Olin kirjoittanut tämän tekstin reaaliajassa syyskuun loppupuolella raskausviikolla 38. Minulle oli järjestetty sunnuntaille Åboa Vetukselle Mbakeryn brunssille babyshowerit. Alla oleva kuva on otettu sen jälkeen. Esikoisemmehan syntyi seuraavana päivänä vauvajuhlista ja nyt vitsailtiinkin samaa. No, eipä mennyt paljon mönkään, tuli kaksi päivää sen jälkeen. En saanut siis aikani teille ulos tätä tekstiä, mutta kun se nyt valmiina on, tuutataan viimeinen raskausviikkokin teille.

Dude masussa on näillä raskausviikoilla mitattuna täysiaikainen! VAU! Ihana virstaanpylväs päästä tänne asti ja kokea loppuraskauden tukaluus. Eiku. No mutta, olen siis tosi iloinen, että tyyppi on viihtynyt yksiössään hienosti ja kertoo olemassaolostaan kovin pontevasti. Hassua miten oma pää ehtii muutamassa viikossa kääntyä päälaelleen ja sitä alkaakin olla sitä mieltä, että johan näitä raskausviikkoja on takana. Welcome to the world.

Itse en ole ollenkaan ollut varma vauvan positiosta, mutta neuvolan täti (ihana melko nuori nainen) oli vakaasti sitä mieltä, että pää on edelleen alas päin, mutta ei ole laskeutunut edelleenkään. Terveiset sinne kakkoskerrokseen, että pian vois alkaa laskeutumaan sinne basementiin.

Flunssa koittaa kovasti pönkeä takaisin ja jo johonkin mystisesti unohtunut yskä on hiipinyt takaisin päin. Muuten ei noin kovasti uutta havaintoa fyysisestä puolesta. Paitsi, että maha kasvaa ja turvotuksien lisääntymisen huomaa siitä, että lakanakuviot piirtyvät hienosti vartalolle ja sukkien saumat on piirtyneenä puolessa pohkeessa. Olen siis kuitenkin nukkunutkin öisin, vaikka välillä miettii jäiskö jo suoraa pytylle yötään viettämään, kun pissalla joutuu ravaamaan – no usein. Juon varmasti iltaisin liikaa ja pitäisi yrittää keskittää juomista aamuun ja aamupäiviin eli varmasti saisin helpotettua oloani silläkin.

Turvakaukalo check! Ihan hyvä, että tässä kohtaa homma saatiin laariin. Olen myös pakannut kotiutumisvaatteet ja oman ”sairaalakassin” valmiiksi. Villasukat, suklaata, karkkia, imetysliivit ja liivinsuojia. Pikkarit. Laturin ja kuulokkeet jos muistaisi myös napata tilanteen tullen mukaan niin luulen pärjääväni aika hienosti. Toiveissa on ettei sairaalaan tarvitse jäädä asumaan ja synnytys olisi aika polikliininen. Eli äkkiä kotiin.

Asuinkunnassamme on sähköinen Ipana-äitiyskortti. Olen ollut siihen ihan tyytyväinen. Sinne on saanut kirjattua kaikki kyselyt ja tietoni löytyvät sieltä. Silti pitäisi kantaa A4-kokoista paperista lompakkonäkymää mukana. Jauks, missähän se on ja miksei se voi olla oikeasti kortin kokoinen, että kulkisi puhelimen välissä.

Myös toiveet synnytyssairaalalle kävin rustaamassa Ipanaan. Toivon mahdollisuuksien mukaan lääkkeetöntä synnytystä veteen. En ole kuitenkaan todellakaan ehdoton, mutta toivon beibi numero kakkosen tulevan yhtä sutinalla kuin ykkösenkin. Pääasia, että ehdittäisiin sairaalaan. Ennakoimattomuus on näissä synnytyksissä varmasti se jännittävin osuus. Yrittäjämieheni kun ei ole voinut lopettaa töitään kuukautta etukäteen ja esikoiselle pitäisi ehtiä järjestelmään hoitopaikka. Onneksi läheiset asuvat nykyään suhteellisen lähellä. Puolisoni vitsailikin, että lauantaina aamupäivällä olis ihan hyvä aika synnyttää. Ehtii sit maanantaiksi taas töihin. No, ei tullut lauantaina lähtöä. Ehkä ensi lauantaina?

Syyskuu 2019. Huhhhuijjaa. Aikamoista menoa ollut. Ei siis yhtään mitään ja sekin on ollut liikaa. Tässä viime viikon kuulumiset.

Olosuhteet tuskin helpottavat, mutta voisi olla voimaannuttavaa, että oma kroppa toimisi paremmin ja sitä kautta jaksaisi pyörittää arkea paremmin. Nyt tuntuu, että pää on ihan puurossa, unta ei saa riittävästi vaikka kuinka nukkuisi, kuvotus on tullut takaisin, turvotus lisääntyy ja pinna lyhenee. Tuntuu kamalalta, kun taantuu lapsensa kanssa samalle tasolle, eikä jaksa ottaa toisen väsymystä ja uhmaa vastaan.

