Kuvia selatessani olen entistä vakuuttuneempi miten hyvä on ottaa kuvia ja videoita. Juhlahetkistä ja spesiaalijutuista, mutta ennenkaikkea niistä tuikitavallisilta siinä hetkessä tuntuvista hetkistä. Nyt huomaan miten tärkeältä tuntuvat varsinkin ne kuvat, jotka ovat kaikkein arkisimpia.
Ajanjaksona, jolloin väsymys kirveltää silmiä ja ei muuten muistaisi puoliakaan menneestä vuodesta tuntuu erityisen hyvältä katsoa näitä kuvia. En osannut sitten millään päättää mitkä kaikki kuvat mahtuisivat tähän postaukseen. Päätin ottaa mukaan hyvin sekalaisen surakunnan kesähetkiä. Tämän kesän painostaan nuokkuvat marjapuskatkin melkoisen upea näky. Yksikään ruoka-annos tai maisema ei silti saanut sisälläni läikähtämään niin paljon, kun hetket joihin on taltioitunut tunteet. Ja aika usein se tarkoittaa ihmistä.
Kesän eka ja vika kesäteatteri Uittamon Pavilijongilla.
Kesäsateessa kotiin.
Ekaa kertaa Voilla. Hui kuinka jännittävältä tuntui aluksi, mutta oli huisin kivaa.
Lapsuudenystävien kanssa Helsingissä ja syömässä Shelterissä.
Kesä 2020. Onneksi sinä olet nyt siinä, paketoituna ja täynnä mitä ihanampia muistoja. Jos sinäkin joskus taivut ajattelemaan ettei mitään sen erikoisempaa ole tullut tehtyä, niin käy kameran rullaa läpi. Oho, ai se olikin tyhjä! No ei hätää. Nyt tästä päivästä lähtien otat yhden kuvan päivässä. Loppuvuodesta sinulla onkin mietittävänä millaista elämää on tullut elettyä ja mihin sitä haluat viedä vaikkapa seuraavana vuonna.
Tervetuloa syksy. Ole lempeä, tuo mukanasi pitkiä yöunia ja uusia seikkailuja.
Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla.
Muistoissa on samaan aikaan niin ihania ja leppoisia, mutta myös surullisia ja vaikeita muistoja. Syntymäpäivien aikaan usein pohdin enemmän missä mennään ja mikä oli tasan vuosi sitten toisin.
Hitaammassa lapsen kehityksessä sitä välillä saa itsensä kiinni siitä ettei mikään muka mene eteenpäin. Etenkin kuitenkin videot ovat äärimmäisen hyviä muistuttamaan, että totta vieköön kehitystä on tullut ihan huimasti.
Aika tarkkaan vuosi sitten iloitsin ensimmäisestä itse tehdystä kuperkeikasta marjapuskien välissä. Kuuntelimme ja fiilistelimme siskoni kanssa samalla Ed Sheerania, jonka keikalle olimme puolison kanssa menossa. Seuraavana Youtube latasi eetteriin meille Popedaa ja Kotiteollisuutta, joka villitsi neidin niin että alkoi pyörimään kuperkeikkoja. Se oli yksi ihanimmista kesän muistoista.
Samana alkusykynä esikoinen oppi hyppimään tasajalkaa. Samainen sisko oli muuten silloinkin läsnä. Erittäin suotuisa vaikutus siis hänellä neitimme kehitykseen. Ensimmäiset hypyt tuli lenkillä seuraa johtajaa-leikin yhteydessä ja seuraavat kotimatkalla viittomakahvilasta. Viime vuoden muisteluista löytyy aikas tunteikas teksti 3-vuotiaan kehitysaskelista.
Videoita katsellessa tajuan miten paljon oikeasti kielenkehitys on mennyt tänä vuonna eteenpäin. Alkukeväästä sanat olivat yksittäisiä, nyt neiti puhuu meille tunnistettavasti pitkiä lauseita. Toki sanat muille ovat vielä epäselviä, mutta olisinko uskonut, että olemme tässä pisteessä. En sitä ainakaan uskaltanut ääneen sanoa.
Loppukeväästä päästin ensi kertaa irti potkupyörästä ja siitä pikku hiljaa itsenäisesti potkitut metrit on pidentyneet jo lähemmäs kilometriä. Tämän kesän retkillä pääsimme toteamaan, että tuskin enää itse kävelisimme nopeampaa tahtia. Viime kesänä otettiin ensijuoksuja ja pidempiä kävelymatkoja tunturissa ja nyt metsää ja ylämäkeä jaksetaan jo taivaltaa 5 kilometriä.
Elokuu tuo mieleen väistämättömästi synnytyksen, joka tuli vaikka tekemättömiä töitä to do-listalla oli vielä vaikka ja kuinka. Se tuo edelleen mieleen kohtaamiset, kun minun tuskiani ensisynnyttäjänä vähäteltiin ja käskettiin kotiin ottamaan Panadolia. Viisi tuntia myöhemmin lapsi olikin sitten jo syntynyt.
Muistan myös läjän kohtaamisia. Miten jännitti kertoa ”koko kansalle”, että lapsellamme on downin syndrooma. Sitä ennen asiasta tiesi lähinnä perheemme ja läheiset ystävät. Muistan uupuneen syksyn, kun yritin kursia opinnäytetyötä kasaan ja taistella lapsen oikeuksista. Tuntui ettei ammattilaisilta saanut tukea.
Ennen kaikkea olimme varmasti yksinäisiä vanhemmuudessa, koska kenelläkään ystävällämme ei ollut lapsia. Tutustuin kyllä muihin äiteihin, mutta mitään syvempää ei syntynyt ja sellainen hyvänpäivän tuttavuus voi välillä myöskin enemmän uuvuttaa kuin voimaannuttaa. Muistan kertoneeni tästä kehitysvammaneuvolassa lääkärille, kun hän kysyi onko meillä kaveriperheitä. Hän kysyi takaisin, että olemmeko tehneet liian nuorena lapsen. Hän ei kysynyt sitä loukatakseen eikä epäasiallisesti, mutta silti se on jäänyt mieleeni. Se on monta kertaa saanut minut miettimään, että olemmeko tosiaan olleet liian nuoria, vaikka asiaa en sitä ennen kyseenalaistanut hetkeäkään.
Siksikin halusin kirjoittaa kohtaamisista. Niin kuin aiemmista postauksista voi lukea ja minun neljän vuoden takaisista fiiliksistä voi ymmärtää, pienetkin sanat jäävät elämään, vaikka niillä ei haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.
