Uusi raskausviikko alkoi mukavasti uudelle vähemmän mukavalla oireella. Sukkapuikkotuikkiminen alakertaan. Tuntuu siis aivan siltä, kun joku työntäisi kohdun alareunasta sukkapuikon virtsarakkoon asti ja sieltä läpi. Tehtävänsä silläkin. Silläkin se kroppa valmentautuu leviämään ja tekemään tehtävänsä, mutta koiran lenkittämisestä tai metsäretkistä ei kyllä enää tule mitään. Vauhti on hidastunut entisestään, vaikka olenpa itseni saanut kiinni myös juoksuaskelista, kun neiti 3v. on asettanut itsensä alttiiksi vaaroille ja luonnonvaistot heräävät äiti-ihmisessä henkiin.

Istuma-asennossa helposti tulee painetta ja kipua ylävatsalle. Rintaliivit pahentaa asiaa, joten liikkuisin mieluiten ihan topless-meiningillä muuallakin kuin kotona. En koe sitä ihan kuitenkaan omakseni, vaikka sitäkin entistä enemmän ”harrastetaan”. Kuvotus on tullut vähän takaisin ja mikäli olen asioilla muutamankin tunnin, helposti tulee oksettava olo. Lisäksi syömisestä pitää pitää huolta. Onpa sitä tällä viikolla saanut itsensä kiinni myös yöjääkaapilta, jota ei siis koko raskauden aikana aikaisemmin vielä ole ollut.

Pissareissuja on alkanut taas kertyä yöaikaan ja unettomuuskin vaivaa toisina öinä. Iso tyyny jalkojen välissä on riittänyt tukemaan suht hyvää asentoa sängyssä ja niitä julmetunmoisia liitoskipuja ei ole ollut nyt.

Tyyppi pyörii masussa vimmatusti. Kuin pesukoneen linkousohjelma olisi jäänyt jumiin. Enemmän hän silti tuntuu viihtyvän vielä muutoin kuin raivotarjonnassa eli pää alas päin. Toivon hartaasti, että hän kuitenkin päättäisi vielä hakeutua luonnollisiin asemiin. En tiedä mitä ajattelisin muiden tarjontojen synnyttämisestä luonnollisesti. Ja luonnollisen synnytyksen toivon saavani kokea tälläkin kertaa. Mielessä on pyörinyt allassynnytys jos vain sinne asti ehtii. Ensimmäisen hätäisen synnytyskertomukseni voit lukea täältä jos se on mennyt ohi.

Hidasta valmistautumista lapsen tuloon tehty ja kodinhoitohuoneeseen alkaa muodostua pikkiriikkisen tyypin huoltopiste. Ajatuksissa vielä siintää toive pienistä käsitöistä pientä varten. Hidasta luopumista vanhasta myös tehty. Töissä on pukukaapit tyhjennetty ja omat paperit käyty keräämässä arkistoon. Avaimet luovutettu seuraavaa varten ja kakkua viety työkavereille.

Ristiriitaisella mielellä olen äitiyslomasta, joka virallisesti alkaa huomenna. En viihtynyt kauhean hyvin kotona esikkoni kanssa, vaikka en muista tylsiä ja toimettomia hetkiä hänen kanssaan. Silti olin tosi mielelläni menossa suorittamaan työharjoitteluita alta pois, kun lapsi ei ollut edes vuotta vielä. Syitä viihtymättömyyteen oli varmasti monia. En osannut relata, jouduin taistelemaan paljon lapsen oikeuksien puolesta, ystäväpiiri oli kaukana ja opinnäytetyökin painoi päälle. Nyt toivon osaavani elää enemmän hetkessä, nauttia yhteisistä matelevista hetkistä ja ystävieni seurasta kahvikupposten ääressä keskellä päivää. Löytäväni flow:n ja toimivat arjen kahden lapsen vanhempana.

Ensimmäinen kokonainen sairasloma viikko, joka korkattiin järkyttävällä flunssalla. Vain oksennustauti puuttui ja olisin muisto vain. Olin jo myydä maani ja muuttaa loppuajaksi makuuhuoneen uumeniin. Flunssa kuitenkin talttui lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kolmen päivän setti. Kurkku on edelleen aika ajoin kipeä ja yskäkin on varoitellut aika-ajoin. Muutaman päivän nukkumisen jälkeen olo oli kuitenkin, jos ei nyt uudesti syntyneellä niin synnyttävällä.

