Vain parasta lapsilleni

28.1.2020 Päivi
1 Comment
Perhe, Yhteiskunta



Yhä useammin herään pohtimasta usein käytettyjä lauseita, niistä aiheutuvia mielikuvia ja kuinka moniuloitteisia ne myös ovat. Tällä kertaa aloin pohtia miten tämä kliseinen lausahdus ”Vain parasta lapselleni” resonoi omassa päässäni?

Totta kai yritän olla paras versio äiti-myytistä lapsilleni. Miten sellainen sitten ollaan? Rakkautta, rajoja, vaatetta päällä, ruokaa ja unta. Kuullostaa simppeliltä, mutta sitten aloinkin pohtia mitä nämä peruspilarit ovat ja miten näistä leivotaan paras versio lapselle? Paneudutaan ensinnä materiaan.

Arvostan puhdasta, terveellistä ja lähellä tuotettua ruokaa. Einekset eivät ole kuuluneet meidän kaappeihin ja ajatus valmislasangesta saa ihokarvat pystyyn. Toisen lapsen saatuani aikaa on kuitenkin entisäkin vähemmän hifistellä ja kokkailla tuntitolkulla hellan ääressä. Tätänykyä meiltä löytyy myös niitä eineksiä välillä kotoa. Kotimaisuus ja puhtaus on kuitenkin kantava ajatus, kun kauppaan lähdetään. Tai tätä nykyä ostoskoriin tuotteita klikkaillessa, sillä olemme siirtyneet pääasiassa käyttämään Kauppakassi-palvelua helpottamaan arkeamme.

Kotimainen valinta on toisinaan arvokkaampi, mutta pyrimme hyödyntämään satokautta, tarjoukset sekä eräpäivää lähestyvät tuotteet. Kotimaisuus on myös monesti ympäristöteko jos huomioi satokauden. Vuosia sitten oli artikkeli espanjalaisen tomaatin kantavan pienempää ympäristökuormaa kuin suomalaisen tomaatin. En epäile yhtään, kasvihuoneet tarvitsevat valtavasti energiaa (valoa, vettä, lämpöä…) kolmenkympin pakkasilla meillä Pohjolassa. Olemmekin tehneet valinnan, että talvella salaatti vaihdetaan porkkanoihin ja muihin juureksiin. Arjessa riisi ja bataatti korvataan perunalla, couscous ja soijarouhe härkäpapurouheella. Paljon pystyy ympäristöön vaikuttamaan omalla jääkaapin sisällöllä. Esimerkiksi kasvatetun lohen voisi vaihtaa särkikaloihin, kuten silakkaan niin Itämerikin tykkäisi. Vielä kun se hiivatin silakka maistuisi yhtä hyvälle.

Olemme siirtyneet pitkälti maidottomiin tuotteisiin ja ison sysäyksen siihen antoi vauvan vatsavaivat, jonka johdosta jouduin tiukentamaan ruokavaliota. Paljon käytimme jo ennestään kauratuotteita, mutta nyt kun en käytä lehmänmaitoa ollenkaan on luonnollista tehdä koko konkkaronkalle samaa ruokaa. Markkinoille on tullut kotimaisia hyviä vaihtoehtoja lehmänmaidolle niin paljon, että usein sen entisen ainoan soijatuotteen tilalle voi valita suomalaisen kauratuotteen. Haluaisin kuitenkin tietää tarkemmin kuinka prosessoitua korvaavat tuotteet ovat ja onko niihin rakenteen ja maun saamiseksi upotettu jotain, joka ei olekaan meille hyväksi? Lisäksi esimerkiksi juusto ja voi on sellaisia, joita ei ole pystyneet korvikkeet korvaamaan. Niitä olen ikävöinyt imetysdieettini aikana. Hauska on kuitenkin ollut huomata, että entistä harvemmin. Moneen näköjään tottuu.

Entäs sitten nukkuminen, joka on elämässä kyllä aikas ihanaa. Tällä hetkellä meidän 3-vuotias esikoinen nukkuu kymmenen tunnin yöunia ja 1-2 tunnin päiväunet, aivan mahtavuutta. Eli tällä hetkellä puolet elämästään hän nukkuu. 4 kuukautta vanha kuopus sen sijaan koisaa menemään suurimman osan vielä elämästään jossei mikään vaivaa. He hankaavat itseään lakanoihin, hengittävät ilmaa vaunukopan sisällä ja imeskelevät ja kuolaavat vaatteensa. Se on niin merkittävä osa elämästä, että olemme satsanneet luonnonmukaisiin nukkumisratkaisuihin sekä vaatteisiin.

Esikoisen lastensängyn patja on Porin Villa & Peitteen ja tyyny ja täkki Ruskovillalta. Kuopus nukkuu pääasiassa perhepedissä ja metallisessa vuokrattavassa Vaavi-ensisängyssä. Sängyn patja on vaahtomuovia, josta en erityisen ilahtunut ollut. Olen kuitenkin kompensoinut asiaa Naturkindin luomulastenvaunuilla, joista kerron teille myöhemmin lisää.

Hankin paljon vaatteita käytettyinä. Muutaman hutiostoksen olen tehtyt, kun en ole nuuskutellut tuotteita tarpeeksi. Hajustetuilla pesuaineilla pestyt vaatteet olen joutunut laittamaan lopulta pois, kun hajuja ei ole runsaalla tuulettamisella ja pesukerroilla saanut lähtemään. Homeen tuoksu on myös sellainen, joka ei vaan vaatteista lähde kuin polttamalla.

Viime aikoina olen tehnyt ahaa-elämyksen, että monet käytettynä hankitut vaatteet ovat esikoisen jäljiltä niin loppuun ajettuja ettei niistä jää kuopukselle juuri käytettävää. Siksi olen alkanut ostaa myös uutena unisexejä vaatteita . Ostoskoriin päätyy luonnonmateriaaleista valmistettuja (sisävaatteet), kestäviä ja eettisiä vaatteita. Itselleni se tarkoittaa pääasiassa GOTS-sertifioituja ja/tai OEKO-TEX-standardoituja vaatteita. Standardien vaatimuksista voit lukea suomeksi esimerkiksi Ekohelsingin sivuilta. Esimerkiksi väriaineet ovat sellainen asia, jota kannattaa varsinkin alusvaatteissa miettiä niin itsellä, mutta varsinkin lapsilla. Sertifioiduissa vaatteissa näitäkin asioita on mietitty puolestamme.

Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa ostaa uuden kauden desing-vaatteita. Itsekin hyödynnän pääasiassa alennusmyynnit ja menneen kauden brändit. Pidän vaatteista ja ulkonäkö toki on tärkeä osa vaatetta, mutta sitäkin enemmän arvostan mukavuutta, laadukkuutta ja sitä miltä se tuntuu päällä.

On vaatekaapissa metrikaupalla tavaraa ilman sen kummempia titteleitä, mutta ne on käytettyjä ja saatuja vaatteita. Haluan vielä mainita uuden parhaan ystäväni, merinovillan, joka on uusi lempparini (lasten)vaatteissa. Se on vaan vertaansa vailla antibakteerisuudensa, kosteudensiirron ja lämmittävyytensä vuoksi. Ja iholla se tuntuu pumpuliselta. Markkinoille on tullut paljon muitakin kuin teknisiä villakerrastoja ja esimerkiksi Polarn o Pyretiltä, Name it:ltä, Ruskovillalta, Pierre Robertilta löytyy lasten villavaatteita.

Lelut ja käyttötarvikkeet (kuten pyörät) pyrimme hankkimaan aikaa ja kulutusta kestävästi. Suurin osa ostetaan laadukasta käytettyä tai niin, että uudesta tuotteesta jää vielä monelle muullekin käyttäjälleen iloa. Kirjoja saa kirjastosta, leikkipuistot ja metsät tarjoavat vaihtelua omiin leluihin ja Hop Loppiin voi lähteä, kun oman kodin parkour-materiaalit eli sohvatyynyt, patjat ja kattilat alkava käydä tylsiksi.

Rajat ja rakkaus. Se onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa ja jokaisella siihen oma reseptinsä. Ajatuksia siitä ehkä myöhemmin.

Linssikeitto – Koko perheen arkiruokaa 1/52

26.1.2020 Päivi
9 Comments
Arkiruoka, Reseptit, Ruoka

Instagramin puolella @elamanmittaisellamatkalla kyselyni perusteella jengi tarvitsee uutta inspiraatiota arkiruokailuun. Täältä pesee. Tulen jakamaan blogissa tästä lähin joka sunnuntai uuden arkiruokareseptin ja tämä vuosi lähtee käyntiin meidän keittiön kruunaamattomalla kuninkaalla. Resepteissä tullaan näkemään varmasti kasvispainotteisuutta, mutta koska olemme sekaaneja ruuatkin ovat sekalaisia soppia.