Vietimme siipan kanssa myös viimeistä yhteistä kahdenkeskeistä perhehoitovapaata tällaisella kokoonpanolla. Kuullostaa lopulliselta ja dramaattiselta. Kävimme juhlimassa kaksinkertaisia kolmekymppisiä. Oma turnauskestävyys oli heikko ja mieskin ihmetteli, että joko nyt muka kotiin. Viime raskaudessa kun jaksoi bailata pikkutunneille ja nyt alkoi jo kymmeneltä vaakataso kutsua. Seuraavana aamuna kävimme aamupalalla Turussa hotelli Helmessä (hintalaatusuhde hyvä, perusaamupalatarpeet tyydyttävä setti kympin per nenä) ja palasimme pikimmiten kotiin nukkumaan. Kaikki Turun brunssipaikat olivat sunnuntain osalta joko täynnä tai aukesivat vasta 12. Kuka sinne asti jaksaa odottaa? Eli hei, Turkuun lisää brunsseja myös sunnuntaiksi!

Toki nyt on jo menty viikolla yli esikoisen syntymästä, mutta kaikkinensa oma puhti loppui nyt jo paljon aiemmin verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Onhan tässä toki aika paljon enemmän ympärillä hoidettavia asioita verrattuna kolme vuotta sitten, kun piti huolettaa vain itsestään. Välillä silti miettii onko päänsä kanssa vain luovuttanut aiemmin vai onko nämä kaikki oireet todella totta ja osa minua.

Eniten vatsa on tiellä lapsen kanssa. Hän kun tarvitsee kuitenkin paljon apua, no, kaikessa. Vessassa, pukemisesssa, syömisessä, leikeissä… Meinasipa meillä käydä kunnon vaaratilanne, kun kävelimme yhtämatkaa neidin tanssitunnilta yhden äidin ja lapsen kanssa kotiin päin. Yritin jutella muutaman kerran tapaamani äidin kanssa ja samalla keskittyä lapsen pysymiseen jalkakäytävällä (vieressä menee kuudenkympin vilkasliikenteinen tie). Ei mennyt kuin hetki, niin neiti päätti vaihtaa suuntaa kohti autotietä. Hän on niin vikkeläliikkeinen, että juuri sain napattua hänet hupusta kiinni. Tuli kyllä toiselta äidiltä tunnustusta, että miten voin olla noin sähäkkä vielä tuossa jamassa. Itseltä tais lähinnä lirahtaa lusikallinen housuun.

Sähäkkyys on tipotiessään, mutta luonto tekee tehtävänsä ja sympaattinen hermosto näköjään toimii hätätilanteissa vielä. Se on siis se hermoston osamme, joka aktivoituu pakene- ja taistele-tilanteissa. Sekin on varmasti yksi syy miksi väsähdän helposti. Koko ajan saa olla hiukan ylivirittyneessä tilassa neitokaisen kanssa.

Lääkärinkäynti, jolle en ensimmäisessä raskaudessa edes ehtinyt. Menin lääkärille pieni pelko mahassani, että vauva ei ole vielä pää alas päin. Ulkoa päin tunnustelemalla lääkärikään ei ollut oikein varma asiasta. Ultrassa näkyi kuitenkin tarmokkaasti liikkuva ja hengittelevä tyyppi. Ensin painoarvioksi saatiin 3300 g. Mietin hetken. Niin arvioitu syntymäpaino lasketun ajan mukaan vai? Ei, kun nyt. Meinasin pyörtyä. Lääkäri kuitenkin meinasi, että otetaan muutama mitta uudelleen ja saatiin lukema 2900 g. Huh. Silti se on jo nyt 300 g enemmän kuin mitä esikoiseni painoi syntyessään. Hurjaa. Onkin ollut vaikeuksia miettiä, kuinka pieniä vaatteita tarvitaan, kun ensimmäinen tuntui hukkuvan 50 senttisiin vaatteisiin.

Tyyppi ei ole vielä kiinnittynyt lantion pohjalle ja kohdunkaula ei ollut lähtenyt kypsymään. Ei siis viitteitä siitä, että hän näillä näppäimillä olisi tulossa. Lääkäri kuitenkin totesi taustani huomioon ottaen, että tilanne saattaa nopeasti eskaloituakin.

Olo toisinaan petraantuu. Jaksan naperonkin kanssa puuhata paljon paremmin kuin aiemmin kuin moneen kuukauteen. Edelleen väsähdän helposti ja asioilla käymisen jälkeen on nousuhumalainen olo, mutta eilen oltiin jopa pari tuntia tuhoamassa uimahallissa energiaa, kun ulkona tuli vettä taivaan täydeltä.

Tekemättä ja hoitamatta jääneitä asioita olen yrittänyt ruksia to do-listalta hyvään tahtiin. Niinkin epäolennaiset asiat kuin turvakaukalo ja rintapumppu puuttuu. Meidän sänky on siirretty kiinni toiseen seinään, jotta voimme samassa sängyssä ilman pelkoa vauvan tippumisesta. Kestovaipat on pesty ja viikattu. Toinen Tripp Trapp on löydetty kirpparilta ja siihen new born-setti hankittu. Toiset sanovat tätä turhakkeeksi, toiset parhaaksi asiaksi ever. Halusin kuitenkin nyt tämän, jotta voidaan olla kaikki yhdessä pöydän ääressä.

Paniikki alkaa laantua ja enää ei tuntuisi niin hirvittävältä jos vauva jo syntyisikin. Rauha alkaa laskeutua ja olen ehtinyt ajattelemaan synnytystä ja mitä siltä toivon.