Mieleni on pyörinyt paljon to do- ja hankintalistoilla. Mitä me oikeasti tarvitaan ja onko niillä hankinnoilla kiire. Ne vaunulelut ja unipesät on vain omassa päässä. Tiedän ettei me oikeasti tarvita ennen vauvan saapumista pakollisesti kuin turvakaukalo, vaipat ja vaatteet kyllä löytyy. Onko se kuitenkin sitä henkistä prosessia ja paniikkia uudesta arjesta. Ensimmäistä lastakaan odottaessani en ehtinyt odottaa, että voi kun se sieltä jo tulisi maailmaan (nyt olisi kaksi viikkoa armon aikaa jos tämä tyyppi tulisi samoilla viikoilla kun siskonsa). Tästäkään raskaudesta en ole vielä siinä vaiheessa, että olisin valmis uuteen tulokkaaseen. Vaan ei tietysti koskaan täysin valmis ole, mutta olisi sellainen levollinen olo, että paas tullen, täällä odotellaan.

Lisäksi olen mietiskellyt saanko olla sairaslomallani tuottava, josta kirjoitinkin kuluneella viikolla. Saanko puuhailla voimiensa mukaan asioita ilman omantunnontuskia? Olen kokenut syyllisyyttä, mutta yritän päästä niistä eroon. Kukaan ei hyödy passiivisuudestani, päin vastoin. Yritin kuitenkin tehdä työtä niin pitkälle kuin pystyin. Sen pitäisi riittää minulle ja muille.

Olen perannut vaatekaappeja ja neitokaisemme vanhoja tavaroita ja miettinyt miten me saadaan kivasti itsemme mahtumaan 79 neliöön. Saadaanhan me, tiedän että pienemmässäkin varmasti selviäisi. Silti sitä toivoisi löytävänsä sellaiset ratkaisut ettei aina joku olisi tiellä ja tulisi tunne, että tukehtuisi neljän seinän sisälle.

Flunssan jälkeen olen fyysisestikin voinut jo hieman paremmin. Supistelut ja vatsakivut kestävät vähemmän aikaa kerrallaan, kuvotusta ei ole ollut. Pitkiä kävelylenkkejä en pysty alavatsalle tulevan kurjan paineen vuoksi tekemään, mutta neidin sopivan kevyt tahti sopii minullekin. Vaan annas olla, kun neiti saa päähänsä ettei muuten nouse keskeltä tietä tai jonkun pihassa on jotain kiinnostavaa. On muuten muutamat ärräpäät päässeet, kun juoksee melkoisen vikkeläjalkaisen vintiön perässä koiran kanssa. Pystyn taas kuitenkin kantamaan yli 15 kiloista neitiä ilman tosi voimakkaita vatsakramppeja. Se jos joku helpottaa arjen sujumista.

Miehen tiedustellessa viikonlopusta toivoin en mitään. Se on ehkä kaikenkokoava tila voinnistani. Tilaan rauhallista kellumista hetkessä.

Kellutaan kaikki yhdessä ja erikseen tässä sunnuntaissa. Sitähän varten sunnuntait on keksitty.

Maanantaihin tyssäsi oma pystyvyys. Olin viikonlopun aikana pikku hiljaa sisäistänyt ja ymmärtänyt, että kun lepääminenkään ei vie supisteluita ja krapulaista oloa pois, tuskin kahdeksan tunnin työpäivät sitä parantaa. Elpyminen tuntuu kestävän entistä pidempään ja sietokyky ohenee pikku hiljaa nopeammin ja nopeammin.

Startannut päiväkoti, uudet aikuiset ja lapset ja sen tuomat jännitteet ja niiden purkautumiset lapsen osalta kotona eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kun pinnaa ja ymmärrystä pitäisi olla tuhannesti enemmmän, voimaa ja lempeyttä tukea ja energiaa mönkiä ja kiinnostua toisen asioista. Mitä tekee tämä. Vain pakollisen ja senkin rimaa alittaen.

Nyt onkin mennyt sitten aikani nukkuessa, kattoon tuijottaessa ja tulevaa miettiessä. Muutamat laatikot olen kaivanut ylähyllyiltä, mutta edelleen kaikki tarvittavat hankinnat odottavat vielä aikaansa. Josko tämä olisi taktiikka siihen ettei bebe tulisi ennen aikojaan.

Kävin ylimääräisellä lääkärikäynnillä huonovointisuuteni ja supisteluiden vuoksi. Lääkäri olisi halunnut tarkastaa kohdunsuun tilanteen, mutta en halunnut sinne kajottavan nyt näillä viikoilla. Meidän neiti tuli maailmaan raskausviikolla 36 ja synnytys käynnistyi juuri lääkärin alatutkimuksen jälkeen ja lapsi oli alle 12 tuntia siitä syntynyt. Ennen sitä ei ollut mitään oireita tai viitteitä synnytykseen. On tietysti mahdotonta sanoa oliko se seurausta siitä, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että synnytys lähtisi jo nyt käyntiin sen vuoksi, että nähdään onko kohdunsuu lähtenyt aukeamaan.

