Perhe

Pojan syksyiset ristiäiset

Kuopuksemme kastejuhlaa vietettiin marraskuun lopussa vanhempieni kotona. Arvoimme ensin seurakuntatilojakin juhlapaikaksi, mutta koska äitini on syntynyt emännöimään ja heillä on iso maalaistalo, oli juhlien järjestäminen heillä myös helppo valinta. Lisäksi meidän kunnassamme seurakunnan tilat ovat maksullisia, joten olipa valinta myös kustannustehokas. Myös esikoinen kastettiin vanhempieni luona, joten perinteeksi kai jo tätäkin voisi kutsua.

Rakastan juhlia, sekä järjestää että olla kutsuttuna. Jaksan aina ärsyyntyä jos joku kommentoi suunnitelmissani olevan vaivaa. Entä sitten? Miksi kaiken pitää olla aina helppoa ja vaivatonta? Varsinkin sellaisissa asioissa joista itse nauttii. Ei tässä elämässä kuitenkaan vaivatta pääse. Omat häät ovat olleet isoin juttu, jossa on päässyt toteuttamaan omaa luovuuttaan, mutta kyllä ristiäisissäkin oma puuhansa on. Se ei kuitenkaan haittaa minua, kun saan rauhassa puuhailla ja joku huolettaa lapsistani. Heh.

Kuvat ovat sekalaiselta seurakunnalta, mutta toivotavasti joku saa vähän ristiäisinsipaariota tai pääsee mukaan tunnelmoimaan. Olin ensin harmissani, että ristiäiset on taas myöhään syksyllä. Äkkiä se harmitus laantui, kun osaa tarkastella asiaa oikeassa valossa. Kun sitä luonnonvaloa ei ole, voi keskittyä tunnelmaan.

Tein täytekakun kotona kuorruttamista vaille valmiiksi. Sisälle tuli suklaa- ja valkosuklaamousset.
Matkalla mummulaan. Voinee sanoa auton olevan täynnä, kun vaippapakettikin täytyi antaa kuskin syliin.
Kasteviikonloppuna oli ihania ja marraskuun harvinaisia pilkahduksia auringosta.
Päivänsankari osasi ottaa juhlansa letkeästi.
Päälle tuli samaa suklaamoussea kuin sisälläkin oli.

Minussa asuu pieni oman elämän floristi. Minusta on ihanaa tehdä kukka-asetelmia ja suunnitella niitä. Uskaltauduin heittäytyä kahvi- ja kastepöydän asetelmien tekoon, kun uskalsin aikanani tehdä myös oman hääkimppuni ja muut kukka-asetelmat häihin. Toki itse tekemällä säästää, mutta kannattavampaa olisi näpertelyyn mennyt aika olla töissä. Se ei kuitenkaan ole se pointti. Itse näpertäminen on minulle tärkeä osa juhlan tuntua ja tuo juhlaan erityistä sielukkuutta. Ostamalla valmiina pelkään myös ettei päänsisäinen visioni toteudukaan.

Ostin kukkakaupasta neljä punaisia oksaneilikkaa, neljä gerberaa ja kaksi marjakuismaa sekä kaksi oksaa tuota vihreää (jonka nimeä en kyllä muista). Hintaa näille tuli yhteensä 32 euroa. Lähikaupasta nappasin vielä mukaan ksyranteemikimpun varmuuden varalta hintaan 6,90. Heinät ja muut kuivakukat poimin tienpientareilta edeltävänä viikonloppuna ja jätin ylösalaisin roikkumaan katosta. Lisäksi äidin kukkapenkistä löytyi vielä jotakin vihreää.

Do it yourself.
Asetelmat tein juhlia edeltävänä iltana ja jätin jo pöytään valmiiksi.

Itselläni oli päällä Gipsyparrotin imetysmekko*, joka oli i-h-a-n-a. Ei kiristänyt tai puristanut. Se on rento, mutta kuitenkin juhlava. Imetys oli helppoa ja liehukkeiden ansiosta ei ollut mitään ongelmaa ruokkia poikaa kahvittelun lomassa. Mikä parasta, yritys on turkulainen. Imetysmekot ommellaan kuitenkin pienessä ompelimmossa Tallinnassa. Lasten rusetit ovat myös Gipsyn ja ne valmistetaan Turussa. Pojan juhla-asu oli lainassa ystävältä, jonka poika oli hieman aiemmin kastettu ja nahkatossut toiselta ystävältä, joka niin ikään myös on saanut pojan vähän ennen meitä. Rusetti sentään oli oma ja jäikin muistoksi.

Juhlalook. Isi-miehellä oli yllänsä musta puku ja samansävyinen rusetti kun lapsillakin, eri materiaalia tosin.
Osallista.
Lohiskageneita tein sekä tavallisina että maidottomina oman imetysdieettini vuoksi.
Toinen peuranvasa oli tankkaamassa.
Pihlajanmarjat keräsin marraskuun alussa talteen. Ihmeen hyviä olivat vielä silloin. Keksin ne koristeeksi vasta vähän viime tipassa, olisi hyvin voinut kerätä ne jo aiemmin. Ne kestivät kuitenkin hyvin. Ilmaisia ja näyttäviä koristeita, suosittelen syksyn juhliin.

Olen ollut huono delegoimaan juhlahommia muille, mutta nyt onnistuin huomattavan helposti jakamaan tarjoilujen taakkaa. Juhlapöytä saatiinkin aikaan sukujen naisten voimin. Äitini teki voileipäkakun, anoppi huoletti peruna- ja karjalanpiirakat sekä munavoin, mieheni isoäiti leipoi saaristolaisleivät ja vinoleivät (wilhelminat, kyntäjän pikkuleivät…, rakkaalla pikkuleivällä monta nimeä). Itselleni jäi vain täytekakun, vegaanisen porkkanapiirakan ja lohiskagenien täytteen valmistus. Lisäksi maljassa oli sekaisin Fazerin sinistä, dominoa ja geishaa.

