Instagram-vuoteni tykätyimmät kuvat ja tarinan niiden takana

Aika monelle on tuttuja best 9 – kuvakollaasit aina vuoden vaihteessa. Koska niitä tulee siinä vaiheessa joka tuutista muutenkin, päätin esitellä minun yhdeksän tykätyintä kuvaa ollessani Instagramissa vuoden. Ja nyt on se hetki tullut. Ehkä kymmenen vuoden päästä on kiva katsoa, että elämä on vienyt. Minne ja miten. Se jää nähtäväksi.

Helmikuu, 2020.

Meidän Paavo-koira oli ollut pitkään evakossa mieheni vanhempien luona, kun etsimme uutta feng suita uuden perhekokoonpanon kanssa. Neiti oli onnesta sykkyrällä Paavon kotiinpaluusta. Tämä tilannekuva niin kuin lähes kaikki kuvani. Sattumalta kamera oli tarpeeksi lähellä juuri oikealla hetkellä.

Joulukuu, 2019.

Olimme pienellä irtiotolla Vantaan Flamingossa perheen kanssa joulun jälkeen. Neiti ja mieheni olivat puuhaparkissa ja minä sen edustalle levittäytynyt imettämään kuopusta. Siinä ohi vilistäviä kasvoja tutkaillessa huomasin tutun vertaisperheen, jossa on lähes samanikäiset lapset kuin meillä. Siinä me sitten sovittiin leikkitreffit Jumbossa seuraavalle päivälle. Sponttaaneja kohtaamisia, joita ilman erityistä neitiäni ei olisi.

Syyskuu, 2019.

Jännitin kovasti, miten neitimme ottaisi pikkuveljen vastaan ja kuinka hankalaa vielä elämästämme tulee. Herkistyn edelleen, kun katselen tätä kuvaa ja muistelen miten sisko tuli huoneeseen. Pikkuveljen nähdessään hän katseli muutaman sekunnin ajan, otti hänet käsiensä suojaan niin hellästi kuin 3-vuotiaan epävarmoilla pienillä pehmeillä sormilla voi ottaa. Kaikki se koohellus oli tipotiessään ja kuin siskokin olisi ottanut siinä hetkessä jo isosiskon vastuun harteilleen.

Syyskuu, 2019.

Synnytyssalista. Takana synnytys, jonka jälkeen sanoin puolisolle, että jos vielä joskus alan miettiä perheenlisäystä, muistuta etten ollut synnytyssalissa ihan sitä mieltä. Tässä hetkessä kaikki se tuska ja hiki ei tuntuneet miltään ja olin niin onnellinen saadessani vastasyntyneen lapseni iholleni teho-osastolle luovuttamisen sijaan.

Maaliskuu, 2020.

Naistenpäivä ja puolisoni tuomat kukkaset. Hiukset suittu ja ripset kammattu ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Aurinko paistoi ja olimme lähdössä siskonpoikani syntymäpäiville. Ne olivatkin viimeiset kekkerit ja kokoontumiset vähään aikaan, enkä sitä silloin osannut ymmärtää. Korona määrittäisi koko keväämme, ehkä kesän ja kuka tietää kuinka pitkälle koko tulevaisuuden.

Marraskuu, 2019.

Pienen ihmisen pieni pinna. Neiti leipoi mummun kanssa joulupipareita 3-vuotiaan alkuinnolla, mutta se into ei jaksa usein kantaa vielä ihan kauhean pitkälle. Tässä vaiheessa vatsa on täynnä taikinaa ja äidillä tulvahtanut mieleen ja kaikille aisteille lapsuusmuistot.

Maaliskuu, 2020.

Kansainväliseen downin syndrooman päivään 21.3. liittyy myös aina #sukatrokkaa-haaste, jolloin pukeudutaan eriparisukkiin. Kaupalliset yhteistyöt keräävät syystä tai toisesta aina vähiten tykkäyksiä ja siksi onkin hauska huomata, että yhteistyöni Sukkamestareiden kanssa kollaasiin päätyi.

Helmikuu, 2020.

Ystävänpäivä ja esikoisella vapaapäivä päiväkodista. Maassa on kuuraa ja aurinko paistaa taas pitkästä aikaa. Olemme lasten kanssa ulkoilemassa. Neiti ei enää jaksaisi kävellä ja matkamme tyssää noin 15 metrin välein. Jokainen hetki tarvitsee verbaalista tsemppaamista, mutta se kantaa kotiin. Ja välillä äidin syli.

Elokuu, 2019.

Lähdimme viettämään puolisoni kanssa Turkuun viimeistä perhehoitovapaata ja hääpäiväämme ennen kuopuksen syntymää. Mieheni yllätti kertomalla, että valokuvaaja Arto Arvilahti ottaa kuvia meistä samoilla portailla, joilla otettiin first look-kuvia ennen vihkimistämme neljä vuotta aikaisemmin. Arto otti kuvia meistä ja minusta ja vatsakummustani. Sen jälkeen lähdimme meidän ensimmäisen yhteisen asunnon vieressä olevalle puistolle juomaan skumpaa ja ihmettelemään elämää. Kevein askelin hipsimme Suurtorilla olleille Vegånia-ruokafesteille.

Oi kesä, oi muistot. Onneksi minulla on teidät.