Kuvia selatessani olen entistä vakuuttuneempi miten hyvä on ottaa kuvia ja videoita. Juhlahetkistä ja spesiaalijutuista, mutta ennenkaikkea niistä tuikitavallisilta siinä hetkessä tuntuvista hetkistä. Nyt huomaan miten tärkeältä tuntuvat varsinkin ne kuvat, jotka ovat kaikkein arkisimpia.
Ajanjaksona, jolloin väsymys kirveltää silmiä ja ei muuten muistaisi puoliakaan menneestä vuodesta tuntuu erityisen hyvältä katsoa näitä kuvia. En osannut sitten millään päättää mitkä kaikki kuvat mahtuisivat tähän postaukseen. Päätin ottaa mukaan hyvin sekalaisen surakunnan kesähetkiä. Tämän kesän painostaan nuokkuvat marjapuskatkin melkoisen upea näky. Yksikään ruoka-annos tai maisema ei silti saanut sisälläni läikähtämään niin paljon, kun hetket joihin on taltioitunut tunteet. Ja aika usein se tarkoittaa ihmistä.
Kesän eka ja vika kesäteatteri Uittamon Pavilijongilla.
Kesäsateessa kotiin.
Ekaa kertaa Voilla. Hui kuinka jännittävältä tuntui aluksi, mutta oli huisin kivaa.
Lapsuudenystävien kanssa Helsingissä ja syömässä Shelterissä.
Kesä 2020. Onneksi sinä olet nyt siinä, paketoituna ja täynnä mitä ihanampia muistoja. Jos sinäkin joskus taivut ajattelemaan ettei mitään sen erikoisempaa ole tullut tehtyä, niin käy kameran rullaa läpi. Oho, ai se olikin tyhjä! No ei hätää. Nyt tästä päivästä lähtien otat yhden kuvan päivässä. Loppuvuodesta sinulla onkin mietittävänä millaista elämää on tullut elettyä ja mihin sitä haluat viedä vaikkapa seuraavana vuonna.
Tervetuloa syksy. Ole lempeä, tuo mukanasi pitkiä yöunia ja uusia seikkailuja.
Mukana on kuvia hetkistä, joista ei kuvan katsoja edes tiedä. Usein kuvateksti kun liittyy johonkin muuhun asiaan kuin itse siihen hetkeen, kun kuva on otettu. Nyt kuitenkin jaan teille niitä hetkiä, kun kuva on otettu.
Huhtikuu, 2019.
Palmusunnuntai ja eduskuntavaalit. Meinattin ettei jaksa vielä virpomisperinteitä aloittaa, eihän neiti sellaisia osannut vaatia. Onneksi kuitenkin sitten jaksoimme hiukan panostaa ja lähteä isomummuloihin virpomaan tuoreutta ja terveyttä, kun nyt sitä ei voi kuin toivoa ja etäyhteydellä tehdä.
Toukokuu, 2019.
Vertaisperheet ovat tuoneet elämääni niin paljon uusia mahtavia persoonia ja perheitä. Paljon on perheitä, joiden kanssa tuskin kohtaisin koskaan jossei meitä yhdistäisi yksi ylimääräinen kromosomi. Tämä kuva on viime kevään vertaistukitapaamisestamme Sipoon Villa Lillanista, upea paikka. Muskarimusiikki raikasi ja pieniä ihmisiä vilisi silmissä. Koskakohan me voimme seuraavaksi kokoontua?
Leikkiminen on käynyt itselleni ihan työstä ja tässä on ensimmäisiä riemunkiljahduksia itsenäisen leikin alkutaipaleelta ja kuva siksi erityisen tärkeä.
Tosi tärkeä ahaa-elämys on ollut itselleni huomata, että mitä enemmän aluksi ohjaan leikissä ja vien leikkiä eteenpäin, sitä enemmän se ruokkii lasta tulevaisuuteen. Edelleen itsenäinen leikki ei ole kovin pitkäjänteistä, mutta sitä todellakin jo on. Leikin aloittaminen sen sijaan on vaikeaa, mutta kun sen vaivan näkisi, että viisi minuuttia auttaisi leikissä alkuun, saisi sillä aikaa vaikka laitaa hetken ruokaa rauhassa.
Samalla ihmettelen: Miten minun rakas nassikkani on ollut vuosi sitten vielä noin pieni?
Heinäkuu, 2019.
Olemme mieheni serkun rippijuhlissa ja kuopus vielä vatsassa. Lämmin ja ihana päivä, mutta pienen ihmisen kärsivällisyys olla siivosti alkoi olla jo todella koetuksella. Pieni puhallustauko äidin sylissä. Tämä kuva näyttäytyy itselle niin herkkänä, mutta todellisuudessa tässä ihmeteltiin kärpästen surinaa ikkunassa.