En koe olevani materialisti, mutta ristiäisiä järjestellessä huomasin miten pajon tilaisuudessa oli esineitä, joilla oli historia. Se tuo juhlaan erityistä tunnetta ja arvokkuutta. Elämän jatkumoa, mutta kuitenkin juurruttaa. Kastemalja on äitini siskon maalaama ja sen mukana kulkee vihko, johon on kaikki suvussa kastetut merkitty. Kastemekko puettiin jo kolmannelle polvelle, eli on jo isäni päällä aikanaan ollut. Kahvipöydän pellavaliina on äitini kutoma ja kahvipöydässä aina juhlien aikaan.

Kastekaava meillä oli hyvin perinteinen. Lasten evankeliumin luki kummityttöni, ätini luki pienen rukouksen. Neiti sai kuivata kasteen jälkeen pikkuveljensä pään. Esirukouksen aikaan halusimme rukoilla oman ilomme keskellä myös yhden vertaisperheen puolesta, jolla on elämässään tällä hetkellä kohtuuton suru ja huoli läsnä. Virsinä meillä oli Jumalan kämmenellä ja Ystävä sä lapsien, jotka siskoni säesti pianolla. Jumalan kämmenellä harjoittelimme neidin kanssa etukäteen viittomaan muutamasti ja hän osasikin hurjan hienosti. Videomateriaalia voi käydä katsomassa Instagramissa.

Vähän pelkäsimme kaikki kynttilöiden ja kakkujen puolesta, jos vauhti yltyy liian kovaksi meidän neitokaisella. Hän osasi olla kastetilaisuuden että koko juhlan ajan todella nätisti. Hän istui meidän vanhempiemme vieressä lähes koko toimituksen hievahtamatta ja ihmetteli mikä meininki. Taisi lumoutua tunnelmasta. Myös rauhassa nukutut päiväunet saattoivat auttaa asiaan.

Nutturaa löysälle ja päivänsankarin tankkaus vielä ennen kotiin lähtöä.
Juhlien jälkeen kaikilla ihan sukat makkaralla. Olo oli vähintään tällainen itselläkin.

Jo etukäteen ajattelin, että tällä kertaa täytyy muistaa ottaa vauvasta kuvia juhla- ja kastevaatteet päällä etukäteen. No, ei muistettu. Tai ehditty. Kastetilaisuuden jälkeen pojalla iskin nälkä ja kuvien ottamisesta ei niin ikään enää mitään sitten tullutkaan. Sen jälkeen alkoikin kahvihässäkät. Lisäksi näin loppusyksyn aikaan valon määrä on hyvin rajallinen, joten siksikin kuvat olisi hyvä ottaa edes sen pienen hetken aikana kun sitä valoa eniten on tarjolla. No, seuraavana viikonloppuna otettiin uusia kuvia, vähän levänneenpänä.

En usko olevani ainoa, joka saa kyselyitä mitä toivomme ristiäislahjaksi. Olinkin ensin ihan apua ja en keksi mitään, mutta kun aloin pohdiskelemaan, tuli paljonkin ajatuksia. Saimmekin tosi kivoja ja tarpeellisia lahjoja. Toinen ikuisuuskysymys on mitä ristiäisissä tarjoillaan. Seuraavaksi siis luvassa vielä esittelyt siitä mitä poikamme sai ristiäislahjaksi ja mitä nuo herkut olivat, joita pöytä notkui.

*Imetysmekko saatu yhteistyössä.

Elämän mittainen erityinen sisaruus

Kuopuksemme on syntynyt perheeseen, jota ei ole saanut valita, mutta josta hän toivottavasti saa ja osaa olla ylpeä ja kiitollinen vielä tulevaisuudessa. Mitä hänen päässään nyt liikkuu? Voi kunpa sen tietäisin. Mutta nyt voin jo nähdä sen miten leveän hymyn liian lähelle tulevat siskon kasvot saavat aikaan pojassani. Minulla on tästä toivottavasti elämän pisimmästä ihmissuhteesa hyvä tunne.

Jännitin ihan hirveästi miten 3-vuotias esikoisneitimme ottaisi uuden tulokkaan. Kirjoitin ennen syntymää ajatuksiani miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapselle. Onko hän vauvaa kohtaan väkivaltainen? Kohdistaako hän mustasukkaisuutensa meihin? Onko hän meille väkivaltainen? Taantuuko hän? Alkaako hän pissailemaan housuunsa? Sulkeutuuko hän vauvan itkusta ja ahdistuu? Alkaako hän uhmailemaan entisestään? Mitä kaikkea hänen päässään liikkuu, kun hän ei osaa sitä vielä niin hyvin kertoa ulos?

Olen lukenut paljon kokemuksia todella mustasukkaisista isosisaruksista, varsinkin jos esikoinen on jo vähän vanhempi. Olin valmistautunut henkisesti varmaan pahimpaan mahdolliseen skenaarioon. En usko vanhaan sananlaskuun ”Kel onni on sen kätkeköön”, mutta silti en uskaltanut edes someen kertoa miten esikoinen on pikkuveljen ottanut vastaan. Pelkäsin, että kaikki kääntyy ihan päälaelleen jos menen liikaa innostumaan.

Nyt on kuitenkin takana kaksi ja puoli kuukautta ja elämä alkaa pikku hiljaa asettua raiteilleen. Tai olemme löytämässä arkea nelihenkisenä perheenä. Ja suurinpana huokaisuna vauva ei ole enää niin itkuinen ja huonosti rauhoittuva.

Meidän neiti on ottanut pikkuveljen paremmin kuin olen koskaan uskaltanut unelmoida. Mitään niin koskettavaa en ehkä ole koskaan tuntenut sisälläni, kun esikoiseni tuli synnytysvuodeosastolle. Hän näki vauvan sylissäni, tuli ja otti vauvan pienen pään omien pienten pehmeiden sormiensa suojiin. Hellemmin kuin mihinkään muuhun koskaan on koskenutkaan.

Jouduimme sairaalassa olemaan vauvan kanssa ensin kolme päivää ja sitten jouduimme palaamaan vielä yhdeksi yöksi parin kotipäivän jälkeen. Pelkäsin erossaolon tekevän huonoa heti alussa ja sen vaikuttavan neidin ulkopuolisuudentunteeseen. Vauva oli myös ensimmäiset pari kuukautta itkuinen ja huonosti rauhoittuva, mikä ei tietysti ollut kivaa esikoisellekaan. Etenkin lasten itku ahdistaa neitiä ja molempien lohduttaminen samaan aikaan oli ja on sekin vaikeaa. Toinen huutaa kurkku suorana ja toinen kivettynyt suolapatsas.

