Perhe

Olin kirjoittanut tämän tekstin reaaliajassa syyskuun loppupuolella raskausviikolla 38. Minulle oli järjestetty sunnuntaille Åboa Vetukselle Mbakeryn brunssille babyshowerit. Alla oleva kuva on otettu sen jälkeen. Esikoisemmehan syntyi seuraavana päivänä vauvajuhlista ja nyt vitsailtiinkin samaa. No, eipä mennyt paljon mönkään, tuli kaksi päivää sen jälkeen. En saanut siis aikani teille ulos tätä tekstiä, mutta kun se nyt valmiina on, tuutataan viimeinen raskausviikkokin teille.

Dude masussa on näillä raskausviikoilla mitattuna täysiaikainen! VAU! Ihana virstaanpylväs päästä tänne asti ja kokea loppuraskauden tukaluus. Eiku. No mutta, olen siis tosi iloinen, että tyyppi on viihtynyt yksiössään hienosti ja kertoo olemassaolostaan kovin pontevasti. Hassua miten oma pää ehtii muutamassa viikossa kääntyä päälaelleen ja sitä alkaakin olla sitä mieltä, että johan näitä raskausviikkoja on takana. Welcome to the world.

Itse en ole ollenkaan ollut varma vauvan positiosta, mutta neuvolan täti (ihana melko nuori nainen) oli vakaasti sitä mieltä, että pää on edelleen alas päin, mutta ei ole laskeutunut edelleenkään. Terveiset sinne kakkoskerrokseen, että pian vois alkaa laskeutumaan sinne basementiin.

Flunssa koittaa kovasti pönkeä takaisin ja jo johonkin mystisesti unohtunut yskä on hiipinyt takaisin päin. Muuten ei noin kovasti uutta havaintoa fyysisestä puolesta. Paitsi, että maha kasvaa ja turvotuksien lisääntymisen huomaa siitä, että lakanakuviot piirtyvät hienosti vartalolle ja sukkien saumat on piirtyneenä puolessa pohkeessa. Olen siis kuitenkin nukkunutkin öisin, vaikka välillä miettii jäiskö jo suoraa pytylle yötään viettämään, kun pissalla joutuu ravaamaan – no usein. Juon varmasti iltaisin liikaa ja pitäisi yrittää keskittää juomista aamuun ja aamupäiviin eli varmasti saisin helpotettua oloani silläkin.

Turvakaukalo check! Ihan hyvä, että tässä kohtaa homma saatiin laariin. Olen myös pakannut kotiutumisvaatteet ja oman ”sairaalakassin” valmiiksi. Villasukat, suklaata, karkkia, imetysliivit ja liivinsuojia. Pikkarit. Laturin ja kuulokkeet jos muistaisi myös napata tilanteen tullen mukaan niin luulen pärjääväni aika hienosti. Toiveissa on ettei sairaalaan tarvitse jäädä asumaan ja synnytys olisi aika polikliininen. Eli äkkiä kotiin.

Asuinkunnassamme on sähköinen Ipana-äitiyskortti. Olen ollut siihen ihan tyytyväinen. Sinne on saanut kirjattua kaikki kyselyt ja tietoni löytyvät sieltä. Silti pitäisi kantaa A4-kokoista paperista lompakkonäkymää mukana. Jauks, missähän se on ja miksei se voi olla oikeasti kortin kokoinen, että kulkisi puhelimen välissä.

Myös toiveet synnytyssairaalalle kävin rustaamassa Ipanaan. Toivon mahdollisuuksien mukaan lääkkeetöntä synnytystä veteen. En ole kuitenkaan todellakaan ehdoton, mutta toivon beibi numero kakkosen tulevan yhtä sutinalla kuin ykkösenkin. Pääasia, että ehdittäisiin sairaalaan. Ennakoimattomuus on näissä synnytyksissä varmasti se jännittävin osuus. Yrittäjämieheni kun ei ole voinut lopettaa töitään kuukautta etukäteen ja esikoiselle pitäisi ehtiä järjestelmään hoitopaikka. Onneksi läheiset asuvat nykyään suhteellisen lähellä. Puolisoni vitsailikin, että lauantaina aamupäivällä olis ihan hyvä aika synnyttää. Ehtii sit maanantaiksi taas töihin. No, ei tullut lauantaina lähtöä. Ehkä ensi lauantaina?