”Isää. Isää. Iisää (lisää, lisää, lisää.”

”Tiitti (kiitti)”, toteaa neiti, kun kolmas lautasellinen on tyhjä. Tai neljäs. Ei meillä lasketa.

Meillä kasvisruuan lisääntyminen lautaselle lisääntyi radikaalisti Afrikan vaihtoni jälkeen 2015. Toki sielläkin oli lihaa saatavilla, todella kallista vain ja aina ei tiennyt kuinka kauan se oli seissyt kuumuudessa ja moneenko kertaan kylmäketjut olivat pettäneet.

Rakkaus linssejä kohtaan syntyi, kun siskoltani jäi isot määrät linssejä vanhalta kaupaltaan ja piti keksiä mihin niitä käyttäisi. Alkuperäinen resepti löytyy Jolie-sivustolta, johon olen tehnyt ihan pieniä viilauksia. Tämä on ehdottomasti meidän koko perheen kestosuosikki ja tosiaan 3-vuotiaan neidin all time favourite. Jos linssikeitto ei hänelle maistu, joku on pahasti pielessä.

Teen tätä aina isoon 7 litran kattilaan ja pakastan osan, niin helppo vetästä hädän hetkellä kattilaan sulamaan. Tämä on oikea pelastusarmeijasatsi, puolita resepti, jos haluat pienemmän määrän. Mutta varoitan. Pian joudut tekemään taas uuden.

Linssikeitto

  • 2 rkl rasvaa (kookos-, rypsi- tai oliiviöljyä tai voita)
  • 1 pkt kuivattuja punaisia tai vihreitä linssejä (olen käyttänyt Go green-merkkiä)
  • 4 prk tomaattimurskaa (itse käytän Muttia)
  • 2-3 isoa sipulia
  • 6-8 kynttä valkosipulia (vitlök lover, tunnustan, vähemmänkin voi laittaa)
  • 4 tl kurkumajauhetta
  • 2 tl inkiväärijauhetta (tuore aina parempi, mutta harvoin löytyy omasta kaapista)
  • 1 tl cajunmausteseosta (jossei tätä tule käytettyä muuten, chilihiutaleet tmv. käy myös)
  • 3-4 rkl suolaa (luit ihan oikein, toki kannattaa tarkistaa maku)
  • 2 tl sokeria (pyöristää tomaatin makua)
  • 2 l vettä
  • 2-4 dl kermaa (kookos, kaura, lehmänmaito…)riippuen kuinka kermaista haluat. Joskus jätän kerman kokonaan pois ja ääntä kohden menee yhtä vikkelään.

Linssit tulee huuhdella hyvin kylmällä vedellä, esim. siivilässä. Vihreitä linssejä kannattaa liottaa 20 min, jotta keittämisaika lyhenee. Pilko sipuli ja raasta valkosipuli (näin valkosipulin maku tulee paremmin esiin). Kuullota sipulit ja mausteet isossa (>7l) kattilassa. Lisää joukkoon vesi, tomaattimurskat ja linssit. Anna keiton kiehua 30 minuuttia (vihreiden linssien kanssa pehmeää keittoa tulee 1,5 tunnin keittelyllä) ja lisää vielä kerma joukkoon. Anna hautua 5-10 minuuttia kannen alla ennen tarjoilua.

Tummensin reseptiin omat valinnat rasvan ja kerman osalta. Tee sinä just niin kuin makoisimmalta tuntuu.

Jos haluat keittoon enemmän tekstuuria, käytä vihreitä linssejä, niistä löytyy myös kuoret. Kuitua kuitenkin löytyy sekä vihreistä että punaisista saman verran.

Pienen tulisuuden ansiosta tämä on ihanan lämmittävää pitkän sunnuntaiulkoilun jälkeen. Olen aiemmin vihannut kookoksen ja inkiväärin makua, tähän ne mielestäni sopivat kuin nenä päähän ja tätä nykyä olen oppinut pitämään jopa tietyissä paikoissa näistä mielipiteet jakavista kaveruksista. Kookoksen voi hyvin kuitenkin korvata esim. rypsiöljyllä ja inkivääriäkin voi laittaa paljon vähemmän tai jättää kokonaan laittamatta. Jos teidän perheessä ei tulisuudesta järin liekehditä, kannattaa cajunmaustetta laittaa pikkuisen kerrallaan ja maistella välillä lopputulosta.