Heinäkuu, 2019.
Pohjoisen piilopaikka. Vasemmanpuoleinen kuva oli ensimmäinen profiilikuva Elämän mittaisella matkalla ja se otettiin kesälomareissulla heinäkuussa 2018. Silloin pieni ihminen vielä konttasi polvet ruville ja housut reikäisiksi pitkin pitkospuita. Oikeanpuoleinen kuva melko tarkkaan vuosi sen jälkeen ja silloin pienet pehmeät askeleet meni jo juoksujalkaa sateen kastelemilla pitkoksilla.
Heinäkuu, 2019.
Olemme Oulun Hailuodossa, joka on viimeinen yö kesälomareissustamme. Autossa matkustamista oli ollut liikaa, purkamatonta energiaa liikaa ja kaikilla reissuväsymystä liikaa. Meno oli sekopäistä, mutta olimme kaikki onnellisia ihanasta kesälomastamme. Se oli ollut ilmojen puolesta melkoisen sateinen, mutta koimme silti monen monta ihanaa yhteistä hetkeä.
Heinäkuu, 2019.
Paavo Nurmi Marathonin lasten 700 metrin minimarathon oli aivan upea kokemus. Jännitin ihan hirveästi juokseeko tuleeko hänen osallistumisestaan mitään, kun oli niin paljon ihmiä, ääniä ja muita ärsykkeitä ympärillä. Lisäksi oma fyysinen kunto oli siinä pisteessä raskauden osalta ettei olisi tullut kysymykseenkään juosta neidin perässä väkijoukon keskellä. Siskoni, joka on toinen kummitädeistä lupautui lähtemään kaveriksi, kun mieheni valmistautui omaan osuuteensa, puolimarathonille.
Mitä vielä. Maaliviivan ylitys toki vei aikaa ja viimeisien joukossa hän taisi tulla perille, mutta mitä siitä. Enemmän jännitin tuleeko he matkan varrelta ollenkaan. Hän oli juossut oikeastaan koko matkan, mikä tuntui uskomattomalta hänen kohdallaan, kun kävelemään hän oli oppinut reilu puoli vuotta aikaisemmin. Voi sitä riemua.
Elokuu, 2019.
Mieheni kotipelloilla ottamassa neidistä 3-vuotis kuvia. Ilma oli kaunis ja lämmin. Selfie, joka räpsäistiin nopeasti. Kuva jossa kaikkien hiukset on sekaisin. Ja juuri siksi se on niin ihana.
Syyskuu, 2019.
Tämä kuva on tärkeä siksi, että se on kummityttöni ottama. Minun pieni 10-vuotias kummityttöni ei olekaan enää pelkästään pieni. Olemme viettämässä yhteistä laatuaikaa ja kävimme sirkus Finlandiassa. Tuntuu hassulta, että vielä syyskuussa oli varvassandaalit ja lyhyet vaatteet päällä. Muistan miten jännitin pääsemmekö sirkukseen lähtemään ollenkaan, kun vatsaani sattui istuessa ollessa jo melkoisesti ja kävelyni oli muuttunut lähinnä lyllerrykseksi.
Tässä kiireisessä maailmassa olen pyrkinyt siihen, että edes kerran vuodessa teemme hänen kanssaan kahdestaan jotakin. Olemme käyneet esimerkiksi uimassa maauimalassa, Disney on Ice:ssa, Jukuparkissa ja boulderoimassa.
Nämä hetket ovat meille molemmille tärkeitä. Minä pystyn keskittymään vain hänen sielunmaailmaansa ja hän saa täyden huomion itsellensä. Heräsin tähän tärkeyteen kerran, kun kysyin jos ottaisimme myös muita mukaan. Vieno ”Ei” ja ”Mennään kahdestaan”. Ei sitä ymmärrä kuinka tärkeää on välillä kokea olevansa kaiken keskipiste.
Aika monelle on tuttuja best 9 – kuvakollaasit aina vuoden vaihteessa. Koska niitä tulee siinä vaiheessa joka tuutista muutenkin, päätin esitellä minun yhdeksän tykätyintä kuvaa ollessani Instagramissa vuoden. Ja nyt on se hetki tullut. Ehkä kymmenen vuoden päästä on kiva katsoa, että elämä on vienyt. Minne ja miten. Se jää nähtäväksi.
Helmikuu, 2020.