Syyskuu 2019. Huhhhuijjaa. Aikamoista menoa ollut. Ei siis yhtään mitään ja sekin on ollut liikaa. Tässä viime viikon kuulumiset.

Olosuhteet tuskin helpottavat, mutta voisi olla voimaannuttavaa, että oma kroppa toimisi paremmin ja sitä kautta jaksaisi pyörittää arkea paremmin. Nyt tuntuu, että pää on ihan puurossa, unta ei saa riittävästi vaikka kuinka nukkuisi, kuvotus on tullut takaisin, turvotus lisääntyy ja pinna lyhenee. Tuntuu kamalalta, kun taantuu lapsensa kanssa samalle tasolle, eikä jaksa ottaa toisen väsymystä ja uhmaa vastaan.

Vietimme siipan kanssa myös viimeistä yhteistä kahdenkeskeistä perhehoitovapaata tällaisella kokoonpanolla. Kuullostaa lopulliselta ja dramaattiselta. Kävimme juhlimassa kaksinkertaisia kolmekymppisiä. Oma turnauskestävyys oli heikko ja mieskin ihmetteli, että joko nyt muka kotiin. Viime raskaudessa kun jaksoi bailata pikkutunneille ja nyt alkoi jo kymmeneltä vaakataso kutsua. Seuraavana aamuna kävimme aamupalalla Turussa hotelli Helmessä (hintalaatusuhde hyvä, perusaamupalatarpeet tyydyttävä setti kympin per nenä) ja palasimme pikimmiten kotiin nukkumaan. Kaikki Turun brunssipaikat olivat sunnuntain osalta joko täynnä tai aukesivat vasta 12. Kuka sinne asti jaksaa odottaa? Eli hei, Turkuun lisää brunsseja myös sunnuntaiksi!

Toki nyt on jo menty viikolla yli esikoisen syntymästä, mutta kaikkinensa oma puhti loppui nyt jo paljon aiemmin verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Onhan tässä toki aika paljon enemmän ympärillä hoidettavia asioita verrattuna kolme vuotta sitten, kun piti huolettaa vain itsestään. Välillä silti miettii onko päänsä kanssa vain luovuttanut aiemmin vai onko nämä kaikki oireet todella totta ja osa minua.

Eniten vatsa on tiellä lapsen kanssa. Hän kun tarvitsee kuitenkin paljon apua, no, kaikessa. Vessassa, pukemisesssa, syömisessä, leikeissä… Meinasipa meillä käydä kunnon vaaratilanne, kun kävelimme yhtämatkaa neidin tanssitunnilta yhden äidin ja lapsen kanssa kotiin päin. Yritin jutella muutaman kerran tapaamani äidin kanssa ja samalla keskittyä lapsen pysymiseen jalkakäytävällä (vieressä menee kuudenkympin vilkasliikenteinen tie). Ei mennyt kuin hetki, niin neiti päätti vaihtaa suuntaa kohti autotietä. Hän on niin vikkeläliikkeinen, että juuri sain napattua hänet hupusta kiinni. Tuli kyllä toiselta äidiltä tunnustusta, että miten voin olla noin sähäkkä vielä tuossa jamassa. Itseltä tais lähinnä lirahtaa lusikallinen housuun.

Sähäkkyys on tipotiessään, mutta luonto tekee tehtävänsä ja sympaattinen hermosto näköjään toimii hätätilanteissa vielä. Se on siis se hermoston osamme, joka aktivoituu pakene- ja taistele-tilanteissa. Sekin on varmasti yksi syy miksi väsähdän helposti. Koko ajan saa olla hiukan ylivirittyneessä tilassa neitokaisen kanssa.

Lääkärinkäynti, jolle en ensimmäisessä raskaudessa edes ehtinyt. Menin lääkärille pieni pelko mahassani, että vauva ei ole vielä pää alas päin. Ulkoa päin tunnustelemalla lääkärikään ei ollut oikein varma asiasta. Ultrassa näkyi kuitenkin tarmokkaasti liikkuva ja hengittelevä tyyppi. Ensin painoarvioksi saatiin 3300 g. Mietin hetken. Niin arvioitu syntymäpaino lasketun ajan mukaan vai? Ei, kun nyt. Meinasin pyörtyä. Lääkäri kuitenkin meinasi, että otetaan muutama mitta uudelleen ja saatiin lukema 2900 g. Huh. Silti se on jo nyt 300 g enemmän kuin mitä esikoiseni painoi syntyessään. Hurjaa. Onkin ollut vaikeuksia miettiä, kuinka pieniä vaatteita tarvitaan, kun ensimmäinen tuntui hukkuvan 50 senttisiin vaatteisiin.