Tässä välissä oli kasteluvaihe, jolloin hän kasteli päiväunilla. Liittyikö se tähän uuteen tilanteeseen? Heaven knows. Nyt päiväunikastelu on kuitenkin loppunut pääasiallisesti. Muuten ei taantumasta ole tietoakaan. Päin vastoin. Yritän ehtiä kertomaan pian meidän uusista tuulista ja taidoista.

Neiti puhuu paljon vauvasta, sanoittaa ajatuksiaan. Kesken omien leikkiensä hän saattaa käydä moiskauttamassa pusun tai silittämässä hiuksia. Kerran vauvan itkiessä neiti kävi tarjoamassa porkkanaa suuhun. Yleensä kuitenkin tuttia. Senkin hän on oppinut hienosti laittamaa vauvan suuhun.

Viime aikoina hän on alkanut juttelemaan vauvalle. Nyt kun vauva on alkanut hymyilemään myös neiti on alkanut ilmehtiä enemmän vauvalle. Hän myös katsoo hurjan tarkkaaan miten me muut kommunikoimme vauvan kanssa ja matkii. Hän pyytää paljon vauvaa syliin ja aina kun vain mahdollista olen vauvan hänen syliinsä antanut. En tietenkään silloin kun vauva syö tai nukkuu, mutta muuten. Myös kylvetyshetkissä ja vaipanvaihdossa osallistetaan eikä ainakaan eristetä neitiä.

Mitä sitten olen tehnyt sen asian eteen ettei esikoinen kokisi itseään ulkopuoliseksi? Ehkä tärkeimpänä olen pyrkinyt pitämään huolta, että hän tulee kuulluksi. Erityisesti kun hän ei vielä puhu kunnolla, koen tärkeäksi, että hän äärelleen pysähdytään niin että hän kokee tulleensa ymmärretyksi. Nyt hän on viime aikoina alkanut ihan hirveästi sanoittamaan ympäristössä tapahtuvia asioita ja vauva tietysti olennaisena osana. Esimerkiksi vauva nukkuu, hiljaa, tutti tippui, vauva itkee… Tuntuu, että hän jäsentää ympäristöään ja yrittää ymmärtää sitä puhumalla siitä jatkuvasti.

Toinen tärkeä asia on ollut tehdä siskolle selväksi, että sylissäni on aina tilaa hänellekin, vaikka siellä olisi vauvakin. Ja erityisesti aina kun hän pyytää syliin myös otan hänet. Poislukien ne hetket kun kesken lenkin jäätäisiin syliin asumaan ja pitäisi samalla työntää vaunuja.

Kolmantena kulmakivenä sanoisin hetket pelkästään esikoisen kanssa. Niinä hetkinä kun vauva nukkuu tai puoliso on hänen kanssaan, pyrin leikkimään ja touhuilemaan paljon neidin kanssa. Lähtemään kaksin metsäretkelle tai lukemaan kirjoja. Oma hetki, jolloin hän on keskipiste ja tärkein.

Hyvänä vinkkinä yksi vertaisvanhempi kehoitti pitämään jo aikaisempia rutiineja yllä. Ne luovat lapselle turvaa ja tuttuuden tunnetta. Ettei aivan koko maailma ole mullistunut vauvan syntymän jälkeen. Laulut hampaiden pesun äärellä, iltasatu, jumppahetki, hiusten harjaus. Mitä se ikinä kenenkin perheessä tarkoittaa.

Toki vaiheita tulee ja menee. Saattaapa olla, että ensi viikolla olen tänne repimässä hiuksiani täysin erilaisesta kotona vallitsevasta tilanteesta. Eikä heitä voi tälläkään hetkellä hetkeksikään jättää silmistään, edes vessassa käynnin ajaksi. Sen verran arvaamatonta pienen touhutiinamme metkut vielä on. Veli on saanut muutamasti luokattoman kovan läppäisyn avokämmenestä tai tanssihetken tuoksinnassa neiti on kokeillut jos sivupotku osuisikin vähän vahingossa pikkuveljeen. Ja sitterikin on heilunut niin että sitä voisi heittoistuimeen verrata. Mutta eiköhän tämä kaikki kuulu isosiskon kasvuun ja sisarussuhteen luomiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin kuin äiti ja iskäkin heitä kasvattaa. Nyt on hyvä ja levollinen mieli. Se riittää.

Rauhaisaa ja ihanaa itsenäisyyspäivää kaikille.

Raskausviikko 38

Olin kirjoittanut tämän tekstin reaaliajassa syyskuun loppupuolella raskausviikolla 38. Minulle oli järjestetty sunnuntaille Åboa Vetukselle Mbakeryn brunssille babyshowerit. Alla oleva kuva on otettu sen jälkeen. Esikoisemmehan syntyi seuraavana päivänä vauvajuhlista ja nyt vitsailtiinkin samaa. No, eipä mennyt paljon mönkään, tuli kaksi päivää sen jälkeen. En saanut siis aikani teille ulos tätä tekstiä, mutta kun se nyt valmiina on, tuutataan viimeinen raskausviikkokin teille.

Majot mahalla. Enpä arvannut, että kaksi päivää kuvan ottamisen jälkeen mulla olisi pieni poika sylissäni.

Dude masussa on näillä raskausviikoilla mitattuna täysiaikainen! VAU! Ihana virstaanpylväs päästä tänne asti ja kokea loppuraskauden tukaluus. Eiku. No mutta, olen siis tosi iloinen, että tyyppi on viihtynyt yksiössään hienosti ja kertoo olemassaolostaan kovin pontevasti. Hassua miten oma pää ehtii muutamassa viikossa kääntyä päälaelleen ja sitä alkaakin olla sitä mieltä, että johan näitä raskausviikkoja on takana. Welcome to the world.

Itse en ole ollenkaan ollut varma vauvan positiosta, mutta neuvolan täti (ihana melko nuori nainen) oli vakaasti sitä mieltä, että pää on edelleen alas päin, mutta ei ole laskeutunut edelleenkään. Terveiset sinne kakkoskerrokseen, että pian vois alkaa laskeutumaan sinne basementiin.