Elokuu muistuttaa minua ennen kaikkea elämän hauraudesta, kun vuoden ikäisenä neiti oli uudelleen leikkauspöydällä. Ehdin silloin miettimään, että tuleeko tästä meidän perinne. Kuinka ympärillä korjataan satoa, ostetaan uusia jumppatossuja ja tehdään viikonloppuisin perheretkiä.
Neiti 4 vuotta rakastaa nakkeja ja linssikeittoa. Musiikki vaikuttaa häneen uskomattomalla tavalla ja jo pelkästään eilen ohimenevän auton basson jytke sai hänen peppunsa heilumaan.
Hän muistaa ulkoa mikä laulu seuraavaksi tulee levyltä ja muistaa kaikki liikkeet Pikku kakkosen Seikkailukoneen lauluista.
Hän osaa nähdä milloin palvelua on tarjolla, mutta tsemppaamalla kuin juoksukisoissa häneen tulee puhtia, jota ei sekunti sitten olisi vielä uskonut.
Tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät sammuivat, onnittelulaulu ei pelottanut, vaan hän lauloi mukana ja taputti tahtia. Lahjat tuntuivat tärkeiltä ja niiden avaaminen oli superia.
Hän kömpii keskellä yötä huoneestaan ja kertoo, että pelottaa. Hän haluaa, että nukkumaan mennessä pidän hetken kädestä. Iltasatukirjoja pitää lukea monta, mutta lopulta hän haluaakin lukea itse.
Näihin vanhempieni luomukaurapellossa otettuihin 4-vuotiskuviinkin hän valitsi juuri tämän mekon itse neljästä eri vaihtoehdosta. Mielipiteitä on. Ja asennetta.
Jos joku puhuu retkestä hän on jo melkein työntämässä saappaita jalkaan. Retkellä hän kiipeää pienen kallion päälle, katsoo ympärilleen ja levittää kätensä sanoen: ”WAAAAAUUU!”.
Wau. Tämä on minun 4-vuotias tyttäreni. Hän, joka teki minusta äidin. Hän, joka on opettanut miten rajoitteet ovat vain minun päässäni. Olkoon seuraavakin elokuu meille lempeä.
Olen perusluonteeltani tosi luottavainen elämää kohtaan. Peruspositiivinen on jotenkin kökkö sana, mutta näen näen usein asioissa myös hyvät puolet, vaikka ensin ne tuntuisi pelkältä negatiivisuuden sumalta. En toki aina, mutta sellainen pitkäaikainen melankolia ei ole minulle tavanomaista.
Koronakevään jälkeen niin minulle kuin monelle muullekin tuli varmaan jonkin sortin koronagonahdus ja halusin työntää sen niin taka-alalle kun vain pystyin. En ole ehtinyt unohtamaan kuinka raskas kevät oli, vaikka se oli myös ennennäkemättömän ainutlaatuinen, kun olimme perheenä niin paljon yhdessä. Nyt ollaan kuitenkin oltu jo niin paljon ja niin tiiviisti yhdessä, että haluan muutakin. Toisinnolle ei ole juuri nyt tarvetta. Kaipaan uutta arkea.
Esikoinen oli pitkällä kesälomalla ja oli kyllä huojennuttavaa, kun päiväkoti alkoi. Olin vain unohtanut yhden aika ison jutun, joka tuli vasten kasvoja heti ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen. Esikoinen sairastelee paljon virustauteja, joita on napsinut helposti päiväkodista. Usein ne ovat alkaneet vasta alkuvuonna, mutta nyt otettiin pohjat, kun ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeisenä yönä esikoinen alkoi oksentaa.
Nyt jälkikäteen kun mietin, esikoisen olisi pitänyt olla kesällä enemmän päiväkodissa. Jos päiväkotien sulku tulee nyt uudelleen en tiedä miten jaksetaan pitkä ja pimeä syksy. Tai kyllähän sitä kai jaksaa kun pakko on, mutta elämän pitäisi olla muutakin kuin selviytymistä. Ja kun se oli sitä jo kevään, jotenkin paluu samaan tuntuu jo ajatuksena vaikealta.
Entäpä pääseekö kuopus aloittamaan ollenkaan perhepäivähoitoa? Pystynkö minä tekemään ohessa töitä? Miten puolison töiden käy? Pysymmekö me tai läheisemme terveenä? Huomaan etten halua päästää menoistani irti, en haluaisi taas luopua kodin ulkopuolisesta elämästä ja apukäsistä. Silti jo olen alkanut välttää isoja tapahtumia ja paikkoja, joissa on paljon ihmisiä samaan aikaan.
Olen ajatellut, että jos paluu keväiseen tulee, on mietittävä jo selviytymiskeinoja jo valmiiksi. Yritän pikku hiljaa asennoitua siihen, että rajoituksia tulee. Jos niitä ei tulekaan se on vain plussaa ja mielen hyvinvointi saa iloisen piikin. Ennakointi on ainakin meidän perheessä osoittautunut muutenkin paljon tehokkaammaksi kuin tulipalojen sammuttelu niin mennään tällä. Suunnitelmat ja haaveet vie minua eteenpäin ja siksi pyrinkin siihen.
Olen pitkään haaveillut maastopyörästä jossei sitä nyt täältä vielä ole rivien välistä voinut tulkita. Ajattelin, että jos rajoitukset tulevat, se on viimeistään sysäys oman maastopyörän hankkimiselle. Se olkoon sitten minun pakokeinoni kotoa, jossa vältellä kontakteja. Rahat sen kokoonriipimiseksi voi aloittaa vaikka myymällä itselleen tarpeettomia tavaroita. Mitä jos kirppikset menee myös kiinni? Nettikirppiksille ja Facebookiin?
Enemmän omaa aikaa, ehdottomasti. Vuorotellen, vähintään ulos yksin, vaikka väkisin. Loskaan vesisateeseen? Yh, no, yritän. Kaivan tämän tekstin sitten esiin ja muistelen lupauksiani itselleni. Parisuhdeaika jäisi sitten taas hyvinkin jäähylle, mutta pitäisi yrittää keskittyä sitten sitäkin vahvemmin niihin arkitekoihin. Sitten viimeistään tehdään yhdessä omat unelmakartat.
Jos kotiin taas lukkiudutaan, ei ole mitään syytä olla aloittamatta karsimista. Ensinnä kaikkien vaatekaapit voisi käydä läpi ja siirtyä sitten kaikkiin vauvan tavaroihin, joita hän ei enää tarvitse. Meidän makuun liian ahtaassa 79 neliöisestä kodista pitää saada viihtyisämpi, jotta siellä on kaikilla vähän enemmmän tilaa hengitellä ja ylimääräistä rojua vähemmän jaloissa.
