raskaus

Yskäni pahenee. Nukun sohvalla istuen. Sen minkä nukun. Puolet viikosta olen sairaslomalla. Väsymys tuntuu ajoittain maatakaatavalta ja toisinaan pystyy hyvinkin tsemppaamaan.

Vappu menee rauhallisissa merkeissä meillä grillaten ja ystäviäni ja heidän puolisoitaan viime syksyisestä muuttoavusta kiittäen. Ja hei, nämä kaksi ystäväni odottavat myös. Tosi ihana, kun nyt on lähipiirissä niin paljon enemmän raskaana olevia. Ihan eri tilanne kuin kolme vuotta sitten. Eli vapun kunniaksi kilisteltiin 0% Happy Joeta ja ihmeteltiin tulevaa elämänmuutosta. Sekä naapuriin ilmestynyttä uutta autoa. Tähän on tultu.

Viikonloppuna lähdettiin moikkailemaan vertaisia Sipooseen. Päiväreissut on aina rankkoja, mutta kyllä kannatti. Osan perheistä oli nähnyt viimeksi niin pitkän aikaa sitten, että oli huimaa huomata miten meidän kaikkien ipanoista oli kuoriutunut persoonat esiin. Samalle viikonlopulle osui vielä siskon tytön partioparssi hyytävässä vaikkakin aurinkoisessa säässä sekä tämän toisen ystävän baby showerit. Hänet päästiinkin yllättämään ihan totaallisesti.

Huhtikuu. Superlämpimiä päiviä ja niistä ollaan nautittu ulkoilemalla pitkin puistoja ja maita ja mantuja. Aloiteltiin terassimaalailuja. Väsähdän edelleen tosi nopeasti ja tuntuu, että vanhasta minästä on vain ajatus jäljellä.

Yskä ja univaikeudet ovat kiusana edelleen. En saa öisin nukutuksi ja olenkin ollut sohvamajoituksessa. Maha on jostakin pullahtanut ja tuntuu, että kasvaa kokoa nyt kovaa vauhtia. Isimies on tehnyt kovasti töitä ja on vielä vikonlopunkin poissa.

Huhtikuu 2019. Pääsiäinen ja pidennetty viikonloppu. Viimein pääsimme lähtemään Tampereelle yrittämällemme hotelliviikonlopulle. Kävin näyttämässä siipalleni sukulaisten nurkkia ja missä olen lapsuuskesiäni remunut. Lisäksi mentiin tapaamaan ihanaa vertaisperhettä, johon tutustuimme vähän paremmin viime kesän sopeutumisvalmennuskurssilla. Ei meidän ipanat edelleenkään meinannut toistensa seuralle lämmetä. Mutta kun lähdön aika koitti niin johan alkoi leikin kiinnostaa. Voi kun ehteisi enemmän näkemään muita lapsiperheitä arjen keskellä.

Jännitin saanko nautittua hotelliaamupalasta ollenkaan, mutta pahoinvointi alkoi tällä viikolla olla historiaa ja nautin niin hotelliaamiaisesta kuin edellisen päivän mieheni synttäri-illallisesta ihan kympillä ravinteli Hubertissa.

MINÄ VOIN SYÖDÄ JÄLLEEN! Olin saanut verkkokalvoilleni työkaverin kiinalaisen annoksen ja voi pojat – sitä oli saatava. Tehän tiedätte minkälainen setti sitä ruokaa siinä on. Oltiin ystävän kanssa työpäivän jälkeen treffeillä ja… Minä söin kaiken siitä annoksesta. Seura oli ilmeisen hyvää, kun en huomannut, että ruoka loppui. Ja kun jälleen olin lähes varma, että käännyn kasvissyöjäksi, huomasinkin miten syntisen hyvää se kana hot pot oli.

Loppuviikosta hörppäsin ensimmäisen pienen tipan kahvia, kun pikkuisen teki mieli. Palmusunnuntaina taisin ottaa jopa kaksi, kun isomammojen kierroksella olisi ollut pyhäinhäväistys skipata kahvipöytä. Neiti pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa virpomaan. Käytiin myös käyttämässä oikeutemme ja annoimme äänemme eduskuntavaaleissa. Tulospalvelua oli jännittävä seurata, mutta melkein vielä jännittävämpi oli naisten MM-jääkiekkopeli Suomi-USA, jossa Suomelta riistettiin maailmanmestaruus.

Mynthonin Zippiä meni vielä semmonen rasia päivässä tahtia, kurkkua kutitti edelleen.

Huhtikuu. Olen ehkä elossa taas. En oma itseni alkuunkaan, mutta en se sama ilmeetön ameeba, joka olen ollut viime kuukaudet. Oksennuksenpala kurkusta on hävinnyt. Jäljellä on enää ellotusta ja ruokahalu heittää kärrynpyörää. Milloin elän salaatilla, milloin hernekeitolla. Tämän viikon olisin voinut elää Omar-munkeilla.

Toinen terveydenhoitajalla käynti neuvolassa. Puhuttiin voimavaroistamme ja parisuhteestamme. Äitini totesi ettei 30 vuotta sitten moisia kyselty. Hyvä, että nyt kysellään ymmärtääkö molemmat, että seksielämä voi muuttua lapsen syntymän jälkeen tai onko molemmilla vahemmilla riittävät taidot pestä pyykkiä ja keittää perunoita.

Kävimme myös psykologilla. Kolme vuotta liian myöhään. Silloin oli kaksi nuorta opiskelijaa toisella laidalla Suomea odottivat nuorina ensimmäistä lastaan. Tukiverkko oli kaukana. Kukaan ammattilainen tarjonnut meille keskustelutukea eivätkä paljon perään kyselleet. Itse ymmärsin käyntimme jälkeen ensi kertaa, että vauvavuosi oli suorittamista, eikä varsinkaan puolisoni muista siitä juuri mitään. Sain huomata tunteiden nousevan edelleen hyvin pintaan, kun käsittelimme tuntemuksia downdiagnoosin saamisesta ja kuinka jäimme yksin asiamme kanssa.

Raskaus 2016: Ensimmäinen käyntimme naistenklinikalle ja sikiötutkimusyksikköön. Meihin luotiin uskoa ja toivoa, että kaikki todennäköisesti turhaa hössötystä ja sikiöllä todennäköisesti olisi ihan tavalliset kromosomit. Mietimme millä tavalla haluamme lähteä selvittämään, onko lapsellamme kromosomipoikkeavuus (istukkabiopsia vai NIPT-testi tulivat näillä viikoilla kysymykseen). Askeleemme kevenivät. Hetkeksi. Valitsimme NIPT-testin ja jäimme odottamaan toiveikkaina. Huolettomuus oltiin kuitenkin viety ja työ hyväksyä kehitysvammainen lapsi aloitettu. Google lauloi ja etsin downin syndroomasta kuumeisesti tietoa.

Onks sulla tullut uuniperunoihin himo? kysyy työkaverit, samalla viikolla jo toista kertaa työpaikkaravintolasta moisia hakeneena. Vähiten ellottavaa, sanotaanko nyt vaikka niin. Lisäksi ranskikset ja nuudeli alkaa tulla korvista ulos. Mutta jotain  on tapahtunut. Mulla ei ole jatkuvasti sellaista oloa, että oksennus olisi kurkussa. Halut fetasta ovat muuttaneet leipäjuustoon. Ja vahvoista kypsytetyistä juustoista ollaan menty takaisin oltermanni-linjalle. 

Ihon kunto vain pahenee pahenemistaan. Mulla ei oo naama ollut ikinä niin huonossa kunnossa kuin se nyt on. Se lähti huononemaan pikku hiljaa jo yli kuukausi sitten ja kohta en enää tunnista itseäni. 