Flunssa koittaa kovasti pönkeä takaisin ja jo johonkin mystisesti unohtunut yskä on hiipinyt takaisin päin. Muuten ei noin kovasti uutta havaintoa fyysisestä puolesta. Paitsi, että maha kasvaa ja turvotuksien lisääntymisen huomaa siitä, että lakanakuviot piirtyvät hienosti vartalolle ja sukkien saumat on piirtyneenä puolessa pohkeessa. Olen siis kuitenkin nukkunutkin öisin, vaikka välillä miettii jäiskö jo suoraa pytylle yötään viettämään, kun pissalla joutuu ravaamaan – no usein. Juon varmasti iltaisin liikaa ja pitäisi yrittää keskittää juomista aamuun ja aamupäiviin eli varmasti saisin helpotettua oloani silläkin.

Turvakaukalo check! Ihan hyvä, että tässä kohtaa homma saatiin laariin. Olen myös pakannut kotiutumisvaatteet ja oman ”sairaalakassin” valmiiksi. Villasukat, suklaata, karkkia, imetysliivit ja liivinsuojia. Pikkarit. Laturin ja kuulokkeet jos muistaisi myös napata tilanteen tullen mukaan niin luulen pärjääväni aika hienosti. Toiveissa on ettei sairaalaan tarvitse jäädä asumaan ja synnytys olisi aika polikliininen. Eli äkkiä kotiin.

Asuinkunnassamme on sähköinen Ipana-äitiyskortti. Olen ollut siihen ihan tyytyväinen. Sinne on saanut kirjattua kaikki kyselyt ja tietoni löytyvät sieltä. Silti pitäisi kantaa A4-kokoista paperista lompakkonäkymää mukana. Jauks, missähän se on ja miksei se voi olla oikeasti kortin kokoinen, että kulkisi puhelimen välissä.

Myös toiveet synnytyssairaalalle kävin rustaamassa Ipanaan. Toivon mahdollisuuksien mukaan lääkkeetöntä synnytystä veteen. En ole kuitenkaan todellakaan ehdoton, mutta toivon beibi numero kakkosen tulevan yhtä sutinalla kuin ykkösenkin. Pääasia, että ehdittäisiin sairaalaan. Ennakoimattomuus on näissä synnytyksissä varmasti se jännittävin osuus. Yrittäjämieheni kun ei ole voinut lopettaa töitään kuukautta etukäteen ja esikoiselle pitäisi ehtiä järjestelmään hoitopaikka. Onneksi läheiset asuvat nykyään suhteellisen lähellä. Puolisoni vitsailikin, että lauantaina aamupäivällä olis ihan hyvä aika synnyttää. Ehtii sit maanantaiksi taas töihin. No, ei tullut lauantaina lähtöä. Ehkä ensi lauantaina?

Raskausviikko 37

Kuituhamppupellon laidalla.
Follow my blog with Bloglovin

Syyskuu 2019. Huhhhuijjaa. Aikamoista menoa ollut. Ei siis yhtään mitään ja sekin on ollut liikaa. Tässä viime viikon kuulumiset.

Olosuhteet tuskin helpottavat, mutta voisi olla voimaannuttavaa, että oma kroppa toimisi paremmin ja sitä kautta jaksaisi pyörittää arkea paremmin. Nyt tuntuu, että pää on ihan puurossa, unta ei saa riittävästi vaikka kuinka nukkuisi, kuvotus on tullut takaisin, turvotus lisääntyy ja pinna lyhenee. Tuntuu kamalalta, kun taantuu lapsensa kanssa samalle tasolle, eikä jaksa ottaa toisen väsymystä ja uhmaa vastaan.

Vietimme siipan kanssa myös viimeistä yhteistä kahdenkeskeistä perhehoitovapaata tällaisella kokoonpanolla. Kuullostaa lopulliselta ja dramaattiselta. Kävimme juhlimassa kaksinkertaisia kolmekymppisiä. Oma turnauskestävyys oli heikko ja mieskin ihmetteli, että joko nyt muka kotiin. Viime raskaudessa kun jaksoi bailata pikkutunneille ja nyt alkoi jo kymmeneltä vaakataso kutsua. Seuraavana aamuna kävimme aamupalalla Turussa hotelli Helmessä (hintalaatusuhde hyvä, perusaamupalatarpeet tyydyttävä setti kympin per nenä) ja palasimme pikimmiten kotiin nukkumaan. Kaikki Turun brunssipaikat olivat sunnuntain osalta joko täynnä tai aukesivat vasta 12. Kuka sinne asti jaksaa odottaa? Eli hei, Turkuun lisää brunsseja myös sunnuntaiksi!

Toki nyt on jo menty viikolla yli esikoisen syntymästä, mutta kaikkinensa oma puhti loppui nyt jo paljon aiemmin verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Onhan tässä toki aika paljon enemmän ympärillä hoidettavia asioita verrattuna kolme vuotta sitten, kun piti huolettaa vain itsestään. Välillä silti miettii onko päänsä kanssa vain luovuttanut aiemmin vai onko nämä kaikki oireet todella totta ja osa minua.

Eniten vatsa on tiellä lapsen kanssa. Hän kun tarvitsee kuitenkin paljon apua, no, kaikessa. Vessassa, pukemisesssa, syömisessä, leikeissä… Meinasipa meillä käydä kunnon vaaratilanne, kun kävelimme yhtämatkaa neidin tanssitunnilta yhden äidin ja lapsen kanssa kotiin päin. Yritin jutella muutaman kerran tapaamani äidin kanssa ja samalla keskittyä lapsen pysymiseen jalkakäytävällä (vieressä menee kuudenkympin vilkasliikenteinen tie). Ei mennyt kuin hetki, niin neiti päätti vaihtaa suuntaa kohti autotietä. Hän on niin vikkeläliikkeinen, että juuri sain napattua hänet hupusta kiinni. Tuli kyllä toiselta äidiltä tunnustusta, että miten voin olla noin sähäkkä vielä tuossa jamassa. Itseltä tais lähinnä lirahtaa lusikallinen housuun.

