Perhe

Poikkeustilan parisuhde

Tämä teksti olisi vielä helmikuussa ollut ihan toisenlainen. Nyt kun hoitoon viemistä ja kaikkia kontakteja pitää minimoida yhteisen ajan ottaminen on vielä tavallistakin hankalampaa kaikilla.

Lapset ovat poissa päiväkodeista, joten edes sitä aikaa ei pysty hyödyntämään pieneen hengähdyshetkeen, jos se nyt on ollut mahdollista silloinkaan. Meillä on ollut esikoiselle perhehoitopaikkana puolisoni vanhemmat nyt reilun vuoden. Heillä on vielä alaikäisiä lapsia, joten kontakteja tulee useampia väistämättä.

Päätimme, että esikoinen saa luvan mennä yökyläilemään mummilaan ennenkö kupsahtaa kaikkien kupit nurin. Sillä neidin kupit viime päivinä todellakin ovat kupsahtaneet nurin, kun nyt on uusi uhman 5.0 vaihe, kun kaikki pitää kaataa tai heittää lattialle. Luulin, että se vaihe meni jo, kun sitä ei vähään aikaan ole ollut nähtävillä. Liekö mielenosoitusta, että eikö täältä vanhempien otteesta jumantsuide pääse minnekään muualle.

Emmin tohtisinko laittaa ollenkaan hoitoon menosta someen, kun yleinen ohje on ettei lähikontakteja suositella. Tiedän kuitenkin kotona olevan iso joukko vanhempia, jotka ovat aivan äärimmilleen venytettyjä. Sain viestejä someen ulostulostani ja samanlaisista ajatuksista todella on monella. Yhteiskunnallemme on välttämätöntä, että perheet voivat hyvin.

Niinpä jokainen perhe, joka kokee tarvitsevansa hetken paussin ja siihen mahdollisuus on, niin tehkää se. Poikkeusolojen kestoa ei kukaan vielä tiedä ja väsymys on helpompi selättää ennenkö se syvenee liikaa. Parisuhdetta täytyy pystyä pitämään yllä, jotta perheen tärkein lenkki pysyy kunnossa. Kun vanhemmat jaksavat ja parisuhde voi hyvin, jaksaa olla myös turvallinen vanhempi.

Esikoinen oli poissa, mutta kuopus meidän kanssamme. On turha kuvitella menon 7 kuukautta täyttäneen konttaamaan ja seisomaan oppineen vauva kanssa olevan hirmuisen vaaleanpunaista ja hattaraista. Tai kun väsymystä on takana pitkä pätkä, että tekisi jotain hirmu hohdokasta ja fancya. Sen sijaan makaaminen sohvalla keskellä päivää ja sarjan tuijottaminen nollat taulussa, kirjan lukeminen tai päiväunet tuntui uskomattoman villiltä ja vapaalta.

Meitä nauratti. Meillä oli hauskaa. Ei oltu yhtä analyyttisiä ja läsnäolevia, mutta sanottiin se ääneen. Molemminpuolinen ymmärrys siitä, että nyt väsyttää ja panostus on nyt tätä tasoa on vapauttavaa. Ollaan tässä, lähellä ja läsnä.

Vapaat viikonloput menee helposti tapellessa tai kiukutellessa. On mennyt meilläkin, mutta olemme kehittyneet. Nyt poikkeusolojen vuoksi pasmat on menneet sekaisin ja tämä vähän lopulta yllättäen tullut vapaa meinasi saada itselleni kiukuttelumoodin päälle.

Neidin lähdettyä kuitenkin keskusteltiin molempien odotuksista seuraavaa vuorokautta kohtaan ja tehtiin suunnitelma. Syödään hyvin ja käydään juoksemassa portaita. Jos kuopus ei nuku, niin vuorotellen toinen koppaa poitsun ja kävelee portaita.

Poikkeusolojen vuoksi maisemaa ei juuri pysty vaihtamaan, eikä me kyllä nyt oltaisi jaksettukaan. Tuntui ihanalta, kun sai jutella puolison kanssa ilman, että kukaan keskeytti. Käytiin juoksemassa niitä portaita ja kuopus nukkui kuin nukkuikin koko sen ajan. Söimme bataattiburgereita mustapapupihveillä, koska tiedettiin ettei esikoinen niihin koske. Käytiin saunassa, juotiin lempparioluet ja kuullosteltiin terassilla lintuja ja hetken tuntui kuin olisi ollut sademetsässsä.

Vielä kun saisi itsensä tarpeeksi ajoissa nukkumaan.

Päätimme alkuvuodesta, että tänä vuonna joka toinen kuukausi puoliso järjestää ja miettii ohjelmaa tukiperheviikonlopulle ja taas joka toisen kuukauden viikonlopun vastuu on minulla. Silloin vastuuta parisuhteesta ja yhteisestä ajasta tulee molemmille. On ollut jännittävää ja kutkuttavaa, kun ei ole tiennyt mitä tehdään.

Tarkoitus ei ole keksiä toinen toistaan loisteliaampia aktiviteettejä, vaan ajatus siitä, että toinen on miettinyt mikä olisi yhteistä kivaa. Se voi olla kotona tai jossain ihan muualla. Poikkeusolot ovat asettaneet omat haasteensa, mutta vielä luontoa ja lähiympäristöä meiltä ei ole vielä kukaan vohkinut.

Tänä viikonloppuna kevät sai meidät jopa yllättävän aktiivisiksi. On ollut päiviä, jolloin meidän aktiviteetti on ollut noutoruoka, sohvalla makaaminen ja nukkuminen. Se ollut parasta siihen hetkeen.

Pääasia, että mieli on edes vähän levänneempi ja toiselta on ehtinyt kysymään ja aidosti kuulemaan mitä kuuluu.

Ps. Mieheni luki tekstin ennen julkaisua. Hän kysyi onko viimeinen lause totta. Ollaanko me nyt levänneempiä? Muistettiinko me edes kysyä kuulumisia. Jaa a. Hyvä kysymys.


Kaikki kuvat: Arto Arvilahti

Kuvat on otettu viime elokuussa hääpäivänämme. Mieheni oli järjestänyt minulle yllätykseksi kuvauksen portailla, jossa myös meidän häiden first look-kuvaukset on otettu.

Lapsen terapia osaksi etäarkea

Etätöissä, -päiväkodissa, -koulussa ja varsinkin terapioissa meitä vaivaa riittämättömyydentunne tavallistakin enemmän. Pitäisi tehdä töitä, mutta samalla päällä pitäisi ajatella ja kuunnella, keskustella ja löytää näkökulmia, kannustaa ja lohduttaa, ideoida ja olla innovatiivinen ja olla jämäkkä ja rento. Ja käsillä pitäisi vaihtaa vaippaa, tehdä hienomotorisia pöytätyöskentelyitä, lukea, syöttää, juottaa, vaihtaa vaippaa ja näpyttää riivatusti tietokoneen näppäimistöä. Pitikö hengittää?

Yritin Instagramin puolella kertoa mitä me olemme puheterapiassa tehneet ja miten saisi pieniä helppoja vinkkejä arkeen, kun monen terapia on tauolla tai se on etänä. Siitä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, kun neiti osasi ottaa oman huomionsa koko ajan. Ajattelin listata tänne sellaiset pikatärpit kuntouttavaan arkeen.