Tyyppi ei ole vielä kiinnittynyt lantion pohjalle ja kohdunkaula ei ollut lähtenyt kypsymään. Ei siis viitteitä siitä, että hän näillä näppäimillä olisi tulossa. Lääkäri kuitenkin totesi taustani huomioon ottaen, että tilanne saattaa nopeasti eskaloituakin.

Olo toisinaan petraantuu. Jaksan naperonkin kanssa puuhata paljon paremmin kuin aiemmin kuin moneen kuukauteen. Edelleen väsähdän helposti ja asioilla käymisen jälkeen on nousuhumalainen olo, mutta eilen oltiin jopa pari tuntia tuhoamassa uimahallissa energiaa, kun ulkona tuli vettä taivaan täydeltä.

Tekemättä ja hoitamatta jääneitä asioita olen yrittänyt ruksia to do-listalta hyvään tahtiin. Niinkin epäolennaiset asiat kuin turvakaukalo ja rintapumppu puuttuu. Meidän sänky on siirretty kiinni toiseen seinään, jotta voimme samassa sängyssä ilman pelkoa vauvan tippumisesta. Kestovaipat on pesty ja viikattu. Toinen Tripp Trapp on löydetty kirpparilta ja siihen new born-setti hankittu. Toiset sanovat tätä turhakkeeksi, toiset parhaaksi asiaksi ever. Halusin kuitenkin nyt tämän, jotta voidaan olla kaikki yhdessä pöydän ääressä.

Paniikki alkaa laantua ja enää ei tuntuisi niin hirvittävältä jos vauva jo syntyisikin. Rauha alkaa laskeutua ja olen ehtinyt ajattelemaan synnytystä ja mitä siltä toivon.

Uusi raskausviikko alkoi mukavasti uudelle vähemmän mukavalla oireella. Sukkapuikkotuikkiminen alakertaan. Tuntuu siis aivan siltä, kun joku työntäisi kohdun alareunasta sukkapuikon virtsarakkoon asti ja sieltä läpi. Tehtävänsä silläkin. Silläkin se kroppa valmentautuu leviämään ja tekemään tehtävänsä, mutta koiran lenkittämisestä tai metsäretkistä ei kyllä enää tule mitään. Vauhti on hidastunut entisestään, vaikka olenpa itseni saanut kiinni myös juoksuaskelista, kun neiti 3v. on asettanut itsensä alttiiksi vaaroille ja luonnonvaistot heräävät äiti-ihmisessä henkiin.

Istuma-asennossa helposti tulee painetta ja kipua ylävatsalle. Rintaliivit pahentaa asiaa, joten liikkuisin mieluiten ihan topless-meiningillä muuallakin kuin kotona. En koe sitä ihan kuitenkaan omakseni, vaikka sitäkin entistä enemmän ”harrastetaan”. Kuvotus on tullut vähän takaisin ja mikäli olen asioilla muutamankin tunnin, helposti tulee oksettava olo. Lisäksi syömisestä pitää pitää huolta. Onpa sitä tällä viikolla saanut itsensä kiinni myös yöjääkaapilta, jota ei siis koko raskauden aikana aikaisemmin vielä ole ollut.

Pissareissuja on alkanut taas kertyä yöaikaan ja unettomuuskin vaivaa toisina öinä. Iso tyyny jalkojen välissä on riittänyt tukemaan suht hyvää asentoa sängyssä ja niitä julmetunmoisia liitoskipuja ei ole ollut nyt.

Tyyppi pyörii masussa vimmatusti. Kuin pesukoneen linkousohjelma olisi jäänyt jumiin. Enemmän hän silti tuntuu viihtyvän vielä muutoin kuin raivotarjonnassa eli pää alas päin. Toivon hartaasti, että hän kuitenkin päättäisi vielä hakeutua luonnollisiin asemiin. En tiedä mitä ajattelisin muiden tarjontojen synnyttämisestä luonnollisesti. Ja luonnollisen synnytyksen toivon saavani kokea tälläkin kertaa. Mielessä on pyörinyt allassynnytys jos vain sinne asti ehtii. Ensimmäisen hätäisen synnytyskertomukseni voit lukea täältä jos se on mennyt ohi.