Sähäkkyys on tipotiessään, mutta luonto tekee tehtävänsä ja sympaattinen hermosto näköjään toimii hätätilanteissa vielä. Se on siis se hermoston osamme, joka aktivoituu pakene- ja taistele-tilanteissa. Sekin on varmasti yksi syy miksi väsähdän helposti. Koko ajan saa olla hiukan ylivirittyneessä tilassa neitokaisen kanssa.

Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa

Monet ovat kyselleet miten meidän neiti suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Ja kaikille vastaan, että tuskin mitenkään. Olemme tietoisesti yrittäneet olla kovasti lietsomasta vauva-asiaa, koska luulen sen olevan kovin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Lapsi, joka ei osaa/ pysty keskustelemaan ja tekemään lisäkysymyksiä voi kovastikin ahdistua asiasta, jota ei ymmärrä. Lapsi, jonka kanssa käydyt dialogit eivät kovin syvälliseksi päädy ruokaa lukuun ottamatta (mommy’s girl) voi uusi perheenjäsen olla himppasen hankalasti omaksuttava asia. Jos sitä vanhemmatkin välillä unohtavat uuden tulokkaan, miten voi vaatia ja olettaa sen pienen ihmisen muistavan. Hänelle tärkeintä on hän itse ja vanhemmat.

En kuollaksenikaan muista kenen kanssa juttelin (ilmianna itsesi jos tunnistat itsesi), mutta hän kertoi lukeneensa jonkun kasvatusalan ammattilaisen (oliskohan ollut Jari Sinkkonen?) artikkelin, jossa antoi hyvän vertauskuvan siitä kuinka outo tilanne sisaruksen tuleminen kotiin on. Näin omin sanoin asian ydin on, että olisi sama asia jos mieheni toisi työpäivän makuuhuoneeseen väliimme Tuulan ja toteasti tyynen rauhallisesti:

”Ei mitään hätää rakas, Tuula kuuluu nyt kalustoon ja me kaikki rakastetaan häntä. Hän tarvitsee aluksi tosi paljon huomiota ja sinä joudut vähän sivusta seuraamaan. Sinäkin saat hoitaa ja pitää hyvänä häntä ja syliini mahtuu kyllä kaksi samaan aikaan”.

Kukahan tämän keissin purematta nielisi? Voi olla, että saattaisin minäkin olla vähän skeptinen ja väkivaltainen Tuulaa kohtaan ensin. Ja vaikka hän olisi kuinka rakastettavan oloinen, söpö ja pieni, en yhtään epäile ettenkö hetken mielijohteesta voisi antaa avokämmenestä hänelle tai ohimennen nipistää tai tukistaa. No entä se syli, joka on ollut vain minua varten? Voisi olla ettei pelkkä toinen kainalopaikka enää riittäisikään. Olisiko ihme jos mustia sukkia lojuisi pitkin poikin asuntoa?

Olen siis henkisesti valmistautunut siihen etten voi lastani valmentaa etukäteen sisaruksen rooliin. Kuinka voisin? Hänen oma reviirinsä pienenee, monesta omasta asiasta tuleekin yhteinen ja sinne samaan äidin ja isän kainaloon pyrkii samaan aikaan joku muukalainen, jota ei voikaan lähettää päiväkotiin.

En osaa edes itse valmentaa itseäni kahden lapsen äidiksi etukäteen, vaikka kuinka mentaaliharjoitteita tekisin. Kuinka sitten voisin vaatia sitä pieneltä lapseltani, jolle tämä maailma on muutenkin joka päivä täynnä ihmeitä ja outoja käsittämättömiä asioita?

Toki emme ole hyssytelleet tai peittelekään asiaa ja olemme kertoneet vastassani lymyilevästä vauvasta. Olemme lukeneet Valaton vauva valtaa vatsan-kirjaa ja yhdessä katselleet vauvatavaroita. Olemme kaivaneet mummilasta nukenvaunut ja yrittänyt ujuttaa hieman nukkejuttuja leikkeihin. Ne ovatkin olleet yllättäen ihan hauskat, vaikka nukke saattaakin unohtua joskus sängyn alle tai puun juurelle nojailemaan.

Eniten itseäni taitaa mietityttää petipuuhat. Koko perheen petipuuhat. Aion tämän vauvan kanssa nukkua pääasiassa perhepedissä jos se vain hyvältä tuntuu ja näin säästää toivonmukaan itseäni. Jos ja kun taas neitikin pyrkii meidän viereen, en tiedä nukkuuko sellaisen kombon jäljiltä kukaan. Neiti on sellainen pyörremyrsky, että yleensä heräämme siihen, että toinen kaivaa neidin hiuksia suustaan ja toinen hänen varpaitaan. Uskon lapsen kokevan kuitenkin loukkaavana jos uusi tulokas saa vallata äidin ja isän sängyn, mutta toinen ei.

Vai mitenkähän sitä itse tuumisi, kun mies taluttaisi minut kädestä sohvalle ja toteaisi:

”Sinä olet jo niin iso ja itsenäinen nainen, että voit hyvin nukkua yksinkin. Tuula sen sijaan on vielä niin pieni ja tarvitsee yölläkin läheisyyttä ja huolenpitoa”.

Vastaukseni siis otsikkoon ”Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa” on ei mitenkään. Sen sijaan pyrin keskittämään voimavarat aikaan, jolloin tämä outo tyyppi tulee kotiin. Mahdollisimman matalan kynnyken kohtaamisia ilman kiihkoa ja ylimääräistä sättäämistä. Kahdenkeskisiä kivoja juttuja myös hänen kanssaan. Yrittää saada se voitettua se toinenkin puolelleni. Että Tuula voikin olla uhkan sijasta mahdollisuus ja tuoda uutta vipinää arkeen.

Raskausviikko 36

Mahaa on kasvateltu luomusti äidin puutarhan antamilla. Ja on muuten kasvanutkin.

Lääkärinkäynti, jolle en ensimmäisessä raskaudessa edes ehtinyt. Menin lääkärille pieni pelko mahassani, että vauva ei ole vielä pää alas päin. Ulkoa päin tunnustelemalla lääkärikään ei ollut oikein varma asiasta. Ultrassa näkyi kuitenkin tarmokkaasti liikkuva ja hengittelevä tyyppi. Ensin painoarvioksi saatiin 3300 g. Mietin hetken. Niin arvioitu syntymäpaino lasketun ajan mukaan vai? Ei, kun nyt. Meinasin pyörtyä. Lääkäri kuitenkin meinasi, että otetaan muutama mitta uudelleen ja saatiin lukema 2900 g. Huh. Silti se on jo nyt 300 g enemmän kuin mitä esikoiseni painoi syntyessään. Hurjaa. Onkin ollut vaikeuksia miettiä, kuinka pieniä vaatteita tarvitaan, kun ensimmäinen tuntui hukkuvan 50 senttisiin vaatteisiin.

