Haavena koti maaseudulta
Olen rakentanut kotini aina sinne mihin olen reppuni tiputtanut. Kiinnyn kyllä paikkoihin, mutta se ei ole saanut minua jämähtämään vielä erityisesti minnekään. Jokaisesta uudesta paikasta olen löytänyt ihania puolia, jotka ovat tuoneet iloa ja onnea ympärilleni. Saaneet minut asettumaan. Olen ponnistanut pienen kunnan pienestä kylästä, jota ei kuntaliitoksien jälkeen ole enää olemassakaan paitsi entisten ja nykyisten kuntalaisten sisussa ja sielussa. Sittemmin olen asunnut vain taajamien sisällä.
Oma ja puolisoni lapsuus maaseudulla on saanut meidän kuitenkin kääntämään katseemme kohti väljempiä vesiä viime aikoina. Haluaisimme tarjota omille lapsillemme samanlaisen kasvuympäristön kuin itsekin olemme saaneet. Opettaa mistä ja miten ruoka tulee, näyttää miten traktoria ajetaan ja kuinka ääntä maaseudulle mahtuu. Vaikka lapsena vihasin maatilan töitä ja sitä, että ne meni aina uintireissujen edelle, osaan arvostaa sitä nyt. Se on opettanut minulle työstä ja yrittäjyydestä paljon.
Kerrostalokakaroilla on leikkikavereita usein jokaisessa ilmansuunnassa muutaman metrin säteellä, kun taas maaseudun vintiöillä saattaa fillaroitavaa olla kilometritolkulla. Sekä maalla että kaupungissa asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa ja se tekeekin tästä kaikesta vaikeaa. Mikä loppupeleissä ratkaisee? Eniten päätöksen tekemiseen vaikuttaa erityinen esikoinen, joka on tällä hetkellä ainoa syy miksi emmin maalle muuttoa.
Maalla soveltavan liikunnan mahdollisuudet ovat todella paljon rajatummat kuin kaupungissa. Lähtökohtaisesti toivon lapseni pääsevän ja pärjäävän ihan tavallisissa harrasteryhmissä, mutta tärkeintä itselleni on, että hän kokee kuuluvansa ryhmään tasavertaisena. Realistisena ajattelen ettei hän välttämättä saa samalla tavalla jossei ryhmässä ja sen toiminnassa ole ajateltu erityisiä tarpeita. Toki auto kulkee isommallekin kirkolle, mutta ajatuskin pelkkänä lasten taksina olemisesta saa mieleni matalaksi. Vaan voisiko esimerkiksi kuskausajan hyödyntää liikkumalla itsekin? Tai voisiko tulevaisuudessa tehdä sellaista työtä, että harrastuksen ajan voisikin hyötykäyttää töitä tehden? Toisen auton hankkiminen ja sillä suhaaminen ei kuitenkaan houkuta.
Vakaa pyrkimyksemme on kasvattaa neidistä mahdollisimman itsenäinen ja pärjäävä. Maalla on melkoisen hankala harjoitella julkisilla liikkumista. Entäpä uskaltaisinko koskaan päästää lastani autojen sekaan pyöräilemään ilman kevyenliikenteen väylää? Kuinka harjoitelisimme kaupassa kipaisemista yksin jos lähimpään kauppaan olisi viisi kilometriä?
Kouluun on vielä muutama vuosi. Tuntuu pitkältä, mutta on jo toisaalta oven takana. Kuinka pitkiksi esikoisen koulupäivät venähtävät, jos koemmekin ettei lähikoulu olekaan hänelle paras vaihtoehto oppivelvollisuutta täyttämään? Entäpä terapeutit? Kulkevatko he kauemmas vai olisiko edessä uusien terapeuttien metsästys? Entäpä miten pitkiksi venyisivät päiväkotipäivät jos molemmat kävisimme kuitenkin päivätöissä 30 kilometrin päässä?
Asumisen helppous on myös tapetilla. Tällä hetkellä asumme rivitalokolmiossa, jossa on edulliset juoksevat kulut. Pihaa ei juuri tarvitse hoitaa, ei ole räystäslautoja joita tarvitsisi naputella ja sammaleita katolta tiputettavana. Toisaalta tämä on autuus ja sen vähäisen vapaa-ajan jota on, voi käyttää perheen kanssa oleiluun ja harrastamiseen. Ei tarvitse viikonloppua käyttää nurmikkoa leikaten, vaan voi lähteä retkille ja muille riennoille.
Vaan harrastus se on rassaaminenkin. Nautin sormien sotkemisesta maaperään, mussutan suuhuni marjoja ja hedelmiä onnesta soikeana lapsuudenkotini marjapensaiden ja luumupuiden välissä ja tunnen maalla sykkeeni laskevan. Haluaisin lapsienikin näkevän kevään peltotyöt ja opettaa missä juureen leivotun ruisleivän todelliset juuret ovat.
Voinko valita molemmat? Asumisen maalla suht simppelillä asumisratkaisulla ja helppohoitoisella pihalla sekä menot ja retket viikonloppuisin uusiin paikkoihin? Vai kaipaisinko edes retkeilyreitistöille? Olisinko ikionnellinen omasta nuotiopaikasta oman metsän siimeksessä? Kannonnokasta, johon ei tarvitsisi jonottaa.
Aukkoa sivistyksessä lapsillani en pelkää, vaikka maalle muuttaisimmekin. Maalta pääsee pois, mutta rivitaloyhtiön pihalle ei rakenneta lautamajaa jos niin sattuu huvittamaan. Kulttuurin pariin pääsee vähän kauempaakin, mutta omaa tilaa ja havumajoja ei kaupunkien keskustoihin rakennella.
Kaikki ihailemani tekijänaiset ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta ja ovat löytäneet suuret saappaat. Tarve vaikuttaa, nähdä suurempi kokonaisuus ja miten tärkeää on, että saamme elää juuri siellä missä tahdomme. Maalla on saanut kokea pienen paikan hyvät ja huonot puolet. Yhteisöllisyyyden ja kateuden. Toisaalta on kiire ja toisaalta taas ei niin minnekään.
Maaseutumiljöössä on jotain jota ei voi käsin kosketella. Se täytyy tuntea. Oletko sinä haaveillut muutosta maalta kaupunkiin tai stadista landelle? Mikä on vaikuttanut eniten siihen, mihin olet reppusi iskenyt?