Olimme myös niskapoimu-ultrassa ja kävin jättämässä sen jälkeen NIPT-testin. Siitä lisää myöhemmin. Voi pojat, miten alkoi jännittää, kun lähetyimme äitiyspoliklinikkaa. Siellä se köllötteli koko vartalon mitallaan, näytti viettävän kissanpäiviä. Mutta siellä olikin vain yksi tyyppi, vaikka me oltiin miehen kanssa jo oltu ihan varmoja, että ainakin kaks, kun maha alkoi yhtäkkiä kasvaa hervotonta vauhtia. Tällä kertaa uskalsin tarttua miestäni kädestä ja ihailla uutta mestaripiirrosta.

Nyt kun käyn raskautta läpi uudelleen, mieleeni palaa entistä kirkkaammin, miten pavun kanssa kaikki menikään. Tämän viikon jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Kupliva ja kutkuttava onni oli silmänräpäyksessä muuttunut ahdistukseksi ja tulevaisuudenpeloksi.

Viikonloppuna oli meidän toinen perhehoitoviikonloppu. Olimme muutaman kaveripariskunnan kanssa syömässä Turussa Ludussa. Jännitin monta viikkoa etukäteen miten ateriointini käy. Vaan niin meni kaikki kun häkä ja nälkäkin vielä jäi. Voi olisipa etova olo kohta historiaa!

Sunnuntaina lähdimme vielä fiilistelemään puutarhamessuille, mitä kivaa kesäksi takapihalle puuhattaisiin. Puutarhamessujen anti jäi laihaksi, mutta karavaanialueella saatiin fiilistellä matkailuautoja. Voi miten siistiä oliskin olla riippumattomampi ajasta ja paikasta.

Sunnuntai-iltana puhuimme uskonasioista ja miten niistä puhutaan lapsille. Keskustelu kävi paikoin kiihkeäksi. Tai niin tuumi ainakin poju, sillä tunsin ensikertaa potkut. Ja ne ei olletkaan mitään pikku hipaisuja, vaan kunnon judoa. Liikeet näkyivät vatsan läpi ja miehenikin pääsi tuntemaan pontevat potkut. Istukka on edessä, joka yleensä vaimentaa liikkeitä pidemmäksi aikaa. Potkut tulivat kuitenkin todella kylkeen. Liekö sen vuoksi ne tutnuivat niin hyvin. Sen jälkeen onkin ollut potkottelurintamalla hiljaisempaa.

Raskaus 2016: Meillä oli sikiöseulaan kuuluva 1. ultraääni. Saimme kuulla tökeröimmältä mieslääkäriltä ikinä odottavamme kehitysvammaista lasta. Kalenterin mukaan ruokahaluttomuus paheni ja keitot ja kasvisruuat maistuivat parhailta. Kasvisruokien toimivuuden olen kyllä huomannut tässäkin raskaudessa. Ei paljon lihasooseja tee mieli.

Maaliskuu. Maustamatonta (nimenomaa lehmänmaito) jugurttia itse tehdyllä myslillä ja välillä juustovoileipää. Siitä on meikämandoliinin ruokavalio nyt sitten tehty.

Viikonlopuksi piti lähteä Tampereelle, kun viime kertainen peruuntui neidin kuumetautiin. No, nyt kuin tilauksesta perjantaina aamupäivällä soitettiin, että neidillä on yskänpuuskia ja oksentaa. No, eipä lähdetty tälläkään kertaa, vaan pystytettiin sairastupa kotia. Onni onnettomuudessa, olin murehtinut, että menee hotelliaamiainen ja ravintolareissu ihan hukkaan, kun kaikki kuvottaa. Pääsiäisenä kolmas kerta toden sanoo. Toivottavasti ruokahalu olis jo siihen mennessä löytynyt.

Raskaus 2016: Tämä oli oma virallinen hiihtolomaviikkoni ja olin viettämässä sitä Turussa kotipuolessa. Kalenterin mukaan olin buukannut sen aivan täyteen ohjelmaa; hiihtoa 20 kilometriä, salitreeniä monta kertaa viikkoon ja ystävien näkemistä.

