoa ei juuri ollut jokelteltua, ajoittaista, mutta ei mitenkään isosti. Typyllä on huumorintajua ja hänen naurunsa ja korvasta korvaan hymynsä on jotain ihan käsittämätöntä. Silloin huonoinkin päivä näyttää hattarapilveltä.

Neiti leikkii jo hetken omia leikkejäänkin ja on ympäristöstä tosi kiinnostunut ja seuraa tarkkaan. Kovin lyhyt pinna kyllä on ja välillä on ettei tutki omia juttujaan ollenkaan, vaan saattaa hakea huomiomme esim. keinumalla. Se on ollut iso ongelma meillä ja sitä on edelleen, vaikka vähentynytkin paljon. Typy siis vatsallaan ja käden näyttää taakse päin ja heijaa itseään edes takaisin. Taputtamaan käsillä yhteen (leluja on hakannut vastakkain) hän oppi nyt ihan vasta. Rytmi on veressä, kaikeen menevään musiikkiin lähtee jammailemaan. Nyt on opittu joitain syy-seuraussuhteita. Nappulat on löydetty mistä painaa, että saa musiikkia jo aikaisemmin, mutta nyt osaa painaa tarpeeksi kovaa että saa esim. kovasta muovilelusta ääntä. Palikkalaatikon hän osaa avata ja sulkea, löytää sieltä esineitä. Oikeisiin reikiin palikat eivät vielä kyllä löydä. Palloa hän osaa heittää ja ottaa vastaan. Muutamia viittomia viittoo omalla tavallaan, esimerkiksi kiitos.

Hoidon aloituksen jälkeen kyläämme vähän liian pitkäksi aikaa tunkeutunut räkätauti näyttää tulleen jäädäkseen. Toivotaan ettei mitään kierrettä kehittelisi meille, neiti kun sai ensimmäisen vuotensa muuten niin terveenä viettää. Uhkarohkeasti käytiin uimareissulla katsomassa mitä se tekee flunssalle, ei ainakaan näyttäisi pahempaan suuntaan menneen. Hän rakastaa uimista. Silminnähden nauttii. Sukelluksetkin sujui, vaikka oli koko kesän ollut taukoa uinneista. Voi sitä hörönaurua!

Kielellä lipaisten saa suukkoja ja hoitopäivien jälkeen syli on haluttu, vaikka harvoin viihtyy muutoin samassa asennossa tai paikassa noin muuten. Hän osaa näyttää haluavansa syliin ja osaa mielensäkin sydänjuuria myöten pahoittaa tarpeen mukaan. Kovat ja äkilliset äänet, lapsien kiljahdukset ja koiran räksytykset saavat itkemään melko hysteerisesti, mutta ne on hoidon myötä helpottaneet myös hieman. Olen miettinyt pystyykö hän ilmaisemaan siellä tarpeeksi hätäänsä ja suruaan, kun itkeminen korkeille äänille ei ole kotona loppunut. Vai onko hoidossa muutenkin niin tasaisen korkeat volat ettei paljon ole eroa jos joku vähän kurkkuaan suoristaa.

Asia josta olen todella ylpeä ja ihmeissäni on typymme päiväkuivaksi oppiminen. Tällä viikolla päivisin ollaan yhdellä samalla vaipalla menty. Olemme siis aloittaneet pottailut 7 kk ja säännölliset pottailut n. 8 kk ikäisenä. En osaa sanoa mikä on loksahtanut paikoilleen, tämä on silkkaa tyttömme erinomaisuutta. Hän on tavallisessa alle 3-vuotiaiden päiväkotiryhmässään nuorin ja ainoa jolla kaikki menee pottaan.

Tekstistä ehkä huokuu enemmänkin se mitä meillä osataan kuin missä asioissa meillä on puutteita tai osaamattomuutta verratessa ikätovereita. Se on osin tietoista toimintaa. Olen aikanani hyväksynyt tilanteen, että kehittyminen on hitaampaa, joiltain osin paljonkin ja sitä me emme pysty ikinä kirimään vaikka kuinka yrittäisimme. Siksi yritän olla vertailemasta toisiin lapsiin, vaikka siitä itseni joskus kiinni saankin. Ilolla voin todeta kuitenkin viihtyväni muiden taaperoperheiden kanssa kokematta katkeruutta toisten kehityksistä. Se ei ole ollut meiltä pois. Toisaalta olen niin järjettömän ylpeä ja onnellinen lapsestamme ettei minua vähääkään kiinnosta jos jonkun älyttömän letkautuksen vaikka joskus jostain kuulisinkin.

Mietin vielä ennen 1-vuotissynttäreitä tuntuuko typy taaperolta. Mutta ei mennyt kaukaa. Hetkinen. Mihin se vauva yhtäkkiä hävisi? Tiedän sisimmässäni jo nyt että hän tulee elämässään pärjäämään, kunhan hänellä on ympärillään oikeita ja välittäviä ihmisiä. Meillä on kotona tahtonainen.

Leppoisaa viikonloppua kaikille!

Trackbacks & Pings

  • Elokuu ei ole ollut esikoisen jälkeen entisensä | Elämän mittaisella matkalla | Päivi Muurinen :

    […] Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuina kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla. […]

    10 kuukautta ago

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *