kehitys

Kuvalliset nimitarrat helpottamaan lapsen arkea

21.2.2021 Päivi
0 Comment
Kaupallinen yhteistyö, Niksinurkka

Kaupallinen yhteistyö: Ikioma nimilappu Oy

Onko perheessä useammalla lapsella samannäköiset hanskat? Meneekö sekaisin mikä on kenenkin kylpypyyhe tai juomapullo? Sadoista mustista sukista nyt puhumattakaan.

Mietin ensin miten turhamaisia on nimitarrat. Sitten oivalsin miten helppoa on kierrättää vaatteita lapselta lapselle, kun ei tarvitse miettiä mikä tussi sopii millekin materiaalille, mihin mahtuu kirjoittamaan vielä yhden lapsen nimen ja miten saa peitettyä ne kymmenen edellisen vaatteita käyttäneiden lasten nimet. Tarra vaan kaikkien vanhojen suttujen päälle.

Sitten mietin miten turhamaista on, että tarrassa on nimen lisäksi kuva. Onhan kuvat nyt ihan hirmu suloisia ja kivoja, mutta mitä tarvetta niille oikeasti on. Kunnes aloin pohtia sitä lapsen itsenäisen toimimisen näkökulmasta.


Kuvallinen nimitarra kaikissa henkilökohtaisissa vaatteissa, varusteissa ja paikoissa auttaa lasta hahmottamaan omia tavaroitaan. Kun sama kuva toistuu lapsen henkilökohtaisissa tavaroissa ja paikoissa, kuten omassa tuolissa tai kengissä, alkaa hän löytää oman symbolinsa, vaikka nimeään ei tunnistaisikaan. Ja no, kyllä se näin äitiäkin helpottaa, kun tunnistaa lasten hammasharjat kun ne lojuu jossain muualla kun omilla paikoillaan. 

Monissa päiväkodeissa jokaisella lapsella on oma merkki, joka kuvastaa häntä. Se on usein lapsen mielenkiintoon liittyen, esimerkiksi jalkapallo. Nimitarraan kannattaa siis valita sellainen kuva, jota voisi hyödyntää samalla lapsen nimi-viittomana. Kun jalkapallo toistuu vaatteissa, omalla paikalla ruokapöydän tuolissa, repussa ja naulakossa, helpottaa se lasta hahmottamaan omaa reviiriään. Ikioman sivuilla voi suunnitella yhdessä lapsen kanssa juuri häntä miellyttävän nimitarran jättimäisestä valikoimasta. Kuvia on pääkalloista Pipsa possuun.

Nimitarrojen käyttö

Tarrojen taustoja saa vaihdettua jos ja minkä värisiksi, mutta jos hahmottamisessa on haasteista, valitsisin kaikkiin tarroihin myös saman taustavärin joka tukee myös hahmottamista. Tarrojen värejä valitessa kannattaa huomioida haluaako tarrojen olevan mahdollisimman näkyviä vai huomaamattomia. Lapsille, jotka tarvitsevat erityistä tukea tarkkaavaisuuden ohjaamiseen kannattaa valita vastaväri, jota ei esinny vaatteissa ja tavaroissa yleisesti. Näin nimitarra pomppaa paremmin näkyviin. Nimitarroissa on kolmella rivillä tilaa, joten siihen voi laittaa pelkän nimen tai lisäksi myös sukunimen ja puhelinnumeron.

Kuvalliset nimitarrat minitarrat sekä isot nimilaput kiinnitetään kuivien vaatteiden pesuohjelappuun painamalla tarra huolellisesti kiinni. Lusikan kuperalla puolella voi myös hieroa tarraa kiinni. Varusteisiin nimilappu painetaan kuivalle ja puhtaalle pinnalle. Ennen ensimmäistä pesua tulee odottaa 24 tuntia, jotta nimitarrat ehtivät kiinnittyä hyvin. Nimitarrat kestävät pesukoneessa pesun 60 asteessa, astianpesukonepesun sekä pakastamisen. Kaikki tarrat ja laput irroitetaan rapsuttamalla.

Minitarrat ja suuret nimilaput

Minitarrat on tarkoitettu kaikkein pienimpiin tavaroihin ja vaatteisiin. Silloin kun vielä oli lelupäiviä tarroitin dublot ja kirjat. Pienet minitarrat ovat kooltaan 16 x 6 mm.

Suuret nimilaput ovat sen sijaan hyviä esimerkiksi suksien ja juomapullojen nimikointiin. Laskettelukeskuksen suksiparkista on hiukan helpompi lähteä metsästämään omia vermeitä, kun tarra on iso. On myös pienempi todennäköisyys, että joku muu nappaa vahingossa sinun välineet omiin jalkoihinsa, ku ne on nimetty kunnolla. Suurissa nimilapuissa on eri kokoisia tarroja. Pienimmät ovat kooltaan 3,3 cm ja suurimmat 7 cm x 2 cm.

Silitettävät nimilaput

Silitettävät nimilaput kiinnittyvät suoraan kankaaseen. Näin pystyy nimeämään vaatteet, vaikka niissä ei olisi pesulappuja. Silitettävät nimilaput ovat oivallisia myös jos pesulaput kutittavat ja ne pitää poistaa vaatteista lapsen erityisherkkyyden vuoksi. 

Silitettävät nimilaput löytävät paikkansa myös sukista. Nimitarrat kiinnittyy parhaiten sukkiin venyttämällä resoria ikäänkuin sukka olisi jalassa. Sitten asetetaan lappu haluttuun kohtaan sukassa, laitetaan voipaperi lapun päälle ja silitetään noin 10 sekuntia. Sen jälkeen sukan resorin voi vapauttaa. Tarra jää ryppyiseksi, mutta pysyy kiinni sukassa sen ollessa jalassakin. Silittämistä varten tarvittava voipaperi tulee nimilappujen mukana. 


Seuraavaksi tilaan meidän perheelle vielä nimitarroja, jossa on vain sukunimi ja puhelinnumero. Näillä nimikoin pyörät, kypärät, puhelimet, sateenvarjot ja koko meidän jengin lapaset ja pipot. Ei oo yhdet eikä kahdet nahkarukkaset, kun on jääneet jonnekin polun varrelle eikä ne ole koskaan löytäneet tietään takaisin kotiin. 

Tulee myös vielä aika, kun kuljetaan yleisötilaisuuksissa ja tapahtumissa. On helpompi varmistua omasta mustasta takista niiden satojen takkien joukosta, kun tarrasta tietää kenen takki on. Ei tarvitse sitten analysoida onko taskusta löytyvä nenäliina minun vai jonkun muun. Myös Muumimaailmaan tai Särkäniemeen lähteville karkailemaan taipuvaisille lapsukaisille voi kiinnittää selkään puhelinnumerolla olevan tarran.

Meidän lapset ei ole vielä missään harrastusryhmissä, mutta mietin jo aikaa kun etsii kymmenien saman kokoisten mustien Kuomien tai samanväristen juomapulloje seasta niitä oman murunsa omia.

Lisää inspiraatiota tarrojen eri käyttökohteista esimerkiksi kommuuniasumisessa tai vanhainkodissa löytyy Ikioman omastasta blogista.

Pst. Instagramin tililläni @elamanmittaisellamatkalla on käynnissä arvonta, jossa voit voittaa nimitarrapaketin itsellesi.

Omat nimitarrasi pääset helposti ja nopeasti tilamaan Ikioman sivuilta ja ne kolahtavat suoraa postiluukkuusi.

Iloisia tarroitushetkiä Ikiomien nimilappujen parissa!


Puhumattomalla lapsellakin on mielipide

19.10.2020 Päivi
1 Comment
kehitys, Puheterapia


Kaikki meistä tuntee sen tyypin joka jahkailee ja jahkailee. Viimeksi viime viikolla se olin minä siskoni kanssa kaupassa, kun en osannut päättää mitä leffaeväitä halusin mukaani. Meitä on kannustettu kotona aina olemaan oma itsensä ja seisomaan omien sanojensa takana. En kuitenkaan muista, että meillä oltaisiin harjoiteltu oman mielipiteen ilmaisua. Ehkä se tuli verissä valmiina.

Nykyisin tuntuu välillä, että mediassa lietsotaan sitä, että lapsi saa päättää kaiken ja hallitsevat muuta perhettä. Tärkeää olisi tunnistaa millaisissa asioissa olisi hyvä harjoitella sitä, että lapsi saa päättää. Se, että lapsi saa kokea hänen ajatuksillaan olevan merkitystä kasvattaa hänestä ihmisen, joka arvostaa itseään ja muita.

En kysy lapseltani saanko nostaa hänet ruokapöydästä, vaan kerron, että nostan hänet pöydästä. En kysy haluaako lapseni pestä hampaat, vaan kerron, että nyt pestään hampaat. En kysy haluaako lapseni laittaa ulos lippiksen helmikuussa päähänsä, vaan kerron että talvella puetaan pipo. On kuitenkin paljon asioita, joissa voin kuulla lastani. Se, että osoitan jatkuvasti lapselle, että hän ja hänen ajatuksensa ovat arvokkaita vahvistaa hänen minäkuvaa.

Havahduin miettimään esikoisen oman mielipiteen vahvistamiseen jo varhain, kun yksi puheterapeutti kannusti harjoittelemaan oman tahdon ilmaisua. Esikoinen oli silloin ehkä noin pikkuisen vajaa 1,5-vuotias. Esikoisella ei ollut juurikaan käytössä mitään kommunikoinnin keinoja oman tahdon ilmaisuun. ”Lisää”-viittoma taisi olla ensimmäinen konkreettinen, joka kertoi hänen tahdostaan.

Olen ihan varma ettei aluksi esikoinen ymmärtänyt kyseessä olleen hänen aktiivinen oma valinta. Nyt 4-vuotiaana kuitenkin hän osaa ilmaista hyvinkin selkeästi valinnoissa omia mielipiteitä.

Harjoittelu lähti liikkeelle vaatteista ja kirjoista. Minulla oli käsissäni kaksi vaatekappaletta, joista kysyin kumman hän haluaa päällensä. Pitkiin aikoihin ei tullut elettäkään kumpaankaan suuntaan, mutta jos hän vähänkään kättään heilautti enemmän jomman kumman suuntaan, tulkitsin sen valinnaksi. Tuskin se sitä oli, mutta se antoi hänelle jatkuvalla toistolla informaatiota syy-seurauksesta.

En edelleenkään voi pyytää esikoista menemään vaatekaapille ja valitsemaan paitaa. Voin kuitenkin antaa kaksi paitaa näytille ja saan selkeän vastauksen kumman hän haluaa. Voin myös kysyä iltapalapöydässä haluaako hän ruis- vai kauraleipää. Joskun valinta vaatii vielä molempien leipien näyttämistä, mutta usein hän pystyy tekemään valinnan ilman mitään konkreettista silmiensä alla.

Tätä samaa me harjoittelimme tosiaan kaikkialla missä mahdollista. Kirjoja luettaessa, lastenohjelmaa valitessa, haluaako puuroa vai leipää, luumu- vai mangososetta, vettä vai piimää, vihreät vai punaiset sukat… Kun kahden asian väliltä valitseminen onnistuu, voi valittavien asioiden määrää pikku hiljaa lisätä.

Samaa voisi harjoitella esimerkiksi leikin suhteen. Esikoisen päiväkotiryhmässä on leikinvalintataulu, joka olisi hyvä kotiinkin. Siitä lapset voivat käydä muutamasta vaihtoehdosta valitsemassa mitä haluavat tehdä. Muut lelut ja jutut on pois sillä aikaa. Jos lapsella on tapana valita aina sama leikki, voisi välillä ottaa sen valintamahdollisuuden pois, jotta lapsi löytäisi leikin myös muidenkin asioiden ääreltä.

Meillä on edelleen jääkaapin seinässä tunneasteikko, vaikka sitä ei kauheasti enää tarvita. Se oli kuitenkin esikoiselle todella hyvä ennenkö oli sanoja ja viittomia tunteille. Sen avulla pystyimme keskustelemaan riidoista tai jos jompi kumpi oli vihainen, surullinen tai iloinen. Nyt sitä voisi käyttää vaikka vaikeampien tunteiden miettimiseen, kuten miltä kateus ja häpeä tuntuu ja miltä ne näyttää.

Nyt esikoiselle on tullut vaihe, että kun kysyy hänen mielipidettään hän vastaa toisinaan ”En tiedä”. Se liikuttaa minua jotenkin hirvittävän paljon. Hän ei kuitenkaan vastaa niin kaikkeen, joten en usko sen olevan mikään hassuttelujuttu. Hän osaa ilmaista, että hän ei osaa kertoa nyt mielipidettään. Ja sitten minä voin yrittää tukea häntä. Yhdessä voimme miettiä, otetaanko kaupasta mansikka- vai suklaajätski ja mennäänkö pyöräilemään vai leikkipuistoon.

Olen niin onnellinen, että on päiviä, kun päiväkodin jälkeen kuljemme käsi kädessä kotiin ja kyselen esikoiselta ja hän vastaa miten hän on kokenut päivän asiat. On päiviä, jolloin mielipide on X-asento keskellä tietä ja se tarkoittaa taas säkkinä hartioilla kantamista ilman vaihtoehtoa mennäänkö hyppien vai takaperin kävellen kotiin. Mutta sitten tulee taas se alkuilta, kun esikoinen tomerana sanoo haluavansa katsoa Nallea eikä Pikku kakkosta.

4-vuotisneuvola

5.10.2020 Päivi
5 Comments
kehitys, Terveys

4-vuotiaana tehdään laaja terveystarkastus, johon kuuluu ääkärin ja hoitajan vastaanotto sekä suuhygienistin suun terveyden tarkastus. Ihmettelen edelleen samaa mitä ihmettelin viime vuoden neuvolan jälkeen. Miksi kutsukirjeesä ei lue tarkemmin millaisia asioita neuvolassa tarkastellaan. Tai oikeastaan miksei vanhemmille ole helpommin saatavilla tietoa, mitä vuoden mittaan voisi lapsien kanssa tehdä ja harjoitella? Pelätäänkö suoritusyhteiskunnassamme, että alamme tehdä lapsille henkilökohtaisia treeniohjelmia? THL:n neuvolakäsikirjasta voi käydä lukemassa suuntaviivoja, joiden mukaan neuvolat toteuttavat tarkastuksia.

Varsinkin kotihoidossa olevien lasten vanhemmille olisi tosi havainnollista tietää, että itse asiassa 4-vuotias voi osata jo leikkaa saksilla. Vanhempi ei ole kasvatusalan ammattilainen eikä tarvitsekaan, mutta lisätuki ja pienet uutiskirjeet ei varmaan olisi pahitteeksi kenellekään. Enkä siis todella halua enää yhtään ylimääräistä paperia kotiin, mutta vaikka sähköposti, jossa olisi jotain inspiraatiojuttuja sen ikäisille lapsille, joita kullakin sillä hetkellä on.

Olemme onnekkaita, että meillä on molemmilla lapsilla sama terveydenhoitaja, jolloin meidän terveydenhoitaja on aika hyvin kartalla meidän menoista, kun vauvavuonna tulee muutenkin käytyä usein neuvolassa. Kerroin kuopuksen kanssa käydessäni, että haluan ehdottomasti esikoiselle tehtävän perinteinen Lene-arvion (leikki-ikäisen neurologisen kehityksen arvio). Toisissa kunnissa se on jätetty pois automaattisesti lapsilta, joilla on downin oireyhtymä ja siksi osasin sitä kysyä edeltä. Lenen tekeminen lapselle on sellainen asia, joka kannattaisi tiedustella vanhemmilta etukäteen ja kertoa mitä se tarkoittaa.

Lenellä pyritään löytämään varhain jo sellaisia lapsia, joilla myöhemmin kouluiässä tulisi mahdollisesti olemaan oppimisvaikeuksia. Ymmärrän siis miksi testit erityislapsilta jätetään monesti automaattisesti pois, kun tiedetään jo haasteita tulevan oppimisessa. Se kuitenkin kertoo itselleni ja monelle muulle vanhemmalle taas vähän missä kehityksessä mennään siihen keskivertoon verrattuna. Se antaa myös vanhemmille tietoa tukien hakemiseen, kuten vammaistuki- ja omaishoidontukihakemukseen.

Tukihakemuksissa pitää selostaa, missä kaikessa oma lapsi on ikäistään heikommalla tasolla. Ja jos aina vain kirjoitetaan, että kivasti lapsi etenee omaa tahtiaan se ei palvele ketään, vähiten lasta. Vaikka hakemuksien hakeminen ja oman lapsen heikkouksien kuuleminen ja kohtaaminen ei ole koskaan kivaa, se auttaa lasta saamaan tarvitsemaansa tukea. Toiset vanhemmat kuitenkin voivat kokea etteivät halua ahdistua lapset kehitystasosta enempää kuin on tarvis. Siksi olisi tärkeää kuulla jokaista perhettä erikseen, onko arvioiden tekeminen siinä hetkessä tarpeen.

4 vuotis neuvolaa ennnen kotiin tuli edeltä täytettäväksi nippu paperia. Alkoholin kulutuksesta, vanhemmuudesta, parisuhteesta ja muutenkin hyvinvoinnista. Lanketti, jossa tulee pohtia eri elämän osa-alueita on hyvä ottaa puolison kanssa yhdessä täytettäväksi ja pohdittavaksi sekä keskustelujen avaamiseksi. Millaisia vanhempia olemme? Tarvitsemmeko apua kasvatuksessa? Miten voimme?

Samaan hengenvetoon pyytäisin kuitenkin, että kaikki mahdolliset lomakkeet joita ei ole pakko täyttää jätetään lähettämättä. Ne kuormittavat perheitä ihan hirveästi turhaan. Esimerkiksi alkoholin kulutuksesta kertova AUDIT-testi on vieraillut meillä jo kuopuksen kanssa vauva-aikana ja raskausaikana. Sama koskee kaikkia muitakin tahoja hammaslääkäristä erikoisairaanhoitoon. Esimerkiksi esitietokaavakkeet on sellaisia, joita monesti ei edes tarvita loppuviimein. Paperinpyöritys perheisiin on sellainen asia, joka pitäisi välttää viimeiseen asti.

Kotiin lähetetyissä papereissa oli myös meidän kunnan itse tekemä lomake (en siis osaa sanoa onko tämä yleisessä käytössä), jossa oli eri taitoja ja vastausvaihtoehdot olivat kyllä, opettelee ja ei. Esimerkiksi omatoimisuudessa oli käyttääkö haarukkaa ja veistä, pukeeko ja riisuuko itse ja osallistuuko askareisiin. Sosiaalisuudessa kysyttiin osaako leikkiä myös ryhmässä, ilmaiseeko tunteitaan ja sietääkö sääntöjä ja kieltoja päivittäistilanteissa. Liikunnallisesta kehityksestä kysyttin jaksaako juosta ja kävellä lyhyitä matkoja, saako pallon kiinni ja käveleekö portaita alas vuoroaskelin. Kädentaidoista kysyttiin osaako käyttää saksia, onko kynäote oikea ja piirtääkö ihmishahmon. Puheenkehityksestä kysyttiin jaksaako kuunnella satua, osaako ilmaista itseään selkeästi puheella ja kertooko aikuiselle monisanaisia lauseita.

Näitä samoja asoita terveydenhoitaja testasi lapsen kanssa kahdestaan. Neiti jäi mukavasti tekemään tehtäviä, vaikka aluksi olikin ihmeissään, että yksinkö hän jää heti tämän naisen kanssa tänne. Laitan kokeiltujen juttujen perään * jos se onnistui ja # jos ei ja jos osittain niin #/*. Siellä kokeiltiin mm.

  • viivaa pitkin kävelyä #
  • pallon potkaisua ja pallon ottamista kiinni käsillä */#
  • saksilla leikkaamista #
  • helmen pujottamista siimaan #
  • värien tunnistamista *
  • laskemista yhdestä kymmeneen #
  • riimaavista sanoista oikean sanan löytämistä, kuten sukka, kukka, tukka *
  • ohjeiden noudattamista, kuten ”Vie sininen auto tuolin alle” *
  • havainnointia kuvasta, kuten ”Mitä possu tekee kuvassa” *
  • Mallista piirtämistä (ympyrä, viiva, rasti) #/*
  • puheentuottoa ja asioiden selittämistä #/*

Esikoisen arvion tekemistä haastoi se, että terveydenhoitaja ei saanut kaikista sanoista selvää eikä ymmärrä neidin tukiviittoamia. Vaikka neiti siis osaisikin kertoa asioita, ei terveydenhoitaja pysty varmistumaan niistä. Myös näköä ja kuuloa tutkittiin, mutta ei sen tarkemmin, koska meillä on seuranta olemassa erikoissairaanhoidossa.

Tehtävien tekemisen jälkeen kun käytiin asiat läpi niin kärsivällisyys olikin loppuunkulutettu eikä hänellä riittänyt enää motivaatiota kuunnella aikuisten höpöttelyä. On siis tosi hyvä, että asiat ja tutkimukset tehdään tärkeysjärjestyksessä.

Alussa lapsen motivaatio ja keskittymiskyky on yleensä korkeimmillaan ja silloin kannattaa heti hoitaa lapsen kanss tehtävät jutut. Jutustelun aikuisten kesken voi hoitaa tarvittaessa vaikka puhelimitse.

Itse asiassa monesti mietin, että olisi kiva että palautteita ei käytäisi lapsen kuullen edes läpi. Ne on minulle vanhempana tosi tärkeää tietoa, mutta mitä se tekee lapsen itsetunnolle kuulla heikkouksista jos ja kun niitä on. Toivottavasti tätä voitaisiin tulevaisuudessa kehittää.

Neuvolakäynnillä tuli myös rokoteohjelman mukaiset rokotteet ja otettiin mitat ja verenpaine. Verenpaineen mittaus on esimerkiksi sellainen asia, jota olisi hyvä pystyä harjoittelemaan, koska se on pelottava monesta lapsesta ja siinä rentona käden pitäminen ei ole monestikaan ihan pala kakkua. Voisikohan päiväkoteihin tulla jotain käytöstä poistuneita verenpainemittareita?

Eri reissulla käytiin vielä lääkärin vastaanotolla, jossa puhuttiin lähinnä meitä huolestuttavista asioista. Samalla lääkäri kuunteli sydänäänet, tarkasti ihon ja paineli vatsan.

Huh. Nyt on taas vuosihuollot tältä vuodelta ohi ja toivottavasti muilta suuremmilta ja pienemmiltä huolloilta vältyttäisiin. Tällä viikolla kolahti myös Kelan terapioista uudet päätökset myönteisinä. Huh mikä helpotus!

3-vuotisneuvolareissusta löytyy oma juttunsa täältä.

Elokuu ei ole ollut esikoisen jälkeen entisensä

26.8.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, kehitys

Elokuu saa minussa aikaan joka vuosi kovan tunnemyllerryksen. Se nostattaa pintaan tunteita esikoisen syntymähetkistä ja ison kasan muistoja. Lempeän kuuma elokuinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka kotiuduin synnytyksestä seuraavana päivänä ilman synnyttämääni lasta. Syksyn ensimmäiset tuoksut muistuttavat minua puolisoni kanssa tehdystä pyöräretkestä Seurasaareen samaan aikaan kun vastasyntynyt lapsemme oli teho-osastolla. Se muistuttaa ensimmäisestä retkestä perheenä Valkmusan kansallispuistoon esikoisen ollessa kolme viikkoa. Se muistuttaa ensiaskelista kaksi vuotiaana ja viimeisestä elokuusta opiskelupaikkakunnalla.

Muistoissa on samaan aikaan niin ihania ja leppoisia, mutta myös surullisia ja vaikeita muistoja. Syntymäpäivien aikaan usein pohdin enemmän missä mennään ja mikä oli tasan vuosi sitten toisin.

Hitaammassa lapsen kehityksessä sitä välillä saa itsensä kiinni siitä ettei mikään muka mene eteenpäin. Etenkin kuitenkin videot ovat äärimmäisen hyviä muistuttamaan, että totta vieköön kehitystä on tullut ihan huimasti.

Aika tarkkaan vuosi sitten iloitsin ensimmäisestä itse tehdystä kuperkeikasta marjapuskien välissä. Kuuntelimme ja fiilistelimme siskoni kanssa samalla Ed Sheerania, jonka keikalle olimme puolison kanssa menossa. Seuraavana Youtube latasi eetteriin meille Popedaa ja Kotiteollisuutta, joka villitsi neidin niin että alkoi pyörimään kuperkeikkoja. Se oli yksi ihanimmista kesän muistoista.

Samana alkusykynä esikoinen oppi hyppimään tasajalkaa. Samainen sisko oli muuten silloinkin läsnä. Erittäin suotuisa vaikutus siis hänellä neitimme kehitykseen. Ensimmäiset hypyt tuli lenkillä seuraa johtajaa-leikin yhteydessä ja seuraavat kotimatkalla viittomakahvilasta. Viime vuoden muisteluista löytyy aikas tunteikas teksti 3-vuotiaan kehitysaskelista.

Videoita katsellessa tajuan miten paljon oikeasti kielenkehitys on mennyt tänä vuonna eteenpäin. Alkukeväästä sanat olivat yksittäisiä, nyt neiti puhuu meille tunnistettavasti pitkiä lauseita. Toki sanat muille ovat vielä epäselviä, mutta olisinko uskonut, että olemme tässä pisteessä. En sitä ainakaan uskaltanut ääneen sanoa.

Loppukeväästä päästin ensi kertaa irti potkupyörästä ja siitä pikku hiljaa itsenäisesti potkitut metrit on pidentyneet jo lähemmäs kilometriä. Tämän kesän retkillä pääsimme toteamaan, että tuskin enää itse kävelisimme nopeampaa tahtia. Viime kesänä otettiin ensijuoksuja ja pidempiä kävelymatkoja tunturissa ja nyt metsää ja ylämäkeä jaksetaan jo taivaltaa 5 kilometriä.

Elokuu tuo mieleen väistämättömästi synnytyksen, joka tuli vaikka tekemättömiä töitä to do-listalla oli vielä vaikka ja kuinka. Se tuo edelleen mieleen kohtaamiset, kun minun tuskiani ensisynnyttäjänä vähäteltiin ja käskettiin kotiin ottamaan Panadolia. Viisi tuntia myöhemmin lapsi olikin sitten jo syntynyt.

Muistan myös läjän kohtaamisia. Miten jännitti kertoa ”koko kansalle”, että lapsellamme on downin syndrooma. Sitä ennen asiasta tiesi lähinnä perheemme ja läheiset ystävät. Muistan uupuneen syksyn, kun yritin kursia opinnäytetyötä kasaan ja taistella lapsen oikeuksista. Tuntui ettei ammattilaisilta saanut tukea.

Ennen kaikkea olimme varmasti yksinäisiä vanhemmuudessa, koska kenelläkään ystävällämme ei ollut lapsia. Tutustuin kyllä muihin äiteihin, mutta mitään syvempää ei syntynyt ja sellainen hyvänpäivän tuttavuus voi välillä myöskin enemmän uuvuttaa kuin voimaannuttaa. Muistan kertoneeni tästä kehitysvammaneuvolassa lääkärille, kun hän kysyi onko meillä kaveriperheitä. Hän kysyi takaisin, että olemmeko tehneet liian nuorena lapsen. Hän ei kysynyt sitä loukatakseen eikä epäasiallisesti, mutta silti se on jäänyt mieleeni. Se on monta kertaa saanut minut miettimään, että olemmeko tosiaan olleet liian nuoria, vaikka asiaa en sitä ennen kyseenalaistanut hetkeäkään.

Siksikin halusin kirjoittaa kohtaamisista. Niin kuin aiemmista postauksista voi lukea ja minun neljän vuoden takaisista fiiliksistä voi ymmärtää, pienetkin sanat jäävät elämään, vaikka niillä ei haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Elokuu muistuttaa minua ennen kaikkea elämän hauraudesta, kun vuoden ikäisenä neiti oli uudelleen leikkauspöydällä. Ehdin silloin miettimään, että tuleeko tästä meidän perinne. Kuinka ympärillä korjataan satoa, ostetaan uusia jumppatossuja ja tehdään viikonloppuisin perheretkiä.

Neiti 4 vuotta rakastaa nakkeja ja linssikeittoa. Musiikki vaikuttaa häneen uskomattomalla tavalla ja jo pelkästään eilen ohimenevän auton basson jytke sai hänen peppunsa heilumaan.

Hän muistaa ulkoa mikä laulu seuraavaksi tulee levyltä ja muistaa kaikki liikkeet Pikku kakkosen Seikkailukoneen lauluista.

Hän osaa nähdä milloin palvelua on tarjolla, mutta tsemppaamalla kuin juoksukisoissa häneen tulee puhtia, jota ei sekunti sitten olisi vielä uskonut.

Tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät sammuivat, onnittelulaulu ei pelottanut, vaan hän lauloi mukana ja taputti tahtia. Lahjat tuntuivat tärkeiltä ja niiden avaaminen oli superia.

Hän kömpii keskellä yötä huoneestaan ja kertoo, että pelottaa. Hän haluaa, että nukkumaan mennessä pidän hetken kädestä. Iltasatukirjoja pitää lukea monta, mutta lopulta hän haluaakin lukea itse.

Näihin vanhempieni luomukaurapellossa otettuihin 4-vuotiskuviinkin hän valitsi juuri tämän mekon itse neljästä eri vaihtoehdosta. Mielipiteitä on. Ja asennetta.

Jos joku puhuu retkestä hän on jo melkein työntämässä saappaita jalkaan. Retkellä hän kiipeää pienen kallion päälle, katsoo ympärilleen ja levittää kätensä sanoen: ”WAAAAAUUU!”.

Wau. Tämä on minun 4-vuotias tyttäreni. Hän, joka teki minusta äidin. Hän, joka on opettanut miten rajoitteet ovat vain minun päässäni. Olkoon seuraavakin elokuu meille lempeä.

Ei vertailla lapsia, mutta.

28.5.2020 Päivi
2 Comments
Elämä, kehitys, Perhe, Sisaruus, vauva

”Vauva-aika ei eroa tavallisen lapsen hoidosta mitenkään”, sanottiin vähän turhan monta kertaa esikoisen saatuani. Hevonpaskaa ja tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle virantoimittajalle, joka minulle on niin sanonut, kun olen pyytänyt apua ja tukea. Eniten olen vihainen siitä, nuoret esikoisen vanhemmat on jätetty yksin. Eikä sillä ole väliä onko parikymppinen vai nelikymppinen. Esikoisen mukana hyppää aina sellaiseen kyytiin, jota ei ole voinut kuvitellakaan, vaikka niin luulee.

Me olemme ehkä selvinneet, mutta se ei pitäisi olla vauva-vuoden maali. Selvitä.

Olisiko esikoisen vauva-aika ollut erilainen jos olisin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, joka tunteita heilautteli? Kuinka olla samaan aikaan elämänsä onnellisin ja ahdistunein samaan aikaan? Tai jos olisimme saaneet kotiin apua ja tukea ammattilaiselta, miten voin tukea lapseni kasvua. Ilman, että joudun tappelemaan ja vaatimaan oikeuksia lapselleni.

Eikä kyseessä ole pelkästään lapsen kasvu. Kasvu vammaisen lapsen vanhemmaksi. Loppupeleissä en tiedä kumpi meistä olisi enemmän apua tarvinnut.

Vaikka vammainen lapsi kehittyisikin ensikuukausina ihan tavalliseen tapaan, silti lähes poikkeuksetta vanhemmille tarvitsisi järjestää henkistä tukea. Harva sitä osaa pytää ja suuri osa luulee ettei tarvitse. Kyllä tarvitsee, sen tajuaa myöhemmin.

Toki elämä kahden lapsen kanssa on ihan erilainen kuin yhden, mutta olen opetellut vanhemmuuden ihan uudelleen kuopuksen kanssa. Samat elementit, mutta kaikki tapahtuu esikoiseen verrattuna kuin napauttaisi kaukosäätimestä kelan pyörimään puolet nopeampaa.

Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun olen kuullut ”Älä kasva noin nopeasti” tai ”Vauva-vuosi menee niin nopeasti ohi”. Minusta ei tuntunut esikoisen kohdalla siltä. Välillä tosin tuntuu ettei se ole mennyt ihan täysin vieläkään ohi. Lisäksi olen huomannut miten paljon enemmän nautin lasten kanssa olemisesta, kun pystyn vuorovaikuttamaan heidän kanssaan paremmin.

Mikä sitten on toisin? No mietinpä mitä olen kuopuksen kehityksen tukemiseksi tehnyt? Hmm. En niin mitään. Silti hän lähti tuosta noin vain puoli vuotiaana konttaamaan, 7 kuukauden ikäisenä nousi tukea vasten ja 7,5 kuukauden ikäisenä alkoi kiipeillä ja kävellä tukea vasten.

Sormiruoka löysi tiensä sormiin ja hakeutui suuhun heti kun siihen antoi mahdollisuuden puolivuotiaana. Ei pelkoa tukehtumisesta tai etteikö kuopuksella olisi kirkkaana ajatuksena mitä sillä ruualla kuuluu suussa tehdä. Pillipullosta hän tajusi juoda, kun vain lykkäsi pullon suuhun. No mitäpä siitä, että 8 kuukauden ikäisenä kuopus jokeltelee ja tapailee tä-tä-tä -tyyppisiä tavuja.

Kaikki nämä taidot ovat esikoisellakin tulleet, mutta se mutta. Kasvun tukemiseksi ja taitojen löytymiseksi olemme esikoisen eteen tehneet tuhansia tunteja töitä. Eikä se lopu varmasti koskaan. Kyllä, työltä se nyt tuntuu, kun tietää miten helpollakin voi päästä. Toki en voi tietää miten kehitys olisi edennyt jossemme olisi tehneet mitään.

Varmasti kehitystä olisi tullut muutenkin, mutta se mitä olemme tehneet ensimmäisinä vuosina maksaa takaisin toivottavasti vielä pitkällä tulevaisuudessa. Oikean mallin opettaminen on huomattavasti helpompaa kuin väärän mallin poisoppiminen. Esimerkiksi syömisestä puhuttaessa.

Virstaanpylväinä esikoinen oppi ryömimään vessapaperihylsyn innoittamana juuri ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. 1v 3kk esikoinen nousi tuen varassa seisomaan ja 1v 5kk mallittamisen jälkeen konttaus lähti käyntiin, vaikka olin osin luopunut jo toivosta.

Älkää hätääntykö jos lapsenne skippaa konttaamisen, se ei automaattisesti tarkoita mitään. Tutkimkset ovat kuitenkin osoittaneet konttaustaidon edesauttavan aivojen kehittymistä. En löytänyt tähän hätään sitä tutkimusta, mutta jos siellä on joku lukija kärppänä niin voitteko linkata ja vinkata!

Siskokin tietää veljen sensuurin.

No mutta. Onko mikään toisinpäin? On. Kuopus ei vielä istu ilman tukea, kun taas tässä vaiheessa esikoinen jökötti jämäkkänä. Toisaalta esikoinen oppi itse nousemaan istuma-asentoon 1 v 2kk.

Tottahan tiedän ettei se aina mene näin, vaikka ei sen erikoisempaa olisikaan tulevaisuudessa tiedossa, mutta onhan tämä vanhemmuus kuopuksen kohdalla ollut tajunnan räjäyttävä. Näinkö lapsi kehittyy?

Nyt minä koen huonoa omaatuntoa etten ole tehnyt kuopuksen eteen mitään ja toivon ettei hän kasvaisi ihan noin nopeaa. Voi ihmismieli. Olet eriskummallinen.

Osa erityislastenkin vanhemmista sanoo ettei vauva-ajassa ole mitään eroa siihen ”tavalliseen”. Tiedän kokemuksia, jotka kokevat down-vauvan olleen helpompi hoidettava. Tämä kertoo siitä, että kokemus jokaisella vanhemmalla on erilainen. On myös kovin erilainen lähtökohta, jos arkea alkaa harjoitella teho-osastolla leikkauksen jälkeen nenämahaletkujen ja muiden apuvälineiden kanssa kuin kotona vierihoidossa. On siis olemassa yhtä monta tarinaa kuin on downiakin.

Vaikka olen ajatellut kasvattavani lapset ihan samalla tavalla, tuskin se niin tulee menemään. Alitajunnassani teen varmasti esikoisen ja kuopuksen kanssa monenkin asian eri tavalla, vaikka en edes itse huomaisi. Nyt olen luomassa uutta identitettiä vanhempana monessakin eri tasossa. Myös poika-lapsen vanhemmuus tuo jo omat juttunsa, kun itse tuntee itsensä vahvasti naiseksi.

Jos minä jotain nyt tiedän niin nämä molemmat ihmistaimet ovat täydellisempiä kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Nyt minä yritän parhaani mukaan auttaa heitä kukoistamaan onnellisina elämäni loppuun asti. Onnellisena ja kukoistavana.

Lasten aurinkolasit saatu Kukutista.

Mitä leluja 3-vuotiaalle?

10.9.2019 Päivi
2 Comments
Fysioterapia, kehitys, Toimintaterapia

Näin synttärihumujen ja uusien ihanien lahjojen jälkeen voidaankin miettiä: Millaisia leluja 3-vuotiaalle? Oli ilahduttavaa huomata, että nyt lahjoilla on jo enemmän merkitystä, lahjojen avaaminen on jännittävää ja kivaa ja niiden sisällöstä ollaan kiinnostuneita.

Olen kirjoitellut aikaisemmin myös ”Millaisia leluja 1-vuotiaalle” sekä ”Millaisia leluja 2-vuotiaalle”. Otetaanpa siis tarkastelun alle 3-vuotiaat ja näkökulmana käytän siis neitiäni.

Kirjat. Voi pojat. Ne ovat alkaneet aina vain enemmän kiinnostamaan. Mutta ei mitkä tahansa kirjat. Pitää olla värejä, isot kuvat muttei liian epäselvät tai täynnä kuvia. Tekstiä saa olla muutamia lauseita per aukeama. Parhaita ovat olleet Mauri Kunnaksen Riku, Roope ja Ringo-kirjat. En tiedä saako niitä uutena enää mistään, meidän ovat kirppikseltä. Lisäksi maatilakirjat, joissa on paljon eläimiä ja koneita ovat todella jees. Äänikirjat ovat myös loistavia. Ja nyt ei puhuta BookBeatista, vaan niistä, joissa eri nappeja painamalla saa esim. eri eläimen ääniä. Ihan lemppari on kuitenkin joululaulukirja, sitä on alettu luukuttamaan taas kesäloman jäljiltä. Näin jouluihmisenä tämä on vähän too much.

Isot hamahelmet ovat sellaista hienomotoriikkatreeniä aikuisen kanssa yhdessä tehtävänä. Meillä edelleen asiat hakeutuvat helposti suuhun, vaikkakaan ne tuskin päätyisivät enää nieltäväksi. Silti on parempi. Keskitymme nyt näin ensin helmien saamiseen alustaan, emmekä edes yritä saada mitään tiettyä kuviota aikaiseksi.

Päivittäisessä käytössä ovat edelleen puiset palikat ja dublot. Niistä rakennetaan pääasiassa tornia ja tarinalliset sekä juonelliset leikit ovat meillä vielä kovin ohuita. Palikkalaatikon neiti hakee välillä huoneestaan itse ja alkaa rakennella. Usein toki käskevästi taputtaa lattiaa vieressään, että tulkaas mun kanssa leikkimään!

Pienien leikkieläimien avulla voi harjoitella ensin nimeämään, ääntelemään ja miettimään minkä värisiä eläimet ovat. Sitten sen sujuessa voi rakentaa erilaisia ympäristöjä eläimille, esim. maatilan ja viidakon, johon sitten eläimiä sijoitellaan. Eläimien kanssa on myös hyvä aloittaa harjoittelemaan tarinallista leikkiä. Millaisia tunteita niillä on, tarpeita (uni, jano, nälkä, liikunta…) ja suhteita (äiti, isä, sisko…) ja miten he vuorovaikuttavat keskenään.

Renkaat ovat ihan tosi hyvä hankinta, jos vain sellainen paikka jostain kodista löytyy. Meillä ne roikkuu terassin katosta. Meidän renkaat on olleet jo käytössä keväästä asti, mutta aina vain enenevässä määrin ne kiinnostavat, kun voimia on tullut lisää. Roikkuminen onkin aivan loistavaa treeniä ylä- ja keskivartalolle, joka varsinkin usein downeilla on tavallista heikompi. Nyt uusinta uutta on pyöriminen niissä. Ai että miten siitä muksuna nautti ja nyt vierestä vaan pidättää henkeä ja toivoo ettei itse pyörry näkemästään.

Junaradan osia tuli synttäripaketeista ja uskon meidän saavan niistä monet kivat leikit vielä aikaan. Osaset lienee kuitenkin parempi vielä olla aikuisen hallinnassa ja kokoamista ja purkamista täytyy hiukan vielä harjoitella. Muuten voi olla, että meidän Briot on ratarikkojen saartamana ennen joulua.

Musiikki- ja laululeikit. Missä rytmi, siellä meidän neiti. Erityisesti hän nauttii, kun hänen kanssaan viitotaan lauluja. Se onkin meidän iltapesujen onnistumisen salaisuus. Tämän hetken hitti on Päivänsäde ja menninkäinen. Lounatuulen laulu ja oravan pesä myös vakkariosastoa. Lisäksi neidillä on leikkipiano sekä ihan oikea äidin sähköpiano. Molemmat kovassa käytössä.

Potkupyörä. Meneekö se lelusta? No, ehkä ainakin vielä tässä meidän tapauksessa. Aloiteltiin potkupyöräilyä alkukesästä ja sanotaanko nyt vaikka niin, että projekti on vielä kesken. Suosittelen kuitenkin näillä main hankkimaan potkupyörän jos potkumopoilu sujuu. Pikku hiljaa vähän kerrallaan potkupyörän totutteluun. Se on kuitenkin rankkaa ja koordinaatiota vaativaa. Kirjoitin meidän Puky potkupyörästä kevällä.

Potkupyörä saati Polkupediltä

Leikkikeittiö meillä on ja siinä ollaan harjoiteltu kokkausleikkejä ja teehetkiä. Yksin keittiöleikit eivät juuri innosta, mutta aikuisen kanssa välillä uppoutuu keittelemään sooseja. Vaan kyllä sitä harvoina kertoina on neidin saanut kiinni yksinleikeistäkin.

Pikkuautot- ja traktorit. Nää on joulupukin listalla. Neidillä on kuitenkin kaksi puista pikkuautoa, jolla huristelee autotalossa. Tästä kyseisestä autotalosta kirjoittelinkin aikaisemmin. Se ei kuitenkaan ollut mikään hetken huuma, vaan edelleen jaksaa kiinnostaa.

Lisäksi urheiluvälineitä, kuten maali, sählymaila, hernepussit, jumppa-alustat… Kaikille varmasti käyttöä.

Ja sitten toteat teillä olevan jo nämä kaikki ja vähän päällekin. Jos siellä eksyy joku mummi tai kummi tai vaikka se itse vanhempi etsimään lahjavinkkejä, niin kerron mikä on paras lahja mitä voitte antaa. Aikanne. Ota lapsi mukaan sieniretkelle tai keräämään käpyjä, Hoploppiin, uimaan tai pitäkää kokkikerhoa. Tai menkää kirjaston kuppituoliin lukemaan satuja tai levittäkää pyykkejä.

3-vuotiaan kehitysaskelia

6.9.2019 Päivi
1 Comment
kehitys

Syntymäpäivät menivät ja tulivat. Kakkukuvat jääköön nyt tällä kertaa arkistojen kätköihin ja kuvitetaan tätä tekstiä synttärikuvin, joita räpsittiin elokuun kauniissa illassa.

Syntymäpäivien alla sitä tulee enemmän aina mietittyä mitä lapsi osaa. Mitkä asiat ovat vuodessa muuttuneet? Lapsillahan kehitys etenee huimaa vauhtia. Erityislapsen kehitystahti on usein toisenlainen. Toisaikaista, aaltoliikettä. Tulee vaiheita kun tuntuu, että mennään paikallaan. Ja toisinaan kehitys meneekin yli odotusten. On opittava hyväksymään, että jo opittu taito voikin kadota jonkin muun alle. Ja toisaalta saa kokea sen ylpeyden ja ilon, kun lapsi oppii uuden taidon. Taitoja, joita ei yhtäkään pidä itsestäänselvyytenä ja ”ilmaiseksi” tulleena.

Vuosi sitten sinua vielä syötettiin

Meillä on syöty lähes itsenäisesti nyt vuoden verran lusikalla. Haarukka on vähän hankala edelleen ja kovin laiskasti sitä olen myös muistanut tarjoilla. Edelleen meillä sutataan aika paljon. On kuitenkin huomattava ero sotkun määrässä syödäänkö puuroa vai jäätelöä. Jep, aterioinnin jälkeen jäätelöstä ei näy jälkeäkään, mutta puuro ja muusi sieltä ja täältä. Ja kun jo luulit löytäneeni kaikki jemmat, jostain se aina hyökkää sukanpohjaan.

Vuosi sitten liikuit vielä konttaamalla

Asia, joka on yllättänyt minut täysin. Aika tarkkaan vuosi sitten näimme ensimmäiset itsenäiset askeleet ja nyt juokset niin lujaa että minulla on mahoineni todellisia vaikeuksia pysyä perässäsi. Heinäkuun helteillä mummulan marjapuskien välissä neiti teki ekat omat kuperkeikan ja nyt niskan muljahtamista ei tarvitse jännittää enää sydän kurkussa. Juuri vasta hän on oppinut myös hyppäämään tasajalkaa kummitädin opettamana, seuraa johtajaa-leikin kautta. Hän on taidosta itsekin niin ylpeä, että toisinaan vain hypit ja hypit. Kiipeät hurjan ketterästi ylös, mutta alas luovutat helposti ja tarvitset apua, jotta jalat löytävät oikeille kohdille.

Vuosi sitten sinua piti ohjata kädestä pitäen

Tämän koen mullistavimpana, helpottavimpana ja ilahduttavimpana kehitysaskeleena. Miten uskomattomalta tuntuu kysyä vain: ”Missä sinun kengät ovat” tai ”Mene pesemään kädet” ja asia tulee ymmärretyksi ja toteutetuksi pelkällä kehoituksella. Tukiviittomat meillä ovat ensiarvoisessa asemassa kommunikaatiossa ja kuvistakin varmasti hyötyisimme. Olen kokenut niiden käyttöönoton kuitenkin jokseenkin hankalana. Laput ovat aina väärässä paikassa eivätkä ne tunnu luontevalta jatkeelta kädessä.

Vuosi sitten en pystynyt juttelemaan kanssasi

On mieletöntä pystyä keskustelemaan lapseni kanssa asioista. Pääasiassa dialogimme liittyvät ruokaan ja muihin arkisiin asioihin, mutta pystymme harjoittelemaan jo tarinallisia leikkejä. Sanoja on alkanut tipahdella. Ei nyt kovaa tahtia, mutta olet entistä kiinnostuneempi toistelemaan sanoja. On hassua, että esimerkiksi ”isi” tuntuu välillä vaikealta sanoa, mutta sitten taas ”kyykkyyn” ei tuota mitään ongelmaa.

Vuosi sitten et tullut kertomaan vessahädästäsi

Edelleen vessareissut perustuvat pitkälti rutiiniin ja käydään varmuuden vuoksi, kun edellisestä kerrasta alkaa olla monta tuntia. Viime aikoina vessatus on kuitenkin päässyt unohtumaan ja olet tullut itse kertomaan, että nyt on kiire vessaan. Potalla haluat lukea kirjoja ja hampaita pestessä pitää aina laulaa. Tämän hetken suosikki on Päivänsäde ja menninkäinen.

Vuosi sitten nukahdit itseksesi

Tämä on asia, jossa ollaan menty takapakkia ja meidän vanhempien heikko luonto väsyneinä tunteina illalla näkyy. Pinnasängystä isojen lasten sänkyyn siirtyessä kesti oman aikansa, että rauhoituit taas itseksesi. Pyörit ja puuhasit sängyssä oman aikasi ja sippasit sinne, mutta nyt sänkyyn jääminen ilman vanhemman läsnäoloa sängyn vieressä tuntuu mahdottomuudelta. Muutamia keinoja täytyy kokeilla, kuten lelujen saaminen kaappien sisälle ja pikku hiljaa kauemmaksi sängystä hivuttautuminen. En tiedä onko tässä kohti ennen uuden vauvan tuloa järkeä nähdä sitä vaivaa, jos nukutusrumba alkaa kuitenkin taas alusta. Katsotaan. Tulen kertomaan kuinka meidän käy.

Vuosi sitten en vielä oikein tiennyt millainen tyyppi olet

Persoonan ja huumorin kehittyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Vähintään yhtä paljon mielenkiintoisia ja vaarallisia tilanteita aiheuttaa uhma ja oma tahto. Koska lihasjäntevyys on matala, esimerkiksi itkupotkuraivareissa ja holding-tilanteissa meillä on liukas silakka, josta on melkein mahdoton saada otetta. Siksi yritämme kovasti tehdä töitä ettei tulisi sellaisia tilanteita motivoimalla, kannustamalla ja kiinnittämällä huomion pois ei-tarkoituksenmukaisesta toiminnasta. Niitä karkkihyllyjen edessä tapahtuvia levytyksiä odotellessa. Osaat todella kertoa jos haluat jotain ja varsinkin ei on hyvin vahvasti läsnä. Olet kuitenkin melkoisen helposti houkuteltavissa ja taivuteltavissa.

Sinulle on muodostunut tärkeäksi aina hyvästellä ennenkö lähdet ovesta ulos (ellei ole pahat mielessä). Tykkäät auttaa kotitöissä ja olen jopa uskaltanut uskoa käsiisi Arabiat ja Marimekon keramiikat. Moottorit ja kovat äänet ovat alkaneet uudelleen jännittää enemmän. Toisten suru ja itku saa sinut kovin hämmentyneeksi ja haluat lohduttaa. Halaat usein vieraita turhan rohkeasti, mutta onneksi olet saanut takaisin vain hymyjä. Rakastat rytmiä ja tanssimista.

Vuosi sitten et osannut kertoa tarvitsevasi minua

On sydäntä kouraisevaa, kun tartut minua kaulaan lujasti ja puristat jalkasi vartaloni ympäri kaikilla voimillasi etkä halua päästää irti. Osaat tulla pyytämään syliin ja kertoa peloistasi. Osaat olla huolissasi jo iltapalapöydässä siitä, että tuleehan äiti viereen nukkumaan. Olen kuullut, että kaipaat minua toisinaan kun en ole läsnä. Eroahdistus on vanhemmallekin ahdistavaa, mutta olen kiitollinen, että olet oppinut kertomaan, milloin koet läsnäoloni tarpeelliseksi. Huojentavaa kuitenkin on, että pystyt irtaantumaan ja hakeutumaan muiden seuraan.

Katson sinua ja mietin miksi. Oi miksi koskaan luulin, että olisit elämässäni vain synkkä varjo. Rakas tyttäreni 3-vuotta. Täynnä elämää, jolla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet kuin meillä kaikilla.

3-vuotis neuvola

27.8.2019 Päivi
2 Comments
kehitys, Terveys

Meillä oli viime viikolla tämä etappi; 3-vuotis neuvola. Tarkkailemalla lastani koin taas uusia ahaa-elämyksiä. Mihin seuraavaksi kiinnitetään huomiota, mikä sujuu ihan superhyvin ja millaisten taitojen kehitysvaiheita odotellaan vielä kypsyväksi.

Juu, mekin käymme ihan tavan neuvolassa. Se on asia, joka tuntuu olevan toisinaan terveydenhoitajillekin vierasta, kun meillä seurantaa on myös erityishuoltopiirin toteuttamana. Se kuitenkin keskittyy erityistarpeisiin, neuvolan sen sijaan tulisi seurata normaalia ja kasvua ja kehitystä. Kehityksen tason seuraamista on mielestäni tärkeä tehdä, jotta vanhemmatkin tietävät missä mennään.

Vielä avoimemmin toivoisin keskusteltavan millä osa-alueilla on haasteita ja mitkä taas sujuu hyvin. Perhettä kuunnellen toki, koska kaikki eivät halua kuulla sitä tosiasiaa, että 3-vuotias on kehitykseltään noin 1-vuotiaan tasolla. Jos neuvolareissun jälkeen vanhemmilla ja lapsilla on vain epäonnistunut ja kurja olo, jossain on menty metsään. Ja toisaalta, jos testejä ei tehdä sen vuoksi, että tiedetään olevan haasteita valmiiksi, sekin on väärin ja lapsen vähättelyä. THL:n lastenneuvolakäsikirjassa on kerrottu tarkemmin, mitä ja miten 3-vuotis neuvolassa käydään läpi.

Neuvolan 3-vuotistarkastus painottuu erilaisten tehtävien tekemiseen ja kehitystason arvioimiseen kokonaisvaltaisesti. Lisäksi terveydentilaa ja fyysistä kasvua mitataan. Meillä oli pituus ja paino mitattu juuri neurologin käynnin yhteydessä ja uutta mittaa ei sen vuoksi tarvinnut ottaa. Vaan jossain vaiheessa käyntiä neiti hyppäsi itse vaa’alle ja peruutti mittanauhan alle. Vaikutti siltä kuin hän olisi ajatellut, että hoidetaan nämä tästä pois kuleksimasta.

Jännitän aina lääkärikäyntejä neidin kanssa. Jännitän sitä, millainen henkilökunta on paikalla. Ymmärtävätkö ja luottavatko he vanhempaan miten lapsen kanssa kannattaa toimia, jotta tilanne olisi kaikille mahdollisimman miellyttävä. Meidän neitiä saa yhteistyöhön pakottamalla ja väkisin vääntämällä hyvin huonoin tuloksin. Sen sijaan leikin, mallintamisen uteliaisuuden herättämällä tulokset ovat pääsääntöisesti olleet todella hyviä.

Vitsit olenkin saanut olla ylpeä viime aikoina kollegoista Turun yliopistollisessa keskussairaalassa lastenneurologialla ja kliinisellä fysiologialla. Molemmat hoitajat olivat tyynen rauhallisia ja antoivat meille aikaa tehdä omat rituaalit, jotta saimme homma purkkiin. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin mittaaminen ja punnitseminen ei ole kaikille pala kakkua. Kun sain näyttää rauhassa lapselleni miten peruutellaan roska-auton lailla seinään kiinni homma toimi kuin junan vessa. Ja voin väittää hoitajan päässeen helpolla. Win-win.

Ilman sen ihmellisempiä diagnoosejakin neuvolakäynti on lapselle jännittävä kokemus. Ja aikasen moneen kertaan olen kuullut, että lapsen kanssa on pitänyt tehdä uusi käynti, kun lapsi on lymyillyt vanhemman selän takana tai yhteistyö ei ole sujun. Miksei neuvolahuone voi olla kodinomaisempi tai kuin jumppasali, koska siellä ei pitäisi sairaita lapsia olla ja aseptisuusstandardit voisivat olla vähän kevyemmät. Tarvittaville rokotuksillekin varmasti löytyisi standardit täyttävä paikka.

Alle listaan vielä hiukan millaisia asioita testatiin. Näistäkin voisi kirjoittaa ja kertoa avoimemmin vaikka tuolla neuvolakäsikirjassa, jotta se aukenisi vanhemmillekin paremmin. Kotihoidossa oleville lapsille olisi varmasti hyötyä, kun vanhemmilla olisi tarpeeksi tietoa millaisia asioita ko. ikäiseltä lapselta voi alkaa odottaa ja vaatia. Yksilöllisesti tietysti.

Paperilta näytettiin muutamia erilaisia kuvia, joista piti näyttää isompi-pienempi. Tämän testin laadullisuutta himppasen uskallan kyseenalaistaa. Tuntui, että meillä mentiin ainakin aika fifty-sixty näppituntumalla.

Mehupullon korkin avaaminen ja kieräminen kiinni ei ihan muitta mutkitta onnistunut, mutta ranneliike löytyi kuitenkin. Sitä olemmekin kesän aikana hiukan harjoitelleet.

Paperilla oli valmiiksi piirretty ympyrä ja viivat vaakaan ja pystyyn. Idea on pystyä jäljittelemään muotoja ja yllättäen neidillä oli ajatus ihan mukana siinä. Meillä ei kädentaidot ole kiinnostanut kikkiriikkisen vertaa. Nyt loppukesästä onkin ollut yllättävää huomata neidin hakevan kynää välillä käteen itse.

Annetusta kuvasta piti osoittaa pyydettyjä ruumiinosia. Tämä meni siis tosi hienosti. Ja kehotietoutta on yritettykin opettaa. Meidän neiti lähestyy tuntemattomiakin ihmisiä melko varauksetta ja eipä sponttaanit halauksetkaan ole tavattomia. Samalla hän on kuitenkin jokseenkin rajoittunut oman henkilökohtaisen alueen kanssa ja häneen koskeminen ei olekaan sallittua. Tilanteet ovat olleet aina vaarattomia ja enemmän hellyyttäviä, mutta olisi varmasti pikku hiljaa tärkeä opettaa hänelle ettei ole ok halata muita jossei siihen ole lupaa. Onko teillä vinkkejä tämän asian harjaannuttamiseen?

Paperilla oli kolme eri kuvaa, jotka rimmaavat toistensa kanssa, esim. pallo, pelle ja pullo tai kukka, sukka ja tukka. Tämä onnistui 100%, joten uskottava se on, että kuulunymmärrystä löytyy. Kuulo on vain viime aikoina tainnut olla valikoiva.

Pöydällä oli kaksi eri rasiaa, joihin toiseen tuli laittaa keltaisia ja toiseen punaisia vaahtomuovista olevia ympyröitä. No, niin ja näin. Tätä värien hahmottamista ja lajittelemista ollaankin nyt kesän aikana muutamasti harjoiteltu. Värejä käydään muutenkin paljon läpi arjessa. Hän osaa hyvin viittoa värit, mutta aika arpomiseksi menee, kun kysyy: ”Minkä värinen tämä on”?

Terveydenhoitaja kehoitti tekemään erilaisia asioita, mm. viemään nuken hoitopöydälle nukkumaan ja antamaan kirjan äidille. Nukke pistettiin lattialle pötköttelemään seinän viereen ja kirja löysi äidin luokse.

Palloa heiteltiin, mutta sen enempää temppuja sen kanssa ei pyydetty tekemään. Tavallisesti kokeillaan myös onnistuuko potkaiseminen, kiinniotto ja heittäminen.

Karkeamotorisia testejä ei oikein tehty. Ne ovat yleensä hyppiminen tasajalkaa, varvistaminen (tämä onnistuu), viivaa pitkin kävely. Hyppiminen tapahtuu niin, että kanta irtoaa, mutta päkiä ei. Viivaa pitkin kävely on melko leveäraiteista vielä.

Yhdessä tuumin käynnin jälkeen me vanhemmat oltiin tosi ylpeitä meidän 3-vuotiaasta. Kaiken tämän uhman ja tahdon keskeltä löytyy yhteistyökykyinen, reipas ja yritteliäs, kun vain neiti itse tahtoo. Eikä enää mikään taapero. Ihanan kauheaa ja kauhean ihanaa.

Dear Kela ja muut viranomaistahot

31.5.2019 Päivi
0 Comment
Tukitoimet, Yhteiskunta

Huh ja puuh. Täällä kysytään turnauskestävyyttä paperinpyöritykseen. En edelleenkään halua luopua ajatuksesta, että tänä kesänä kesäloma pyhitetään nimenomaan lomalle, lepäämiselle ja voimien keräämiselle. Perheelle. Joka päivä töistä kotiin tullessani kuitenkin löydän postilaatikosta taas uuden ajanvarauksen ja nipun papereita, joita täytyy täyttää tapaamista varten. Mietitkö mitä ne tapaamiset voisi olla? No noiden perus hammastarkastuksen ja lastenneuvolan lisäksi on tullut noin muutamia luetellakseni aika:

  • silmä- ja
  • korvapolille
  • monipäiväiseen kuntoutussuunnitelman tekoon
  • vammaispalveluiden palvelusuunnitelman palaveriin

Näiden jälkeen alkaa sadella lausuntoja ja sen sen jälkeen alkaa vasta itse työ. Palveluiden hakeminen.

Tämän vuoden ajat ja täytettävät esitietolomakkeet

Olen kirjoittanut jo ihan vauvavuotena, kuinka kaikkein raskaimmalta on tuntunut byrokratian, avun saamisen vaikeus ja jatkuva perustelu ja vatvominen. Se vie perheeltä voimavaroja kahdesta syystä: Ensinnäkin ne vievät aikaa tolkuttomasti. Mikäli ei edes nauti samalla tavalla kirjoittamisesta kuin minä, kirjeenvaihto Kelan ja muiden viranomaisten kanssa on aika kaukana voimaannuttavaa toiminnasta. Lisäksi usein joutuu saamaan paluupostina pettyneenä vastauksen, jossa pyydetään lisää lausuntoja ja perusteluita hakijalta ja muilta eri inserteiltä. Toisena mieltä ylentävänä löydöksenä on suoraa hylätty päätös ja ettei tuen tarvetta ole. Tai ainakaan sitä ei myönnetä syystä X. Sen jälkeen alkaa sama rumba uudestaan. Joko ”valitat” päätöksestä ja se vie taas hyvässä lykyssä kuukausikaupalla aikaa tai sitten haet kokonaan uudestaan. Kolmas vaihtoehto on luovuttaa, kun ei vaan enää kaiken muun ohella jaksa.

Toisekseen paperinpyöritys ei tue ja tuo voimaa perheelle. Kuukaudet, joina haetaan terapioita ja vammaispalveluita ovat itselleni rankkoja. Ne ovat yleensä lapsen syntymäpäivien tienoilla eli meillä ajoittuu alkukesästä alkusyksyyn. Aikaan, jolloin pitäisi iloita ja juhlia.

Asiakirjoihin täytyy usein perustella miksi oma lapsi on sitova ja kuormittava. Miksi juuri oma lapsi hyötyisi haettavasta palvelusta, mikä hänen kanssaan on haastavaa ja mikä arkea kuormittaa. Papereihin täytyy todistella avun tarvetta aivan kuin se ei olisi todellinen vaan yrittäisin vain riipiä yhteiskunnalta kaiken mikä irti lähtee. Kirjoitan sivukaupalla mikä lapsen kehitystasossa jätättää ja millaiset tilanteet meille on hankalia. Miten lapsi poikkeaa ikätasostaan. Ne saavat tuntemaan surua ja ahdistusta lastani kohtaan, vaikka suurimman osan muusta elämästäni nautin ja ihailen lapseni omaan tahtiin etenevää kehitystä ja hänen omanlaista luonnettaan. Järjestelmä kuitenkin pakottaa minun miettimään mitä kaikkea lapsessani on vikana.

Viime vuosilta.

Joku saattanee miettiä, että ittepähän ollaan terapioita ja muita hurvituksia haluttu. Ollaan, mutta kaikki se mitä sen ympärillä vaaditaan on toisinaan kohtuuttoman tuntuista. Aivan kuin arki itsessään ei olisi palapeliä ja kuormittavaa. Siinä sivussa yön pimeinä tunteina mietit mikä on oikea sanamuoto, jotta asiani tulee ymmärretyksi ihmisille, jotka päättävät asioistamme, mutta jotka eivät tunne meitä ja elämäämme.

Mikä sitten neuvoksi. Ei ole suoraa ratkaisua heittää, mutta edelleen minulle saa lähetellä niitä kutsuja kehittämisriihiin. Rattaita on saatava yhteneväisemmiksi koko Suomen osalta ja päivänselvistä asioista ei pitäisi tarvita todisteita vuosittain. Vammaisuus ei lopu vuoteen 2020, kukaan ei hanki jääkaappiinsa lukitusjärjestelmää puolisoaan varten lapsen nimissä tai hae fysioterapiaa, vaikka lähiseurassa olisikin jalkapalloa ja tanssia tarjolla.

Joka ryhmittymästä löytyy varmasti etuuskalastelijoita, mutta on nöyryyttävää ajatella, että me ja lähes 35 000 muuta hakisivat vammaistukea sekä muita palveluita huvin ja rahan vuoksi (Ylen nettiartikkeli vuodelta 2018, tilasto vuoden 2017 lopusta). Välillä sitä miettii mitä sitä olisikaan ehtinyt tienaamaan sillä välin, kun kieli keskellä suuta rustaa kaavaketta kaavakkeen päälle.

Sen sijaan taas niiden palveluiden eteen joita lapsemme on elämänsä aikana jo saanut en ehkä ehtisi tienata koko elämäni aikana. Ja se saa minut nöyräksi ja kiitolliseksi veronmaksajaksi. Tsemppiä niille, jotka ovat saattaneet ympärilläni aistia pientä kireyttä pipossa.

Mustavalkoisen präntin sulassa sovussa neuvolakutsu ilahdutti väriläikällä.

Ja vinkkini niille, jotka siellä pyörivät näiden samojen paperien keskellä.

  • Asia kerrallaan. Jos kuulut samaan klaaniin kanssani eli kaikki-on-hoidettava-heti-ja-nyt, on aikamme opetella uusia toimintamalleja. Ei Roomaa ja kehitysvammaisen lapsen seuraavaa vuotta rakenneta viikossa. Paperi kerrallaan. Mutta kun täytät, täytä koko lappu kerralla äläkä niin kuin itse teen, eli hyppien ensin helpot ja sitten vaikeat kohdat.
  • Kyytipoikaa. Onko se sulle pullo punkkua, sheikkerillinen herapirtelöä, pussi salmiakkia, rasia mansikoita tai kymmenen euron juustoa? Ihan sama, tähän urakkaan saat myönnytyksen ja kaikki aseet on sallittuja.
  • Tee hakemukset yms. ensin itsellesi talteen, jotta niihin on seuraavana vuonna helppo palata ja saada runkoa valmiiksi. Ja samalla voi ehkä ilahtua ja huomata, että joku asia ei olekaan enää niin suosta tänä vuonna. Tämä kohta on akilleen kantapää, mutta yritän skarpata. Haluan ilahtua ensi vuonna.
  • Tavoite. Tee kalenteriin itselles merkinnät milloin täytät minkäkin paperin. Palastelu voi tuntua vievän ensin aikaa, mutta todellisuudessa sun stressi laskee, kun tiedät ettei se riisillinen paperia odota täyttäjäänsä viimeisenä iltana.
  • Mörköjuhlat. Kun homma on maalissa, laarissa, pesässä, kalkkiviivojen yli…, on kultajuhlat. Sovi itsesi ja perheesi kanssa joku kiva juttu palkinnoksi. Joulu kuntoutussuunnitelma on kerran vuodessa vaan! Me meinataan lähteä Lappiin pakoon kaikkia ja kaikkea.

Leppoisahkoa viikonloppua kaikille!

Puky potkupyörä

27.5.2019 Päivi
2 Comments
Fysioterapia, Kaupallinen yhteistyö, taapero

Yhteistyössä Polkuped, Puky LRM ja KED-kypärä saatu

Tämän kevään lastenkenkien valinnan jälkeen seuraava suo kahlattavana on ollut potkupyörä ja sen valinta. Nyt kun potkumopoilu sujuu, seuraava steppi on siirtyä potkupyöräilyn pariin.

Potkupyörä on siis pyörä, jossa ei ole polkimia. Pyörän korkeus asetetaan niin matalalle, että lapsi yltää omin jaloin potkimaan itselleen vauhtia vaivatta. Meidän pienikokoisen neidin kohdalla hyvän potkupyörän kriteereinä oli tarpeeksi pienen ja kevyen rungon lisäksi takaa kaareutuva satula, jotta pylly ei liukuisi niin helposti pois penkistä. Kolmen kärkeen merkeistä meillä pääsi Cannondale, Strider ja Puky. Päätös Pukystä syntyi siitä syystä, että satula vaikutti parhaimman malliselta. Lisäksi Pukyn rungossa on leveä osa, jolle lapsi saa nostettua jalat kovissa vauhdeissa. Siihen meillä taitaa mennä tovi, mutta kuka tietää.

Minkä kokoinen Puky sopiva? Meidän pienen ipanan kohdalla oli selvää, että kaikkein pienin eli malliltaan LRM. Siinä lapsen tulisi olla vähintään  85cm pitkä. Potkupyörähän on se, johon ei kasvunvaraa kannata ottaa ja parempi liian pieni kuin liian suuri.  Painoa Pukyssä on 3,5 kg, joka on painavin meidän ränkkingiin päässeistä pyöristä, kevyimmän ollessa 2,5 kg. Äkkiseltään pari voipakettia kuullostaa pieneltä määrältä potkupyörässä, mutta mistäs näistä tietää. Olisikin mielenkiintoista päästä tekemään testiä neidin ollessa vanhempi, minkä pyörän hän itse valitsisi potkuteltavaksi jos saisi valita.

Edelliseen Prisman kypärään verrattuna KED-kypärän säädöt ja napakkuus ovat vähän eri luokkaa.

Pukyssä on Foam-renkaat, eli niitä ei täytetä ilmalla. Niitä ei tarvitse siis alvariinsa pumppailla, mutta samalla mietityttää renkaiden joustamattomuus. Tosin meidän pyörällä painellaan pääasiassa tasaisella asvaltilla, joten ne maastopyörä jousineen joutavat odottamaan.

Pukyillä on viiden vuoden runko- ja tankotakuu, mutta se vaatii oman potkupyöränsä rekisteröimistä valmistajan sivuilla. Rekisteröinti kannattaa tehdä heti, muuten takuu ei ole voimasssa. Takuu siirtyy myös jälleenmyyntitilanteessa. Itse ahdistus aina kaikista rekisteröitymisistä, niin tästäkin. Homma olikin kuitenkin muutamassa minuutissa hoidettu ja takuukuitti tuli sähköpostiin.

Mutulla saksalainen merkki Puky on suomalaisten suosituin potkupyörämerkki. Uskon sen johtuvan siitä, että se on laadukkaitten potkupyörien hintatasoltaan edullisimmasta päästä. Yritin löytää Pukyä meille käytettynä, mutta sitä mukaan kun niitä tuli myyntiin ne myös menivät nenän edestä.

Jossen löydä tarvitsemiani tavaroita kirppiksiltä, pyrin löytämään kotimaisia tai ainakin laadukkaasti tuotettuja tuotteita. Ja jos suomalaista tuotetta ei ole saatavilla, pyrin tukemaan mahdollisuuksien mukaan edes suomalaisia kauppiaita.

Lähtiessäni kartoittamaan eri yrityksiä suurennuslasini alla oli erityisesti yritykset, jotka kertoivat avoimesti kuka yrityksen esiripun takana heiluu ja miksi he pitävät yritystä. Näistä syistä päädyin tekemään yhteistyötä jyväskyläläisen pariskunnan Evan ja Thomaksen kanssa. He pyörittävät Polkuped-nimistä yritystä kirjaimellisesti lapsiperhearjen keskellä, sillä heidän varastonsa toimii heidän kotipihallansa.

Polkuped on synnytetty vuonna 2010 rakkaudesta ja huolesta liikuntaan ja lapsiin. Eva ja Thomas opiskelivat vielä tuolloin molemmat ja yritystä ja sen valikoimaa on kasvatettu pikku hiljaa. Kaikki on lähtenyt liikkeelle esikoiselle hankitusta Pukystä. Eli todellakin ollaan firman alkulähteillä, kun potkupyöristä puhutaan. Tarjoamalla laadukkaita ja hyväksi koettuja urheiluvälineitä he haluavat tehdä osaltaan lasten ja perheiden liikkumisesta kivaa.

Polkupedin ehdoton valtti on heidän tietotaitonsa tuotteita kohtaan. Heillä on kokemusta tai parhaillaan käytössään lähes kaikki tuotteet, joita heillä on saatavilla. Voi siis sanoa, että he todellakin tuntevat tuotteensa. Sinun ei tarvitse siis olla ammattilainen, vaan he osaavat opastaa ja suositella juuri sinun tarpeisiisi parhaan vaihtoehdon ja tietävät onko tuote kestävä vai ei.

Tuotteen vertailu on tänä päivänä järjettömän helppoa ja valmiit vertailupalvelut antavat kuluttajalle tarjottimella paikan, josta tuote löytyy huokeimmalla hintalapulla. Se asetta haasteensa pienelle yritykselle, joka ei aina pysty asettamaan hintalappua tasan tai alle jättimarkettien kanssa. Se mitä kasvottomat ulkomaalaisfirmat eivät tarjoa onkin Polkupedin vahvuus. He antavat aikaansa avustaakseen asiakasta saamaan kerralla tarvitsemansa tuotteen ja vastaavat kysymyksiin ja murheisiin vielä tuotteen saavuttuakin. Reklamaatiot ja muut ikävät asiat he lupaavat hoitaa nopeasti.

”Sit tuun jos sillä potkupyörällä voi lentää”.

Viimeistään siinä vaiheessa sytyin liekkeihin, kun Eva kertoi hänellä olevan koulutusta soveltavasta liikunnasta ja työkokemusta downien ja muiden lasten kanssa liikkumisesta. Tällä hetkellä Eva toimii päätoimisesti liikunnanopettajana 7-18-vuotiaille ja Thomas pyörittää verkkokauppaa. He ovat entisiä kilpahiihtäjiä ja myös koulutuksensa puolesta heillä löytyy tietotaitoa auttaa kaikkia liikkujia harrastelijoista huippu-urheilijoihin.

Polkuped kirjoittaa somekanavillaan Instassa ja Facebookissa lasten ja perheeiden liikunnasta sekä sen tärkeydestä – sekä suomeksi että ruotsiksi . He haluavat saada perheitä enemmän liikkumaan ja saavakin työhönsä paljon voimaa asiakkaiden jakamista onnistumisen hetkistä. Tarkkasilmäinen voi huomata ettei suomi ole Polkupediläisten äidinkieli. Eva ja Thomas puhuvat ja kirjoittavat hyvää ja ymmärrettävää suomea, mutta lisäksi on ruotsinkielisillekin tarjolla palvelua på svenska. Ainakin täällä Varsinais-Suomessa toista kotimaista käyttävät osaavat arvostaa tätä osaamista.

Lapseni saa minut päivä päivältä paremmin ymmärtämään kuinka rajoittunut olen.

No, mitä me sitten saatiin? Vähän jännitin millaisena palapelinä potkupyörä saapuu netistä tilatessa. Mutta mitä vielä. Sen verran osaan kuusiokoloavainta heiluttaa, että tangon sain kiinnitettyä runkoon ja satulan kiristettyä. Siinä se. Ei kun radalle.

Aloittelimme potkupyöräilyä sisätiloissa, kun toppapuku piti vielä päälle heittää. Olisi mielenkiinto loppunut varmaan hyvinkin lyhyeen neidillä. Ensimmäisellä kerralla näytti siltä, että jahka laitetaan potkupyörä suoraa ylähyllylle ja kaivetaan ensi vuonna uudelleen. Nyt kuitenkin neidin motivoituessa otamme muutaman kierroksen keittiön pöytää ympäri ja ensimmäisen kerran on pystynyt päästämään jo itse pyörästä irti. Tärkeintä on harjoitella vähän kerrallaan ja tarpeeksi tuettuna, jotta saadaan aikaan onnistumisen riemua. Viikonloppuna otettiin ensimmäiset potkottelut ulkona ja neiti ei ihan vakuuttunut näistä hommista siellä. Kypärä päähän laitettaessa neiti taputteli minun pyörääni ja Puky olis saanut jäädä noijailemaan koivuun. Näyttää siltä, että meillä asuu joku muukin takapenkin elämästä nauttija. Olin ihan ihmeissäni, sillä sisällä tosiaan homma tuntuu kiinnostavan. Piti oikein testata ja tuoda pyörä sitä varten takaisin sisäajoon.

Luulen tässäkin hommassa olevan kyse ajoituksesta ja otetaan nyt kesänä missioksi ottaa pyörää tarjolle aina silloin tällöin. Pitää vaan itsekin yrittää taas malttaa ja muistaa, että homma lähtee käyntiin kun aika on oikea. Potkupyöräilemällä haaveilen pääsevämme siirtymään potkupyöräilystä suoraan tavallisen pyörän ohjaksille eikä meidän tarvitsisi ikinä tutustua apuvälinelainaamon pyöräilytuotteisiin. Aika näyttää ja palaan syssymällä kertomaan tuliko meille pitkä kuuma potkupyöräkesä vai lojuuko tuo minisähikäinen edelleen tuolla koivun juurella.

Sateentuoksuista maanantaita kaikille!

1 2 3