Linsseissä on 24g/100g proteiinia ja 7mg rautaa ja gramman verran rasvaa. Vertailuna sika-nauta jauheliha, jossa on 27g/100g proteiinia ja 1,7mg rautaa ja rasvaa laadusta riippuen. Mietipä sitä. Voisiko tästä alkaa sun kasvisruokakokeilut?

Onneksi lapsellani on diagnoosi

13.1.2020 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Olen huokaissut monta kertaa helpotuksesta. Jos tuntuu, että avun ja tuen piiriin on ollut vaikeaa selkeällä diagnoosillakin, mitä se onkaan, kun sellaista ei löydy. Olen mukana monilla keskustelupalstoilla, jossa keskustelee vanhemmat, joilla on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Kuinka paljon he joutuvat taistelmaan lapsiensa vuoksi. Vain koska heille ei ole löytynyt kategoriaa tai haasteet kotona tai kodin ulkopuolella painetaan villaisella.

Kehitysvammaliiton mukaan kehitysvammaisuuden syy jää epäselväksi 30 prosentissa vaikeista kehitysvammoista ja 50 prosentissa lievistä kehitysvammoista. Eri lähteistä riippuen suomalaisia kehitysvammaisia on arvion mukaan 40 000-50 000. Jäin miettimään miten valtava määrä meillä on ihmisiä, joilla ei ole diagnoosia. Ja ei, en ole diagnoosishoppailija alkuunkaan. Diagnoositon ihminen ja hänen perheensä jää kuitenkin usein hyvin yksin, vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista apua.

Otetaan esimerkiksi puheentuotto. Lapsi, joka ei tuota puhetta otetaan tarkasteltavaksi noin 3-vuotiaana, mikäli muita huolia kehityksestä ei ole herännyt. Ikä on varmasti kuntakohtaista, mutta noin suurinpiirtein. Ennen sitä lapsella ei yleensä ole mitään tukea kommunikoinnin edistämiseksi, kuten kuvat tai tukiviittomat. Tätä perustellaan sillä, että puhe saattaa tulla itsestään vielä siinäkin iässä ilman sen suurempia ponnisteluita. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään huomioivan sitä, miten paljon alle 3-vuotiaan päässä liikkuu ja kuinka mullistavia kehitysvaiheita siihen ikään mahtuu. Myöskään sitä tosiasiaa ei huomioida, että jos tutkimukset aloitetaan vasta 3-vuotiaana kestää aikaa ennenkö todetaan terapian tarve ja siinä kohtaa kun pääset jonoon, voi olla se 150 lasta ennen omaasi odottamasssa terveyskeskuksen puheterapeuttia. Missä varhainen puuttuminen ja tuki, ennaltaehkäisy.

Tässä kohtaa koen olevani paremmassa asemassa, kun diagnoosi on jo leimattu. Osaan jo edeltä ajatella, missä asoissa voimme tarvita tukea. Voin havainnoida lastani ja tuen tarvetta ei epäillä. Osaan hakea tietoa ja kirjallisuutta, kun tiedän mikä vamma lapsellani on. Minulla on argumentteja joihin nojata, kun haen tukea. Myös tuen ja avun hakeminen on helpompaa selkeällä diagnoosilla, esimerkiksi Kelalta.

Yksi yhteiskunnallinen edistysaskel voisi olla tukiviittomien ja kuvien käyttö kaikissa päiväkodeissa, kaikissa ryhmissä. Niiden käytöstä ei ole haittaa, vaikka oppimisessa ei olisikaan haasteita. Se lisäisi tasa-arvoa, ymmärretyksi tulemista ja monia ongelmatilanteita. Mietinkin kuinka paljon varhaisiän traumoja ja myöhäisiä ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä tukemalla varhaiskasvatusta entisestään, kun aikuiset ymmärtäisivät mitä lapsi olemuksellaan ja käytöksellään yrittää meille viestiä. Samalla niiden ammattilaisten palkka tarvitsisi nostaa oikeaan arvoonsa, mutta se on oma lukunsa.

Asia lähti vähän sivuraiteille, vaikka aihetta liippaakin. Varhaiskasvatus on siitä erinomainen esimerkki (vaikka osa lapsista kotihoidossa onkin), että siellä havainnoidaan lapsia todella paljon ja lasten pulmiin pystyttäisiin tarttumaan hyvin varhaisessa vaiheessa, jos resurssimme ja systeemimme antaisi siihen mahdollisuuden. Lyhytaikaisiakin erityisen tuen suunnitelmia ja toimenpiteitä kyllä tehdään, mutta tämä ei toteudu kaikkialla niin kuin kuuluisi. Usein avun saaminen venyy, kun tutkitaan, ihmetellään, jonotetaan. Ja hyvässä lykyssä vielä jonotat uudestaan terapiaan, apuvälinettä tai muuta tukea monta vuotta. Tämä on todellisuutta monen arjessa.

Meidän diagnoosi myös näkyy ulos päin. Olen miettinyt aikanani onko se hyvä asia ja kiusataanko häntä ulkonäön perusteella. Mutta kiusaaja löytää syyn kiusata onpa minkälainen tahansa. Sen sijana ulos päin näkyvä kehitysvammaisuus antaa synninpäästön julkisilla paikoilla. Minun ei tarvitse selittää jos lapseni käyttäytyy epäsovinnaisesti. Sen sijaan on hirvittävän paljon vanhempia, jotka joutuvat kipuilemaan tuijouksien ja halveksivien katseiden alaisena, kun ”tavalliselta näyttävä” lapsi aina jonkun nenänvarren mittarin mukaan käyttäytyy huonosti.

Varhainen diagnoosi auttaa myös jaksamiseen ja elämässä eteen päin pääsemiseen. Minun ei tarvitse menettää yöuniani, kun tiedän mikä lastani vaivaa. Tai oikeastaan ilmaisisin asian ihan toisin päin. Ei häntä mikään vaivaa, vaan hänen kehityksensä tulee kulkemaan omaa polkuaan. Minun ei tarvitse syyllistyä, että olen tehnyt jotain väärin jos käytöksessä on muilla ihmisilla huomautettavaa. Minä tiedän etten ole ja ettei minun tarvitse painia haasteiden kanssa yksin. Minulla on vertaistukea ja chatti aina avoinna pulmatilanteisiin.

Mikä tärkein oivallus: Minun ei tarvitse aina jaksaa tätä kaikkea. Perheessä, jossa on lapsi jolla on haasteita ilman diagnoosia voi helposti syyllistää itsensä, kun ei vaan jaksa. Jos huolensa on esittänyt eikä sitä olla otettu todesta tai mikä pahempaa on itse yrittänyt sulkea siltä silmänsä, vaurioittaa se koko perheen yhteistä hyvää. Onnellista arkea.

Tarvitsemme yhteiskunnallista muutosta, jotta minun ei tarvitsisi iloita näin paljon tyttäreni diagnoosista ja toisaalta olla niin surullinen niiden perheiden puolesta, jotka taistelevat jaksamisensa äärirajoilla vain koska heidän lapsellaan ei ole vielä ICD-10 diagnoosiluokkaa.

Postauksen kuvituskuvat ovat viime kesän kesälomareissun aamupalapöydästä, kun tenttasin neitiä viittomaan.

Uimisen iloa kaikille

9.1.2020 Päivi
1 Comment
Fysioterapia, kehitys, Toimintaterapia

Vesi on itselleni miellyttävä ja rauhoittava elementti, erityisesti luonnonvedet ja siksi olisin halunnut yrittä myös synnyttää veteen. Viihdyn vedessä ja veden äärellä. Siksi koen erityisen tärkeäksi, että lapsenikin oppisivat uimaan. Niin, että he pystyvät toimimaan vedessä edes auttavasti myös hätätilanteissa. Esikoisen kanssa aloitimme uinnit viiden kuukauden ikäisenä ja nyt kuopus pääsee alkamaan touhut jo 3,5 kuukauden ikäisenä.

Esikoisen kanssa olimme aivan tavallisessa vauvauintiryhmässä. Siinä vaiheessa hänellä oli vielä sydämen eteisten ja kammioiden välissä pienet aukot, joita seurattiin harvakseltaan. Se ei estänyt uinnin aloittamista. Siellä harjoiteltiin tutustumaan veteen, leikittiin laululeikkejä, pyörittiin, hypyteltiin, käytettiin lötköpötköjä ja erilaisia uima-alustoja ja myöhemmin aloitettiin sukelluttamaan ja sukeltamaan itse altaan reunalta.

Harjoittelimme sukeltamista melko pitkään ensin kaatamaan pikkuämpärillä vettä pään päälle pienen määrän kerralla, jotta tuntuma vedestä silmillä ja kasvoilla tulisi ja sukelluksessa vauva ei hätääntyisi. Ensimmäistä sukellusta jännitimme miehen kanssa ihan hulluna. Mutta neiti oli vain hämillään. Toistojen ja toistojen jälkeen hän alkoi enemmän ja enemmän nauttia touhusta. Tänään se näkyy meillä rohkeutena altaalla. Onko kyse välillä ihan sekopäisyydestä rajattomasta uinnin riemusta, raja on häilyvä.

Vauvauinnin opit jatkavat elämistään edelleen. Veden pinnan alle joutuessaan suu menee usein hienosti kiinni tai ainakin hän nielee vettä todella harvoin. Uskon, että vauvauinti on ollut ratkaisevaa tässä, koska päiväkodin aloittamisen jälkeen alkoivat flunssakierteetkin ja viikottainen uinti on enää unelma vain.

Uintiasennossa autamme neitiä kannattelemalla rintalastan kohdalta, ei kainaloista, jotta kädet pääsevät vapaasti liikkumaan. Kelluva pikkupallo on mieletön motivaattori, jota heitetään eteen päin ja uidaan kiinni. Seuraavaksi tarvitsisi löytää mahdollisimman miellyttävät kellukkeet, jotta jossakin vaiheessa ei tarvitsisi kannatella niin paljon. Vaikka vesi keventää kuormaa huomattavasti, on 3-vuotiasta jo melko raskas kannatella yhdellä kädellä. Tällaisia olen pohtinut, koska perinteiset saivat ainakin täystyrmäyksen.

Saimme uintireissulle mukaamme liikunnan ja retkeilyn moniosaajan sekä SUH:n erityisuinnin kouluttajan Kaisan (löytyy Instagramista nimellä @kaisaseikkailulle). Harjoittelimme hänen kanssaan erityisesti veteen puhaltamista. Aluksi ei tullut tuon taivaallista, mutta kun leikin varjo saatiin aikaan, tuli paljon onnistumisen iloa. Myös tarpeeksi syvälle meneminen auttoi. Neidin ei tarvinnut yrittää kyykistyä, vaan hän pystyi olemaan vedessä suorana ja keskittymään puhaltamiseen. Harjoittelimme myös pohjasta esineiden poimimista, jaloilla potkimista vatsallaan, kellukkeiden pukemista ja selkäasennossa vanhempaa vasten rentoutumista.

Vauva- ja perheuinnista on kirjoitettu kattavasti Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliitto ry:n eli SUH:n sivuilla. Jos vauvauintia ei ole harrastettu ja lapsen iän myötä se aika on ohitettu, mitään ei ole vielä kuitenkaan vielä menetetty. Koskaan ei ole liian myöhäistä, uskoisin. Ja vaikkei vesi ole tuntunut lapsesta omalta elementiltä niin kannattaa kokeilla jonkin ajan kuluttua uudelleen. Voi olla, että kyse on ollut pienistä asioista, kuten nälkä, väsymys, uimahousut huonosti, paljon kovia ääniä ja uusia ärsykkeitä, liian kylmää/kuumaa vettä ja niin edelleen. Uimahalleissa näkee entistä enemmän apuvälineitä ja esteettömiä kulkuja altaaseen, joten vaikeavammaisuuskaan ei itsessään ole este uinnille. Esteitä uinnille voivat olla:

  • akuutit tulehdukset
  • kuume
  • hallitsematon korkea verenpaine
  • vaikeat sydänviat
  • tarttuvat ihosairaudet
  • avoimet haavat
  • tietyt lääkärin diagnosoimat ongelmat korvissa sekä
  • suolen ja rakon pidätyskyvyttömyys (jos kyse on säännönmukaisesta ongelmasta. Olemassa on inko-housuja, jotka hyvin istuessaan välttää pissa- ja kakkavahinkojen päätymistä altaaseen)

Uintiharrastus kannattaa aloittaa lasten kanssa ohjatuilta tunneilta tai jos myönnetään fysioterapiaa allasterapian muodossa, jotta opitte nauttimaan touhusta ja saatte ideoita ja vinkkejä pulikoimiseen. Erityisuinnista löytyy tietoa myös SUH:n sivuilta.

En voi tietää oppiiko down-neitini koskaan uimaan. Olen hänen kasvatuksessaan lähtenyt kuitenkin liikkeelle siitä, että kaikkea tehdään, harjoitellaan ja kokeillaan ilman valmista leimaa otsassa. Ja mikä ei tunnu tänään lapsesta miellyttävältä ja luontevalta voi tuntua siltä ensi kuussa tai parin vuoden päästä. Uinti on edullinen koko perheen harrastus ja mikäli lapsella on avustajakortti ja oikeus avustajaan, on aktiviteetti huomattavan huokea.