Syysretkiä luontoon. Vaikka meidän perheen retkille lähtö on kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen yksi via dolorosa niin luontoon pääsemisessä menee se kuuluisa vartti kun päässä ei kohise enää ihan niin lujasti.
Vapaahetkillä yritän saada koottua kuvakirjoja kasaan, jotka on niin niin pitkään ollut to do-listalla. Entäpä sitten ristiäisten kiitoskortit ja vauvakuvat? Apua. Kehtaako sellaisia enää edes antaa? Ja jos lapset on kotona niin missä välissä kuvittelen näitä tekeväni? Ehkä unohdamme tämän ja keskitymme syysretkiin ja puhaltelemaan.
Ruokaa, lämpimiä löylyjä. Lyhtyjä terassille ja ja jotain ledejä sisälle, koska muut eivät tule tässä elämäntilanteessa kysymykseenkään. Ehkäpä heti aamupalalle sytytän kynttilät, laitan päivän fiiliksen mukaan musiikkia ja katson vähemmän uutisia. Hankin ne hitsin kuulokkeet esikoiselle ettei pääni hajoa Ti-ti nallen joululevystä syyskuun alkuun mennessä. Ehkä me aloitetaan taas instassa live-muskarit tukviitottuna ja keksitään jotain, jotta tulisi tunne, että elämä jatkuu. Koska niinhän se tekee ja sitä tunnetta haluan vaalia.
Julia Thurén kertoi Juliaihminen-blogissaan uuden tuotantokauden alkaneen Kaikki rahasta-podacastin osalta. Postauksessa hän listasi asioista joita hän haluaisi ja mitä hän tarvitsee. Saman listauksen oli tehnyt myös Satu Rämö ja nämä asiat oli siis niin samaistuttavia ja sitten ei kuitenkaan, joten tein myös oman listani.
Nämä asiat haluan nyt:
maastopyörän
matkan Uuteen-Seelantiin tai Italiaan
säännöllisesti käyvän siivoojan
keltaisen sadetakin
ruosteen väriset tai harmaat retkeilyhousut
esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
kaupassa tai kauppa-kassitilauksen puolestani hoitavan ihmisen (puolisoa ei lasketa)
lisää neliöitä kotiin
isompi potkupyörä esikoiselle
uuden valkoisen t-paidan
Nämä asiat tarvitsen nyt:
sadetakin
retkeilyhousut
esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
sadetakin esikoiselle
isompi potkupyörä esikoiselle
talvikengät esikoiselle ja kuopukselle
talvihaalari kuopukselle
hammastarkastuksen
uuden tai siis vanhan, mutta mulle uuden valurautapannun
uuden pyöräilykypärän
Neljä samaa asiaa päätyi sekä haluan-listalle että tarvitsen listalle. Haluan listaa olisin voinut jatkaa ihan vaikka ja kuinka. Sen sijaan asioita, joita oikeasti tarvitsen juuri nyt piti oikein hetki miettiä. Ravistelevaa. Silleen lempeällä tavalla.
Maanantaina alkoi päiväkoti ja seuraavana yönä meillä alkoi jo vatsatauti. Postauksen iloisen kepeät kuvat viikonlopun mummulareissulta tuntuvat niin kaukaisilta.
Miten olin jo ehtinyt unohtaa sairastelukierteet, joita on koko alkukevät yleensä kun neiti on päiväkodissa. Usein sairastelukierre alkaa vasta alkuvuonna, mutta nyt saatiin jo maistiainen heti kauden kärkeen. Korona ja kotonaolo on tuonut meille myös poikkeuksellisen terveen alkuvuoden tähän asti. Toivotaan ettei sairastelut ole tullut jäädäkseen.
Ja ei – en syytä päiväkodin kasvattajia meidän neidin sairasteluista. Luulen syyn olevan siinä, että esikoinen aistii edelleen tosi paljon laittamalla asioita suuhun ja kädet menevät vielä helposti suuhun. Niin ne taudinaiheuttajat pääsevät näppärästi perille.
No mutta, itse aiheeseen eli vatsatautiin ja vatsataudin hoitamiseen kotona. Mikähän siinä onkin, että se alkaa aina yöllä. Instagramissa aihe on herättänyt kovasti keskustelua ja moni onkin ollut huolissaan, voisiko kyse olla koronasta.
Soitin tänään meidän kunnan terveyskeskukseen ja siellä lääkärit olivat antaneet ainakin toistaiseksi ohjeen ettei ole syytä tulla testattavaksi jossei ole muita oireita. Oireista ja hoitoon hakeutumisesta voit lukea THL:n sivuilta. Sain myös Instagramissa viestiä, että kannattaa tehdä Omaolo-testi jos kunnan puhelinpalvelu on ruuhkautunut. Vähäisistäkin oireista tosiaan testataan, mutta vaihtelua on kuntien välillä. Resurssit ovat erilaisia ja ehkä kunnat ovat joutuneet tekemään linjanvetoja, mitä pystyvät testaamaan.
Vatsatauti ei voi kalenteriin laittaa ja siksi kannattaakin varmistaa, että kotona olisi valmiina kaikkea tarvittavaa, jotta voi rauhassa kotona sairastella. Mitä kannattaa sitten pitää jemmassa vatsataudin varalle?
Vatsatautilaatikosta vinkkasi yksi tuttuni ja vitsi miten hyvä idea. Tällaisen nyt kokoatte kotiin. Vatsatautihan alkaa aina yöllä ja mikä sen autuaampaa kuin vetää tämä survival kit naftaliinista! Vatsatautilaatikko voisi sisältää
Precosa tai muu vatsaa rauhoittava probiootti (Precosa ei siis lamaa suolen toimintaa, vaan on luonnollisia mikro-organismeja
ämpäri/ämpäreitä tai vati
Marja- ja hedelmäsoseita, mehukeittoja, pillimehuja… sellaisia jotka säilyvät toooosi pitkään.
Me vietimme meidän pahimman yön kylpyhuoneessa. Neiti istui potalla ja olin käärinyt hänet paksuun peittoon. Itse istuin lasten korokkeen päällä. Polvien päällä oli tyyny, jota vasten neiti pystyi nukkumaan. Itse nojailin suihkun kulmaan ja tyyny niin ikään pään alla, niin pystyi välillä itsekin lepuuttamaan. Siellä pystyi käymään samalla suihkussa kun tarve vaati.