Tyyppi ei ole vielä kiinnittynyt lantion pohjalle ja kohdunkaula ei ollut lähtenyt kypsymään. Ei siis viitteitä siitä, että hän näillä näppäimillä olisi tulossa. Lääkäri kuitenkin totesi taustani huomioon ottaen, että tilanne saattaa nopeasti eskaloituakin.

Olo toisinaan petraantuu. Jaksan naperonkin kanssa puuhata paljon paremmin kuin aiemmin kuin moneen kuukauteen. Edelleen väsähdän helposti ja asioilla käymisen jälkeen on nousuhumalainen olo, mutta eilen oltiin jopa pari tuntia tuhoamassa uimahallissa energiaa, kun ulkona tuli vettä taivaan täydeltä.

Tekemättä ja hoitamatta jääneitä asioita olen yrittänyt ruksia to do-listalta hyvään tahtiin. Niinkin epäolennaiset asiat kuin turvakaukalo ja rintapumppu puuttuu. Meidän sänky on siirretty kiinni toiseen seinään, jotta voimme samassa sängyssä ilman pelkoa vauvan tippumisesta. Kestovaipat on pesty ja viikattu. Toinen Tripp Trapp on löydetty kirpparilta ja siihen new born-setti hankittu. Toiset sanovat tätä turhakkeeksi, toiset parhaaksi asiaksi ever. Halusin kuitenkin nyt tämän, jotta voidaan olla kaikki yhdessä pöydän ääressä.

Paniikki alkaa laantua ja enää ei tuntuisi niin hirvittävältä jos vauva jo syntyisikin. Rauha alkaa laskeutua ja olen ehtinyt ajattelemaan synnytystä ja mitä siltä toivon.

Raskausviikko 35

Uusi raskausviikko alkoi mukavasti uudelle vähemmän mukavalla oireella. Sukkapuikkotuikkiminen alakertaan. Tuntuu siis aivan siltä, kun joku työntäisi kohdun alareunasta sukkapuikon virtsarakkoon asti ja sieltä läpi. Tehtävänsä silläkin. Silläkin se kroppa valmentautuu leviämään ja tekemään tehtävänsä, mutta koiran lenkittämisestä tai metsäretkistä ei kyllä enää tule mitään. Vauhti on hidastunut entisestään, vaikka olenpa itseni saanut kiinni myös juoksuaskelista, kun neiti 3v. on asettanut itsensä alttiiksi vaaroille ja luonnonvaistot heräävät äiti-ihmisessä henkiin.

Istuma-asennossa helposti tulee painetta ja kipua ylävatsalle. Rintaliivit pahentaa asiaa, joten liikkuisin mieluiten ihan topless-meiningillä muuallakin kuin kotona. En koe sitä ihan kuitenkaan omakseni, vaikka sitäkin entistä enemmän ”harrastetaan”. Kuvotus on tullut vähän takaisin ja mikäli olen asioilla muutamankin tunnin, helposti tulee oksettava olo. Lisäksi syömisestä pitää pitää huolta. Onpa sitä tällä viikolla saanut itsensä kiinni myös yöjääkaapilta, jota ei siis koko raskauden aikana aikaisemmin vielä ole ollut.

Pissareissuja on alkanut taas kertyä yöaikaan ja unettomuuskin vaivaa toisina öinä. Iso tyyny jalkojen välissä on riittänyt tukemaan suht hyvää asentoa sängyssä ja niitä julmetunmoisia liitoskipuja ei ole ollut nyt.

Mikä sen ihanampaa, kun viikonloppu köllötellen vieretyksin.

Tyyppi pyörii masussa vimmatusti. Kuin pesukoneen linkousohjelma olisi jäänyt jumiin. Enemmän hän silti tuntuu viihtyvän vielä muutoin kuin raivotarjonnassa eli pää alas päin. Toivon hartaasti, että hän kuitenkin päättäisi vielä hakeutua luonnollisiin asemiin. En tiedä mitä ajattelisin muiden tarjontojen synnyttämisestä luonnollisesti. Ja luonnollisen synnytyksen toivon saavani kokea tälläkin kertaa. Mielessä on pyörinyt allassynnytys jos vain sinne asti ehtii. Ensimmäisen hätäisen synnytyskertomukseni voit lukea täältä jos se on mennyt ohi.

Hidasta valmistautumista lapsen tuloon tehty ja kodinhoitohuoneeseen alkaa muodostua pikkiriikkisen tyypin huoltopiste. Ajatuksissa vielä siintää toive pienistä käsitöistä pientä varten. Hidasta luopumista vanhasta myös tehty. Töissä on pukukaapit tyhjennetty ja omat paperit käyty keräämässä arkistoon. Avaimet luovutettu seuraavaa varten ja kakkua viety työkavereille.

Ristiriitaisella mielellä olen äitiyslomasta, joka virallisesti alkaa huomenna. En viihtynyt kauhean hyvin kotona esikkoni kanssa, vaikka en muista tylsiä ja toimettomia hetkiä hänen kanssaan. Silti olin tosi mielelläni menossa suorittamaan työharjoitteluita alta pois, kun lapsi ei ollut edes vuotta vielä. Syitä viihtymättömyyteen oli varmasti monia. En osannut relata, jouduin taistelemaan paljon lapsen oikeuksien puolesta, ystäväpiiri oli kaukana ja opinnäytetyökin painoi päälle. Nyt toivon osaavani elää enemmän hetkessä, nauttia yhteisistä matelevista hetkistä ja ystävieni seurasta kahvikupposten ääressä keskellä päivää. Löytäväni flow:n ja toimivat arjen kahden lapsen vanhempana.

Raskausviikko 34

Ensimmäinen kokonainen sairasloma viikko, joka korkattiin järkyttävällä flunssalla. Vain oksennustauti puuttui ja olisin muisto vain. Olin jo myydä maani ja muuttaa loppuajaksi makuuhuoneen uumeniin. Flunssa kuitenkin talttui lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kolmen päivän setti. Kurkku on edelleen aika ajoin kipeä ja yskäkin on varoitellut aika-ajoin. Muutaman päivän nukkumisen jälkeen olo oli kuitenkin, jos ei nyt uudesti syntyneellä niin synnyttävällä.

Mieleni on pyörinyt paljon to do- ja hankintalistoilla. Mitä me oikeasti tarvitaan ja onko niillä hankinnoilla kiire. Ne vaunulelut ja unipesät on vain omassa päässä. Tiedän ettei me oikeasti tarvita ennen vauvan saapumista pakollisesti kuin turvakaukalo, vaipat ja vaatteet kyllä löytyy. Onko se kuitenkin sitä henkistä prosessia ja paniikkia uudesta arjesta. Ensimmäistä lastakaan odottaessani en ehtinyt odottaa, että voi kun se sieltä jo tulisi maailmaan (nyt olisi kaksi viikkoa armon aikaa jos tämä tyyppi tulisi samoilla viikoilla kun siskonsa). Tästäkään raskaudesta en ole vielä siinä vaiheessa, että olisin valmis uuteen tulokkaaseen. Vaan ei tietysti koskaan täysin valmis ole, mutta olisi sellainen levollinen olo, että paas tullen, täällä odotellaan.

Lisäksi olen mietiskellyt saanko olla sairaslomallani tuottava, josta kirjoitinkin kuluneella viikolla. Saanko puuhailla voimiensa mukaan asioita ilman omantunnontuskia? Olen kokenut syyllisyyttä, mutta yritän päästä niistä eroon. Kukaan ei hyödy passiivisuudestani, päin vastoin. Yritin kuitenkin tehdä työtä niin pitkälle kuin pystyin. Sen pitäisi riittää minulle ja muille.

Olen perannut vaatekaappeja ja neitokaisemme vanhoja tavaroita ja miettinyt miten me saadaan kivasti itsemme mahtumaan 79 neliöön. Saadaanhan me, tiedän että pienemmässäkin varmasti selviäisi. Silti sitä toivoisi löytävänsä sellaiset ratkaisut ettei aina joku olisi tiellä ja tulisi tunne, että tukehtuisi neljän seinän sisälle.

Flunssan jälkeen olen fyysisestikin voinut jo hieman paremmin. Supistelut ja vatsakivut kestävät vähemmän aikaa kerrallaan, kuvotusta ei ole ollut. Pitkiä kävelylenkkejä en pysty alavatsalle tulevan kurjan paineen vuoksi tekemään, mutta neidin sopivan kevyt tahti sopii minullekin. Vaan annas olla, kun neiti saa päähänsä ettei muuten nouse keskeltä tietä tai jonkun pihassa on jotain kiinnostavaa. On muuten muutamat ärräpäät päässeet, kun juoksee melkoisen vikkeläjalkaisen vintiön perässä koiran kanssa. Pystyn taas kuitenkin kantamaan yli 15 kiloista neitiä ilman tosi voimakkaita vatsakramppeja. Se jos joku helpottaa arjen sujumista.

Miehen tiedustellessa viikonlopusta toivoin en mitään. Se on ehkä kaikenkokoava tila voinnistani. Tilaan rauhallista kellumista hetkessä.

Kellutaan kaikki yhdessä ja erikseen tässä sunnuntaissa. Sitähän varten sunnuntait on keksitty.

Saako sairaslomalla olla hyödyllinen?

Olen miettinyt tätä aiemminkin ja lyön pääni vetoa etten ole ainoa. Mieleeni on jäänyt Tuhkaa ja konfetteja-blogin perheenäidin mietinnät rinsasyövän aikana siitä, haittaako jos sairaslomalla on kivaa. Nyt, kun olen itse jäänyt sairaslomalle lähes kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, olen uudelleen miettinyt aihetta. Kun olen ollut kykenemätön menemään töihin esimerkiksi ripulin tai nyt olleiden supisteluiden ja vatsakipujen vuoksi, onko minulla kuitenkin oikeus olla tuottava? Tai tehdä jotain, joka tuottaa minulle mielihyvää?

Samalla mietin, onko minulla oikeutta pitää lastani päiväkodissa itseni ollessa sairaslomalla? Tosiasiassa kuitenkin se on ainoa keino, jotta pystyn huolehtimaan lapsestani loput päivästä, kun puolisoni tekee iltatöitä. Nukun, lepään ja kerään voimia iltaa varten. Puuhailen kotitöitä. Tutkin ja etsin tietoa ja välineitä, joilla tukea lapseni kehitystä. En pidä sitäkään vallan huonona sijoituksena.

Tästä pitäisi aikanansa tulla liitutaulu

Olen sattuneesta syystä lukenut erinäisiltä palstoilta raskaana olevien äitien turhautumista, kun he ovat olleet raskauden vuoksi sairaslomalla jo kuukausia ja seinät alkavat kaatua päälle. Netflix, HBO, Ruutu plussat, Cmoret ja mitä näitä nyt on pyörivät toista kierrosta. On ehkä neulottu ja tehty jotain käsitöitä. Luettu kirjoja ja aikakausilehtiä. Kaikissa keskustelupalstoissa ja somessa on verkot vesillä. Podcasteja ja äänikirjoja kuunneltu niin ettei kuumotus korvissa lopu.

Pää toimii, kroppa rämppää. Mikä ja kuka määrittää sen, mitä on soveliasta sairaslomalla tehdä? Onko ok purkaa päättään ja ajatuksiaan näin kitjoittamalla? Onko käsityöt sallittu, koska ne tuottavat aineellista hyötyä? Onko ok täyttää sosiaalista mediaansa muullakin kuin oman pystymättömyytensä korostamisella? Saako nettikirppareilta tehdä hyviä löytöjä tai myydä pieniä lastenvaatteita ja hyötyä sitä kautta taloudellisesti? Saako sairaslomalla lähteä kotoa työpäivän aikana ja käydä kaupassa tai lounaalla kaupungilla?

Omenahilloa uunissa, vaikka aluksi käy myös hellalla.