Hyödynnä kiireettömyys. Työ- ja päiväkotipäivien aamukiire, onko tuttu? Se on luonut oikeutuksen oikoa mutkia aamutoimissa. Vaikka työtunteja voi olla vaikeampi repiä kotona kasaan, on se luonut kuitenkin mahdollisuuden kiireettömämpään arkeen. Nyt on hyvä hetki tehdä korjausliike ja hyödyntää päivittäiset toiminnot oppimistilanteena ja terapiana. Vessassa on kuitenkin käytävä ja vaatteet puettava, joten miksi et hoitaisi terapiaa siinä hetkessä?

Siinä missä olet auttanut sukan jalkaan, anna rauhassa aikaa yrittää ja ohjaa sen verran mitä tilanne vaatii. Tsemppaa ja kannusta ennenkö turhautuminen ottaa molemmista niskalenkkiä ja kehu pienestäkin yrittämisestä ja onnistumisesta.

Sen sijaan, että haet itse vaatteet esille, käykää valitsemassa yhdessä. Anna kaksi vaihtoehtoa, joista lapsi joutuu valitsemaan. Näin hän oppii ymmärtämään toiminnallaan olevan vaikutus.

Suunnittele päivä etukäteen. Ei mitään tekemistä kuuluu joka talon kulmasta. Kiukuttelua, seinien potkimista ja jalassa roikkumista. Päiväohjelman kuvittaminen on järjettömän hyvä auttaa lasta hahmottamaan mitä päivän aikana tapahtuu. Jos lapsi vielä vähän välittää siitä, tee se itseäsi varten.

Yksi toiminta ei pienellä lapsella kestä usein kovinkaan kauaa eikä sitä kannata yrittääkään, koska siitä tulee vain kiukku kaikille. Sen sijaan kerää kotoilupankki, josta voit vetää lapselle ässän hihasta aina uudelleen ja uudelleen. Hetkessä on usein vaikea miettiä, että mitäs nyt sitten seuraavaksi keksisi.

Opeta lapselle ensin – sitten-ajattelu. Perinteiset uhkailu, kiristys ja lahjonta. Vai sittenkin neuvottelu? Lapsi haluaisi yhdessä palapelejä, mutta deadline vilkkuu jo punaisena. Meillä ei ymmärretä jos ehdotan verbaalisesti, että ensin kuunnellaan yksin musiikkia ja sitten leikitään. Sen sijaan tukiviittomia puheen tukena käyttäen tilanne on aivan toinen ja hän usein hyväksyy tarjoukseni. Lapselle jää myös tunne ettei hän ja hänen tarpeensa tule torjutuiksi ja hän pääsee taas vaikuttamaan toimintaan. Voit myös askarrella ensin-sitten-kortin, joka visualisoi ja vahvistaa ymmärtämistä entisestään.

Hyödynnä ruutuaika ja höllää pipoa sopivasti. Vaivaako sovituista ruutuajoista lipsumisen mukanaan tuoma morkkis? Älä suotta. Monet lastenohjelmat ovat terapiaa parhaillaan. Yle areenan lastenlaulukonsertit ja Seikkaulukone ovat meillä käytössä tositarkoituksella. Siinä tulee laulettua, jumpattua ja tanssittua samaan aikaan ja itselle irtoaa hetki työskentelyaikaa.

Mobiili- ja tietokonepelit, joita lapsi mielellään pelaa myös antaa eikä vain pelkästään ota. Muista kuitenkin ettei ruutuaika pääse venymään liian pitkäksi. Meillä se näkyy ainakin potenssiin viisi nousseina hepuleina ja ylivirittyneisyytenä ja erilaisena väsymyksenä kuin ulkoilun tai muun fyysisen rasituksen tuoma väsymys.

Käytä musiikin voimaa. Monet lastenlaulut ovat pedagokisesti älykkäitä ja Jos lapsi nauttii musiikista, käytä sitä hyväksesi. Tunti, joskus toinenkin musiikin ääressä on terapiaa monessa tasossa. Meidän lempparilauluja on Karvakorvan laulupurkki, Vauvan vaaka ja Pikku Papun orkesteri. Lisäksi mainitut Pikku kakkosen lastenkonsertit ja Seikkailukone sisältävät ihastuttavia ja mukaansatempaavia lauluja ja leikkejä.

Aja lapsi leikkiin sisälle. Lapsilla, joilla on haastetta omassa toiminnanohjauksessaan on usein hankala aloittaa ja päästä kiinni leikin syrjään. Kun menet lapsen kanssa aloittamaan leikkiä, sanoitat, ohjaat ja luot tarinaa leikin ympärille voi huomatakin jonain päivänä, että ei hitto, lapseni leikkii itsenäisesti. Jos vihaat leikkimistä, ymmärrän tuskan. Mutta lupaan, se palkitsee. Ei ehkä tänään eikä vielä ensi viikollakaan, mutta toivottavasti niin, että saat nauttia työsi hedelmiä tulevaisuudessa.

Arki on parasta terapiaa. Yh mikä kamala kliseinen sanonta ennenkö pääsee lapsen kanssa jyvälle arjen hyödyntämisestä. Potalla istuessa voi hyvinkin laulaa muutaman ylimääräisen laulun ja opetella ehkä muutaman uuden tukiviittoman. Potalta voidaan hyppiä vaatekaapin luokse. Vaatteet voi pukea yhdessä peilin edessä ja väännellä naamaa yhdessä (huulet töttörölle, irvistää niin että hampaat näkyy, lentosuukkoja peilikuvalle, naksutella ja yrittää saada kuulumaan itsestään ääniä, kuten naksutteluääni). Vaatteiden pukemisen jälkeen voi mennä aamupalalle kyykyssä ja aamupalalta voi mennä kantapäillä kävellen leikkimään.

Entäs etätyötä kylpyhuoneessa? Jos muillakin on vesipetoja kotona niin ammeeseen vettä ja lapsi ankkasuvun sekaan. Meidän lyhytjänteinen neitokainen saattaa lutata helposti tunnin ammeessa ja sen jälkeisestä suihkuhetkestäkin saa tehtyä terapiaa.

Ja kun pesukone on pyörinyt, ota lapsi mukaan tyhjentämään sitä. Viekää yhdessä roskapussi tai pilkkokaa salaattiin yhdessä kurkku tai nakkikeittoon nakit. Samalla voi toistaa esineitä ja asioita, kysyä mistä mikäkin tavara löytyy ja antaa pieniä tehtäviä lapselle. Lapsi kokee merkityksellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta ja oppii siinä sivussa monenmoista.

Hyödynnä lapsen mielenkiinnon kohteet. Mistä lapsesi nauttii suunnattomasti? Vaatteiden riisumisesta tai pukemisesta? Keittiön kaappien tyhjentämisestä? Näinä aikoina viikkaamattomia pyykkejä on varmasti jokaisessa kotitaloudessa. Jätäkin viikkaamatta ja vie ne keskelle lattiaa kasaan ja anna lapsen leikkiä pukeutumisleikkejä.

Hengitä. Aika moni varmaan maksaisi nyt mansikoita, kun vain pääsisi johonkin tilaan hengittelemään ilman että tarvitsee olla kenellekään saatavilla. Kotona voi kuitenkin ottaa luovan tauon ja käydä makaamaan lapsen kanssa lattialle. Voitte hengitellä ylikorostuneesti, yrittää pidättää hengitystä ja puhallella ilmaa hitaasti ja nopeasti sisään ja ulos.

Taukojumppa tekee hyvää koko konkkaronkalle ja esimerkiksi seuraa johtajaa-leikki on hyvää harjoittelua motoriikkaan, ohjeiden kuunteluun ja noudattamiseen. Anna myös lapsen johtaa välillä. Leikkiä ja arkea. Sitten voikin vetää taas ensin-sitten kortin esiin.

10 x vahvojen naisten populaariset iltalaulut

Jotta tässä hurlumheissa pysyy pää edes jotenkin kasassa, täytyy kehitellä vaihtelua kotoilussa kaikkeen. Niin kuin nyt esimerkiksi iltalauluihin, jotka ovat meillä erityisen pop. Niin pop, että jaan meidän lempparit populaarisista iltalauluista, koska en jaksanut enää laulaa Lennä lennä leppäkerttua saman illan aikana kuin kolme kertaa.

Mitä tahansahan hevistä tangoon voi laulaa iltalauna, kunhan vain tempo ja äänialat muuttaa mahdollisimman tasapaksuiksi. Kokosin iltalauluja ja niitä tuli ihan valtava kasa. Ehkä jatkan, mutta tässä tällainen vahvojen suomalaisnaisten iltalaulukimara. Kuka saa laulaa iltalauluja ja kenen kanssa? Kaikki ne joka laulattaa.

1. Anna Puu – Ota minut tällaisena kuin oon

Ethän korjaa minusta mitään
Ethän yritä mua pelastaa
Ethän hio minusta mitään pois
Ei siinä onnistuneet toisetkaan
Eikä minua tarvitse kantaa
Eikä pitää kädestä
Jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Sinä valitsit minut, minut, minut
Joo ja minut sinä sait
Ota minut tällaisena kuin oon
Tällaisena kuin oon.”

2. Ellinoora – Leijonakuningas

Aiemmin mä pelkäsin
Et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla
Ainakaan ulkoavaruudessa
Ei pahaa verta jaeta
Siel pätee
Rock, rakkaus ja rauha
Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa
Samaan aikaan rustaan näit lauluja,
Joita ens kesänä sä hoilaat mukana
Usko tai älä toivon kaikille hyvää
Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
Jokainen on joskus luuseri
Toiset vaan peittää sen paremmin.
Lauletaan kovempaa
Kun pitäs olla hiljaa
Ei paineta leukaa rintaan
Ennen ku kasvetaan viljaa
Nostetaan keskikaljamaljat (laula vaikka keskimehumaljoista jos kalja ei sovi suuhun) ilmaan
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas.”

3. Haloo Helsinki – Vihaan kyllästynyt

Uskot kohtaloon tai et,
Se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
Se on kaiken aa ja oo
Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta
Koko metsä voi kadota,
Mut jos sä näet vaan metsän
Et ehkä huomaa puuta hienointa
Mitä elämä tuo,
Se tulkoon minun luo,
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa,
Samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
Tää maailma on vihaan kyllästynyt.”

4. Kaija Koo – Tuulikello

Lapsena sydän lauloi
Kun tuulikello yössä hiljaa soi
Ja rauha vain valvoi
Sillon peiton reunat maailman äärinä olla voi.

Ei ilmaa tuulikello en haravoi
Se peittokin on jäljiltä koin
Mitä jos sydänkin laulunsa jo lauloi
Ja kaikkensa antoi

Olen hetkisen ajasta irrallaan
Kun tuulikello soi siirryn sen aikaan
Se ohjailee mahtikäskyllään.
Hiljaisella helinällään.

5. Maija Vilkkumaa – Yöllä

Ei hätää kulta, nyt on yö
Paa tyynyyn pää
Yö tuntee kaiken sen mikä on
Mut mitä ei nääPeiton lämpöisyyden
Salaisten kyynelten koot
Aamun kaipauksen
Se tietää millainen oot.”

6. Johanna Kurkela – Prinsessalle

Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
Jo kuulen aallokon.Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan.”

7. Vesala – Sinuun minä jään

Koivun huminaa kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan.
Jokaisen kevätlaulun osaan ulkoa.
Ja yksin laulan kotiinpäin, kun kuljen.
Milloin huomasin?
Sä tartuit käteen jota tuskin ojensin.
Ja pian toinen siinä vierellä makaa.
Etsii sitä samaa pientä neliapilaa.
Sen antaa lyhyt kesä.
Sinuun minä jään.”

8. BEHM -Hei rakas

Hei rakas kerro mulle
Mikä on tää tunne
Kun ei riitä Linnunratakaan
Voisin tehdä kodin kauniin
Tai laulun valmiin
Mut ilman sua ne olis sointuja vaan

9. Laura Närhi – Supersankari

Leikkaisin sut irti kolariautosta
Raahaisin ulos palavasta talosta
Ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin
Mä käynnistäisin sun sydämen
Nostaisin kopteriin hyökyaallosta
Kokonaiseksi ompelisin paloista

10. Jenni Vartiainen – Minä sinua vaan

Ihmiset kuin mantraa
Sitä toistelee,
Entäs jos sen voima
Niin vain vähenee?

En sitä suurta sanaa
Tahtois kuluttaa,
Enkä sanoo ääneen,
En ees kirjoittaa.

Kuin karhuemo pentujaan
Ja luoja luomiaan, niin
Minä sinua vaan.
Vaik leipä loppuis, vesikin,
Yksi pysyis kuitenkin:
Minä sinua vaan.

Mitkä on teidän iltalaulusuosikit? Vai lähteekö se tänään tuutulaulua perinteinen Sininen uni? Hyvää yötä kaikille.

Instagramista viime vuoden tärkeimmät kuvat itselleni

Viime viikolla jaoin kuvat, joista on Instagramissa tykätty eniten. Toki siellä on ehdottomasti tunteikkaimpia hetkiä, kuten kuopuksen syntymä ja sisarusten ensikohtaamisia, niitä en nyt jaa uudelleen.

Mukana on kuvia hetkistä, joista ei kuvan katsoja edes tiedä. Usein kuvateksti kun liittyy johonkin muuhun asiaan kuin itse siihen hetkeen, kun kuva on otettu. Nyt kuitenkin jaan teille niitä hetkiä, kun kuva on otettu.

Huhtikuu, 2019.

Palmusunnuntai ja eduskuntavaalit. Meinattin ettei jaksa vielä virpomisperinteitä aloittaa, eihän neiti sellaisia osannut vaatia. Onneksi kuitenkin sitten jaksoimme hiukan panostaa ja lähteä isomummuloihin virpomaan tuoreutta ja terveyttä, kun nyt sitä ei voi kuin toivoa ja etäyhteydellä tehdä.

Toukokuu, 2019.

Vertaisperheet ovat tuoneet elämääni niin paljon uusia mahtavia persoonia ja perheitä. Paljon on perheitä, joiden kanssa tuskin kohtaisin koskaan jossei meitä yhdistäisi yksi ylimääräinen kromosomi. Tämä kuva on viime kevään vertaistukitapaamisestamme Sipoon Villa Lillanista, upea paikka. Muskarimusiikki raikasi ja pieniä ihmisiä vilisi silmissä. Koskakohan me voimme seuraavaksi kokoontua?

Kuva on Minna Hatisen ottama.

Huhtikuu, 2019.

Leikkiminen on käynyt itselleni ihan työstä ja tässä on ensimmäisiä riemunkiljahduksia itsenäisen leikin alkutaipaleelta ja kuva siksi erityisen tärkeä.

Tosi tärkeä ahaa-elämys on ollut itselleni huomata, että mitä enemmän aluksi ohjaan leikissä ja vien leikkiä eteenpäin, sitä enemmän se ruokkii lasta tulevaisuuteen. Edelleen itsenäinen leikki ei ole kovin pitkäjänteistä, mutta sitä todellakin jo on. Leikin aloittaminen sen sijaan on vaikeaa, mutta kun sen vaivan näkisi, että viisi minuuttia auttaisi leikissä alkuun, saisi sillä aikaa vaikka laitaa hetken ruokaa rauhassa.

Samalla ihmettelen: Miten minun rakas nassikkani on ollut vuosi sitten vielä noin pieni?

Heinäkuu, 2019.

Olemme mieheni serkun rippijuhlissa ja kuopus vielä vatsassa. Lämmin ja ihana päivä, mutta pienen ihmisen kärsivällisyys olla siivosti alkoi olla jo todella koetuksella. Pieni puhallustauko äidin sylissä. Tämä kuva näyttäytyy itselle niin herkkänä, mutta todellisuudessa tässä ihmeteltiin kärpästen surinaa ikkunassa.

Heinäkuu, 2019.

Pohjoisen piilopaikka. Vasemmanpuoleinen kuva oli ensimmäinen profiilikuva Elämän mittaisella matkalla ja se otettiin kesälomareissulla heinäkuussa 2018. Silloin pieni ihminen vielä konttasi polvet ruville ja housut reikäisiksi pitkin pitkospuita. Oikeanpuoleinen kuva melko tarkkaan vuosi sen jälkeen ja silloin pienet pehmeät askeleet meni jo juoksujalkaa sateen kastelemilla pitkoksilla.

Heinäkuu, 2019.

Olemme Oulun Hailuodossa, joka on viimeinen yö kesälomareissustamme. Autossa matkustamista oli ollut liikaa, purkamatonta energiaa liikaa ja kaikilla reissuväsymystä liikaa. Meno oli sekopäistä, mutta olimme kaikki onnellisia ihanasta kesälomastamme. Se oli ollut ilmojen puolesta melkoisen sateinen, mutta koimme silti monen monta ihanaa yhteistä hetkeä.

Heinäkuu, 2019.

Paavo Nurmi Marathonin lasten 700 metrin minimarathon oli aivan upea kokemus. Jännitin ihan hirveästi juokseeko tuleeko hänen osallistumisestaan mitään, kun oli niin paljon ihmiä, ääniä ja muita ärsykkeitä ympärillä. Lisäksi oma fyysinen kunto oli siinä pisteessä raskauden osalta ettei olisi tullut kysymykseenkään juosta neidin perässä väkijoukon keskellä. Siskoni, joka on toinen kummitädeistä lupautui lähtemään kaveriksi, kun mieheni valmistautui omaan osuuteensa, puolimarathonille.

Mitä vielä. Maaliviivan ylitys toki vei aikaa ja viimeisien joukossa hän taisi tulla perille, mutta mitä siitä. Enemmän jännitin tuleeko he matkan varrelta ollenkaan. Hän oli juossut oikeastaan koko matkan, mikä tuntui uskomattomalta hänen kohdallaan, kun kävelemään hän oli oppinut reilu puoli vuotta aikaisemmin. Voi sitä riemua.

Elokuu, 2019.

Mieheni kotipelloilla ottamassa neidistä 3-vuotis kuvia. Ilma oli kaunis ja lämmin. Selfie, joka räpsäistiin nopeasti. Kuva jossa kaikkien hiukset on sekaisin. Ja juuri siksi se on niin ihana.

Syyskuu, 2019.

Tämä kuva on tärkeä siksi, että se on kummityttöni ottama. Minun pieni 10-vuotias kummityttöni ei olekaan enää pelkästään pieni. Olemme viettämässä yhteistä laatuaikaa ja kävimme sirkus Finlandiassa. Tuntuu hassulta, että vielä syyskuussa oli varvassandaalit ja lyhyet vaatteet päällä. Muistan miten jännitin pääsemmekö sirkukseen lähtemään ollenkaan, kun vatsaani sattui istuessa ollessa jo melkoisesti ja kävelyni oli muuttunut lähinnä lyllerrykseksi.

Tässä kiireisessä maailmassa olen pyrkinyt siihen, että edes kerran vuodessa teemme hänen kanssaan kahdestaan jotakin. Olemme käyneet esimerkiksi uimassa maauimalassa, Disney on Ice:ssa, Jukuparkissa ja boulderoimassa.

Nämä hetket ovat meille molemmille tärkeitä. Minä pystyn keskittymään vain hänen sielunmaailmaansa ja hän saa täyden huomion itsellensä. Heräsin tähän tärkeyteen kerran, kun kysyin jos ottaisimme myös muita mukaan. Vieno ”Ei” ja ”Mennään kahdestaan”. Ei sitä ymmärrä kuinka tärkeää on välillä kokea olevansa kaiken keskipiste.

Kuopus 6 kuukautta

Apua. Miten kaiken unohtaa. Kirjoittakaa hyvät ihmiset omiin päiväkirjoihinne jotain muistiinpanoja. Muutaman vuoden päästä te itkette ja nauratte samaan aikaan!

Luin ennen tämän kirjoittamista esikoisesta aikoinani kirjoittamani puolivuotiaan kuulumiset. Yllätyin, miten yllättävän samanlaisia asioita on menellään meillä nyt. Miltä näyttää meidän pienen ihanan poikavauvan elämä kuuden kuukauden iässä?

KASVU:

Siinä missä esikoinen meni alakäyrää pikkuveli hipoo ennemmin yläkäyrää.

TAIDOT:

Selällään ei huvita juuri enää aikaa viettää ja vesseli on jo melkein kääntynyt ennen kuin ennättää selälleen laskea. Omat jalat löytyivät noin kuukausi takaperin sekä viisarikäännökset. Lattiakaivoritilät saa vauhtia liikkumiseen. Tuleva LVI-asiantuntija tai putkimies?

Eteenpäin alettiin liikkua likimain juuri 6kk synttäreiden aikaan. Vähän ennen sitä kuopus hakeutui konttausasentoon ja karhukävelyasentoon. Sitenkin eteenpäin menee, mutta se on sellaista mittarimatomaista nytkähtelyä. Käsillä itseään vetämällä sen sijaan pääsee jo yllättävänkin nopeasti siskon leluihin käsiksi.

Meillä esikoinen alkoi pitää muutaman kuukauden ikäisenä sellaista ”aquuuuu” jokeltelua, mutta kuopus on ollut kovin vaitonainen. Kunnes nyt hän on alkanut murisemaan, kuin leikkisi karhua. Kerran olen potalle istuttanut, mutta ajatus on ollut harjoitteleminen aloittaa pikku hiljaa.

RUOKAILEMINEN:

Tällä erää täysimetystä tuli viikkoa vajaa kuusi kuukautta. Silloin alkoi tuntua siltä, että kuopuksen valmiudet ovat niin selkeät ettei ole syytä lykätä aloittamista. Hän hamusi muiden lautasilta ja käsistä ruokaa, asiat ja esineet tarttui hyvin käteen ja hakeutui suuhun, istui mielellään istuma-asennossa, pää oli jäpäkkä.

Soseita testailtiin, mutta herra vaatii lusikkaa ja ruokaa niin vahvasti omaan käteen ja itse suuhunsa laitettavaksi, että haluaisin tukea tätä sormiruokailulla. Nyt on vasta takana lähinnä keitetty porkkana ja palsternakka, maissinaksut ja Simppelin sormiruokakeittiön puurorieskat.

Muuten ollaan otettu makuja tosi nopealla temmolla. Nyt kun muistaisi jättää vaan omasta ruuasta suolan pois niin voisi koko perhe vedellä samasta padasta. Lemppareita ei ole juuri ehtinyt vielä kehkeytymään. Tai no, puurorieskat syötiin kuin ne vietäisiin naperon käsistä hetkellä millä hyvänsä.