No, mitä tästä seuraa. Se, että jos kohdunsuu onkin auki lepo olisi ehdottoman tärkeää. Koen kuitenkin, että lepoa kroppani tarvitsee tällä hetkellä joka tapauksessa eli se ei muuttaisi sitä. Koira on pakko joka tapauksessa pissattaa ja lapsi on pakko hoitaa enkä totaalilepoon kotona ole mahdollistettu. Toisekseen tiettyjä hoitotoimenpiteitä voitaisiin vielä tehdä ennalta, mm. kortisonin antaminen, joka vauhdittaisi vauvan keuhkojen kypsymistä. Myöhemmin se on jo mahdotonta, jos bebe on jo päättänyt, että täältä tullaan. Vaikeita juttuja. Jos sisätutkimuksien tarpeellisuus mietityttää muitakin, kannattaa lukea Duodecimin artikkeli aiheesta.

Oli kuinka oli tähän päädyin. Lääkärin kanssa olimme yhdessä tuumin sitä mieltä, että parempi luovuttaa kuin hammasta purra ja 2,5 viikkoa työajastani menee sairaslomana. Henkisesti tuntuu tosi oudolta. En ollut yhtään valmistautunut, että nyt ne sairaanhoitajan työt tältä erää loppuu. Asiat eivät kuitenkaan aivan leväälleen jääneet, mapittelin jo papereitani nippuihin. Mutta kaffevelat pitää käydä kuittaamassa ja kakkua pitää kyllä vielä käydä viemässä. Ja heipat tietty sanomassa. Ja. On tässä pienellä päällä tajuamista. Äitiysloma?

Elokuun ensimmäinen kokonainen viikko. Raskausviikot on kohta kiritty ja sunnuntaina tuleekin jo reaaliaikisesti yhteenveto raskausviikosta 33, joka onkin sen hetkinen raskausviikko.

Tästä(kin) viikosta olin ensimmäiset pari päivää vielä pois lomia pois lusimassa. Kolme kokonaista työpäivää. Mites ne sitten menikään. Kohtalaisesti, vaikka iltapäivällä vatsakivut ja supistelut yltyivät ja liikkuminenkaan ei juuri auttanut. Liikunta on noin muuten ollut itselle vain helpottava tekijä.

En ole siis salille päin katsonutkaan helmikuun jälkeen, mikä on omalla mittapuulla yksi ikuisuus ja vähän lisää. Ulkoillut ja pyöräillyt olen sitäkin enemmän. Sykkeet eivät ole nousseet kauhean korkealle ja tiedämpä vaan mikä savottaa alkaa synnytyken jälkeen. Usko on kuitenkin kova aikaisemman kokemuksen perusteella. Palauduin synnytyksestä todella nopeasti. Muutaman viikon jälkeen olisin voinut lähteä jo omasta mielestäni lenkille ja aloitin astanga jooga-harrastukseni vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Toki etenkin lantion seudulla huomasi, kuinka se on ”irrallaan” ja ”hetkuu”, mutta tein ja teen parhaani mukaan itseä kuunnellen. Olen rääkkäämiseen ja äärirajan yli venyttämiseen taipuvaista sorttia. Pyrin kuintekin vanhenemaan ja viisastumaan ja tekemään palautumisenkin huolella ja ajan kanssa.

Noniin nyt hypättiin jo synnytyksen jälkeiseen aikaan. Kieltämättä ajatukset ovat nyt silloin tällöin olleet ajassa synnytyksen jälkeen, mikä onkin varmaan mielelle ihan hyvää treeniä. Nyt olen alkanut odottamaan homejuustoja, ilmakuivattua kinkkua pitsan päällä sekä punaviiniä. Ja taas mieli palaa aikaisempaan raskauteen. Muistan nämä haaveet sieltäkin ajalta ja muistan mikä pettymys se olikaan, kun ei sitten edes se kuohuviini maistunut kun sitä sai.

Kotiin päästessä olo sitten on ollut kuin maratoonin juosseella, hakatulla ja koko kesän ryypänneellä. Yhdestäkään ei ole yhdessä eikä erikseen oikesti kokemusta, mutta hyvää mielikuvaharjoittelua olen saanut. Väsymys on maata kaatava ja olenpa muutaman kerran havahtunut siihen, kun neiti on pikku kakkosen jälkeen lähtenyt omiin puuhiinsa kolistelemaan. Mieleen alkaa hiipiä pikku hiljaa ymmärrys siitä ettei tämä voi näin jatkua. Päätän kuitenkin katsoa viikonlopun yli, jokso lepääminen toisi taas uusia voimia seuraavaan viikkoon.