Ainakin sen tosiasian kanssa joutuu lähes kaikki tekemisiin, että kaupassa ja apteekissa pitää käydä, lapsi pitää viedä hoitoon ja lääkärireissuille ja laskuja ja juoksevia asioita hoitaa. Eikä sellaista vapaakorttia vielä ole näytetty, että sairaana ruoka valmistuisi ja lämpiäisi itsestään, lapsen kiukut ja murheet voisi ojentaa muille. Tai edes ne likaiset haalarit, jotka sitten aamulla roikkuisi naulakossa kuivina ja puhtaina. Ne hetket ovat olleet oman äitiyden kovimpia koettelemuksia. Kun olet niin kipeä, että itsensäkin huolehtiminen on kyseenalaista ja apua ei juuri siihen hätään ja hetkeen saa.

Asiaa tutkaillessani juridisesta näkökulmasta ilmeisesti estettä tehdä muita asioita ja töitäkin ei ole ja jopa lomamatkatkin ovat sallittuja, kunhan se ei heikennä paranemista ja toimintakyvyn palautumista. Silti me suomalaiset kuljemme kadulla huppu päässä, aurinkolasit silmillä ja välttelemme katsekontakteja ja keskitymme siihen ettemme ainakaan hymyile ja näytä liian hyvinvoivalta. Toki tiedän niitäkin tapauksia, jotka ketjuttavat sairaslomiaan ja samalla tekevät oman firman hommia vastaavanlaisessa ellei fyysisemmissäkin töissä. Tekisi mieli sanoa, että niin kauan on hyvä kuin omatunto on puhdas kuin lakana. Ihmisten käsitys kuitenkin valkoisen sävyistä on hyvin kirjava. Pientä yrittäjää ja hänen tuskaansa alaistensa sairaslomia kohtaan ymmärrän kyllä hyvin. Tällaisissakin tapauksissa tarvitsisi myös yrittäjä tukea ja turvaa ettei yrityksen toiminta vaarannu.

Lopulta kuitenkin mietin kuka hyötyy passiivisuudesta? Mietin mikä merkitys sillä on isossa kuvassa tuijottaako sen ajan vaikka sitä Game of Thronesin kahdeksaa tuotantokautta viidettä kertaa vai myykö joku vaatekasoja pienemmäksi kaapeistaan second handinä? Jälkimmäisestä ainakin kiertotalous kiittäisi.

Raskausviikko 33

Maanantaihin tyssäsi oma pystyvyys. Olin viikonlopun aikana pikku hiljaa sisäistänyt ja ymmärtänyt, että kun lepääminenkään ei vie supisteluita ja krapulaista oloa pois, tuskin kahdeksan tunnin työpäivät sitä parantaa. Elpyminen tuntuu kestävän entistä pidempään ja sietokyky ohenee pikku hiljaa nopeammin ja nopeammin.

Startannut päiväkoti, uudet aikuiset ja lapset ja sen tuomat jännitteet ja niiden purkautumiset lapsen osalta kotona eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kun pinnaa ja ymmärrystä pitäisi olla tuhannesti enemmmän, voimaa ja lempeyttä tukea ja energiaa mönkiä ja kiinnostua toisen asioista. Mitä tekee tämä. Vain pakollisen ja senkin rimaa alittaen.

Nyt onkin mennyt sitten aikani nukkuessa, kattoon tuijottaessa ja tulevaa miettiessä. Muutamat laatikot olen kaivanut ylähyllyiltä, mutta edelleen kaikki tarvittavat hankinnat odottavat vielä aikaansa. Josko tämä olisi taktiikka siihen ettei bebe tulisi ennen aikojaan.

Kävin ylimääräisellä lääkärikäynnillä huonovointisuuteni ja supisteluiden vuoksi. Lääkäri olisi halunnut tarkastaa kohdunsuun tilanteen, mutta en halunnut sinne kajottavan nyt näillä viikoilla. Meidän neiti tuli maailmaan raskausviikolla 36 ja synnytys käynnistyi juuri lääkärin alatutkimuksen jälkeen ja lapsi oli alle 12 tuntia siitä syntynyt. Ennen sitä ei ollut mitään oireita tai viitteitä synnytykseen. On tietysti mahdotonta sanoa oliko se seurausta siitä, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että synnytys lähtisi jo nyt käyntiin sen vuoksi, että nähdään onko kohdunsuu lähtenyt aukeamaan.

No, mitä tästä seuraa. Se, että jos kohdunsuu onkin auki lepo olisi ehdottoman tärkeää. Koen kuitenkin, että lepoa kroppani tarvitsee tällä hetkellä joka tapauksessa eli se ei muuttaisi sitä. Koira on pakko joka tapauksessa pissattaa ja lapsi on pakko hoitaa enkä totaalilepoon kotona ole mahdollistettu. Toisekseen tiettyjä hoitotoimenpiteitä voitaisiin vielä tehdä ennalta, mm. kortisonin antaminen, joka vauhdittaisi vauvan keuhkojen kypsymistä. Myöhemmin se on jo mahdotonta, jos bebe on jo päättänyt, että täältä tullaan. Vaikeita juttuja. Jos sisätutkimuksien tarpeellisuus mietityttää muitakin, kannattaa lukea Duodecimin artikkeli aiheesta.

Oli kuinka oli tähän päädyin. Lääkärin kanssa olimme yhdessä tuumin sitä mieltä, että parempi luovuttaa kuin hammasta purra ja 2,5 viikkoa työajastani menee sairaslomana. Henkisesti tuntuu tosi oudolta. En ollut yhtään valmistautunut, että nyt ne sairaanhoitajan työt tältä erää loppuu. Asiat eivät kuitenkaan aivan leväälleen jääneet, mapittelin jo papereitani nippuihin. Mutta kaffevelat pitää käydä kuittaamassa ja kakkua pitää kyllä vielä käydä viemässä. Ja heipat tietty sanomassa. Ja. On tässä pienellä päällä tajuamista. Äitiysloma?

Olin suunnitellut meneväni neidin kanssa ihan noin vain vielä Paavo Nurmi- minimarathonille, mutta eihän minusta enää moiseen touhuun ole. Onneksi saatiin kummitäti juoksukaveriksi.
1 5 6 7 8 9 18