Moni suosii siskonpetiä vatsatautia sairastellessa ja se onkin tosi hyvä. Harvoin kipeänä haluaa olla yksin niin on kiva ettei tarvitse itse yrittää sulloutua lapsen sänkyyn. Patjat voi suojata jätesäkeillä, muovitetuilla lakanoilla tai kertakäyttöisillä patjansuojuksilla, ainakin Ikeasta on saanut joskus. Lisäksi lakanan päälle voi laittaa paksuja froteepyyhkeitä kerroksittain. Aina oksennuksen jälkeen voi ottaa pyyhkeen pyykkiin niin on taas puhtaat oltavat.
Pakkasessa kannattaa pitää hätävararuokia, jotta sieltä voi tarvittaessa taikoa ruokaa. Sellaisia ruokia kannattaa uhrata, joita on ”kiva” oksentaa ja ripuloida. Mitään kovin mausteista, tomaattista ja sipulista ei kannata tehdä, koska se usein polttaa ja närästää. Myös kaalit yms. tekee monille pahaa. Sosekeitot toimii monilla jos niistä tykkää tai ihan perus pasta. Lemppariruokaa ei kannata tehdä, sillä mikä olisi kurjempaa kuin se ettei voi enää syödä lempiruokaansa, koska siitä on vatsataudissa jäänyt niin inha muistijälki. Itse en monen vuoden jälkeenkään voi edelleen syödä tonnikalapastaa. Se menetys ei onneksi ollut valtava.
Myös suolakeksit ja sipsit on hyviä suolan lähteitä. Olisi hyvä saada myös kuitua ja esimerkiksi omasta lapsuudesta muistan näkkärin maistuneen taivaalliselta. Kuitu sitoo nesteitä, joka on tärkeää kuivumisen ennaltaehkäisemiseksi.
Jos mikään suolainen ei maistu, mehukeitot ja kiisselit on hyviä energianlähteitä ja helppo ottaa lusikka kerrallaan. Niistä saa samalla myös nesteitä, mikä on todella tärkeää. Totta kai itse keitelty mustikkakeitto on parasta ikinä, mutta ei ole häpeällistä vetää sitä kaupan mustikkakeittoa naftaliinista. Myös vanukkaat on aika monen lapsen (ja mun) mieleen.
Pillimehut on hyviä ja pitkään säilyviä. Niitä sivuun laittamalla pysyy kärryillä paljonko nestettä on mennyt. Myös litran kannuun voi tehdä mehua valmiiksi. Jos sairastajia on samaan aikaan monta niin kannattaa nimikoida kannut tai pillimehut. Jos käytössä on lapsilla vaipat niin paperille voi laittaa tukkimiehen kirjaimin montako vaippaa on mennyt niin pysyy laskuissa onko pissaa tullut riittävästi.
Vesi ei ole paras vaihtoehto vatsataudissa, koska elimistö hukkaa paljon suoloja ja muita hivenaineita. Sitä paitsi pelkkä vesi maistuu vatsataudissa ihan hirveälle. On siis ihan ok antaa vauvallekin mehua, jos muu ei kelpaa, vaikka sokereita perustellusti muuten välttelisikin. Lapselle ja kaikille on mukavampaa ja helpompaa olla kotihoidossa kuin sairaalassa tiputuksessa liian vähäisen nesteensaannin vuoksi. Maito monesti pahentaa oireita, mutta imeväisikäiselle tietysti eri asia.
Niin kauan kuin yleiskunto pysyy hyvänä, jaksaa/ pystyy varsinkin juomaan mutta myös vähän syömään niin kotona voi rauhassa sairastella. Hyvä yleiskunto tarkoittaa sitä, että lapsi herää itse vaikka nukkuisikin runsaasti enemmän kuin normaalisti, jaksaa olla omilla jaloillaan, pystyy juomaan, reagoi puhutteluun ja on hyvässä kontaktissa.
Sairaalassa pääasiallinen hoito on siis nestehoito ja niin kauan kun sitä pystyy toteuttamaan kotona, on se varmasti kaikille mukavin vaihtoehto. Kannattaa siis lohduttaa myös lasta jos hän ymmärtää, että vähän väkisin juomalla välttää lääkäriin lähdön. Lääkärillä ja sairaalalla ei saa kuitenkaan uhkailla ja pelotella, vaan yrittää perustella juomisen tärkeyttä jos lapsi ymmärtää.
Oliko tästä pläjäyksestä jotain hyötyä? Unohdinko jotain?
Haluaisitteko vinkkejä myös muiden kotona hoidettavien virusten hoitoon? Esimerkiksi kuume ja hengitystieinfektiot? Meillä on ainakin haasteena miten saada lapsi oksentamaan ja siitä kyselin myöskin Instagramin puolella. Voisin siitäkin koostaa postauksen, koska aihe herätti kovasti tunteita ja vaikutti tarpeelliselta. Paljon asioita tosiaan tulee käsiteltyä Instagramissa ja nopeatempoisten storyjen muodossa. Kannattaa siis tulla sinne seurailemaan jos haluaa pysyä tarkemmin menossa mukana.
Nyt keräämään voimia huomiseen. Sellainen tunnelma, että voiton puolella ollaan. Toivottavasti vaan me aikuiset ei tulla kipeiksi. Olen kerran ollut esikoisen kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja se muuten oli aivan mahdotonta touhua.
Ihan hurjana tsemppiä muillekin, joita tämä kurja tauti kouraisee!
Viidennestä hääpäivästä käytetään nimeä myös puuhäät. Tuntuuko avioelämä tällä hetkellä puulta? Mitä tämä puinen ilmaus meidän avioliitossa voisi tällä hetkellä tarkoittaa?
Googlen kertoessa tämän viidennen hääpäivän olevan nimeltään puuhäät, petyin. Kuullostaa ankealta. Pumpulihääpäivä tuntui paljon lempeämmältä. Sitten aloin miettiä mitä puu voisi meidän tapauksessa merkitä.
Olemme syksyllä olleet kymmenen vuotta yhdessä ja sen aikana meille on kasvaneet melkoisen koukeroiset juuret. Osa juurista on hauraita ja rikkikin, osa vahvoja ja paksuja ja osa sellaisia jatkuvasti uusiutuvia ja muuttuvia, jotka antavat tarpeeksi voimaa ja ravinteita päästä elämässä eteenpäin.
Meidän yhteinen puu ei vielä kauhean paksua ole. Vuosirenkaita on, mutta ei niin mahtavasti kuin sellaisissa, joita halataan metsässä ja voimaannutaan. Sen vuoksi meidän täytyy muistaa halia toisiamme ja yrittää voimaantua siitä. Ja muistaa ja hyväksyä sekin, että syli on välillä ollut niin täysi ettei kaipaa sinne enää ketään muita halimaan.
Meidän puun alaoksilla on lapset, jotka maadoittavat meitä, syventävät silmäryppyjä sekä uuvuttamalla että tikahduttamalla meidät nauruun ja rakkauteen. Alimpia oksia ne ovat sen vuoksi, että ne ovat lähinnä maata ja juuria. Se on hetkeä tässä ja nyt ja muistuttaa elämään elämää eikä jossittelemaan.
Vähän ylempänänä on oma ja puolison elämä. Oma ja yhteinen. Ne ovat sikin sokin ja vähän pisimpiä alaoksia lyhyemmät. Ne eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään ja aina aika ajoin mietimme miten niitä saisi pikkulapsiarjessa tuuheammiksi ja hyvinvoiviksi.
Latvassa ovat unelmat ja haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat ja suunta, jota kohti kurkoittaa. Siellä se on. Aurinko, mutta myös sateiset päivät ja myrskyt. Näen siellä kuitenkin enemmän valoa kuin pimeyttä, joten sitä kohden hyvä oman murun kanssa kurottaa.
Vien lapset tänään vanhempieni luokse yökylään etukäteen, jotta saisivat vähän asettua. Työpäivän jälkeen minun on määrä hakea puoliso töistä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ei hajuakaan. Minun on käsketty pukea päälleni ulkourheilukamat. Onpa jännittävää! Mitä luulette mitä me tehdään? Instan puolella voi ehkä vilahtaa.
Vaikka väsyttääkin on kiva kuitenkin, että tiedossa on jotain muutakin kuin kotinurkkien potkimista. Puhuimme kuitenkin puolison kanssa, että lauantaiaamupäivä vain köllötellään ennnen lapsien hakemista.
Keväällä kirjoitin poikkeustilan parisuhteesta ja ylipäänsä parisuhdejuttujamme voi pläräillä viemällä hiiren tai sormen yläpalkkiin perhe-kohtaan ja valitsemalla sieltä kohdan ”parisuhde”. Tai sitten klikkaamalla tästä.
Postausksen kuvat ovat häämatkaltamme Vietnamista Ho chi Minh citystä ja Phu Quocilta joulu-tammikuussa 2015-2016. Olin koko syksyn sairaanhoitajaopiskeluiden työharjoitteluvaihdossa Tansaniassa ja muutaman viikko kotiin paluun jälkeen lähdimme häämatkalle. Ei paljon tuoretta vaimoa näkynyt kotosalla. Voi niitä vuosia ilman lapsia. Aika ihania nekin. Kiitos Niko että oot.
Jatketaan teidän kysymillä kysymyksillänne vielä. Aikaisemmat kysymykset vastauksineen löytyy edellisestä postauksesta. Kysyitte mm. miten parisuhde on muuttunut lapsien jälkeen, olemmeko mukana partiossa ja millaista tukea perheemme on saanut. Pysytään edelleen syvässä päässä ja esikoisen diagnoosin ensi hetket selkeästi monia kiinnostaa.
Mikä oli minun/ meidän ensireaktio kun saimme kuulla odottavamme down-lasta?
Alkuvuodesta ilmestyi Helsingin sanomiin artikkeli liittyen sikiöseulontoihin ja vanhempien saamaan ohjaukseen ja tukeen. Jutun aihe on lähtöisin minusta ja meidän perhettä haastateltiin siihen. Siitä tuli hyvä, kiitos vielä Raisa Mattila. Juttu aukeaa valitettavasti vain tilaajille, mutta suosittelen kyllä lukemaan jos vain jostain käsiin tekstin saa. Siinä avaan myös tämän matkan alun fiiliksiä.
Kaikkein uuvuttavinta on ollut lääkäreiden ja hoitajien turhan toivon luominen ja maton vieminen monta kertaa jalkojen alta. Se on ollut itsellenikin vakavasti sairaiden hoitamisessa tärkein ymmärrys. ”Suurimmalla osalla sikiöseulonnoissa kiinni jääneistä on kromosomit ihan tavalliseen tapaan”, sanottiin moneen kertaan ja tarkoitus oli lohduttaa ja antaa toivoa siinä hetkessä. Kuitenkin potilas, joka on suuren ja tuntemattoman edessä takertuu siihen lähes poikkeuksetta totuutena ja haluaa luottaa siihen.
Kukaan ei pysty sanomaan ennalta kuka on se valtavirrasta poikkeava, joka ei mahdukaan todennäköisyyksiin. Siksi olisi todella tärkeää olla tukena muttei luoda vääristyneitä mielikuvia. Kukaan ei voi luvata terveyttä. Ei äidille, ei lapselle. Diagnoosin selviämistestä olen kirjoittanut tänne.
Miltä tuntui pelkkä epäilykin jo siitä ettei vauva olisi ”terve/normaali”? Olimmeko pohtineet tällaista mahdollisuutta etukäteen?
Ennen esikoisen sikiöseulontoja heitin puolisolleni ruokapöydässä kevyesti, että mitä jos kaikki ei olekaan tavanomaisesti. Puoliso sanoi, että no ei kai siinä sitten. Kai se on tervetullut sellaisena kuin on.
Kehitysvammaisuuden tai muiden riskien mahdollisuutta ei kuitenkaan sen syvällisemmin pohdittu. Todellisuudessa kun nyt asiaa ajattelen, ei sitä asiaa voi ymmärtää ja ei siihen voi varautua ennenkö asia on oikeasti käsiteltävänä. Keskustelua olisi hyvä puolison kanssa kuitenkin käydä, jotta voi olla toistensa tukena ja seisoa yhtenä rintamana.
Tärkeää olisi kaikkien vanhemmaksi toivovien ymmärtää ylipäänsä se ettei raskautta, synnytystä ja sen jälkeistä elämää kukaan pysty lopulta ennustamaan. Esimerkiksi kaikkein vaikeimmat kromosomipoikkeavuudet ei sikiöseulonnoissa edes näy ja mitä tahanta voi tapahtua koska tahansa. Pelon kanssa on vaikeaa ja ahdasta elää, siksi olen päättänyt luottaa elämään.
Pelottiko minua odottaa downin syndroomaa sairastavaa lasta ja miten hän tulee pärjäämään tässä maailmassa?
Nyt mennään ohi aiheesta, mutta tartun downin sairastamiseen, koska sitä sanaa näkee paljon käytettävän. En loukkaannu, vaikka käytätte sanaa sairastaa, koska Kela ja lääketiedekin sen niin ajattelee.
Itse kuitenkin ajattelen ja moni vertaisperheistä ajattelee ettei downin oireyhtymä ole sairaus vaan osa ihmistä. Aivan kuten tourette tai ADHD. Merkityksellistä on se, miltä ihmisestä itsestä tuntuu. Esimerkiksi astmaatikolta tai skitsofreenilta voi kysyä onko he sairaita ja moni todennäköisesti kokee että ei ole.
Sitten itse kysymykseen. Alkuvaiheessa pelotti ihan hirveästi niin kuin ylempänä kerroinkin. Kun olin alkushokin käsitellyt ja tullut sinuiksi vammaisesta lapsesta, niin ei ole juuri enää tarvinnut rypeä synkissä mietteissä. Mitä enemmän löysin tietoja ja kokemuksia muilta perheiltä arkielämästä, sen levollisempi minusta tuli.
Toki aina aika ajoin tulevaisuus mietityttää, mutta kukapa vanhempi ei miettisi. En epäile hetkeäkään etteikö lapseni tule pärjäämään, mutta hänellä tarvitsee olla ympärillään ihmisiä, jotka myös haluavat niin. Haluan, että lapseni ympärillä on tulevaisuudessa ihmisiä, jotka ovat tukemassa lapseni mahdollisimman itsenäistä elämää ja sen toteuttamista hänen omien toiveidensa mukaan. Tekevät työtä hänen kanssaan intohimolla ja pilke silmäkulmassa.
Itselläni on myös aika vahva perusluottamus elämämään ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Vaikka olen pohdiskeluun taipuvainen, luotan huomiseen. En kuitenkaan luota asioiden tapahtuvat makaamalla kotona, vaan tiedän, että minulla ja aika monella muullakin on vielä paljon tehtävää vammaisoikeuksien eteenpäin viemiseksi.
Aionko palata sairaanhoitajan hommiin kunhan töihin paluun aika koittaa?
Edellisen kysymyksen lopusta päästäänkin hyvin aasinsiltana tähän kysymykseen. Tulevaisuudessa haluan olla edistämässä vammaisoikeuksien toteutumista. Suomessakin on ihan hirveästi tehtävää, mutta kyllä minulla siintää haave vielä jossain kaukana myös maailman vammaisten ihmisoikeudet. Maailman ja Suomen vammaisoikeuksista ei voida edes samassa lauseessa puhua niin ei mennä sen tarkemmin siihen nyt.
Lapset ovat vielä tosi pieniä ja maailman pelastaminen ei ole nyt ihan vielä ajankohtaista. Ainakaan siinä mittakaavassa, joka siintää ajatuksissani. Haaveiden eteen täytyy kuitenkin itse tehdä aktiivisesti ja päämäärätietoisesti töitä ja sitä kohden olen menossa.
Sairaanhoitajienkin työ tulevaisuudessa tulee mullistumaan ja monimuotoistumaan. Ajattelen, että edelleen tulevissa suunnitelmissani on vahvasti läsnä se, mikä olen koulutukseltani ja mitä kaikkea olen hoitajana oppinut ja ammentanut matkani varrelta. Kysymyksessä taidettiin kuitenkin tarkoittaa sitä perinteistä tapaa tehdä työtä sairaanhoitajana.
En, en siis ainakaan heti enkä ole palaamassa samaan työhön, josta jäin vanhenpainvapaalle. Miksi, siitä voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen verran. Mitä kaikkea sitten alan puuhailemaan, kerron siitä sitten aikanaan. Pienenä sneak peekinä kohti unelmia mennään.
Kiinnostaisiko teitä kuulla suunnitelmistani lisää? Tai nyt kun kyselyikä saatiin päälle niin saa kysyä muutakin.
Kysymyksistänne vastaamatta jäi ainakin vielä mitä tarkoittaa vauvojen varhaiskuntoutus. Se on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että kirjoitan siitä ihan oman postauksen. Onpahan hassua etten ole kirjoittanut siitä aiemmin. Se oli hyvä kysymys se!
Kiitos kysymyksistänne muutenkin. Hyviä ja mielenkiintoista myös pohtia miltä ne isot tunteet minusta nyt tuntuu. Ei niitä koskaan unohda, mutta tunteet loivenee ajan mittaan ja vanhoja tekstejä itse lukiessa punasteleekin, että ihanko totta. Tuoltako minusta on tuntunut.
Ai miltäkö minusta tuntuu nyt? No kutakuinkin tuo alla oleva kuvaa ihan hyvin tämän hetkisiä fiiliksiä.
Tein Instagramin storyihin pienen esittelyn itsestäni ja kysyin haluaisiko jengi tietää minusta tai meidän perheestä vielä jotain muuta. Vastailen nyt niihin sieltä tulleisiin kysymyksiin tänne, koska ne ei olletkaan niin yksinkertaisia, kuten ”Mikä sun kengän koko on?” tai ”Mikä sun lempiruoka on?”
Olen kyllä ihan otettu, että kysymykset menivät pintaa syvemmälle. Vastauksista tuli sen verran pitkiä, joten jaoin vastaukset moneen osaan. Tässä ensimmäinen osa Q&A eli questions&answers eli niinku suomeksi vastaan kysymyksiinne.
Onko minulla ollut lähempää kokemusta erityislapsista/ aikuisista ennen esikoista?
Aika lähellä nollaa oli omat kokemukset. Omasta lähipiiristä ei ollut mitään kokemusta. Opiskeluiden aikana harjoittelussa tuli joitain kohtaamisia vammaisten kanssa ja ensihoidossa oli toki myös vammaisia, mutta hoitokontakti heidän kanssaan oli aina varsin lyhyt. Sen vuoksi uskon, että uutinen downin syndroomasta olikin niin iso ja vaikea asia minulle. Vieras ja tuntematon pelotti.
Mitä tukea olemme saaneet perheellemme?
Tällä hetkellä: Taloudellista tukea saamme vammaistuen muodossa. Kasvatuksellista tukea saamme kuntouttavasta päivähoidosta ja eri terapioista (toiminta- fysio- ja puheterapia). Henkisenä tukena on tukiperhe 1 vrk/kk. Lisäksi olemme olleet viiden vuorokauden mittaisella sopeutumisvalmennuskurssilla Rokualla ja menemme nyt loppuvuodesta uudelleen Ouluun. Siinä ne.
Odottaessamme esikoista: Emme mitään. Siitä voikin lukea männävuosilta kirjoituksestani ”Kuka tukee ja ketä”.
Onko meidän erityislapsella tukiperhettä/ tilapäishoitopaikkaa?
Onko partio meille retkeilyn ohella tuttua? Perhepartio? Sisupartio?
Ei itseasiassa ole, kiinnostava kysymys! Olen mielikuvissani ajatellut sen jotenkin liian sitovana vähäisessä vapaa-ajassa ja silloin kun on perhe-aikaa niin tykkäämme olla vain perheen kesken. Mutta olen ajatellut kyllä partiota ja miettinyt, että sitten kun neiti vielä vähän kasvaa niin partiosta hän voisi pitää tai siitä voisi tulla jopa meidän yhteinen harrastuksemme.
Kehitysvammapuolella kysyjän työkaveri mietti voiko vammaisen lapsen vanhemmille sanoa, että on äitinsä tai isänsä näköinen lapsi ja loukkaako se vanhempaa?
Kysyjä jo kirjoittikin olleensa kysymyksestä vähän järkyttynyt ja ajattelee jokaisen lapsen olevan oma persoonallinen oma itsensä. Vammainen lapsi voi näyttää vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan riippumatta erityisistä piirteistä. Tästä olen kirjoittanut aika tyhjentävästi kirjoituksen ”Tuo lapsihan näyttää sinulta”.
Onko lasten saanti vaikuttanut miten parisuhteeseen? Onko eroa esikoisen tai kuopuksen kohdalla?
Noin niin kuin yksiselitteisesti aika ja voimat toisen kohtaamiselle ovat hiirenkakka verrattuna enne lapsia. Näin niin kuin arjen näkökulmasta ennen lapsia me liikuimme tosi paljon yhdessä. Tai liikummehan nytkin, lasten kanssa, mutta enemmänkin treenasimme tavoitteellisesti ja teimme tosi paljon yhdessä puolison kanssa asioita kahdestaan. Esikoisen jälkeen tuli käytyä salilla ja liikkumassa pääasiassa yksin ja yhteinen aika vaihtui iltaisin kotisohvalle rikossarjojen pariin.
Esikoisen jälkeen sponttaanius katosi elämästä. Ei enää lähdetty yhtä helposti käymään yksillä tai ravintolassa, ei vaeltamaan tuosta noin vain. Asuimme silloin vielä opiskelemassa kaukana läheisistä ja tukiverkosta, joten melko omillamme olimme kaikkinensa.
Toinen lapsi on muuttanut lähinnä sitä, että kahdenkeskeistä aika on vieläkin vaikeampi järjestää. Nyt kyn esikoinen on perhehoidossa kerran kuukaudessa niin pääasiassa kuopus on kuitenkin meidän kanssamme.
Kysyin puolisolta mielipidettä tähän asiaan ja hän sanoi, että lapsi kerrallaan jaksaa panostaa parisuhteeseen ja kohdata toisen aina puolet vähemmän. Hah. Raaka peli Ranualla. No joo, mutta kyllä se varmasti näin on, ainakin näin vauva-arjessa ja kun esikoinenkin tarvitsee perushoidollisestikin vielä paljon enemmän huomiota ja aikaa. Se kapasiteetti, jonka on voinut jakaa vain puolisolleen jaetaankin nyt kolmeen osaan.
Henkisellä tasolla olemme varmasti paljon avoimempia ja rohkeampia juuri sellaisina kuin olemme. Samalla näemme toisemme yhteisenä voimavarana entistä vahvemmin. Monesti vaikeina ja kuormittavina päivinä tai ajanjaksoina muistuttelemmekin toisillemme, että yhdessä me olemme enemmän ja yhdessä me tästä selviämme. Yksin emme.
Mitä kiusallisempi tai vaikeampi aihe, sen enemmän siitä pitäisi puhua. Miksi sitten kaikesta ei voi puhua? Minä voin päättää omista asioistani ja mistä haluan puhua. Sen sijaan asioista, jotka liittyvät johonkin toiseen tai sekä minun että muihin ihmisiin ei olekaan enää vain minun päätäntävallassani.
Mistä asioista sitten en puhu medioissani?
Kotiympäristöistä ja ”meidän paikoista” en puhu perheeni suojelemiseksi. Kovin tekopyhää puhua suojelusta, kun jakaa omaa ja perheen elämää nettiin hyvinkin avoimesti. En ole kokenut täällä uhkaa enkä tarvetta pelätä, mutta mitä tänne laittaa, ei täältä pois saa. Sen vuoksi haluan minimoida riskiä ja välttää kertomasta yksityiskohdista kotiamme ja tärkeitä paikkoja kohtaan.
Toki en hölmö ole, ymmärrän, että jokainen joka tosissaan haluaa selvittää saa kyllä selville esimerkiksi missä asumme, missä päiväkodissa esikoinen käy tai missä ovat sukulaisten kesämökit. En kuitenkaan pysty ennustamaan enkä todellisuudessa edes ymmärrä miten paljon dataa pystytään hyödyntämään jo nyt, saati tulevaisuudessa.
Jossain on vahingossa voinut lipsahtaa lasten nimet, mutta niitä olen pyrkinyt välttämään sanomasta. Nykyisin esikoinen kuitenkin puhuu itsestään ja veljestään nimellä, enkä sitä tietenkään pysty kieltämään. Jatkossa pitää miettiä jätänkö julkaisematta kaikki sellaiset pätkät vai annanko olla ja nimien tulevaisuudessa näkyä ja kuulua. En vielä tiedä.
Lasten intiimit asiat, kuten kuivaksi opettelusta tai kakan koostumuksesta pyrin puhumaan kieli keskellä suuta, mieluiten en ollenkaan. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa kuivaksi opettelusta ylipäänsä, tai olenkin kirjoittanut. Myös lasten ummetuksesta ja sen hoidosta tulen kirjoittamaan yleisesti, koska se on erittäin yleistä ja aiheuttaa paljon murhetta ja ongelmia perheissä.
En kuvaa lapsia ilman vaatteita tai vaippasillaan. Kuopuksesta löytyy yksi selkäpäin otettu kuva, jossa hän on vaippa päällä, mutta muita ei pitäisi olla. Lasten kuvien laittaminen ylipäätään nettiin herättää minussa aina tunteita, mutta olemme puolison kanssa päätyneet siihen, että esikoinen voi näkyä ja kuopus pääasiassa ilman kasvoja. Pyrin olemaan äärimmäisen tarkka millaisia kuvia pääsee jakoon.
En myöskään julkaise lapsista hupsuja meemi-henkisiä julkaisuja. Voisin ajatella ettei lapseni arvostaisi heidän kustannuksellaan hassuttelua, vaikka se hyväntahtoista olisikin. Myös nukkumiskuvat ovat mielestäni pyhiä, vaikka en paljon kauniimpaa näkyä keksikään kuin omat nukkuvat lapset. Ajattelen ihmisen olevan haurain ja puolustuskyvyttömin juuri nukkuessaan. Toki minusta tuskin saisi lähellekään yhtä söpöjä kuvia kun nukun, mutta en haluaisi jakaa itsestänikään kuvia, jossa oikeasti nukun.
On myös asioista joista puhun, mutta en haluaisi puhua. Lasten sairaudet ovat sellaisia asioita, jotka ovat todella henkilökohtaisia. Olemme kuitenkin päättäneet, että neidin asioista puhutaan, koska moni down-lapsen vanhempi ja miksei muutkin saa tietoa samalla. Esimerkiksi kipirauhasen vajaatoiminta on melko yleistä ihmisillä, joilla on downin syndrooma.
Seksistä en juuri puhu ja parisuhteestakin puhun rajatusti, koska se ei ole vain minun asiani. Voisin kuitenkin puhua esimerkiksi omasta toipumisestani synnytyksen jälkeen. Oma palautuminen ei liity pelkästään seksiin, mutta vaikuttaa toki siihen. Ehkä voisin kirjoittaa ylipäänsä kehon hyvinvoinnista tällä hetkellä, kun synnytyksestä on kulunut 9 kuukautta. Parisuhde on kuitenkin edustettuna ja sen hyvinvointi perheen hyvinvoinnin kannalta on ratkaisevaa.
Lähipiiristä ja suvusta en ole juuri puhunut enkä puhukaan. Satunnaisesti saattaa vilahdella jossain kuvissa tai kirjoituksissa joku, mutta pääasiallisesti he eivät kuulu tänne vaan yksityiselämääni. Näin on nyt, saa nähdä miltä tuntuu kymmenen vuoden päästä.
Millaisista asioista sinun mielestäsi ei voi puhua nettiin tai julkisesti? Tai millaiset kuvat ja videot eivät ole ok? Missä menee sinun, lastesi tai perheesi rajat?
Viime vuonna, kesäkuun ekoina päivin- meillä oli puolison kanssa treffipäivä. En tiedä mistä ajatus lähti, mutta päätettiin lähteä ajelemaan Kemiöön päin ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Ajatuksena oli testatauutta retkikeitintä ja syödä ulkona. Meren rannalla.
Kemiöstä löytyy ruuan tuottajia vaikka millä mitalla ja haaveilimmekin uusista perunoista ja savulohesta. Etukäteen kannattaa kuitenkin hiukan googlettaa, koska välimatkat on pitkät, että ei mene koko päivää pelkkää ruokaa etsiessä. Me tilasimme valmiiksi ja kävimme hakemassa vartti ennen saapumistamme käsin kuokalla kaivetut uudet perunat. Ai luoja miten hyviä ne olivat.
Tarkoitus oli ostaa matkan varrelta Kemiön S-marketin edustalta Laxtomtenin savulohta, mutta viimeiset oli viety meidän nenän edestä. pihalla oli kuitenkin myyjä, jolta sai ostettua suomalaiset mansikat ja parsat mukaan ja lievitettyä harmitusta. Elimme vieä toivossa, että Kasnäsista jostain saisi kalaa, mutta ei. Kalatehdaskin löytyy, mutta tuoreen savustetun kalan löytyminen olikin kiven alla.
Kasnäsissä on onneksi kauppa, josta kävimme hakemassa oluet (minulle alkoholitonsa koska olin vielä raskaana silloin) ja valmiiksi maustetut pihvit, jotka paistettiin trangian pannulla.
Satama-alue tuntui ensikertalaiselle vähän sekavalta. Jätimme auton Kasnäsin vanhan luontokeskus Sinisimpukan pihaan, joka löytyy caravan-alueen ”takaa”. Harmillisesti itse luontokeskuksen toiminta on lopetettu 2017. Heitimme reput selkään ja otimme viltit kainaloon.
Vailla päämäärää löysimme luontopolun, portaat ja meren, sitä kohti. Ruuanlaittoa meren ääressä rantakallioilla. Onko ihanampaa treffipaikkaa? Retkikeitin on siitä ihan paras ruuanlaittoon, että voit valita ihanimman paikan ja laittaa leirin pystyyn.
Kasnäsin vierasvenesatama vaikutti kivalta. Kesäkuun alussa vain kovinkovin hiljainen, jopa eloton. Jos oikein tulkitsimme, siellä normaalisti kalamyyjäkin löytyisi. Mantereelta päin katsottuna oikealla laidalla löytyi kiva hiekkaranta ja kävimme uimassakin paahteisen päivän päätteeksi. Rannalta löytyy pukukopit ja vessat oli satamarakennuksessa laiturien kupeessa.
Laiturilla joimme vielä termarikahvit ja mussutimme onnessamme keksejä. Ennen Kasnäsiä on muutama upea silta. Kasnäsista pääsee kiertämään Rannikon rengastietä, joka jäikin kutkuttamaan takaraivoon. Ehkä tänä kesänä?
Muuten autotiet menevät Kemiössä melko visusti niin ettei merta juuri näe, vaikka saaressa ajeleekin. Kannattaa kuitenkin ottaa pikkuteitä myös haltuun ja ihmetellä mietä sieltä löytyy.
VINKKILISTA LUKSUSRETKIRUOKAILUUN:
Varaa aikaa ja aloita ennenkö on jo kauhea nälkä. Nälkäkiukku on pahin aika alkaa laittamaan retkituokaa.
Perunat voi pestä hyvin merivedellä. Jos perunat on jo kotoa lähtiessä valmiina niin aina helpommalla pääsee jos pesee perunat jo kotona valmiiksi.
Ylimääräistä vettä keittämiseen. Periaatteessa en tiedä miksi perunoita ei voisi keittää merivedessä, mutta me varasimme sen verran ylimääräistä vettä, että saimme perunat vesijohtoveteen kiehumaan.
Öljyä tai voita mukaan. Kasviöljyt säilyy paahteessa paremmin, mutta myös kestää hyvin, jos sen käärii esim. pyyhkeeseen (villainen olisi paras vaihtoehto)
Jos mukana on jotakin herkempää pilaantumaan, kannattaa vesipullot pakastaa niin saa ne kylmäkalleiksi. Saa sitten matkan varrella vielä kylmää vettä, vaikka ilma kiehuisi.
Perunoiden keitinveden voi säästää, jotta saa huilutettua astioita puhtaammaksi. Meillä on usein myös wetwipeseja mukana. Hätätapauksessa niillä saa pyyhkäistyä astioista suurimmat sotkut pois.
Pussi roskille, jotta saa omat sotkut siististi siivouttua mukaan.
Olkoon tämä kaikille muistutus, että retkellä voi syödä muutakin kuin purkkihernekeittoa. Tai että ulkona syöminen voi olla muutakin kuin ravintolan terassi. Ihania kesäulkoruokailuja kaikille!
