Joulupuu on rakennettu-laulu pyörähtää kymmenennen kerran käyntiin kotiin pääsemiseksi. Helmikuussa.
Seinissä raikaa suurieleinen ihmettely kuinka hitsin taitava 3-vuotias on, kun saa auttavasti puettua itse. Ylisanojen vuodatusta ei koko via dolorosan aikana saa keskeyttää, muuten haalari on silmänräpäyksessä taas lähtöpisteessää mytyssä lattialla.
Jukeboksi nimeltä äiti tai isä suoltaa tauotta uutta sisältöä hampaiden pesun lomassa. Ai vielä yksi joululaulu. Ja nyt välillä Piippolan vaari. Ja kyllähän me nyt vielä Lounatuulen laulukin lurautetaan. Isän pravuuri sen sijaan on Musta kana, jota neiti toivoo vain isältä.
Arki saa repeämiä. Tutkimuksia ja lääkärikäyntejä, sairastumisia toisensa perään, uusia vaiheita ja pitkien lomien jälkeistä tahmaisuutta. Rutiinit ovat lapsille tärkeitä, erityislapsille ne ovat usein vieläkin tärkeämpiä ja muutokset aiheuttavat lapsen toiminnanohjaukselle erityisesti haastetta. Välillä asiat hoituvat hämmentävän helposti ja vääntämättä, usein kuitenkin siihen maaliin päästään tietoisilla valinnoilla ja toiminnalla.
Vertaisäidin kysellessä miten saisi hampaidenpesun luonnistumaan edes jotenkuten ja lapsen suun auki ilman sorkkarautaa ja höyläpenkkiin kiinnitystä hihittelin taas meidän kasvatusmetodioitamme. Lauluja, hassuttelua, uusia lauluja, keksittyjä lauluja, laskeutumista lapsen maailmaan. Joka päivä, aika monessa hetkessä ja siirtymisessä. Aika usein se vaatii hullua heittäytymistä ja sirkuspellen henkseleiden paukuttelua.
Mallittaminen on yksi tärkeimmistä oivalliksistani vanhempana. Yksi iso esimerkki siitä on suihkussa käynti. Vaikka uimisesta, kylpemisestä ja saunomisesta neiti tykkää, suihku on ollut melko ikävää puuhaa kaikille osapuolille. Tiedän ettemme ole ainoa kotitalous. Kirjoitin suihkuhommista jo aiemmin ja miten se on nykyään jopa ihan mukavaa puuhaa. Ainakin yleensä.
Jos laulamisesta ei nauti, jatkuva sirkustelu vaatii itsessään valtavia ponnisteluja ja väsymys on ottamassa arjessa niskalenkkiä, ei tämä laji nimeltä erityisvanhemmuus todellakaan helppoa ole. Se voi toisilta vaatia muuttumista siksi jota ei ole ollut. Onko muutos aina pahasta onkin eri asia. Itse tykkään hassuttelusta, mutta kyllä sitä itsekin siihen toisinaan väsyy. Joskus sitä haluaisi olla ihan vaan, jutella normaalisti ja siirtyä tilanteesta tilanteeseen ilman ohjelmanumeroita. Olla väsynyt viikosta tai koko alkuvuodesta. Ilman sirkustemppuja.
Olen kokenut, että sujuvamman arjen, vähenevän pokkuroinnin ja lapsen ymmärtämisen vuoksi olen sen valmis tekemään. Minä hitto vie laulan vaikka sata kertaa sen Joulupuu on rakennettu vielä juhannuksenakin, jos se saa lapseni kävelemään päiväkodista kotiin. Minä otan vastaan ne muiden vastaantulijoiden huvittuneet ja kummeksuvat katseet. Minä odotan ylimääräisen puoli minuuttia äkkipikaisesta luonteestani huolimatta, jotta lapsi saa yrittää, eikä hokeminen saa pieniä aivoja solmuun ja palauta häntä aina uudelleen lähtöruutuun.
Minä kyykistyn, viiton ja sanoitan. Ilmehdin ja elehdin normaalia voimakkaammin. Käyn läpi sadannen kerran ensin-sitten-keskustelun. Joka ilta.
”Se on leijonan osa”.
Tämä teksti on omistettu jonglöörääville sielunsiskoille ja -veljille. Mitä siitä sitten, vaikka elämä on yhtä sirkusta ja apinalaumasi myös näkyy ja kuuluu? Tehdään siitä maailmankuulu. Tai ainakin kylänkuulu. Vielä jonakin päivänä voimme paukutella niitä pellen henkseleitämme ja taputtaa itseämme olalle. Olemme omalta osaltamme rikkomassa lasikattoja ja rakentamassa sekä raivaamassa lapsillemme hyväksyvämpää yhteiskuntaa.
Koska sinne ruutujen taakse on soljunut aina vain enemmän silmäpareja (joista kaikista olen superkiitollinen), jaan vielä viime vuodelta blogin luetuimmat postaukset, vaikka ei uuden vuoden taite olekaan. Nämä tekstit eivät vanhene.
Otsikko kiteyttää jo kaiken tarpeellisen. Mitä enemmän vuosia kirjoittamisen kanssa on takana, alkaa hävetä vähän niitä vanhoja tekstejään ja huomaa miten paljon on kehittynyt kirjoittamisessa. Tästä tekstistä en edelleenkään kuitenkaan muuttaisi mitään. Tämä on myös itselleni yksi tärkeimmistä kirjoituksistani
Asia ei ole vanhentunut, näin se meni. Mutta nykyisin esimerkiksi NIPT-testi eli non-invasive prenatal test ei lähdekään ulkomaille, vaan sikiön kromosomit pystytään analysoimaan Suomessa. NIPT-testissä pystytään siis seulomaan yleisimpiä kromosomihäiriöitä eli 13- 18- ja 21-trisomioita sekä määrittelemään sukupuoli.
Pohdin tekstissä syitä siihen, miksi tyttäreni näki päivänvalon enkä päätynyt keskeyttämään raskautta. Tämä on myös yksi kipeimmistä, mutta tärkeimmistä teksteistäni. Olen iloinen, että luette sitä edelleen, vaikka aihe onkin syvä ja yhteiskunnallisesti vaikea.
Nyt on takana kaksi erilaista synnytyskokemusta. Molemmista synnytyksistä on jäänyt hyvä ja levollinen mieli. Lapsivuodeajassa sen sijaan on (paljonkin) asioita, jotka toivoisin tulevaisuudessa olevan toisilla vanhemmilla toisin. Esikoisen synnytyskertomus ja kuopuksen synnytyskertomus kannattaa lukaista ensin, niin pääsee paremmin desinfektion, eritteiden ja tuskanhien käryyn.
Synnytys
Molemmat synnytykset menivät teknisesti omalla painollaan lukuunottamatta kalvojen puhkaisua herra kakkosen kanssa. Sillä pyrittiin nopeuttamaan kohdunsuun avautumista. Ja kyllähän se lähtikin aukeamaan nopeampaa tahtia. Samalla supistusten voimakkuus nousi eksponentiaalisesti. Koen supistusten kivuliaisuuden kovemmaksi kuopuksen synnytyksessä, vaikka sainkin enemmän lääkkeitä.
Ensimmäisessä synnytyksessä minua ja vauvaa ei ehditty seurailemaan mitenkään. Toisessa taas tuntui, että minua ja vauvaa syynätään koko ajan. Ikävimpänä ja kipeimpänä lähes koko synnytyksestä koin kätilön ja lääkärin kohdunsuun ronkkimiset. Naiset ovat alkaneet puhua paljon synnytysväkivallasta. Paljon on väärä sana, mutta ennen synntysväkivallasta ei ole puhuttu ollenkaan. En koe, että minua kohtaan oltiin väkivaltaisia, mutta kyllä monesti ehdin miettiä onko kädellä ronkkiminen niin usein ihan välttämätöntä tai edes tarpeellista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hätää tai edes hädän uhkaa.