Miten löytää tyytyväisyys omaan elämään?

5.1.2020 Päivi
0 Comment
Minä - nainen, Perhe

Harvoin pidän mustavalkokuvista ja sitten toisaalta niistä joista pidän on myös mun lempparikuvia, niin myös tämä. Mustavalkoisuus noin muuten elämässä on kamalaa monessakin mielessä. Yksi voimakkaimmista väripaletin sekoamisista itselläni on ollut, kun sain raskausaikana tietää lapsellani epäiltävän downin oireyhtymää. Aluksi pelkäsin menettäväni värit ja sävyt elämästäni lopullisesti. Onneksi sain ne takaisin, entistä kirjavempina.

Käsillämme on uusi vuosi ja uudet kujeet. Onkohan näin. Vai onko se hetken yritys saada suunta muuttumaan toivottavampaan suuntaan, joka kuitenkin lässähtää kuin tipaton ja kuntoiluinto tammikuun lopussa? Niin moni kokee ettei ole hyvä olla juuri tässä hetkessä ja mietin etenkin viime vuonna usein postauksen otsikkoa. Miten löytää tyytyväisyys elämään? Miten omalla kohdallani on?

Usein miehen kanssa puhumme miten perseestä monet asiat on, kuinka kuormittavaa arkemme on ja miten hankala meidän yhteiskunta toisinaan on. Vähintään yhtä usein kuitenkin päädymme iltapalan ääressä miettimään miten helkkarin hyvin meidän asiamme myös ovat.

Meidän kokemuksemme mukaan tyytyväisyys omaan elämään ei tule itsestään ja se vaatii jatkuvaa muutosta. Se vaatii liikettä ja taitoa pysähtyä liikkeessä. Se on päättäväisyyttä, halua sekä rohkeutta kurottaa vielä yksi saappaanmitta pidemmälle kuin luulee pystyvänsä. Se on opittua taitoa nähdä milloin tarvitsee ojentaa käsi ojan yli ja milloin tarvitsee enemmänkin pukata persuuksista. Se on tahtoa hyväksyä oma ja oman yksikkönsä heikkous, mutta nähdä sen sitäkin suurempi voima.

Tyytyväisyys ei ole yhtä kuin pötkö täydellisiä päiviä, täynnä kyltymätöntä energiaa tai että kaikki olisi aina edes keskinkertaista. Tyytyväisyys on mielestäni tunne siitä, että minulla on hyvä olla, vaikka kaikki ei olekaan täysin niin kuin toivoisin.

Minulla on matkan varrellani ollut monia syitä olla vihainen ja katkera. Itselleni ja koko muulle maailmalle. Voisin lyödä hanskat tiskiin heikolla hetkellä ja todeta ettei lapsistani kuitenkaan kirurgeja tule eikä minusta formulakuskia. Voisin lopettaa liikkumisen, alkaa ryyppäämään ja syödä holtittomasti, koska voinhan kuitenkin sairastua verenpainetautiin ja saada rasvamaksan. Se ei kuitenkaan vie minua eteen päin. Ja sitä kohti meidän on pyrittävä.

Hesarin kannessa oli muutama vuosi sitten Leopekka Tähti ja otsikkona ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Se oli Toyotan mainos, joka pysäytti minut. Pysäytti niin paljon, että leikkasin kuvan talteen. Se oli minun herätysliikkeeni.

Olennaista ei ehkä olekaan siis olla poskettoman tyytyväinen kaikkeen. Jos tyytyy siihen miten asiat on, kokee ettei asioiden muuttaminen muuta mitään ja makaroni-jauhelihamössö jokapäiväisenä ruokana menettelee vielä viiden vuoden jälkeen, jossain kohtaa elämästä putoaa ne lempivärit. Kun ihminen on liian pitkään liian stabiilissa tyytyväisyyden tilassa, tulee tyhjiö. Sen täyttäminen tuntuu mahdottomalta, koska mikään ei tuota tarpeeksi voimakasta läikähdystä sisällä. Ihmiset, jotka ovat perustemperamentiltaan sopeutuvaisia ja rauhallisia, ovat kaikkein eniten uhattuna. Heidän täytyy tehdä paljon enemmän töitä sävyerojen saamiseksi arkeensa. Toisaalta he osaavat olla tyytyväisiä juuri siihen. Eikä sekään ole väärä elämäntapa.

Useampi varmasti miettii, että mites sitten, kun kyse on mielen sairauksista, kroonisten sairauksien ja kipujen aiheuttamista tuskista tai lasten huolista? Murheista, joita ei arjesta saa pois pyyhittyä ja läsnä oleva tieto siitä ettei aurinkoisempia päiviä tule? Silloin aurinko täytyy rakentaa olosuhteiden ympärille. Täytyy opetella löytämään tilanteesta uudet kulmat ja opetella rakastamaan uusia värejä, vaikka ei millään haluaisi luopua niistä vanhoista. Voisiko viedä esimerkiksi sairaan lapsen vielä johonkin kauniiseen paikkaan? Tai jossei voi, voiko hänen ympärilleen tuoda kauniin? Naurua, lämpöä ja rakkautta. Mitä minä itse tarvitsen? Ei ole itsekästä varastaa aikaa ja resursseja itselleen jos se luo hyvinvointia myös ympäristöön.

Muutos vaatii voimaa ja se on usein liikaa pyydetty, kun ämpäristä lotisee jo valmiiksi yli. Silloin on aika hakea apua ulkopuolelta. Taas useampi miettii ettei ammattiapu mitään muuta. Ei niin. Muutos lähtee aina meistä itsestämme ja erityisen tärkeää olisi löytää itselleen ammattilainen, joka osaa kanssasi kaivaa ne pimeät ja valoisat kulmat, joita et itse ole nähnyt tai halunnut nähdä. Meillä kaikilla on ja tulee olemaan vaiheita elämässä, jossa tarvitsemme apua nähdäksemme minkä peiton alle oma Super-Hessumme on kömpinyt ja miten sen viitta saadaan liehumaan komeammin kuin koskaan. Voi kunpa meillä kaikilla olisi oma psykologi.

Muutosta ei kuitenkaan saa aikaan sinä, pillerit, terapiat ja kuntoutukset jos uskoa ja tahtoa muutokseen ei ole. Tulokset eivät tule nopeasti ja työtä tekemättä vielä vähemmän. Se on aikamme ihmisten haastavaa ymmärtää, kun niin monessa asiassa emme joudu enää niin paljon ponnistelemaan tai näkemään vaivaa saavuttaaksemme halutun asian. Aikamme ponnistukset liittyvätkin suurempiin sfääreihin. Kuinka löytää itsensä ja sisäinen rauhansa yltäkylläisyyden keskeltä.

Vihaan jo nyt sanaa ruuhkavuodet ja olen jo nyt alkanut tehdä ajatustyötä sen eteen ettei ne lävähtäisi eteeni siinä perinteisessä muodossaan. En halua kohdata sitä pitkää ajanjaksoa vain vaiheena ja lopussa todeta vain selvinneeni hengissä. Haluan silloinkin tuntea muutakin kuin kiireen ja uupumuksen. Kokea seesteisyyttä ja rauhaa. Mitkä ne toimenpiteet on sen edistämiseksi? Mietitään kaikki itse ja palataan tähän vähän myöhemmin.

Kuinka sitten itse olen löytänyt rauhan omaan elämääni? Täydellinen feng sui odottaa varmasti vielä jossain, mutta matkalla taidan olla. Olen ollut rohkea, utelias ja opetellut luottamaan siipiini. Olen astunut oman tutun boksin ulkopuolelle, vaikka on pelottanutkin. Olen kokeillut erilaisia asioita. Sellaisiakin, jotka ovat tuntuneet ajatuksen tasolla vastenmielisiltä tai vaikeilta. Olen oppinut ymmärtämään ettei kompastelu vahingoita minua. Olen ottanut vastaan oman elämäni möykyt, antanut niille aikaa ja työstänyt niitä.

Entä mitä olen tehnyt niille kokkareille joita en voi heittää seka- tai ongelmajätteeseen? Olen maalannut ne oman värisikseen. Sillä sävyt, kaikenväriset. Ne kuuluu elämään.

Kaksi erilaista synnytyskokemusta

2.1.2020 Päivi
1 Comment
Äitiys, Synnytys

Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.

Synnytys

Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.

Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.

Kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.

Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.

Synnytyksen kesto

Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.

Synnytyksen jälkeen

Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.

Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.

Sairaalassaoloaika

Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.

Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.

Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.

Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.

Oma vointini synnytyksen jälkeen

Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.

Seuranta kotiutumisen jälkeen

Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.

Kolme vuotta sitten, ensimmäinen jouluni äitinä

Oma palautuminen

Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.

Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.

Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.

Oliko synnytyskokemus korjaava

No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.

1 … 10 11 12