Ajatuksia syksystä
Olen perusluonteeltani tosi luottavainen elämää kohtaan. Peruspositiivinen on jotenkin kökkö sana, mutta näen näen usein asioissa myös hyvät puolet, vaikka ensin ne tuntuisi pelkältä negatiivisuuden sumalta. En toki aina, mutta sellainen pitkäaikainen melankolia ei ole minulle tavanomaista.
Koronakevään jälkeen niin minulle kuin monelle muullekin tuli varmaan jonkin sortin koronagonahdus ja halusin työntää sen niin taka-alalle kun vain pystyin. En ole ehtinyt unohtamaan kuinka raskas kevät oli, vaikka se oli myös ennennäkemättömän ainutlaatuinen, kun olimme perheenä niin paljon yhdessä. Nyt ollaan kuitenkin oltu jo niin paljon ja niin tiiviisti yhdessä, että haluan muutakin. Toisinnolle ei ole juuri nyt tarvetta. Kaipaan uutta arkea.
Esikoinen oli pitkällä kesälomalla ja oli kyllä huojennuttavaa, kun päiväkoti alkoi. Olin vain unohtanut yhden aika ison jutun, joka tuli vasten kasvoja heti ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen. Esikoinen sairastelee paljon virustauteja, joita on napsinut helposti päiväkodista. Usein ne ovat alkaneet vasta alkuvuonna, mutta nyt otettiin pohjat, kun ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeisenä yönä esikoinen alkoi oksentaa.
Nyt jälkikäteen kun mietin, esikoisen olisi pitänyt olla kesällä enemmän päiväkodissa. Jos päiväkotien sulku tulee nyt uudelleen en tiedä miten jaksetaan pitkä ja pimeä syksy. Tai kyllähän sitä kai jaksaa kun pakko on, mutta elämän pitäisi olla muutakin kuin selviytymistä. Ja kun se oli sitä jo kevään, jotenkin paluu samaan tuntuu jo ajatuksena vaikealta.
Entäpä pääseekö kuopus aloittamaan ollenkaan perhepäivähoitoa? Pystynkö minä tekemään ohessa töitä? Miten puolison töiden käy? Pysymmekö me tai läheisemme terveenä? Huomaan etten halua päästää menoistani irti, en haluaisi taas luopua kodin ulkopuolisesta elämästä ja apukäsistä. Silti jo olen alkanut välttää isoja tapahtumia ja paikkoja, joissa on paljon ihmisiä samaan aikaan.
Olen ajatellut, että jos paluu keväiseen tulee, on mietittävä jo selviytymiskeinoja jo valmiiksi. Yritän pikku hiljaa asennoitua siihen, että rajoituksia tulee. Jos niitä ei tulekaan se on vain plussaa ja mielen hyvinvointi saa iloisen piikin. Ennakointi on ainakin meidän perheessä osoittautunut muutenkin paljon tehokkaammaksi kuin tulipalojen sammuttelu niin mennään tällä. Suunnitelmat ja haaveet vie minua eteenpäin ja siksi pyrinkin siihen.
Olen pitkään haaveillut maastopyörästä jossei sitä nyt täältä vielä ole rivien välistä voinut tulkita. Ajattelin, että jos rajoitukset tulevat, se on viimeistään sysäys oman maastopyörän hankkimiselle. Se olkoon sitten minun pakokeinoni kotoa, jossa vältellä kontakteja. Rahat sen kokoonriipimiseksi voi aloittaa vaikka myymällä itselleen tarpeettomia tavaroita. Mitä jos kirppikset menee myös kiinni? Nettikirppiksille ja Facebookiin?
Enemmän omaa aikaa, ehdottomasti. Vuorotellen, vähintään ulos yksin, vaikka väkisin. Loskaan vesisateeseen? Yh, no, yritän. Kaivan tämän tekstin sitten esiin ja muistelen lupauksiani itselleni. Parisuhdeaika jäisi sitten taas hyvinkin jäähylle, mutta pitäisi yrittää keskittyä sitten sitäkin vahvemmin niihin arkitekoihin. Sitten viimeistään tehdään yhdessä omat unelmakartat.
Jos kotiin taas lukkiudutaan, ei ole mitään syytä olla aloittamatta karsimista. Ensinnä kaikkien vaatekaapit voisi käydä läpi ja siirtyä sitten kaikkiin vauvan tavaroihin, joita hän ei enää tarvitse. Meidän makuun liian ahtaassa 79 neliöisestä kodista pitää saada viihtyisämpi, jotta siellä on kaikilla vähän enemmmän tilaa hengitellä ja ylimääräistä rojua vähemmän jaloissa.
Ruoka on minulle tärkeä onnellisuuden lähde. Rakastan hyvää ruokaa ja pimenevänä syksynä pitää ihan erityisesti kokata lemppariruokia. Ainakin nyt linssikeittoa, mustapapuquessadilloja, falafelejä, peltivihistä ja tietty pasta carbonaaraa tofusta. Pakkaseen ruokaa valmiiksi, jotta sitä on sieltä hädän hetkellä saatavilla.
Syysretkiä luontoon. Vaikka meidän perheen retkille lähtö on kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen yksi via dolorosa niin luontoon pääsemisessä menee se kuuluisa vartti kun päässä ei kohise enää ihan niin lujasti.
Vapaahetkillä yritän saada koottua kuvakirjoja kasaan, jotka on niin niin pitkään ollut to do-listalla. Entäpä sitten ristiäisten kiitoskortit ja vauvakuvat? Apua. Kehtaako sellaisia enää edes antaa? Ja jos lapset on kotona niin missä välissä kuvittelen näitä tekeväni? Ehkä unohdamme tämän ja keskitymme syysretkiin ja puhaltelemaan.
Ruokaa, lämpimiä löylyjä. Lyhtyjä terassille ja ja jotain ledejä sisälle, koska muut eivät tule tässä elämäntilanteessa kysymykseenkään. Ehkäpä heti aamupalalle sytytän kynttilät, laitan päivän fiiliksen mukaan musiikkia ja katson vähemmän uutisia. Hankin ne hitsin kuulokkeet esikoiselle ettei pääni hajoa Ti-ti nallen joululevystä syyskuun alkuun mennessä. Ehkä me aloitetaan taas instassa live-muskarit tukviitottuna ja keksitään jotain, jotta tulisi tunne, että elämä jatkuu. Koska niinhän se tekee ja sitä tunnetta haluan vaalia.