Nyt alan uskoa. Tämä raskaus todellakin ottaa kovemmille kuin ensimmäinen.

Maaliskuu. En ole käynyt missään töiden jälkeen koko alkuvuonna. Nyt olisi tyhynä lämpöjoogaa. Lämmin huone ilma ja jotakin liikunnallista, joka ei ole edes vähään aikaan tullut mieleen. Luonto ei anna periksi, pakko on mennä kun mies on luvannut ehtiä lapsenkin hakemaan päiväkodista.

Ja onneksi menin. En meinannut kuin kerran pyörtyä. No, en pyörtynyt ja oli kyllä ihanaa joogata pitkästä aikaa ja onneksi sielä pystyi myös vain olemaan, kun tuli huono olo. 

Viikonloppuna oli sovittu ohjelmaksi keilausta, jonka miehen perhe sai meiltä joululahjaksi. Sen jälkeen tipu lähti mummilaan ja me katsomaan Varissuo-musikaalia, joka alkoi vasta klo 19. Todellakin uhka, että rahat menee kankkulan kaivoon ja minä nukun puolivälin jälkeen. Vaan pysyimpä hereillä. Ehkä siksi, että musikaali oli sairaan heino!

Viime raskaudessa olimme Kuusamossa vietämässä tällä vikolla perheeni kanssa hiihtolomaa. Olin parhaimpana päivänä hiihtänyt lähes 30 kilometriä. Olin normaalia väsyneempi, mutta kuntoni oli loistava. Samaa en voi sanoa nyt. Ruokavaliona minulla oli hernekeitto ja vichy oli kirjoittamani mukaan Erityisen hyvää. Kaikki eläinkunnan proteiinit sen sijaan teki pahaa. Muistan myös, että jalapenopoppersit maistuivat. Kyllä raskaus on jännä homma.

Maaliskuu. Naurattaa kun luen vanhaa päiväkirjaa. Olen yksin kotona ja minulla on pakottava tarve paistaa itselleni vohveleita. Mitään muuta mikä maistuisi ei tule mieleen. Samoihin aikoihin olen viime raskaudessakin olen kirjoittanut lettujen maistuvan. Possun ja naudan jauheliha etoo ja ruuan laittamisesta on tullut kertakaikkiaan sietämätöntä. Elämme paneroiduilla kalapihveillä ja raskalaisilla. Jossei vatsani kasvua aiheuta uusi elämä niin ainakin tämä ruokavalio. Kaikesta huolimatta paino on pysynyt samoissa lukemissa kuin ennen raskautta. Kehonkoostumuksesta sen sijaan en välitä edes juuri nyt tietää. Haluaisin vain ruokahaluni takaisin.

”Mitä me siellä sitten tehdään jossei siellä kuunnella tsukutsukutsuku-ääniä”, mies ihmetteli. Eka neuvola. Muisteltiin taas mitä saa syödä ja millaiset elintavat meiltä löytyy. Viime viikkojen ruokalistaa lainatakseni; ranskalaiset, pitsa, appelsiinimehu ja keksit. Eli siis ihan hyvä ruokavalio siis. Ensimmäisestä raskaudesta jäi tältä käynniltä mieleen terkkarin kommentti ”tiedätkös paljonko tuoremehussa on sokeripaloja”-kommentti, kun kerroin sen olevan juustosämpylöiden lisäksi ainoa tuote, joka menee alas.

Viikonloppuna olisi brunssi vanhojen koulukavereiden kanssa. Pitäisiköhän perua, kun pystyn syömään juustoa, salaattia ja leipää. No, onneksi en perunnut, ystävät tekee ihmeitä. Vaikka kanaa ja karjanpaistia kohden ei sanotte edes päivää niin kyllä mä santsaamassakin kävin. Selvispä siinä samalla, että meidän porukasta olenkin kolmas kun odottaa tälle vuodelle vauvaa. Vau, ihanaa! Niin erilaista kuin ensimmäistä odotellessani kenelläkään lähipiiristä ei ollut vielä tietoakaan vauvoista.