Ihmiset valittaa kun kylmä. Ihmiset valittaa kun on kuuma. Ihmiset valittaa kun ihmiset valittaa. Ja nyt minäkin haluan valittaa! Voi perkele, että on kuuma. Ihanaa sinänsä, kesä ja lämpö on parasta, mutta jos se tekee musta puolentunnin spagettia eli täysin löllöä, tuntumaltaan valuvaa ja täysin yhteistyökyvyttömän ja soveltumattoman mihinkään niin en kyllä ala.

Odotin meidän ensimmäistä lähes samoihin aikoihin, kuukautta aikaisemmin. Silloinkin oli helteitä ja vatsani oli ihan yhtä iso. Mutta silloin ei tuottanut tuskaa alkuunkaan jortsata pikkutunneille häissä, kykkiä mustikkametsässä ja kasvimaalla. Silloin vatsaani ei sattunut, ei näköä haitannut, tunsin että jaksan ja voin hyvin. Nyt minusta tuntuu kuin olisin juhlinut koko kesän.

Lomapäiviä pitää käyttää pois ennen äitiyslomaa, joten olenpa nyt taasen puolitoista viikkoa lomalla. No siihen ne sitten loppuu, mutta sitten ei olekaan enää kuin kolme ja puoli viikkoa töitä. Jauks. Ja samalla tajusin, että jos tää tyyppi päättäisi tulla samoilla viikoilla kuin neiti eli 36+0, siihen olisi enää viisi viikkoa. Ajatuksen tasolla ollaan mietitty mitä me tarvittaisiin, mutta elettäkään asioiden edistymiseksi ei olla tehty. Sitä pesänrakennusviettiä odotellessa. Onneksi paljoa ei olekaan hankittavana, lähinnä uudelle tulokkaalle on raivattava hyllytilaa ja kestovaippojen päältä on syytä puhallella pölyt pois. Tai sitten sitä havahtuu pikku hiljaa tarpeeseen jos toiseenkin. Varmaan tässä käy niin, että mies lähtee vielä shoppaileen turvakaukaloa ennenkö tulee meitä hakemaan synnäriltä…

Työpäivän jälkeen sitä vasten olen aivan kykenemätön lähes yhtään mihinkään. Ja se ei tietysti ole kauhean hyvä ottaen huomioon päiväkodissa äitiä odottavan hikeä valuvan energiapakkauksen joka tahtoo, uhmaa ja hakee huomiota.

Paletti tuntui astetta raskaammalta myös siksi, että päiväkoti oli vielä kiinni ja me molemmat vanhemmista palanneet takaisin töihin, vaikkakin itselläni taasen vajaa työviikko. Neiti paineli papan ja mummun kanssa pitkin pöndeä ja nautiskeli punaherukoista ja peltohommista. Minä köröttelin työpäivien jälkeen illoiksi mummulaan, jotta ei viikkoa tarvinnut olla erossa. Keskellä viikkoa olleet vapaapäivät olivat nyt näissä olosuhteissa tosi jees, vaikka muuten en pidäkään vapaapäivistä keskellä viikkoa.

Ei suoranaisesti okseta eikä oloa voi missään nimessä verrata alkuraskauden pahoinvointiin, mutta jonkinsortin kuvotus on iltaisin päällä, pää sekaisin kun promillen humalassa ja kroppa kuin viikon ryyppyputken jälkeisessä horkassa. Ei ole kokemuksia ainakaan tästä viimeksi mainitsemastani, mutta sitä vasten hoidettu tällaisia tapauksia vähän liiankin monta kertaa.

Tällä viikolla tuntui ensi kertaa siltä ettei pyöräily töihin tunnu ajatuksenkaan tasolla hyvältä. Lisäksi iltapäivät ovat olleet tukalan kuumia, että vaikka aamulla olisi perille päässyt, iltapäiväm ylämäet olisi saattaneet olla kohtalokkaita. (Huomaa itseironia). Kateellisena olen lukenut niitä kokemuksia, jotka pyöräilee vielä lasketun ajan jälkeenkin. Minäkin haluaisin.

Mahtuipa sitä keskelle viikkoa myös Ed Sheeranin keikka, johon sain synttärilahjaksi mieheltäni liput. Menojalka jaksanut nousta täälläkään samalla tavalla, mutta onneksi järjestelyt oli huiput ja tönijöitä ja kaljan niskaan-viskelijöitä ei ainakaan meidän niskaan osunut. Olen näin jälkikäteen kovin tyytyväinen etten ostanut festareille lippuja. Ne olis ollut too much.