Meidän Paavo-koira oli ollut pitkään evakossa mieheni vanhempien luona, kun etsimme uutta feng suita uuden perhekokoonpanon kanssa. Neiti oli onnesta sykkyrällä Paavon kotiinpaluusta. Tämä tilannekuva niin kuin lähes kaikki kuvani. Sattumalta kamera oli tarpeeksi lähellä juuri oikealla hetkellä.
Joulukuu, 2019.
Olimme pienellä irtiotolla Vantaan Flamingossa perheen kanssa joulun jälkeen. Neiti ja mieheni olivat puuhaparkissa ja minä sen edustalle levittäytynyt imettämään kuopusta. Siinä ohi vilistäviä kasvoja tutkaillessa huomasin tutun vertaisperheen, jossa on lähes samanikäiset lapset kuin meillä. Siinä me sitten sovittiin leikkitreffit Jumbossa seuraavalle päivälle. Sponttaaneja kohtaamisia, joita ilman erityistä neitiäni ei olisi.
Syyskuu, 2019.
Jännitin kovasti, miten neitimme ottaisi pikkuveljen vastaan ja kuinka hankalaa vielä elämästämme tulee. Herkistyn edelleen, kun katselen tätä kuvaa ja muistelen miten sisko tuli huoneeseen. Pikkuveljen nähdessään hän katseli muutaman sekunnin ajan, otti hänet käsiensä suojaan niin hellästi kuin 3-vuotiaan epävarmoilla pienillä pehmeillä sormilla voi ottaa. Kaikki se koohellus oli tipotiessään ja kuin siskokin olisi ottanut siinä hetkessä jo isosiskon vastuun harteilleen.
Syyskuu, 2019.
Synnytyssalista. Takana synnytys, jonka jälkeen sanoin puolisolle, että jos vielä joskus alan miettiä perheenlisäystä, muistuta etten ollut synnytyssalissa ihan sitä mieltä. Tässä hetkessä kaikki se tuska ja hiki ei tuntuneet miltään ja olin niin onnellinen saadessani vastasyntyneen lapseni iholleni teho-osastolle luovuttamisen sijaan.
Maaliskuu, 2020.
Naistenpäivä ja puolisoni tuomat kukkaset. Hiukset suittu ja ripset kammattu ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Aurinko paistoi ja olimme lähdössä siskonpoikani syntymäpäiville. Ne olivatkin viimeiset kekkerit ja kokoontumiset vähään aikaan, enkä sitä silloin osannut ymmärtää. Korona määrittäisi koko keväämme, ehkä kesän ja kuka tietää kuinka pitkälle koko tulevaisuuden.
Marraskuu, 2019.
Pienen ihmisen pieni pinna. Neiti leipoi mummun kanssa joulupipareita 3-vuotiaan alkuinnolla, mutta se into ei jaksa usein kantaa vielä ihan kauhean pitkälle. Tässä vaiheessa vatsa on täynnä taikinaa ja äidillä tulvahtanut mieleen ja kaikille aisteille lapsuusmuistot.
Maaliskuu, 2020.
Kansainväliseen downin syndrooman päivään 21.3. liittyy myös aina #sukatrokkaa-haaste, jolloin pukeudutaan eriparisukkiin. Kaupalliset yhteistyöt keräävät syystä tai toisesta aina vähiten tykkäyksiä ja siksi onkin hauska huomata, että yhteistyöni Sukkamestareiden kanssa kollaasiin päätyi.
Helmikuu, 2020.
Ystävänpäivä ja esikoisella vapaapäivä päiväkodista. Maassa on kuuraa ja aurinko paistaa taas pitkästä aikaa. Olemme lasten kanssa ulkoilemassa. Neiti ei enää jaksaisi kävellä ja matkamme tyssää noin 15 metrin välein. Jokainen hetki tarvitsee verbaalista tsemppaamista, mutta se kantaa kotiin. Ja välillä äidin syli.
Elokuu, 2019.
Lähdimme viettämään puolisoni kanssa Turkuun viimeistä perhehoitovapaata ja hääpäiväämme ennen kuopuksen syntymää. Mieheni yllätti kertomalla, että valokuvaaja Arto Arvilahti ottaa kuvia meistä samoilla portailla, joilla otettiin first look-kuvia ennen vihkimistämme neljä vuotta aikaisemmin. Arto otti kuvia meistä ja minusta ja vatsakummustani. Sen jälkeen lähdimme meidän ensimmäisen yhteisen asunnon vieressä olevalle puistolle juomaan skumpaa ja ihmettelemään elämää. Kevein askelin hipsimme Suurtorilla olleille Vegånia-ruokafesteille.