Hidasta valmistautumista lapsen tuloon tehty ja kodinhoitohuoneeseen alkaa muodostua pikkiriikkisen tyypin huoltopiste. Ajatuksissa vielä siintää toive pienistä käsitöistä pientä varten. Hidasta luopumista vanhasta myös tehty. Töissä on pukukaapit tyhjennetty ja omat paperit käyty keräämässä arkistoon. Avaimet luovutettu seuraavaa varten ja kakkua viety työkavereille.

Ristiriitaisella mielellä olen äitiyslomasta, joka virallisesti alkaa huomenna. En viihtynyt kauhean hyvin kotona esikkoni kanssa, vaikka en muista tylsiä ja toimettomia hetkiä hänen kanssaan. Silti olin tosi mielelläni menossa suorittamaan työharjoitteluita alta pois, kun lapsi ei ollut edes vuotta vielä. Syitä viihtymättömyyteen oli varmasti monia. En osannut relata, jouduin taistelemaan paljon lapsen oikeuksien puolesta, ystäväpiiri oli kaukana ja opinnäytetyökin painoi päälle. Nyt toivon osaavani elää enemmän hetkessä, nauttia yhteisistä matelevista hetkistä ja ystävieni seurasta kahvikupposten ääressä keskellä päivää. Löytäväni flow:n ja toimivat arjen kahden lapsen vanhempana.

Ensimmäinen kokonainen sairasloma viikko, joka korkattiin järkyttävällä flunssalla. Vain oksennustauti puuttui ja olisin muisto vain. Olin jo myydä maani ja muuttaa loppuajaksi makuuhuoneen uumeniin. Flunssa kuitenkin talttui lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kolmen päivän setti. Kurkku on edelleen aika ajoin kipeä ja yskäkin on varoitellut aika-ajoin. Muutaman päivän nukkumisen jälkeen olo oli kuitenkin, jos ei nyt uudesti syntyneellä niin synnyttävällä.

Mieleni on pyörinyt paljon to do- ja hankintalistoilla. Mitä me oikeasti tarvitaan ja onko niillä hankinnoilla kiire. Ne vaunulelut ja unipesät on vain omassa päässä. Tiedän ettei me oikeasti tarvita ennen vauvan saapumista pakollisesti kuin turvakaukalo, vaipat ja vaatteet kyllä löytyy. Onko se kuitenkin sitä henkistä prosessia ja paniikkia uudesta arjesta. Ensimmäistä lastakaan odottaessani en ehtinyt odottaa, että voi kun se sieltä jo tulisi maailmaan (nyt olisi kaksi viikkoa armon aikaa jos tämä tyyppi tulisi samoilla viikoilla kun siskonsa). Tästäkään raskaudesta en ole vielä siinä vaiheessa, että olisin valmis uuteen tulokkaaseen. Vaan ei tietysti koskaan täysin valmis ole, mutta olisi sellainen levollinen olo, että paas tullen, täällä odotellaan.

Lisäksi olen mietiskellyt saanko olla sairaslomallani tuottava, josta kirjoitinkin kuluneella viikolla. Saanko puuhailla voimiensa mukaan asioita ilman omantunnontuskia? Olen kokenut syyllisyyttä, mutta yritän päästä niistä eroon. Kukaan ei hyödy passiivisuudestani, päin vastoin. Yritin kuitenkin tehdä työtä niin pitkälle kuin pystyin. Sen pitäisi riittää minulle ja muille.

Olen perannut vaatekaappeja ja neitokaisemme vanhoja tavaroita ja miettinyt miten me saadaan kivasti itsemme mahtumaan 79 neliöön. Saadaanhan me, tiedän että pienemmässäkin varmasti selviäisi. Silti sitä toivoisi löytävänsä sellaiset ratkaisut ettei aina joku olisi tiellä ja tulisi tunne, että tukehtuisi neljän seinän sisälle.

