äitiysloma

Ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä

Neljäs äitienpäiväni äitinä. Ensimmäinen kahden lapsen äitinä. Kirjoitin ensin kolmas äitienpäiväni, mutta kun kaivoin vanhoja äitienpäiväpostauksia sieltä löytyikin jo kolme aikaisempaa. KOLME. Miten on mahdollista? Aikaisempien vuosien kirjoitukset alla:

  1. äitienpäivä 2017
  2. äitienpäivä 2018
  3. äitienpäivä 2019

Kuvat Prahasta esikoisen ja puolison kanssa huhtikuussa 2017.

Päätin kirjoittaa ensin tämän postauksen ja sitten palata vanhoihin teksteihin itsekin, jotta ne eivät vaikuttaisi tämän hetken mietteisiini. Muistelen kirjoittaneeni, että toivon osaavani vain olla toisen lapsen kanssa enemmän.

Tuntuu, että olen osittain onnistunut. Osaan lukea lastani paremmin, kun en väkisin yritä saada selville mikä vaivaa. Koko ajan ei tarvitse miettiä miten voisin auttaa kuopusta kehittymään, kun en edes itse pysy perässä kehityksen kanssa.

Tämän vanhenpainvapaan ajan halusin käyttää elämästä nautiskeluun. Olen ja en ole onnistunut. Olen nähnyt ystäviäni, joilla on saman ikäiset vauvat kuin minulla enemmän kuin olen nähnyt ehkä koko tuntemisemme aikana.

Muita kavereita on silti tullut nähtyä ihan liian vähän. Ajattelin, että ehdimme enemmään nyt keväällä nähdä ja kyläillä kaverien luona, kun valon määrä lisääntyy ja vauvakaan ei ole enää niin vauva. Mutta kuten arvata saattaa, korona sotki suunnitelmia. Se vei kaiken ympärillä olleen sosialisoitumisen. Ei lounastreffejä eri ravintoloissa, ei vauvauintia tai perhekahviloita. Ei metsissä ja luonnossa haahuilua. Voi kesä. Silloin pääsee vähän korjaamaan tilannetta.

Olen nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän nyt kuin esikoisen vanhenpainvapaalla ollessani. Olen suunnitellut hiukan aina viikkoa, mutta en liian tiukasti. Olen sitä tyyppiä, että jossei suunnittele ja kirjoita asioita ylös, päiväni menevät vain ajelehtien ohi.

Haahuilupäiviä todellakin kaikki tarvitsevat, mutta minun täytyy itselleni kertoa se etukäteen. Muuten kannan huonoa omaatuntoa etten ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Huonoa omaatuntoa olen kantanut myös esikoisen hoidossa olemisesta (aikaa ennen koronaa). Mietin toisten ajattelevan, että olen kotona ja katson Netflixiä. Todellisuudessa kuitenkin sormeni ovat jossain ihan muualla kuin raapimassa mahaa.

Sormeni nakuttavat pääni sisältöä kirjaimien muotoon ja teen myös vanhenpainvapaan aikan vähän töitä tämän blogin ja somen kautta. Siitä tuntuu vaikealta puhua, koska identiteettini on niin vahvasti vielä sairaanhoitaja eikä yrittäjä tai vaikuttaja. Sitä olen kuitenkin ymmärtänyt koko ajan enemmän olevani.

Töiden tekeminen on kuitenkin auttanut minua selviämään tästä arjesta, vaikka se onkin ajoittaan myös omaa stressiänsä aiheuttanut. Minulla oli jo ennen vanhenpainvapaalle jäämistä päivän selvää, että yritän ehtiä olemaan muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Se on auttanut pitämään itseni kiinni tässä ajassa, elämässä ja itseäni kiinnostavissa asioissa.

Mietin välillä miksi olen päätynyt kirjoittamaan esikoisesta ja lapsiperhearjesta, enkä esimerkiksi kalastuksesta tai jostain ihan muusta. Olenhan jo valmiiksi täynnä lapsiperhearkea. Tärkein syy on se tarve yhteiskunnalliselle keskustelulle ja näkyvyydelle, jota vammaisuus tarvitsee. Toinen syy liittynee siihen, että sellaisesta on helpoin kirjoittaa, joita itse elää ja hengittää. Eikä kukaan määritä kirjoitanko sormisruokailusta vai uusista harrastuksistani. Parasta.