NUKKUMINEN:

Siis olin unohtanut täydellisesti miten huonosti esikoinen nukkui tässä iässä. Päiväunia tulee noin kolmet ja ovat tällä hetkellä noin tunnista kahteen tuntiin. Yöunille mennään jo 19-20 välissä, mutta heräämisiä yön aikana on vaihdellen melko paljosta paljoon. En ole enää vaivautunut katsomaan kelloa, mutta veikkaisin kolmesta viiteen kertaan. Alkuyö on levottomampi, sitten tulee pidempiä unipätkiä. Katsotaan toisiko kiinteät ruuat tähän myös muutosta.

Nukumme kuopuksen kanssa perhepedissä. Tai no, puoliso siirtyi sohvalle, omasta tahdostaan. Ajatukset kuitenkin pinnasängystä on jo mielessä, koska liikkuminen on lisääntynyt niin paljon, että pelkään putoamista, vaikka hän seiniä vasten onkin nukkumassa.

MIELIPUUHAT:

Muovipussien ja oikeastaan minkä tahansa rapistelut. Siskon puuhia seurataan suu auki ja tanssiminen maistuu siskon lailla hänellekin. Ääntä tuottavat lelut toimii nekin. Aivan ihana seurata ruokapöydässä, kun kuopus katsoo neitiä herkeämättä tarkalla silmällä ja heillä on jo omia pelleilyitä nyt. Sisko hauskuuttaa ja veljeä naurattaa. Ei siinä pöydässä juuri kukaan mukaan vakavalla naamalla pysty olemaan.

SUU KÄÄNTYY MUTRUUN:

Yksin oleminen tai jos äiti katoaa, varsinkin liian kauaksi aikaa. Yksi vierastamishetkikin on koettu, kun mummu esittäytyi uusien lasiensa kanssa. Kovin seuraa pidettäviä nämä meidän lapset näyttävät olevan ja ohjelmatoimiston palveluita melko herkällä valitusvirrellä tilataan.

ARKEA VÄRITTÄÄ:

Korona. Kävimme alkuvuoden mamayogassa ja vauvauinnissa, mutta koronan eskaloitumisen jälkeen kaikki on jäänyt. Kerran kävimme kauppakeskus Myllyn joka keskiviikkoisessa muskarissa ja muutaman ystäväni kanssa vauvoineen olemme nähneet melkein viikottain. Paitsi tietysti sitten nyt. Metsäretkiä, ulkoilua, kotoilua.

Viime viikko oli puolison talvilomaviikko ja haaveilimme lähtevämme koko perheellä johonkin lämmitetyn uima-altaan ja all-inclusiven ääreen. Viime viiko vierähti lähiluontoa ja saaristoa ihaillen, uutta pyörä- ja juoksukärryä koeajaen.

Tulipahan koettua myös koko perheen yhteinen kylpy- ja saunahetki. Molemmat lapsista selkeästi nauttivat vedestä. Saunaan kuopus ei vielä päässyt. Kovin rentouttava hetki tämä ei vanhempien näkökulmasta ollut, mutta ihanaa katsella omia luomistekojaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä on ihanaa, kun kotona on pieni ihminen joka piut paut välittää maailman murheista ja oma napa on tärkein. Kun kaikki tarpeet on check on kuopus kuin Hangon keksi ja kun ruoka loppuu ennen aikojaan maailma romuttuu siihen paikkaan. Kasvu ja kehitys jatkuu, vaikka muu maailma pysähtyy. Vauvat ovat ehkä elävin esimerkki siitä, että elämä jatkuu.

Ei vitsit. Näin mielettömän kauniit ja upeat tyypit me ollaan saatu puolison kanssa aikaan. Näin on hyvä.

Läpileikkaus Elämän mittaisella matkalla

Vaikka korona on vienyt meiltä tapahtumat ja kookoontumiset, huomenna lauantaina vietetään joka tapauksessa kansainvälistä downin syndrooman päivää, jota puhutellaan Suomessa 213-päivänä.

Siellä ruutujen takana on varmasti paljon ihmisiä, jotka ovat hypänneet mukaan ihan vasta. Siksi ajattelin koota tähän sellaisen läpileikkauksen, jonka avulla saatte käsityksen miten tähän pisteeseen on tultu.

Lähdin sairaanhoitajaopiskeluideni aikana työharjoitteluvaihtoon Tansaniaan ja pakotin mukaani opiskeluystävänikin syksyksi 2015. Siellä silmät avautuivat sille, mitä arki on kehittyvässä maassa, mitä on leikkaussalitoiminta tai synnytys Itä-Afrikassa. Enpä tiennyt uidessani Zanzibarilla delfiinien kanssa tai Kilimanjarolle kiivetessäni, että elämä saisi aivan ainutlaatuisen käänteen maailmankatsomuksessani.

Irente view point, Lushoto
Machame route

Olimme molemmat puolisoni kanssa aina toivoneet lapsia ja se tuntui luonnolliselta jo nuorena. Vietnamin häämatkalta vuodenvaihteessa 2015-2016 taisin tuoda tuliaisina uutisia seuraavaan syksyyn. Sitä en vielä Pho Quocin saarella tiennyt, kun mietin Vietnaminsodan vanhalla vankileirillä, miten elämä on ollut aivan käsittämättömän julmaa näin kauniissa paikassa.

Kaunis ja kutkuttava odotus sai käänteen kertarysäyksellä, kun sikiöseulonnat ”hälyyttivät”. Kevät 2016 oli pimein elämässäni ikinä. Saimme aika tarkkaan neljä vuotta sitten kuulla ettei meidän tiemme vanhemmiksi tule olemaan ihan tavallinen tarina ja minä mietin oliko lapsellani oikeus syntyä.

Kevään taittuessa kesäksi syöksykierteeltä helvettiin tuntunut elämä oli muuttunut. Alkuraskauden väsymyksen ja ruokahaluttomuuden sekä henkisen hulrumhein jälkeen olin täynnä kaikkivoipaisuutta.

Lähdimme raskauteni puolivälissä vielä siskoni kanssa vajaa kolmeksi viikoksi Interrailille Eurooppaan. Starttasimme Belgiasta, koska ystäväni oli EU:ssa työharjoittelussa. Pääasiassa olimme kuitenkin Irlannissa ja Iso-Britanniaa kiersimme Lontoon Mamma Mia-musikaalista Skotlannin kumpuileviin maisemiin.

Palasimme juhannukseksi Suomeen ja nautimme kotikonnuilla maalaiselämästä, pyöristyvästä vatsasta sekä uudesta perheenjäsenestämme Paavo-koirasta, joka on rodultaan chow chow.

Vauvavuosi oli rankka. Ymmärsin, että joudun tekemään töitä jo pelkästään sen eteen, että lapseni saa tukea. Näin jälkikäteen ajateltuna eniten tukea ja psykologia olisin varmasti tarvinnut minä itse. Suunnatonta iloa toi kuitenkin jokainen kehitysaskel, koska mikään niistä ei ollut itsestäänselvyys. Kehityksen eteen tehtiin töitä, kovasti. Onneksi jaksoin olla sinnikäs ja viitseliäs ja saimme heti vauvana jo puhe- ja fysioterapiaa. Päiväkuivaksi on esimerkiksi opittu varhain ja imetyskin onnistui.

Blogissa ei kuvia ole alkuajoilta kauheasti, koska ajattelin ettei kuvia esikoisesta tulisi ollenkaan lapsen omien oikeuksien suojaamiseksi. Todella pitkän harkinnan jälkeen päädyimme puolison kanssa kuitenkin ”antamaan hänen kasvonsa”. Saimme itse helpotusta raskausaikana näkemällä kuvia ja videoita lapsista, joilla on downin syndrooma. On myös yhteiskunnallisesti todella merkitystä, että erityisryhmät näkyvät ja kuuluvat. Kuvia hänestä siis näkyy harkintamme mukaan.

Pohdin täällä edelleen paljon erityislapsiarkea värittäviä asioita. Siihen kuuluu arkiruoka, kehittävät puuhat, pienet nikkaroinnit, retket lähelle ja matkat kauemmaskin, pääasiassa kuitenkin liikutaan kotimaassa. Puhun paljon myös vaikeista yhteiskunnallisista asioista, mutta vastapainona haluan jakaa meidän pirskahtelevaa ja sekoiluntäyteistä arkeamme.

Linssikeitto, joka ei petä koskaan
Uimisen iloja ja vinkkejä altaaseen

Meidän jengiin on liittynyt syksyllä 2019 ihana keskimmäinen, vaikka mietinkin onko meillä voimia toiseen lapseen.

Kirjoitin kuopuksen ajalta myös raskauspäiväkirjaa sekä mietin erityistä sisaruutta. Olen samaan aikaan onnellisempi ja väsyneempi kuin koskaan ja isosisko on ottanut roolinsa erittäin suurella sydämellä.

Uusi vuosi toi tullessaan myös arkiruokareseptit, joiden tarkoitus on jakaa perheisiin ideoita kasvisruokailuun, pakastettavia jättisatsiruokia ja vaihtelua niinhin samoihin vanhoihin.

Falafelit

Tämmöstä täällä! Ihanaa jos viihdyt ja jos vaan mitään tulee mielenpäälle niin nakkaa viestillä!

Huomenna siis eriparisukat jalkaan ja baanalle! Muistakaa jakaa kuvianne somessa! Käyttäkää häshtägejä #wdsd2020, #213päivä, #sukatrokkaa, #rockasockorna, #lotsofsocks. Tägätkää myös @elamanmittaisellamatkalla, niin pääsen ihastelemaan teidän sukkakuvianne!

Rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille. Yritetään pitää toinen toisistamme hyvää huolta!

Miltä tuntuu olla kahden lapsen äiti?

Kahden lapsen äitinä oleminen tuntuu erilaiselta. Jopa vähän suurperheelliseltä, vaikka oikeita suurperheitä taitaa naurattaa. Ihanalta. Vaikealta. Tasapainoilulta riittävyyden ja riittämättömyyden kanssa. Kirveleviltä silmiltä. Pakahduttavalta onnelta ja kohtuuttomalta huolelta kannettavaksi.

Mietin missä on oma aika ja miten muistan tämän ohimenevän vaiheen aikana kuka minä olen ja miksi tämä hetki monesti muistetaan sinä elämän parhaimpana aikana. Miten pitää huolta paristuhteesta, joka kaiken tämän keskellä on vähintään yhtä tärkeää kuin perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen luominen lapsiini. Miksi yhtä tärkeää? Jos perheemme menisi rikki tai parisuhteemme ei voisi hyvin, se vaikuttaisi meidän yhteen puhaltamisen voimaan. Yhdessä olemme niin paljon enemmän.

Vauva-aika oli erilaista esikoisen kanssa monestakin syystä. Meillä oli puolison kanssa molemmilla opiskelut kesken. Toimeentulo oli paljon niukempi ja piti tehdä paljon valintoja esimerkiksi hankintojen suhteen. Asuimme toisella laidalla Suomea perheistämme ja suurimmasta osasta läheisistä ystävistämme. Minulla ei ollut entuudestaan ystäviä, joilla olisi ollut vauvoja tai samanlaista elämäntilannetta.

Kävimme esikoisen kanssa vauvauinnissa, muskarissa ja muutamasti vauvakahviloissa. Missään en oikein kuitenkaan osannut rentoutua, näin jälkeen päin ajattelen. Mietin aina näkeekö ihmiset, että hänellä on downin syndrooma, kun itse en piirteitä osaannut lapsestani löytää. Mietin tarvitseeko minun selittää tai kertoa downin oireyhtymästä muille mammapiireissä.

Aistin todella paljon ympäristöä ihmisten katseita ja se oli rankkaa. Siksi ne vauvakahvilat taisi vähemmälle jäädäkin. Kaikki oli niin uutta, olin niin herkillä uudesta identiteetistäni ja vaikka koinkin olevani varma, olin silti epävarma. Nyt sen ymmärrän.

Nyt kuopuksen aikaan meidän lähellä asuu kaksi ystävääni jo kymmenen vuoden takaa. Meillä on syntyneet vauvat viiden ja kuuden viikon välein. Näemme lähes viikottain. Pääsemme jakamaan ajatuksia ja kokemuksia poikavauvojen äitiydestä ja toivottavasti välillä myös ihan muista jutuista. Ihanaa.

Näen ja juttelen tuntemattomien äitien kanssa neuvoloissa ja siellä ja täällä. Se on virkistävää, mutta edelleenkään vauvakahvilat eivät huuda nimeäni. Minulla on niin paljon puuhaa tulevien suunnitelmien kanssa ja käytän pienet vapaahetket mielummin niiden eteenpäin viemiseksi.

Eniten pelkäsin etten voisi rakastaa toista lastani niin paljon kuin esikoista. Toiset ovat kertoneet siteen erityislapseen tai -lapsiin olevan erilainen kuin muiden sisarusten kanssa. Siteeni erityiseen esikoiseen on todella vahva ja rajaton ja pelkäsin ihan todella ettei rakkauteni voisi lisääntyä enempää tai kenellekään muulle. En osaa tästä vielä sen syvempää analyysiani antaa, mutta rakkautta on riittänyt molemmille. Onko yhtä paljon, ei kai sellaista voi mitata kuin onnellisten lasten silmillä. Ja sellaisilta ne omiin silmiini näyttävät.

Tunneside on totta kai lasten välillä erilainen ja vaihtelee päivittäin. Kuopuksen kanssa me opettelemme tuntemaan toisiamme ja rakennamme suhdettamme. Viikko viikolta saan hänestä ja itsestäni enemmän irti. Löydän meidän omat juttumme. Ensimmäisten kuukausien nukkumattomuuden ja huutamisen äärellä olen myös miettinyt miksi meillä on toinen lapsi.

Välillä on ihanaa olla vain esikoisen kanssa. Ymmärrän häntä ja hänen tarpeitaan paremmin, hän jaksaa touhuta ja hänen kanssaan voi jutella jo järkeviäkin. Hän on vähintään yhtä hauska kuin äitinsä. Yhden lapsen kanssa elämä tuntuu nyt luvattoman helpolta. Mutta ei se ollut helppoa yhdenkään lapsen kanssa aikanaan. Silloin kaikki oli uutta, google ja keskustelupalstat luettiin alusta loppuun ja lopusta alkuun.

Vannoin etten toisen lapsen kohdalla stressaisi sitä, miksi vauva ei nuku tai miksi hän nukkuu niin pitkään. Hermoilukäyrä toki on kokenut inflaation, mutta kun kuukausien huutamisen jälkeen lapsi nukkuu kolme tuntia yhtä soittoa, olen varma ettei kaikki voi olla hyvin.

Olen tietoisesti pyrkinyt tekemään arjestamme kiireettömän. Ainakin toivon välittäväni lapsilleni sen tunteen, että meillä on aikaa tutkia kakkapökälettä tienposkessa, kiukutella eteisessä uhmat ja epäonnistumiset kohdaten. Kun kuopus lähtee liikkeelle ollaankin taas uuden ja jännän äärellä. Miten handlata kaksi eri suuntiin kirmaavaa mukeloa samaan aikaan? Tiedän hyvin selvinneitä eläviä esimerkkejä, joten eloonjäämismahdollisuudet löytynee meiltäkin.

Ylitseni on pyyhkäissyt viime aikoina ylpeys ja onnentulva, kun olen tarkoituksella yrittänyt jättäytyä sivualalle katsomaan miten lapset tutustuvat toisiinsa. Esikoinen tutkii pikkuveljeään tarkalla silmällä, hukuttaa hänet märkiin suukkoihin, painaa pehmeän poskensa veljen pehmeitä hiuksia vasten. Pikkuveljen itkiessä neiti toteaa omalla koko ajan harjaantuvalla puheellaan: ”Ei hätää vauva” tai ”Tutti suuhun”. Päiväkodissa hänen ryhtinsä suoristuu jos mahdollista kaksinkertaiseksi, kun hän esittelee veljeään muille.

Välillä menon ja melsekeen keskellä käydään taputtelemassa välillä enemmän ja vähemmän kovalla kädellä. Pikkuveljen pienen pieneen kämmenselkään on myös piirtyneet kaksi kertaa esikoisen hampaiden jäljet. Niissä hetkissä olen yrittänyt tyynnyttää pikkuveljeä viemättä häntä kuitenkaan toisaalle neidistä. Olen yrittänyt samalla sanoittaa miten surulliseksi neiti itse tai veli tulee puremisesta tai lyömisestä.

Tällä hetkellä neidin kanssa voi keskustella jo tunteista sanoin ja viittomin. Mikä on oikein ja mikä väärin. Monimutkaisia ja pitkiä selityksiä pyrin kuitenkin edelleen välttämään. Kun hän ei vielä ymmärtänyt tunteita sanoina ja viittomina, ohjasin esimerkiksi silittämään jos oli lyönyt kaveriaan. Satunnaiset pahat pöllöilyt ohitin ja vahvistin postitiivista toimintaa. Jos taas toisinaan härvääminen oli toistuvaa, kielsin jyrkästi ja ohjasin muuhun toimintaan tai huomion muualle. En ole koskaan kehunut turhaa, mutta ihan pienistäkin onnistumisista heti ja vuolaasti.

Sitten on ne pienet hetket. Esimerkiksi kun esikoinen hakeutuu ihan kiinni pikkuveljeensä ja paijailee häntä niin hellästi kuin suinkin osaa ja pystyy. Tai kun hän viittoo ja kertoo, että on itse tai vauva on iloinen. Niinä hetkinä väsyneen äidin sielu kehrää. Vaivannäkö kantaa hedelmää.

Läsnä on pyyteetön rakkaus, sanaton läsnäolo ja läheisyys. Onni toisen olemassaolosta ja siitä, että on siinä. Muuta ei tarvita.

Sen kun aina muistaisin kahden lapsen äitinä. Että usein minä riitän, kunhan olen. Ja parhaat kikatukset sekä märimmät pusut lapsilta saa lattialla tai sängyssä heidän kanssaan ollessaan kylkikyljessä. Ihan vain olemalla. Se on itselleni opettelun paikka, mutta nyt maailma on järjestänyt meille kaikille tilaisuuden oppia. Itsestä, perheestä, pysähtymisestä. Millä oikeasti on merkitystä.

Tuo lapsihan näyttää sinulta

Ikäviä ja negatiivisia kommentteja liittyen esikoisneidin downin oireyhtymään tai hänen ulkonäköönsä en ole onnekseni joutunut setvimään muistaakseni ollenkaan. Tulee kuitenkin hetkiä, kun aidosti hölmistyn ja mietin, että mitä ihmettä juuri kuulin ja miten minä reagoin tähän tilanteeseen. Tiedän ettei kukaan ole halunnut loukata tahallaan ja siksi kirjoitan näistä. Jotta heräisimme (itseni mukaan lukien) ajattelemaan leppoisia letkautuksiamme.

Olen kuullut, että minusta monesti ajatellaan, että olen todella sanavalmis ekstrovertti ja minulla on mielipide joka asiaan. Ehkä, mutta on myös tilanteita, jossa hämmennyn kommentteja ja jään miettimään niiden syvintä olemusta pitkäksi aikaa jälkikäteen.

Vauvavuotena saimme kommentointia taapero- ja leikki-ikäisiltä lapsilta neidin ulkonäöstä. Neidin ollessa vauva vieraat lapset toisinaan kysyivät miksi hänen kielensä on ulkona. Lapset ihmettelivät aidosti. Ajattelivat varmaan, että onpas huonot käytöstavat tuolla vauvalla.

En oikein osannut vastata niissä hetkessä koskaan mitään. Vanhemmat sen sijaan osasivat onneksi hienosti sanoittaa lapsilleen näissä tilanteissa. Esimerkkinä yksi äiti sanoi vauvan harjoittelevan tunnustelemaan maailmaa kielen kanssa ja että sinullakin on ollut vauvana kieli ulkona. Ei tietysti samalla tavalla, mutta siitä ehkä heidän keskustelunsa syvenee joskus myöhemmin.

Esikoisella on ollut paljon haastetta suun motoriikan kanssa kasvojen alueen heikomman lihasjäntevyyden vuoksi. Matalan lihasjäntevyyden vuoksi hän ei jaksa pitää suuta kiinni ja kieli pyrkii helposti ulos suusta. Kielihän on poikkijuovaisista lihaksista muodostunut elin ja kyllä se matala jäntevyys näkyy kielessäkin ihan niin kuin kaikkialla muuallakin kehossa.

Olemme tehneet kasvojen alueen eteen neidin kanssa paljon töitä. Myös muu kehonhallinan kehittyminen on myös vaikuttanut kasvojen alueeseen ja nyttemin kieli pysyy paljon paremmin suussa, vaikka on kausia kun se on enemmän ulkona, kuten väsyneenä tai kun hän keskittyy johonkin toimintaan.

Aikuisilta ihmisiltä saan kuulla välillä heidän ahaa-elämyksestä, että esikoisessa on näköäni. Eikä kyse ole siitä, että ihmettelijät ovat miettineet näyttääkö tämä nyt isältä vai äidiltä. Heillä ihan aito ihmetys siitä, että vammaisella lapsella on oma geeniperimänsä ja se näkyy myös ulospäin. Ihan kuin se olisi ihme tai jotenkin epätavallista, että hänestä löytyy samanlaisia kasvonpiirteitä kuin minusta.

Minua on huvittanut, mutta olen tullut myös surulliseksi. Näkeekö nämä ihmiset vain diagnoosin eikä lastani? Downin syndroomaan toki kuuluu usein vahvat ominaispiirteet. Pienet ja pyöreät mantelinmuotoiset silmät sekä pikkiriikkinen nenä. Kyllä lapseni on kaikkea tätä, mutta ennen kaikkea hän on yksilö, joka on jonkinsortin miksaus minua ja puolisoani.

Olen hätkähtänyt katsoessani kuvia kuopuksesta. Hänessa on niin paljon samaa näköä kuin esikoisessakin, vaikka veli ei samaa kromosomimäärää ole saanutkaan. Selaillessa omia vauvakuvia näen niissä paljonkin esikoistani ja ilmielävää lastani ihmetellessä kasvonpiirteiden läpi näen vieläkin enemmän itseäni. Ei epäilystäkään kenen tyttöjä tämä on.

Ehkä tässä kaikessa kuitenkin on pohjimmiltaan kyse ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Siitä ettei ole tottunut katsomaan vammaisia ihmisiä ihmisinä. Yksilöinä. Ehkä se on sitä, jota myös vielä kaksikymppinen Päivikin ajatteli ennen elämän mullistumista Afrikan vaihdossaan. Kuvitteli ettei pystyisi erottamaan afrikkalaisia toinen toisistaan ja aasialaiset ovat yksi homogeeninen massa.

Ulkonäkö määrittää meitä valtavasti ja siitä mitä ajattelemme toisistamme. Tässä kohtaa otan taas esiin rakkauteni ihmisten tuijottamiseen. Suosittelen lämpimästi harjoittelemaan ihmisten katselua avoimin mielin. Ensivaikutelman lisäksi jää pohtimaan hetkeksi. Mitä muuta näet?

Elämäni sirkuspellenä

Joulupuu on rakennettu-laulu pyörähtää kymmenennen kerran käyntiin kotiin pääsemiseksi. Helmikuussa.

Seinissä raikaa suurieleinen ihmettely kuinka hitsin taitava 3-vuotias on, kun saa auttavasti puettua itse. Ylisanojen vuodatusta ei koko via dolorosan aikana saa keskeyttää, muuten haalari on silmänräpäyksessä taas lähtöpisteessää mytyssä lattialla.

Jukeboksi nimeltä äiti tai isä suoltaa tauotta uutta sisältöä hampaiden pesun lomassa. Ai vielä yksi joululaulu. Ja nyt välillä Piippolan vaari. Ja kyllähän me nyt vielä Lounatuulen laulukin lurautetaan. Isän pravuuri sen sijaan on Musta kana, jota neiti toivoo vain isältä.

Arki saa repeämiä. Tutkimuksia ja lääkärikäyntejä, sairastumisia toisensa perään, uusia vaiheita ja pitkien lomien jälkeistä tahmaisuutta. Rutiinit ovat lapsille tärkeitä, erityislapsille ne ovat usein vieläkin tärkeämpiä ja muutokset aiheuttavat lapsen toiminnanohjaukselle erityisesti haastetta. Välillä asiat hoituvat hämmentävän helposti ja vääntämättä, usein kuitenkin siihen maaliin päästään tietoisilla valinnoilla ja toiminnalla.

Vertaisäidin kysellessä miten saisi hampaidenpesun luonnistumaan edes jotenkuten ja lapsen suun auki ilman sorkkarautaa ja höyläpenkkiin kiinnitystä hihittelin taas meidän kasvatusmetodioitamme. Lauluja, hassuttelua, uusia lauluja, keksittyjä lauluja, laskeutumista lapsen maailmaan. Joka päivä, aika monessa hetkessä ja siirtymisessä. Aika usein se vaatii hullua heittäytymistä ja sirkuspellen henkseleiden paukuttelua.

Mallittaminen on yksi tärkeimmistä oivalliksistani vanhempana. Yksi iso esimerkki siitä on suihkussa käynti. Vaikka uimisesta, kylpemisestä ja saunomisesta neiti tykkää, suihku on ollut melko ikävää puuhaa kaikille osapuolille. Tiedän ettemme ole ainoa kotitalous. Kirjoitin suihkuhommista jo aiemmin ja miten se on nykyään jopa ihan mukavaa puuhaa. Ainakin yleensä.

Jos laulamisesta ei nauti, jatkuva sirkustelu vaatii itsessään valtavia ponnisteluja ja väsymys on ottamassa arjessa niskalenkkiä, ei tämä laji nimeltä erityisvanhemmuus todellakaan helppoa ole. Se voi toisilta vaatia muuttumista siksi jota ei ole ollut. Onko muutos aina pahasta onkin eri asia. Itse tykkään hassuttelusta, mutta kyllä sitä itsekin siihen toisinaan väsyy. Joskus sitä haluaisi olla ihan vaan, jutella normaalisti ja siirtyä tilanteesta tilanteeseen ilman ohjelmanumeroita. Olla väsynyt viikosta tai koko alkuvuodesta. Ilman sirkustemppuja.

Olen kokenut, että sujuvamman arjen, vähenevän pokkuroinnin ja lapsen ymmärtämisen vuoksi olen sen valmis tekemään. Minä hitto vie laulan vaikka sata kertaa sen Joulupuu on rakennettu vielä juhannuksenakin, jos se saa lapseni kävelemään päiväkodista kotiin. Minä otan vastaan ne muiden vastaantulijoiden huvittuneet ja kummeksuvat katseet. Minä odotan ylimääräisen puoli minuuttia äkkipikaisesta luonteestani huolimatta, jotta lapsi saa yrittää, eikä hokeminen saa pieniä aivoja solmuun ja palauta häntä aina uudelleen lähtöruutuun.

Minä kyykistyn, viiton ja sanoitan. Ilmehdin ja elehdin normaalia voimakkaammin. Käyn läpi sadannen kerran ensin-sitten-keskustelun. Joka ilta.

”Se on leijonan osa”.

Tämä teksti on omistettu jonglöörääville sielunsiskoille ja -veljille. Mitä siitä sitten, vaikka elämä on yhtä sirkusta ja apinalaumasi myös näkyy ja kuuluu? Tehdään siitä maailmankuulu. Tai ainakin kylänkuulu. Vielä jonakin päivänä voimme paukutella niitä pellen henkseleitämme ja taputtaa itseämme olalle. Olemme omalta osaltamme rikkomassa lasikattoja ja rakentamassa sekä raivaamassa lapsillemme hyväksyvämpää yhteiskuntaa.

Vuoden 2019 luetuimmat postaukset

Koska sinne ruutujen taakse on soljunut aina vain enemmän silmäpareja (joista kaikista olen superkiitollinen), jaan vielä viime vuodelta blogin luetuimmat postaukset, vaikka ei uuden vuoden taite olekaan. Nämä tekstit eivät vanhene.

Mitä haluaisin sanoa vanhemmille, jotka odottavat kehitysvammaista lasta?

Otsikko kiteyttää jo kaiken tarpeellisen. Mitä enemmän vuosia kirjoittamisen kanssa on takana, alkaa hävetä vähän niitä vanhoja tekstejään ja huomaa miten paljon on kehittynyt kirjoittamisessa. Tästä tekstistä en edelleenkään kuitenkaan muuttaisi mitään. Tämä on myös itselleni yksi tärkeimmistä kirjoituksistani

Miten saimme tietää down-diagnoosista?

Asia ei ole vanhentunut, näin se meni. Mutta nykyisin esimerkiksi NIPT-testi eli non-invasive prenatal test ei lähdekään ulkomaille, vaan sikiön kromosomit pystytään analysoimaan Suomessa. NIPT-testissä pystytään siis seulomaan yleisimpiä kromosomihäiriöitä eli 13- 18- ja 21-trisomioita sekä määrittelemään sukupuoli.

Oliko sinulla oikeus syntyä?

Pohdin tekstissä syitä siihen, miksi tyttäreni näki päivänvalon enkä päätynyt keskeyttämään raskautta. Tämä on myös yksi kipeimmistä, mutta tärkeimmistä teksteistäni. Olen iloinen, että luette sitä edelleen, vaikka aihe onkin syvä ja yhteiskunnallisesti vaikea.

Raskausviikko 8

Yllätyksekseni raskausviikko 8 on noussut todella luetuksi. Teksti, jossa vietämme mieheni kanssa ensimmäistä perhehoitovapaata ja olen flunssan kaatama ja kuolemanväsynyt. Kirjoitin kuopuksesta raskauspäiväkirjaa jokaiselta viikolta. Raskauspäiväkirja löytyy kokonaisuudessaan täältä.

1 3 4 5 6 7 18