Flunssan jälkeen olen fyysisestikin voinut jo hieman paremmin. Supistelut ja vatsakivut kestävät vähemmän aikaa kerrallaan, kuvotusta ei ole ollut. Pitkiä kävelylenkkejä en pysty alavatsalle tulevan kurjan paineen vuoksi tekemään, mutta neidin sopivan kevyt tahti sopii minullekin. Vaan annas olla, kun neiti saa päähänsä ettei muuten nouse keskeltä tietä tai jonkun pihassa on jotain kiinnostavaa. On muuten muutamat ärräpäät päässeet, kun juoksee melkoisen vikkeläjalkaisen vintiön perässä koiran kanssa. Pystyn taas kuitenkin kantamaan yli 15 kiloista neitiä ilman tosi voimakkaita vatsakramppeja. Se jos joku helpottaa arjen sujumista.

Miehen tiedustellessa viikonlopusta toivoin en mitään. Se on ehkä kaikenkokoava tila voinnistani. Tilaan rauhallista kellumista hetkessä.

Kellutaan kaikki yhdessä ja erikseen tässä sunnuntaissa. Sitähän varten sunnuntait on keksitty.

Maanantaihin tyssäsi oma pystyvyys. Olin viikonlopun aikana pikku hiljaa sisäistänyt ja ymmärtänyt, että kun lepääminenkään ei vie supisteluita ja krapulaista oloa pois, tuskin kahdeksan tunnin työpäivät sitä parantaa. Elpyminen tuntuu kestävän entistä pidempään ja sietokyky ohenee pikku hiljaa nopeammin ja nopeammin.

Startannut päiväkoti, uudet aikuiset ja lapset ja sen tuomat jännitteet ja niiden purkautumiset lapsen osalta kotona eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kun pinnaa ja ymmärrystä pitäisi olla tuhannesti enemmmän, voimaa ja lempeyttä tukea ja energiaa mönkiä ja kiinnostua toisen asioista. Mitä tekee tämä. Vain pakollisen ja senkin rimaa alittaen.

Nyt onkin mennyt sitten aikani nukkuessa, kattoon tuijottaessa ja tulevaa miettiessä. Muutamat laatikot olen kaivanut ylähyllyiltä, mutta edelleen kaikki tarvittavat hankinnat odottavat vielä aikaansa. Josko tämä olisi taktiikka siihen ettei bebe tulisi ennen aikojaan.

Kävin ylimääräisellä lääkärikäynnillä huonovointisuuteni ja supisteluiden vuoksi. Lääkäri olisi halunnut tarkastaa kohdunsuun tilanteen, mutta en halunnut sinne kajottavan nyt näillä viikoilla. Meidän neiti tuli maailmaan raskausviikolla 36 ja synnytys käynnistyi juuri lääkärin alatutkimuksen jälkeen ja lapsi oli alle 12 tuntia siitä syntynyt. Ennen sitä ei ollut mitään oireita tai viitteitä synnytykseen. On tietysti mahdotonta sanoa oliko se seurausta siitä, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että synnytys lähtisi jo nyt käyntiin sen vuoksi, että nähdään onko kohdunsuu lähtenyt aukeamaan.

No, mitä tästä seuraa. Se, että jos kohdunsuu onkin auki lepo olisi ehdottoman tärkeää. Koen kuitenkin, että lepoa kroppani tarvitsee tällä hetkellä joka tapauksessa eli se ei muuttaisi sitä. Koira on pakko joka tapauksessa pissattaa ja lapsi on pakko hoitaa enkä totaalilepoon kotona ole mahdollistettu. Toisekseen tiettyjä hoitotoimenpiteitä voitaisiin vielä tehdä ennalta, mm. kortisonin antaminen, joka vauhdittaisi vauvan keuhkojen kypsymistä. Myöhemmin se on jo mahdotonta, jos bebe on jo päättänyt, että täältä tullaan. Vaikeita juttuja. Jos sisätutkimuksien tarpeellisuus mietityttää muitakin, kannattaa lukea Duodecimin artikkeli aiheesta.

Oli kuinka oli tähän päädyin. Lääkärin kanssa olimme yhdessä tuumin sitä mieltä, että parempi luovuttaa kuin hammasta purra ja 2,5 viikkoa työajastani menee sairaslomana. Henkisesti tuntuu tosi oudolta. En ollut yhtään valmistautunut, että nyt ne sairaanhoitajan työt tältä erää loppuu. Asiat eivät kuitenkaan aivan leväälleen jääneet, mapittelin jo papereitani nippuihin. Mutta kaffevelat pitää käydä kuittaamassa ja kakkua pitää kyllä vielä käydä viemässä. Ja heipat tietty sanomassa. Ja. On tässä pienellä päällä tajuamista. Äitiysloma?