Samalla kun olen katsellut ja yrittänyt vimmatusti järjestellä kuvakaaosta pilvipalvelussa, koneella ja puhelimella hämmennyn, kun katson esikoista. Miten paljon hän on puolessa vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Hän on kohta 4-vuotias. Vastahan minä sinua teho-osastolla sormesta pitelin.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tämä kevät on tuonut puolisoni kotiin ja hän on ollut tukemassa minua lasten- ja kodinhoidossa vielä tavallista paljon enemmän. Olemme yhdessä päässeet ihmettelemään miten pieni ihmistaimi voi alkaa tuosta noin vain syömään sormisruokaa ja puolivuotiaana konttaamaan. Perheaikaa on ollut, mutta parisuhdeaikaa vielä tavallistakin vähemmän.

Kahta asiaa mietin. Miten se pirun huono omatunto kalvaa aina niin helposti? Annan itsestäni kaikkeni ja silti mietin pitäisikö minun mennä lukemaan ja leikittämään lastani, jos hän on hetken yksinänsä tyytyväinen. Sitä en ole edelleenkään oppinut.

Toinen asia on se ettei yhdeksää kuukautta voi elää vain go with the flow -meiningillä. Puolta vuotta aikaisemmin pitäisi tietää milloin on päivähoidon tarve, mitä tekee vanhenpainvapaan jälkeen ja terapiat, neuvolat ja muut kissanristiäiset aikatauluttavat elämääni. Ei hetken mielijohteesta keksityt seikkailut.

Moni sanoo kadottavansa itsensä vauvavuoteen. Todellakin, mutta en ole siitä huolissani. Tiedän, että tulee vielä päivä kun haluan meikata ja pukeutua korkokenkiin. Tiedän, että vielä joskus jaksan tanssia pikkutunneille juhlissa tai juoruilla hämyisissä ja tunnelmallisissa juottoloissa ystävien kanssa. Tiedän, että pääsen puolisoni kanssa nukkumaan tähtitaivaan alle ja eksymään pienille kujille maailman toiselle laidalle. Tiedän, että saan kehittää itseäni ja elää todeksi unelmiani.

Siteeraan taas kerran Jari Sarasvuota:

Voit tehdä mitä tahansa, mutta et kaikkea.

Olen saanut ihanan pienen vauvan, jota olemme toivoneet. Olen todennäköisesti viimeistä kertaa tässä tilanteessa. En todellakaan nauti kokoaikaisesta lasten kanssa läsnäolosta. En todellakaan ajattele koko ajan, että tätä en enää koe koskaan. Mutta joskus pysähdyn. Kun mietin pitäisikö sinut vieroittaa kuopus vierestäni, kun hän työntää päänsä aina kainalooni rauhoittuakseen. Silloin ajattelen, että ei ole kiire niin pitkään kuin jaksan. Siellä hän on, missä kokee olonsa turvallisimmaksi ja minä saan paijata ja nuuhkutella pientä päätä.

Enemmän pitäisi muistaa laittaa jalat pöydälle. Se on niin pirun vaikeaa, tällaisella, joka on kasvatettu puuhailijaksi.

Äitienpäivän haluan ehdottomasti viettää lasten kanssa. Mietin kuitenkin voiko äitienpäivälahjaksi toivoa omaa aikaa, ystäviä, hyvää ruokaa ja viiniä? Ehkä yksinäinen melontaretki ja yö luonnossa? Siinä ja tässä, lapset ei vielä osaa loukkaantua, joten erittäin passeli toive. Kampaajalla käynti kuulostaa myös erittäin pätevältä ottaen huomioon, että viime kerta oli tammikuussa 2019.

Ja kyllä minä noista edellämainituista aion pitää kiinni tänä kesänä. Olkoot ne ensimmäiset to do-listallani. (Pidempään seuranneet tietävätkin miltä viime kesän to do-lista näytti, heh.)

Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi