Tänä äitienpäivänä toivon vain olevani pian terve, jotta jaksan nauttia elämästä ja siitä etuoikeudesta, että saan olla äiti ainutlaatuiselle pikkutyttärelleni. Minua on mystisesti vaivannut alkuvuodesta asti jatkunut yskä ja limaisuus. Nyt se on äitynyt siihen pisteeseen etten saa nukutuksi ja edellisyönä jouduin lähtemään päivystykseen avaamaan keuhkoputkiani.
Ei ole hoitajan helppo olla itse sairas. Sen sijaan helppo on taas tajuta, miten vaikeaa voi potilaan olla saada itseään kuuluviin ja apua ja oikeaa hoitoa. Muiden etua on oppinut ajamaan, omiensa ajamisessa on vielä parantamisen varaa. Nyt minulle on noussut huoli itsestäni, koska en pysty pitämään huolta rakkaimmistani. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se on saanut viime viikkoina monet itkut aikaan.
Koska minusta ei ole ollut kirjoittamaan, uskon että äitienpäivänä 2019 kuvat riittävät kertomaan tunteidentäyteisistä vuosistani.
Leikkauksen jälkeen ensi kertoja sylissäEnsiminuutit kotonaMaitohumala 1,5kkValkmusan kansallispuisto neidin ollessa 1,5kk (v. 2016)1kk2kk ristiäisten tienoillaEnsimmäinen joulu 22.12.20167kk5kk, ensimmäinen kerta vauvauinnissa7kk takissa, jota äitini on käyttänyt minun olessa saman ikäinen. 6kk7kk9kk11kk, Suomenlinna1v.11,5kk Haminassa, pikkusisko kylässä11,5kk HaminassaEnsimmäiset pyöräilyt 1v.Haavatyrän korjaus 1v. Lastenklinikalla1,5v. väsytystaistelu ja koti tiptop1v 7kk 1v 8 kk, Hop LopAsuntomessuilla Mikkelissä 2017Äitienpäivä 2018 Sopeutumisvalmennuskurssi Rokualla heinäkuussa 20181v 11kk, Kesä ja Kuusamon hyttyset
”Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista mitä vain me kaksi osasimme yhdessä leikkiä”, kirjoittaa Ninka Reittu kirjassaan Sinä olet superrakas. Ja niin me teemme.
Tänä äitienpäivänä Pauligin markkinointiosasto on osannut todella vedota tunteisiin, kun tuuttasi ulos perinteisen äitienpäivän Juhla Mokka-mainoksen ja kahvipaketin äitienpäivä-kuosilla. Siihen Anna Puu on runoillut: ”Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa, Äiti”.
Ensimmäinen äitienpäiväni ja toinen äitienpäiväni aatoksiani voi lukea linkeistä. Näiden siivittämänä toivon hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja niille, jotka saavat juhlia äitiä. Voimia niille, joille tämä päivä on liian raskas <3
Olen ”aika” innoissani. Tarkoituksena on jo pitkään ollut luoda teille helppokäyttöisempi kanava, jolta löytäisitte helposti juuri teitä kiinnostat jutut ja pääsisitte helposti seuraamaan meininkejämme. Sivuilla on tosi paljon uudistuksia. Kerron niistä kaikkein oleellisimmista.
Nyt on olemassa yläpalkki, johon on kategorioitu elämän eri osa-alueita, jotka toivottavasti osaltaan helpottavat tiettyjen juttujen löydettävyyttä. Puuttuko sieltä mielestäsi joku tietty kategoria?
Yläpalkista löytyy myös osio Minusta, josta löytyy kuka sorvin ääressä heiluu. Oliko jotain yllättävää tai uutta, jota et vielä minusta tiennyt?
Sivun oikeaan laitaan on tullut Luetuimmat- ja Arkistojen helmet-osio. Luetuimmissa löytyy helposti vuosien varrella eniten luetut jutut ja Arkistojen helmiin olen koonnut turuilla ja toreilla puheenaiheeksi nousseita asioita, omia lempilapsia ja juttuja joiden en halua unhoittuvan. Mobiiliversiossa nämä osiot tulevan sivun loppuun näkyviin.
Facebookin ja Instagramin puolelle pääsee myös tätä nykyä iisimmin siirtymään. Mobiiliversiosta ne löytyvät ja kategoriavalikon loppupäästä sekä sivujen alalaidasta (Instagram ei tällä hetkellä löydy sieltä). Täysversiossa sometäpät löytyvät ylävalikkoriviltä.
Pientä viilaamista löytyy varsinkin mobiiliversiosta, mutta tämä elää myöskin elämäänsä ja kehittyy meidän mukana. Pieniä synnytyskipuja on niin kuin kuuluu, mutta ei anneta sen haitata menoa. Teksteissa vilisevät linkit ohjautuvat vielä suurimmalti osin vanhan blogipohjan puolelle, asia korjataan mahdollisimman pian. Pahoittelut siitä.
Mitä tuumitte? Antakaa palaa ja antakaa palautetta. Mikä toimii ja mikä voisi pelittää vielä paremmin?
Kirjoitin vielä 2017 ettei esikoisesta tulla näkemään täällä kasvokuvia. Miksi nyt sitten on alkanut tasaiseen tahtiin ripsumaan kuvia sieltä sun täältä ja kuvissa pääasiassa nimenomaa lapseni koko komeudessan. Päätös on ollut vaikea ja olemme sitä vatkanneet puolisoni kanssa eteen ja taakse.
Kaiken lähtökohtana perheessämme on lapsemme hyvinvointi, jota olemme miettineet kuvien, tekstien ja videoidenkin osalta. Aluksi minulle oli erityisen tärkeää ettei kuvia lapsesta laiteta ollenkaan tai ainakaan kasvokuvia. Sitä arvoa on myös perhepiirissäni pidetty tärkeänä eikä muidenkaan lapsien kuvia ole jaettu somekanavissa. Olen saanut kritiikkiä ihan lähimmiltäkin ihmisiltä päätöksestäni alkaa jakaa kuvia. Ja hyvä niin. Se tarkoittaa vain sitä, että lähimmäisiäni halutaan suojella.
Kanavoideni tarkoitus on alusta asti ollut lisätä tietoutta downin synroomasta, lieventää ennakkoluuloja ja kaventaa kuilua kehitysvammaisuuden ja ”normaaliuden” välillä. Mietimme kumpaa lapsemme arvostaisi aikuisena enemmän: Anonyymiyden ylläpitämistä ja kasvottomuuden suojaamisesta vai hänen oikeuksiensa ja parempien mahdollisuuksiensa ajamista. On myös taiteilua, millaisista asioista on soveliasta kirjoittaa, kun joka tapauksessa yksityisyydensuoja kärsii. Mutta toisaalta, jos joku saa vertaistukea ja apua murheisiinsa, ammattilaiset saavat lisää ymmärrystä tiedon ja taidon rinnalle, kuka häviää? Se jää nähtäväksi, mutta tällä tiellä olemme.
Muistan, kuinka itse halusin down diagnoosin varmistuttua nähdä miltä downihmiset näyttävät ja etenkin videot olivat itselleni todella tärkeitä. Tarjolla oli materiaalia vähän, mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Koen minulla olevan velvollisuus antaa sitä hyvää eteen päin. Entistä suurempi osa downraskauksista päättyy aborttiin (etenkin Tanskasssa ja Islannissa) ja yksi suuri syy siihen uskon olevan meidän vieraantumisessa downeista ja muista kehitysvammaisista. Jos blogini saa yhdenkin ihmisen näkemään kehitysvammaisuuden uhkan sijasta mahdollisuutena tai joku epätietoisuuden myllerryksessä oleva vanhempi saa vahvistuksen valinnalleen (oli se sitten valinta pitää tai luopua lapsesta), sadat tunnit työtä eivät ole menneet hukkaan.
Meistä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa entistä enemmän eikä asiamme ole alkuunkaan loppuneet. Olisi hirveän hankala kertoa elämästä jossei se elämä saisi näkyä. Itse päätähti. Se tuo teille lukijoille meidän perheen sielun paremmin esiin ja toivottavasti antaa elämänmakuisia paloja. Sellaisia paloja, jonka avulla ihmiset näkisivät miten erityisen tavallista arkea me elämme. Saatan katua tätä päätöstäni vuosikymmenien päästä, lapseni teini-iän kynnyksellä tai jos kuvia päätyisi epämiellyttäviin asiayhteyksiin. Elämässä on kuitenkin tehtävä päätöksiä sen hetkisen riskienarviointianalyysinsa perusteella.
Ettäpä näillä mennään. Ja mitähän mieltä te olette siitä? Erityisen arvokasta olisi kuulla, mitä te haluatte meiltä kuulla tai nähdä? Mikä teitä kiinnostaa tai mistä haluatte tietää lisää? Hyvässä hengessä annettu rakentava palautekin on erittäin tervetullutta.
Innostunein ja inspiroitunein terveisin täältä ruudun toiselta puolelta
Viime kesänä hiekkalaatikkoleikeissä ja liukumäkeen kiivetessä teki pahaa, kun lapsen kengät eivät joustaneet jalan liikkeiden mukaan. Kontatessa kengänpohja ei antanut periksi. Halusin, että kengät mukautuu lapsen perässä, en toisin päin. Aloin miettiä millaiset kengät olisivat hyvät lapselle. Ja erityisesti: Millaiset kengät ovat hyvät erityislapselle?
Korostan heti alkuun etten ole jalkojen asiantuntija enkä ymmärrä niiden monimutkaisesta rakenteesta paljoakaan. Mikäli lapsen jalan asento tai sopivat jalkineet mietityttää todenteolla, suosittelen kääntymään jalkaterapeutin tai podologin (jalkaterapiaan erikoistunut lääkäri) puoleen.
Lapsilla, joilla on matalaa lihasjäntevyyttä eli hypotoniaa usein suositellaan tuettuja kenkiä. Joissakin tilanteissa tuki saattaa olla perusteltua esimerkiksi synnynnäisten poikkeavuuksien vuoksi tai ”oikean asennon” hahmottamisessa kun tunto on alentunut. Yleisesti kuitenkin mitä enemmän jalka on tuettu, sitä vähemmän jalkojen lihakset joutuvat tekemään töitä. Miksi siis yrittäisin vähentää lihasten aktiivisuutta lapsella, jolla on jo lähtökohtaisesti matalampi lihasjäntevyys? Mietitäänpä vaikka korsettia. Se puetaan, jotta ruoto saadaan pysymään tikkusuorassa halutussa asennossa. Mitä tapahtuu, kun illalla juhlien pätteeksi korsetti riisutaan? Koko komeus leviää.
Matalamman lihasjäntevyyden omaavilla on usein luonnostaan matala jalan pitkittäisholvi. Oman arvioni mukaan meidänkin naperon pitkittäisholvi on matala, eli ns. lättä- tai lattajalka. Lättäjalka voi olla synnynnäinen ominaisuus tai kehittyä iän myötä. Lättäjalkaa usein tuetaan pohjallisella, jossa on tehty ikään kuin korotus, jotta jalkaholvia saataisiin kohoamaan. Tällaisia pohjallisia käytetään melko paljon edelleen (myös lapsilla), mutta niillä ei ole pystytty osoittamaan tutkitusti näyttöä lättäjalan ”paranemisesta”. Miksi siis korjata mekaanisesti jalan asentoa jos se ei aiheuta mitään vaivaa?
Paljain jaloin liikkuminen olisi meille se luonnollisin tapa liikkua, mutta suurimman osan vuodesta sääolosuhteemme asettavat sille melko tiukat raamit. Mitä sitten, kun paljain jaloin ei voi kulkea? Lähdin selvittelemään millainen olisi hyvä kenkä lapselle. Tutkimuksieni perusteella lapsella hyvä kenkä tarkoittaa ohutpohjaista (<4 mm paksua) kenkää, jossa pieni kasvava jalka pääsee elämään ja liikkumaan vapaasti. Lasten kengissä ei saa olla korkoa, jotta jalkaterän ja lantion asento pysyy luonnollisena. Kengänpohjan tulee olla päkiästä taipuisa ja sen täytyy olla kiertolöysä. Tällainen kenkä on kevytjalkine tai paljasjalkakenkä.
Paljasjalkakengillä kävellessään lapsi tuntee maan ja sen muodot jalkojensa alla. Sen johdosta jalkojen lihakset aktivoituvat jalkapohjan pienimmistä lihaksista alkaen ja kehittävät lapsen tasapainoa. Tärkeää paljasjalkakenkien käyttöönotossa on totutella pikku hiljaa. Paljon yleistietoa paljasjalkakengistä löytää suomeksi paljasjalkakengät.net-sivustolta. Siellä on myös listattu mitä haittoja paljasjalkakenkäilystä voi olla. Yhteenvetona kerrottakoon ettei ole tarpeeksi luotettavia tutkimuksia vertailemaan ”tavallisten” lenkkareiden ja paljasjalkakenkien aiheuttamia haittoja toisiinsa.
Lähdin tutustumaan paljasjalkakenkätarjontaan. Tärkeysjärjestyksen kärjessä oli hyvät (laadukkaat ja terveelliset) kengät. Kaiken tämän hyvän lisäksi toiveissa oli vielä silmääkin miellyttävät kengät. Tarjontaa löytyy paljon, vaikkakin lapsille vähän suppeammin kuin aikuisille. Pitkän surffailun jälkeen ihastuin brittiläinen kenkäbändiin Vivobarefooteihin. Kenkää maahantuo kolmen suomalaismiehen Vivokauppa, joka lähti tekemään kanssani yhteistyötä. Vivokauppa on syntynyt rakkaudesta paljasjalkakenkiin ja heidän missionsa on levittää tätä terveellisten kenkien evankeliumia.
Vivokaupan kanssa asoiminen on ollut sujuvaa ja nopeaa ihan alusta loppuun. Heihin saa supernopeasti yhteyden, mikäli paljaskengistä tulee kysyttävää. Nettisivujen alalaidassa on suora täppä Vivokaupan WhatsAppiin. Mietimme esimerkiksi Jounin – yhden omistajista – kanssa yhdessä sopivaa kokoa naperolle. Jalan koko on tällä hetkellä muutaman millin yli 13 cm ja kokotaulukon mukaan 21 olisi riittänyt. Meillä muut kengät ovat kuitenkin jo 22 ja 23 kokoisia, joten päätimme lähteä kuitekin kokeilemaan 23. Nappivalinta.
Nämä kengät olivat Rakkautta ensi hetkestä alkaen. Suurin ongelma kenkien hankinnassa hypotonisen lapsen kanssa on ihan ensikengistä asti ollut huonosti aukeava suuaukko. Pelko siitä osoittaako varpaat lestissään sinne päinkään on läsnä aina kenkiä jalkaan laitettaessa. Nyt meillä osataan jo ilmaista jos kenkä ei tunnu hyvältä jalassa, mutta silloin kun jalka oli vieläkin pehmeämpi ja mielipiteen tulkitseminen oli hankalaa. Kengän tarvitsee aueta tarpeeksi. Ja Mini Primus tekee sen, niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy. Kengät ovat ihan liian nopeat pukea ja ulos lähteminen tuntuu vähän liiankin helpolta. Tarra on jämäkkä, mutta uskon nämä olevan ensimmäiset kengät, jotka neiti saa itsekin jalkaansa laitettua.
Kengät ovat pumpulisen kevyet. Se on merkittävää erityisesti ensikengissä ja lasten kengissä ylipäänsä, kun kävely hakee vielä askelmerkkejään. Kenkä pysyy tukevasti paikallaan ennakkoluuloistani huolimatta eikä hölsky. Värejä mallista on moneen lähtöön, mutta päädyin näihin helposti yhdistettäviin ja vähiten aran värisiin vaihtoehtoihin. Mutta valitsipa minkä värin tahansa, kaikki ovat vegaanisia.
Primus bootie on ollut meidän välikausikenkien paras vaihtoehto tähän asti. Varsi ei ole huomattavan pitkä. Se antaa jalalle joustoa ja toisaalta meidän neidille on edes mahdotonta ollut saada Viking-tyyppistä pitkävartista kenkää jalkaan. Näidenkin suuaukko on paljon kapeampi verrattuna ylempään Mini primukseen. Jalka sujahtaa paikalleen ilman väkivaltaa, mutta kenkälusikan olemme ottaneet näiden ystäväksi. Vielä vuosi sitten en usko, että tämä kenkä olisi meillä jalkaan mennyt. Kengässä on yksi ainut tarra kiinnitykseen. Kenkä pysyy silti napakasti paikallaan ylemmässä kuvassa näkyvän sinisen kuminauhan ansiosta.
Päälikangas on tiiviimpää verrattuna Mini primukseen. Se vaikuttaa kuitenkin joustavalta ja hyvin hengittävältä. Kangas on vettä hylkivää, mutta sen paikaansapitävyyttä ei onneksi ole tarvinnut nyt koeponnistaa. Vuori on fleecetyyppistä ja pohjallisen saa irti. Kenkä on ollut meillä nyt muutaman viikon kovassa käytössä. Hiekat pysyy hiekkalaatikossa eikä pyri kengissä salamatkustajina sisälle.
Yllä olevasta kuvasta näkee hyvin kenkien suuaukkojen eron. Ja sen miksi Primus bootie huutaa meillä kenkälusikan perään.
Tämä villi kortti, kolmen koplan musta hevonen. Talvikäyttöönkin tarkoitettu Fulham malli. Ilmojen lämmettyä nämä kengät jäivät meillä nyt odottamaan syyskelejä ja kylmiä kesäpäiviä. Kenkä on aitoa nahkaa, joka on itselleni tärkeä elementti talvikengässä. Se on lämpimämpi ja joustavampi verrattuna synteettisiin vaihtoehtoihin. Nahka materiaalina antaa mahdollisuuksia huoltaa ja hoitaa ja vaatiikin toki sen pysyäkseen hyvässä kunnossa. Hoitamalla kenkää huolella se kestää kuitenkin aikaa ja kulutusta. Sen vuoksi liputan kengissä luonnonmateriaalien nimeen. Samasta mallista on kuitenkin kuminen versio myös herkullisissa väreissä. Kuminen Fulham on vegaaninen. Mietin niiden oivallisuutta märkiin keleihin. Ei pienet lätäköt haittaisi.
Fulham on ehdottoman tyylikäs ja sopii niin tytöille kuin pojillekin. Siinä on kiinnitysmekanismina varren toisella puolella oleva tarrakiinnitys. Pohjallinen on irrotettava ja vuori on paljon paksumpi verrattuna Primus booteihin. Miten nämä pitävät paukkupakkasille pienet helposti jäätyvät varpaat lämpimänä ja kuinka villasukat sujahtavat joukkoon jää selvitettäväksi syksyyn.
Lasten kenkien ostaminen verkkokaupan kautta asettaa omat haasteensa ja mahdollisesta palautuksesta johtuvista kuluista asiakas joutuu vastaamaan Vivokaupassa itse. Se on kyllä harmi, koska aina ei mene ykkösellä maaliin. Vivokauppiaiden kanssa kuitenkin kannattaa yhdessä miettiä kokoa etukäteen, jotta edestakaisin postittamista olisi mahdollisimman vähän. Luontokin kiittää. Jos kenkien tilaaminen summamutikassa tuntuu työläältä tai riskialttiilta, Lahden ja Helsingin lähellä asustelevien kannattaa lompsia testailemaan kenkiä kivijalkaliikkeeseen.
Ensi vuoteen mennessä Vivolla on tavoitteena käyttää 90 prosentissa tuotteitaan kestävän kehityksen mukaisia materiaaleja. Vivobarefootilla on vegaanisia kenkävaihtoehtoja myös lapsille. Osa niihin käytetystä materiaalista on peräsin muovipulloista. Meidän testissä olevat Mini Primus Kidsit ovat esimerkiksi vegaaniset.
En tiedä millaisia tuloksia meillä kenkien kanssa saadaan. Ovatko ne ojasta allikkoon vai onkohan lapsella entistä vahvemmat jalkojen pienet lihakset ja koordinaatiokyky. Vanhempana sitä täytyy tarpoa tiedon tulvassa ja tutkittuaan asioita tehdä omat johtopäätöksensä mikä on paras vaihtoehto. Niin kuin nyt kenkien osalta. Paljasjalkakengät ovat nyt toivotettu lämpimästi perheeseemme tervetulleiksi ja ihmettelemme mitä ne tuovat meille tullessaan. Palaan syksyllä mukanani kasa retkiä ja kokemuksia rikkaampana kertomaan kuinka meidän Vivokenkien käyttäjä on kengät ottanut omaksensa.
Viime hetken tietona Vivokaupalta, että kesäkenkiä viedään käsistä kovaa vauhtia. Mikäli mielii omat Vivot saada vielä kesään, suosittelen menemään kipin kapin ostoksille.
Kengät ovat saatu yhteistyönä Vivokaupalta, mutta mielipiteet blogissani ovat aina omiani. Niin nytkin.
Tänään on sudittu terassilauteisiin uutta brunaa pintaan. Onpahan urakka sanon minä. Eikä oo ees kilometrikaupalla mitä maalata.
Trullallaa. Ollemme matkalla Tampereelle. Kolmas yritys toden sanokoon. Kaksi edellistä reissua ovat peruuntuneet neidin sairastumisien vuoksi. Nyt näyttää lupaavalta. Takapenkillä nukkuu napero, joka kerää voimiaan pikku kakkosen leikkipuistoon ja mukulakivien tallaamiseen. Sitä ennen mennään moikkaamaan vielä yhtä vertaisperhettä, joka oli kanssamme samaan aikaan viime kesänä sopeutumisvalmennuskurssilla.
Siitä onkin pitkä aika, kun olemme olleet Tampereella viimeksi. Enkä muista oikeastaan kertaakaan tällaista huvittelumatkaa ilman suurempia suunnitelmia. Yleensä Tampere on ollut vain Särkänniemi ja sukulaiset. Myös Tampereen ravintolakulttuuri kiinnostelee kovasti, mutta tämä loma mennään lapsentahtisesti ja katsotaan minne tiemme vievät. Ennen virallisia pääsiäiskuvia palatkaamme viikon takaiseen Palmusunnuntaihin.
Pyörälenkin varrelta poimitut pääsiäisvitsat. Vielä viikolla oli paljon paikkoja, joista ajattelin hakevani virpomisvitsoja. Kuinka ollakaan lauantai-iltana oli tainnut olla muillakin samanmoisia aatoksia.
Viime viikon palmusunnuntaina aloitimme meidän perheen virpomisperinteet. Meinattiin skipata moiset hassutukset, mutta innostuttiin kuitenkin ja ajattelin saavani mukavan askarteluhetken taaperon kanssa. Vaan kuinkas kävikään. Ei kiinnostaneet sen paremmin saksien käytön harjoittelu kuin sulkien kiinnittäminenkään. Parasta oli, kun sulilla kutiteltiin varpaita ja nenänpäätä. Ensimmäinen alla oleva kuva olisi se pääsiäiskansikuva ”Näin askartelet pääsiäiskoristeita lapsesi kanssa” ja sitten tuo sen jälkeinen kuva olisi se todellisuus. Dublot ohittivat mielenkiinnollaan äidin visiot noin sata nolla.
Sen sijaan pääsiäisherkkujen koeajo oli success. Mämmistä ja vanilijakastikkeesta saatiin hitti ensirykäisyllä.
Lähiöelämän ihanuuksia on lukuisat lapsiperheet ympärillä. Aamusella oli myös kaikki pääsiäismunat ja muut herkut jaettu jo toisten lasten koreihin. Ovea avatessa kuului usein hihkaisuja ”Mä en tiennyt että asut täällä”, kun neitimme oli ovella vastassa. Itsehän hölmönä en tunne neidin päiväkotikavereita juuri ketään nimeltä, kun neiti ei vielä osaa kertoa kavereistaan tai mitä he ovat touhunneet. Hassunhauskoja kohtaamisia.
Voihan kissanviikset, pieni pääsiäiskisua kutitti maskeeraushommat.
Ennen virpomisurakan aloittamista piti suorittaa äänestysvelvollisuudet ja sen jälkeen lähdimme virvon varvon sukulaisten puoleen. Virpomisvitsat lensivät olan yli, mutta vanha maitokannu, joka toimitti meillä korin virkaa, oli neidistä mukavaa. Ja varsinkin, kun sinne sai pudottaa palkkoja. Isomamman luona oli tarjolla iso suklaamuna tai vitosen seteli. Neiti valitsi oikopäätä vitosen. Äidin tyttö.
Perinteet tuntuvat tuovan välillä ainakin meidän arkeen tuovan kohtuutonta ylimääräistä päänvaivaa. Herättävää on kuitenkin huomata kuinka sitä omatkin tärkeät lapsuusmuistot heräävät ja on ihana nähdä lapsen riemu hassuttelusta ja vähän erilaisesta päivästä. Toivottavasti kaikki saavat viettää rentouttavan ja aurinkoisen pääsiäisen rakkaidensa kanssa. Ja kiitos niille, jotka uurastavat töiden ääressä tuplapalkan suklaamunien voimalla!
Me palaamme sorvin ääreen takataskussamme toivottavasti kivoja Tampere-vinkkejä!
Huhtikuun ensimmäisen sunnuntain lähiretki suuntautui meille ihan uuteen paikaan Kaarinan Vaarniemeen. Ihme kyllä emme ole kertakaan käyneet ihan Turun ja Kaarinan rajalla sijaisevalla Vaarniemellä ulkoilemassa. Muille paikka ei kovin tuntematon tainnut olla, sillä suhmuraisesta säästä huolimatta jengiä meni ja tuli.
Automme jätimme Rauvolantien parkkipaikalle. Parkkipaikasta ei voi ajaa ohitse, täytyy vaan uskoa ja jatkaa vielä matkaa, vaikka ajattelekin tulevansa maatalon pihaan. Toinen hyvä maamerkki on seurata TUS:n (partiolaisten maja) kylttejä.
Parkkipaikalta on noin puolisen kilometriä portaiden alkuun, josta pääsee kipuamaan mäen päälle. Hiekkatietä kävellessä vastaan tulee viehättävä vanha maalaistalo. Sen oikeasta reunasta lähtee pieni polku, jota seuraamalla pääsee toiselle lintutornille ja kulkemaan aina Katariinanlaaksoon asti. Katariina onkin yksi meidän lemppariulkoilualueita Turussa. Emme kuitenkaan käyneet kurkkimassa nurkkia, vaan jätimme ne polut koluttavaksi toiseen retkeen.
Ei tullut laskettu paljonko portaita oli, mutta talven jäljiltä meidän rapistunut jengi sai hengityksensä tihentymään ja pakaransa polttelemaan. Perheen pienin pääsi tässä kohtaa pois repusta kiipeämään ja kiipesikin suurimman osan portaista. Hauskaa puuhaa tuntui olevan.
Rappusten jälkeen ei tarvinnut kiivetä sataa metriä enempää niin oltiin jo mäen päällä. Maisema avautuu hienosti ilman kiipeämistä lintutorniin ja näin pienellä kiipeämisellä maisema on enemmän kuin mukiinmenevä. Ylhäällä on muutama ruokailualue tehty evästyksille grillilaavun lisäksi. Ruokailualueet ovat hassusti grillikodasta melko kaukana, mutta kuvassakin näkyvä ruokailupaikka on ainakin parhaan paikan löytänyt. Laavun läheisyydestä löytyy myös huussi, kun malttaa mennä vähän syvemmälle metsään. Ei tullu koeajettua, mutta sitä kuuleman mukaan partiolaiset huoltavat ja yleensä löytyy siistissä kunnossa.
Tällä hetkellä meidän ipana matkustaa pidemmät matkat Lenny Lambin taaperorepussa.
Ylhäällä saa haukkana olla taaperon perässä, sen verran äkkiä jyrkkä reuna tulee vastaan. Kun reunaman malttaa jättää rauhaan, tulee kuitenkin tasaisempaa ja juuri taaperolle sopivan vaativaa ja mielekästä maastoa. Kivien päälle kiipeämistä ja käpyjen tutkimista.
Mäen päällä on lintutorni, josta sumppuraisella säällä näki Papinsaaren miljoonarantasaunat vastarannalla. Lintutornissa samaan aikaan olleen vanhemman herrasmiehen mukaan kirkkaalla säällä toisella suunnalla kädellä näkee lähes Paraisille ja toisella Raisioon asti. Kertoipa hän myös, että alueen lintukirjo on rikas. Me bongasimme vain pari lokkia, joiden alalajista ei mitään hajua. Hävetä saa, kun ala-asteen opettajanakin oli vanha lintubongaaja, joka kaikki lokkilajit on aikanansa minullekin opettanut. Ne innostivat kuitenkin meidän neitiä ja se riitti.
Jälkkäriksi suklaatikkari. Oli kylmällä säällä niin kova, että pieni purukalusto oli kovilla.
Grillauspaikka on kallioiden syleilyssä ja tuulisellakin säällä varmasti suojaa tuova. Laavu ei ole kovin iso ja montaa perhettä sen suojiin ei samaan aikaan mahdu. Sydämmeni sykkii levähdyspaikoille, jotka ovat sijoitettu korkeille paikoille, joissa voi ihailla vettä. Olin ensin vähän pettynyt, kun kuulin että laavu on metsässä syvemmällä. Laavu sopi kuitenkin paikkaansa kuin nenä päähän. Voisin kuvitella grillailevani hieman huojentuneemmalla mielellä, kun lapsi saa ehkä tulevaisuudessa vähän vapauksia ja pääsisi leikkimään käppyräisien mäntyjen sekaan ilman jatkuvaa huolta, että hän jyrkänteeltä alas.
Polttopuut tulisi ottaa mukaansa jo mäen alhaalta portaiden alkupäästä. Kannattaa ottaa mukaan siis ylimääräinen kassi, jossa kantaa muutaman halon. Tällä kertaa puuvarasto oli ihan tyhjä, mutta ylhäällä laavulla kuitenkin oli puita jonkin verran.
Metsäpoluille emme sen enempää lähteneet, koska metsätie oli vielä paksun lumen ja jään peitteessä eikä kävely taapero selässä olisi ollut turvallista. Tämä oli kuitenkin juuri sopiva pyrähdys luontoon. Nopeasti ja helposti. Tämä on todellakin matalan kynnyksen retkeilykohde, jos arkailee lähteä luontoon. Sekaan vaan.
Itsenäisesti leikkiin ryhtyminen on edelleen haasteellista. Nyt on kuitenkin otettu iso askel, kun päivä päivältä näen enemmän itsenäisiä auto- ja dubloleikkejä. Olen tässä kokenut oman äitiyteni ahaa-elämyksen. Olemme enemmän käyttäneet kotona aikaa siihen, että mallinnamme leikkiä. Suomeksi siis leikimme lapsen kanssa. Kerromme tarinaa: Mitä ihmiset ja eläimet voisivat puuhata, miten he voisivat jutella toisilleen ja minkälaisia tunteita heillä voisi olla. Ja mitä enemmän leikimme, sitä enemmän on nähtävillä itsenäistä toimintaa. Minä kun aiemmin ajattelin ettei itsenäistä leikkiä ainakaan tule, jos olen koko ajan kaikessa mukana. Dublojen ja puisten palikkatornien kokoaminen on vaihtunut tarinallisempaan suuntaan. Hän syöttää eläimiä, ja ihmiset matkustavat ja seikkailevat erilaisilla kulkuvälineillä.
Autot ajavat pitkin seiniä ja sohvapöydiltä alas. Luulenpa tiemme käyvän kohta vähän vanhemman serkkupojan traktori- ja autolaatikolle varkaisiin. Sen sijaan nukenvaatteiden ompelulla ei ole hurja kiire tai ainakaan suunnonta hoitoviettiä en ole huomannut viriävän. Hellyyttävä hetki oli, kun neiti halusi mennä keinumaan keinuhevosella ja halusi vauvan eteensä kyytiin. Hän piti niin huolellisesti vauvasta huolta. Sitten kun vauhti muuttui hurjaksi vauva pääsi hoitoon äidille, jotta huimapää sai kiitolaukata pappan vanhalla keinuhepalla kohti auringonlaskua. Kotileikkeijä tiedän neidin harrastavan päiväkodissa, mutta kotona leikkikeittiönurkka on ollut vähällä käytöllä. Olen vasta päässyt kyllä vihdoin todistamaan ensimmäistä itsenäistä kotileikkiä.
Nämä itsenäiset leikkihetket kestävät siis yleisimmin viitisen minuuttia, parhaimmillaan alle puoli tuntia. Eli mistään syvällisestä uppoutumisesta ei todella voida vielä puhua, joten ei kannata ahdistua jossei lapsella vielä ole monentunnin tarinallisia suuria seikkailuja. Jos joku muukin kuin meidän neiti on kohdussa ja äidinmaidossa saanut kengurubensaa niin ei siitä lasta voi syyttää.
Meillä on nyt ihan kunnon apinoimiskausi ja tätä pitäisi jaksaa hyödyntää kunnolla. Vähän kaikessa sitä kyllä hyödynnetään niin kuin lukemastaan voi päätellä. Neiti katsoo ihan tosi tarkkaan mitä ympärillä tekee ja matkii samoin. Kun yskäisee, hän yskäisee. Kun kaivaa nenää, hän kaivaa nenää. Kun isimies taputti äitiä vähän pepulle, tuli tenava perässä. Sillä erotuksella, että hänellä oli täyslatinki. Eli vähän tarttis alkaa miettiä mitä tekee ja mitä puhuu ympäristöimurin seurassa.
SUMMASUMMARUM
OIKEA AJOITUS JA KAUSITTAIN HARJOITTELU. Yhtenä tärkeimpänä havaintona itselleni olen joutunut kantapään kautta opettamaan, että kehitys tulee painollaan. On paljon asioita, joita pystytään harjaannuttamaan ja tekemään yhdessä, treenaamaan ja opettamaan. Mutta ei auta vaikka kuinka treenattaisiin, jos aika ei ole oikea. Kun vauvavuotena hätäpäissäni yritin selvittää mitä voin lapseni eteen tehdä, olin raivoissani ihmisten ”omalla painollaan” hokemista. Toivottavasti muistan edelleen kaikille vertaisille sanoa, että paljon voi lapsensa kanssa tehdä hyödyllisiä asioita, mutta tee se ilman suorituspaineita. Sylitysten Avaran luonnonkin katsominen on omanlaista harjoittelua.
LASTA MOTIVOIVA TEKEMINEN. Toinen tärkeä havainto on ollut oppia lukemaan lasta. Mikä häntä kiinnostaa? Mikä häntä motivoi? Mistä sen sitten tietää? Kokeilemme aika ajoin erilaisia juttuja. Kun tarpeeksi kauan on hakattu päätä seinään, päätämme ottaa takapakkia. Mukista juominen on yksi hyvä esimerkki. Viime syksynä yritimme ja yritimme, sotkimme ja sotkimme. Mutta ei siitä saatu aikaan kun kaikille paha mieli. Päiväkodissa neiti innostui Ikean muovisista snapsilaseista juomaan piimää. Nyt menee jo tavan lasista kaikki paitsi vesi. Tai enpä ole uskaltanut edes kokeilla. Viime syksynä otimme potkumopoharjoituksia vähän hampaat irvessä ilman tuloksia. Nyt lumien sulattua kaivoimme mopon naftaliinista ja johan rullasi.
Tänä keväänä olen myös huomannut lapseni opettavan minulle mikä on hänen kyvykkyytensä. Viimeksi viikolla leikkipuistossa osoitettiin, että nyt täytyy päästä kiipeilytelineeseen. Ensiajatus oli, että liian vaarallista ja olet liian pieni. Mutta onko hän? Tietenkään hän ei yksin kiivennyt ja kiipeilytelineen alla oli aikuinen, mutta hän veti itseään eteen päin köysistä ja ymmärsi, kun sanoin, mihin pitää asettaa seuraavaksi jalka tai käsi. Lankesin itse siihen, jota vastaan niin olen. Pitää miettiä miten voitaisiin pystyä eikä tyydytä siihen ettei vaan pystytä.
KANNUSTAVA VUOROVAIKUTUS. Kolmas, mutta tärkein kasvattamisen kulmakiveni on kannustava vuorovaikutus. Kuulin ensikertaa kannustavasta vuorovaikutuksesta harjoittelussani Ensi- ja turvakotiyhdistyksessä muutama vuosi sitten. Kasvatustapa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se ei tarkoita etten koskaan menetä hermojani tai etten kiellä kiellettyjä asioita ja korota ääntäni. Mutta mitä se tarkoittaa, kerron siitä erikseen. Sen verran mullistava kokemus se on ollut omassa äitiydessä. Uskon sen tuoneen meille hyviä eväitä elämään.
Lapselleni: En kulje edessäsi, en takanasi. Yritän olla tukenasi, rinnallasi.
Vessahommat sujuu ihan tosi hienosti. Päivävaipathan me hylkäsimme lopullisesti viime syksynä ennenkö 2-vuotta tuli mittariin. Toki meillä satunnaisia vahinkoja käy, mutta kenellä nyt ei joskus lirahtaisi housuun. Leikit kyllä jätetään kesken jos hätä on iso ja se tullaan kertomaan ottamalla haaruksista kiinni. Pissalla meillä käydään edelleen usein vähän kellon tahdittamana. Tai lähinnä sitten kun muistetaan, että hei nyt on jo mennyt aika monta tuntia siitä ku ollaan viimeks käyty. Hän tarvitsee vielä apua potalle menossa sekä housujen ja pikkuhousujen riisumisessa. Vessassa neiti pääsee itse kiipeämään korokkeelle pestäkseen kädet. Käsi ojossa hän pyytää saippuaa ja hanat hän osaa avata ja sulkea hienosti. Tarkkana saa kyllä olla, että saippuakädet sujahtaa ensin hanan alle eivätkä suuhun. Vaikka neiti on suunsa saippualla pessyt kerran jos toisen, en ymmärrä miksei se mene perille ettei saippua kovin hyvältä maisu. Myös käsien kuivaus on alkanut onnistua, joskin se välillä se meinattaisiin skipata kokonaan. Myös kasvojen pesu sujuu hellyyttävän hienosti lavuuarin alla. Ja pienet käsienläpsytykset ja vedenviskelyt kylppärin kaakeleille silloin tällöin päälle.
Meillä asuu vesipeto, mutta suihkussa käyminen on ollut vähän taistelua. Onko suihku liian kova? Tuntuuko se pistelynä iholla? Nyt kuitenkin sekin sujuu jo paljon paremmin eikä veden valuminen kasvojen päältä ole maailmanloppu. Hassuttelemalla ja omalla esimerkillä olemme päässeet asiassa eteeen päin. Pitkään pää pestiin neidin olessa sylissäni ja vuorotellen upotimme päämme suihkun alle ikään kuin leikkinä. Ruumiinosia on hyvä juuri suihkussa harjoitella ja tehdä suihkuhetkistäkin leikkiä. Uutuuksina me olemme löytäneet kainalot ja hiuksia pestään emännän ottein. Nyt tutustutaan vähän monimutkaisemppin osiin kehosta, kuten otsaan, kulmakarvoihin, kyynär- ja olkapäihin. Ei meinaa mahtua pienen ymmärtykseen, että on muitakin päitä kuin se the pää.
Hammaspesu oli jossakin vaiheessa hermoja raastavaa puuhaa ja kumpikaan meistä ei pitänyt moisesta. Laulun ja hassuttelun kautta tämäkin pakollinen paha on nykyisin lähes kiva ja hauska yhteinen hetki, jossa ollaan oikeasti kontaktissa. Nyt hammaspesut sujuu niin, että minä laulan ja neiti viittoo laulut. Oli uskomatonta huomata, että hän bongaa laulun sanoistakin viittomat ilman että itse viiton. Matkiminen näyttää tärkeää roolia hampaiden pesussakin. Viime aikoina vokaalien venyttäminen (aaaaaaaaa-eeeeeeeeee-iiiiii…) on ollut hauskaa neidin mielestä ja hänkin yrittää äitiä matkimalla avata pikkiriikkisen suunsa mahdollisimman suureksi.
PUHE JA KIELELLINEN KEHITYS SEKÄ VIITTOMAT
Viittomia me olemme alkaneet käyttää, kun ipanan mittariin pärähti kutakuinkin 9 kk. Ensimmäisiä omia viittomia neiti alkoi käyttää vuoden korvilla (lisää taisi olla ensimmäinen) ja nyt meillä on käytössä niin paljon viittoa, että pitäisi taas oikein laskea. Aktiivisesta viitomisesta ja sen opettelusta saa kyllä taputtaa itseäänkin olalle, mutta iso hatunnosto kuuluu myös päiväkodin puolelle. Siellä ei kaikilla ollut vielä viime syksynä viittomat hallussa, mutta he ovat kovin aktiivisesti yrittäneet ottaa niitä arkeen. Uskon tämän satsauksen vähentävän monet itkupotkuraivarit ja epätoivon, kun ymmärrämme toisiamme vähän paremmin.
Sanoja meillä ei juuri ole lisää tullut. Käytettävät sanat vaihtuvat vähän kausittain. Nyt on tullut kakka uutena. Ja kaikki sitten onkin nyt kakkaa. Muruset pöydällä, liiskaantunut mustikka lattialle. Saattaa tosin tulla siitä, että pitkään molemmat puhuimme roskista tai likaisista asioista niiden olevan hyihyi ja kakkaa. Virhe. Lisäksi Paavo (koiramme), äiti ja ei tulee hienosti ja koira, isä, joo, hei, pappa ja mummu tulee oman mielen mukaan. Sanojakin kuitenkin yritetään kovasti matkia ja tavuja hoetaan. Ma-ma-ma, ta-ta-ta ja sitä rataa. Ja omaa tarinaa on välillä niin paljon ettei äiti saa suun vuoroa. Selkeitä yrityksiä mallintaa sanoja on tullut nyt kovasti. Välillä häkellyn, kun voimme olla ruokapöydässä vastakkain ja neiti saattaa pitkänkin tovin kanssani tapailla sanoja ja ”harjoitella” viittomia. Tämä neiti kun ei ole sitä paikallaan pysyvää ja keskittyvää sorttia. Toki huomaan, että kun olen itse rauhassa ja läsnä, kärsivällisyyttä on todella paljon enemmän asiassa kuin asiassa. Kuvat ovat alkaneet myöskin kiinnostaa. Esimerkiksi ruuan jäähtymistä odottaessa kuvapurkista on hyvä ottaa sillä välin muutama kortti ja kysyä mitä ne esittää.
SOSIAALINEN KEHITYS
Aikuisia neiti seuraa kovasti ja leikkii heidän kanssaan mielellään. Nyt tällä viikolla olen saanut ilokseni kuulla, että myös päiväkodissa hän on alkanut hakeutua oman ryhmäläistensä (tyttöjen) seuraan ja mielellään puuhaillee samoja asioita kuin he. Miksi meidän auto- ja traktorinaista juuri tyttöjen seura tällä hetkellä kiinostaa, en osaa sanoa. Meidän seuraneiti on hyvinkin sosiaalinen ja melko ulospäin suuntautunut, joskin menettää usein mielenkiintonsa nopeasti uusiin ihmisiin.Joihinkin uusiin ihmisiin hän suhtautuu varauksella ja haluaa tarkkailla kauempaa, mutta usein kyläilyt ja päiväkodista lähtemiset päättyy kaikkien tasapuoliseen halailuun ja heippaamiseen. Mummulareissulla yksi hänen serkuistaan oli muiden takana lähtiessämme puuhailemassa. Neiti palasi vielä takaisin halikierroksen jälkeen halamaan häntä huomattuaan, että hei, yksi jäi. Hetkiä, kun äidin sydäntä kuristaa onnesta.
Olikin sopiva väli puhua kielellisestä kehityksestä, kun viittomaopettaja lähti juuri ovesta. Päivä ollut toiminnantäyteinen aamusta tulleen fysioterapeutin toimeista. Kerrompa myöhemmin siitäkin käynnistä ja mitä haaviin tarttui. Sitä ennen vielä tämän trilogian päätösosa. Viimeisessä osassa kerron leikistä ja omista ahaaelämyksistä opetellessani kasvattamista.
Lupasin Facebookin ja Instagramin (@elamanmittaisellamatkalla) puolella kertoa meidän eilisestä metsäretkestä Kaarinan Vaarniemeen, mutta se saa nyt luvan odottaa vuoroaan.
On aika tehdä tilannekatsaus alkaneeseen kevääseen. Tässä ollaan viime viikkoina miehen kanssa hämmästelty yhdessä miten iso ja pärjäävä pieni neiti meillä jo on. No, saattaisi monien vanhempien suusta päästä pieni tirskahdus, kun samanikäisiänsä vertailisi. Mutta eipä verrata, vaan kerron mitä täällä jo osataan ja mihin pystytään. Olen todella ylpeä siitä, missä tilanteessa nyt ollaan. Tuntuu, että vain hetki sitten meillä oli jatkuvasti kannettava, kädestä pitäen ohjattava ja melko kommunikoimaton minitaapero. Ja nyt, paljon uusia taitoja ja itsenäistymistä. Enkä tarkoita itsenäistymisellä sitä, että meiltä oltaisiin muuttamassa tai yksiin päiväkotiin lähtemässä.
Piti kasata kiva pieni tiivis paketti, mutta pienestä elämästä tulikin isosti asiaa. Jaan jutun kolmeen osaan ettei kenenkään leukapielet menisi pois sijoiltaan.
FYYSINEN KEHITYS
Tuntuu, että kävelemään oppimisesta on kulunut vähintään ikuisuus, vaikka vielä viime kesä kuljettiin kontaten ja taaperokäryllä jalat tikkusuorina holtittomasti kaahaten. Nyt ”juostaan” pallon perässä ja potkitaan sitä. Kiivetään matalien ja kapeidenkin esteiden päälle ja seistään ja tasapainoillaan siinä. Viime syksynä yritetty potkumopoilu on ottanut nyt tuulta purjeisiin ja sujuu vallan hienosti. Seuraavaksi meillä on agendana hankkia tulevalle kesälle potkupyörä.
Kävelymatkoja ollaan yritetty pikku hiljaa pidentää. Matka päiväkodista kotiin, joka on karkealta arviolta parisataa metriä, menee heittämällä. Muita mutkia matkaan sitten mahtuukin. Tien reunassa käveleminen, kädestä kiinni pitäminen, autojen katsominen tietä ylittäessä.
Temppuratoja meillä rakastetaan. Turussa oleva lasten liikunan ihmemaa on ihan paratiisi, vaikka emme sinne ole ehtineetkään kuin vasta kerran. Oman ihmemaan saa kyllä loihdittua kotiinkin. Sohvatyynyjä lattialle ja tasapainottelua niiden päällä. Tai kirjoja pitkin tepsuttelu. Kiipeäminen jakkaralle, tuolin alta ryömiminen. Myös kuperkeikkojen harjoittelu on hauskaa. Hän osaa mennä karhukävelyasentoon ja työntää pään käsien väliin. Minä sitten autan jaloista ja pyöräytän ympäri.
Matkimisella ollaan saatu harjoiteltua paljon uusia taitoja. Ihan lempparia on, kun aikuinen tekee edeltä ja hän suorittaa perässä. Varpailla kävely, tanssiliikkeitä, kieriminen, takaperin kävely… Pomppimistakin harjoitellaan, mutta varpaat on vielä liimautuneet lattiaan.
Mummulassa olevat renkaat ovat myös uusi ja innostava juttu. Ensin isommat serkut edeltä ja sitten halusi taaperokin. Hetken hän jaksoi niissä jo roikkuakin. Nyt kotona odottaa asennusta vailla valmiina terassille renkaat. Hyvää voimatreeniä. Puolapuut ovat myös neidin mieleen ja hän kiipeää niitä huimaa vauhtia. Alastulo olisikin vielä huimempaa, sillä hän saattaa monessa metrissä päästää kätensä irti luottaen jonkun ottavan kopin.
En malta odottaa metsien kuivumista, niin päästään viettämään aikaa enemmän sinne missä meillä on hyvä olla. Ja eipä ole paljon parempaa alustaa ja ympäristöä fysiikan ja mielikuvituksen kehittymiselle.
Hienomotoriset jutut on meillä vähän niin ja näin. Vesivärit, tussit ja sormivärit tuntuvat paremmilta suussa kuin paperilla. Muovailuvahan pyörittely ei myöskään ole jaksanut kiinostaa. Kesäksi ja lomaksi olenkin suunnitellut jättikokoista paperia, että päästään yhdessä taiteilemaan vähän värikylvyn tyyliin. Tarkoituksena on myös alkaa harjoittelemaan eri värien lokeroimista. Tyyliin punaiset toiseen kasaan, keltaiset toiseen kasaan. No, nyt mentiin jo hienomotoriikasta kognitiivisiin juttuihin. Palataas asiaan. Nuppipalapelit kaivetaan aina aika ajoin kaapista ja yhdessä tehden ne jaksavat välillä kiinnostaa. Onnistumiset ovat tuoneet motivaatiota. Oikeisiin paikkoihin hän ei vielä löydä palaa ilman osoittamista. Palikkalaatikkoon sen sijaan löytää paikkansa neliö ja kartio. Palapelit ovat olleet yksi esimerkki siitä, että ei suju vaikka kuinka treenataan. Palapelit hyllylle hetkeksi aikaa ja muutaman kuukauden päästä uusi yritys.
YMMÄRRYS JA TOIMINNANOHJAUS
Arki on parasta kuntoutusta sanotaan. Olen alkanut vasta nyt sisäistää sitä, joskin kehittymisen varaa itselläni edelleen on. Ei tarvita erillisiä jumppahetkiä, mutta mistä löytää voimaa ja aikaa tehdä taaperontahtisesti, kun itseltä hommat kävisivät kädenkäänteessä. Siivoaminen on yksi hyvä esimerkki. Jos on neiti kova sotkemaan, on hän vähintään yhtä kova siivoamaan, kun vain vetää oikeistä naruista. Vuolaat kehut siitä miten taitava ja reipas hän on. Toimii. Pyykkien laittaminen pesukoneeseen, pyykkipoikien irroitus kuivaustelineestä ja laittaminen omaan koriin, astioiden tyhjentäminen pesukoneesta, lelujen ja muiden tavaroiden järjestely luonnistuu yhdessä hienosti. Voimaakin on tullut jo sen verran, että sopivan kokoisia lelulaatikoita jaksetaan kantaa ja siirtää paikoilleen. Näitä tehdään yhdessä, mutta voin sanallisesti pyytää häneltä ja hän on yleensä tikkana paikalla auttamassa. Vaan onpa sitä joskus sellaistakin apua annettu, että paperirulla on tyhjennetty vessanpyttyyn, pyykkipojat tai neiti itse löytyy pesukoneesta tai penkillä tai pöydällä olevat tavarat löytävät tiensä lattialle.
Imurointi saa edelleen neidin niskavillat välillä pystyyn (ja muut vieraat kovat äänet, niin kun nyt kevätsäässä kuuluvat moottorisahat) ja luikitaan mieluusti syliin katsomaan, kun sohvatyynyjen pölypalloja hinkataan. Sen sijaan kuivauslasta ja rikkalapio on ihan pääliköitä ja niiden kanssa lanataan kotia päästä päähän. Lakanoita ei vedetä elämästä nautiskelijalta salaa. Ipana rakastaa keinua lakanoiden kyydissä, kun äiti ja isä keinuttaa. Ja kuka nyt ei, se oli ihan lempparia omastakin lapsuudesta.
Arkitohinoissa mukana oleminen tuntuu olevan kovin tärkeää muutenkin. Pitäisi päästä hellalle sekoittamaan ruokaa, keittämään kahvia ja petaamaan sänkyä. Olla siellä missä muutkin. Kuulua porukoihin. Miten oppia sietämään rapaa, joka roiskuu noin satatuhatta kertaa ennenkö lopputulos on priimaa? Siihen minulla ei ole vielä vastausta.
Yksi henkisesti itselleni kuormittavin tekijä on ollut se ettei neiti ymmärrä puhettani tai viittomiani. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei aina tarvitse välttämättä edes viittoa, kun neiti ymmärtää mikä on homman nimi ja mitä pitää tehdä. On esimerkiksi ihanaa, kun enää ei tarvitse mennä hakemaan eri kirjavaihtoehtoja mitä haluaisi lukea. Riittää kun sanoo, että luetaan ja käy hakemassa mieleinen kirja. Tai käsky käsien pesulle ymmärretään jos tahdotaan. Ja iltapuvun pukeminen kyllä ymmärretään liiankin hyvin. Nakuna ympäri taloa juokseminen kera hervottoman kikatuksen on vaan paljon kivempaa.
Pääasiassa meillä asuu perustyytyväinen ja huumorintajuinen pirkko. Osataan meillä kuitenkin äyskäröidäkin. Päiväkotipäivien jälkeinen väsymys näkyy ja häröilystä kiukustuva ja äänensä korottavalle mutsille kyllä loukkaannutaan ja rohkaisemalla myös itketään. Niin, kuinka nurinkurista on, että meidän neitiä täytyy rohkaista itkemään. Yleensä hävetessään tai pelätessään neiti kääntää vain päänsä sivuun, ei luo katsekontaktia ja suu vääntyy ruttuiseen mutruun ja pidättelee itkua. Olen ottanut syliin, rohkaissut häntä itkemään ja yrittänyt sanoittaa miksi hänestä tuntuu siltä. Ettei itkemisessä ole mitään pahaa ja on ihan normaalia pahoittaa mielensä jos komennetaan kovasti. Nyt kun meillä pahoitetaan mieli, pelätään tai loukkaannutaan, itketään hieman herkemmin. Ja siitä olen äärettömän onnellinen. Hän osaa viestittää ympäristölleen ahdingostaan.
Itkujen ja naurujen keskelle toivotan kaikille perustyytyväistä alkanutta viikkoa!
Ennen neidin syntymää ja diagnoosin saatuamme itselleni iski valtava tiedonjano. Halusin tietää kaiken ja mielelläni vähän enemmänkin. Kävimpä jopa siellä vauva.fi ja kaksplus keskustelupalstoilla vierailemassa, mutta sitä en suosittele kenellekään. Sieltä ei saa itselleen kuin pahan mielen ja monttu auki jää miettimään mitä tämän ajan ihmisllä päässäänsä liikkuu. Olin löytänyt downeista tutkimuksia ja sitä lääketieteellistä dataa, mutta arkielämästä ja käytännönasioista löysin hyvin vähän. Luin sen aikaiset kaikki blogit moneen kertaan, jossa kerrottiin down-lapsesta ja heidän elämästään. Itseeni eniten vaikuttanut blogi on ollut kahden erityislapsen äidin kirjoittama Talo ja meri-blogi, joka on nykyisin yksityinen. Sen kautta löysin uskoa ja toivoa tulevaan ja tunsin ensi kerran rakkauden läikähtävän rinnassani. Toivon tämänkin blogin saavan aikaan jollekin tulevaisuutta murehtivalle samanlaisen tunteen.
Keräsin tähän tekstiin paikkoja, joista voi lukea downin syndroomasta ei lääketieteellisestä näkökulmasta. Tänne on koottu pieni pala elämää aidoimmillaan. Ahmi ja nauti. Itke ja naura.
Nämä eivät ole kaikki itselleni tuttuja, koska olen verrattain uusi ig:n puolella, mutta vertaisilta sain paljon hyviä vinkkejä. Paljon siis Jenkeistä, yritän lisäillä suomalaisiakin, kun löydän.