Kivunlievitys
Ensimmäisessä synnytyksessä olin synnytyspäivänä ottanut yhden gramman Panadolia ja siinä se. Ei puhettakaan, että olisi muuta ehtinyt synnytyssalissa miettimään. Hyvä että sinne asti ehdittiin. Kotona lievitin kipuja lämpimässä suihkussa. Olin suihkun alla oikeastaan koko päivän ja vielä puoli tuntia ennen kuin synnytin. Vesi on aina ollut itselleni hyvä tapa rentoutua ja se saa päänsärynkin tuntumaan siedettävämmältä. Lämpimällä vedellä on selkeästi itselleni kipua lievittävä vaikutus.
Toisessa synnytyksessä en niin ikään ottanut suun kautta mitään kivunlievitystä. Synnytyssairaalaan päästyäni vinguin suihkuun hetimmiten aikaisempaan kokemukseeni uskoen. Ja se toimikin hyvin. Olisin toivonut pääseväni altaaseen, mutta molemmat Turussa olevat altaat olivat varattuja. Lisäksi supistusten voimistuessa ja antibiootin tippuessa en voinut mennä suihkuun. Sen aikana mieheni lätki selkääni TENS-sähköä, jolla oli hyvä vaste, kun impulssit olivat tarpeeksi voimakkaat. Niidenkin tehoa kuitenkin jouduttiin laskemaan, koska se häiritsi vauvan sydänkäyrää. Saakelin käyrä, kirosin sen moneen kertaan. Lisäksi sain lämpöpussia alaselälle, josta oli myös apua kipuun. Sain myös PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen supistusten. Se vei alapäästä supistuksissa kivulta pahimman terän, mutta mitään taivaiden aukenemista en tuntenut. Kermana kakun päällä kokeilin yhden supistusvälin ilokaasua, jonka jälkeen totesin ettei oo mun juttu orastavan etovuuden vuoksi.
Synnytyksen kesto
Esikoista synnyttäessä ehdin olla sairaalassa noin 20 minuuttia. Ensimmäisistä kipeistä supistuksista syntymiseen kesti noi 7 tuntia. Herra kakkonen näki 10 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen päivänvalon. Kipeät supistukset olivat alkaneet noin tunti ennen sairaalaan saapumista.
Synnytyksen jälkeen
Esikoisen sain jalkojeni päälle hetkeksi ennen kuin häntä lähdettiin kiikuttamaan teho-osastolle. Se hetki oli raastavin ja vei pois tunteen koko lapsesta. Pitkään tuntui oma lapsi kovin etäiseltä. Kotiin palasimmekin vain miehen kanssa ja elämä ensimmäiset pari viikkoa Helsingissä vauvan leikkauksen vuoksi tuntui kuin olisimme olleet vain työkeikalla ja vierailijoina oman lapsemme luona.
Korjaava kokemus tuli herra kakkosen kanssa ehdottomasti tässä. Sain lapsen heti iholleni ja rinnalleni, jolle hän lähti hakeutumaankin hetimmiten. Muhinoin ja pesin vastasyntyneen poikani kanssa ihokontaktissa monta päivää (ennen kuin hänet piti asetella sinivalon alle). Se oli ihanaa. Tuoksutella ja nukahtaa siihen sylityksin.
Sairaalassaoloaika
Synnytysvuodeosastolla olin yksin yön yli esikoisen ollessa teho-osastolla. Minut laitettiin kahden hengen huoneeseen toisen synnyttäneen äidin kanssa eikä mieheni päässyt edes saattamaan/ juttelmaan kanssani lapsivuodeosastolle. Herra kakkosen kanssa saimme ihanasti perhehuoneen, josta tosin nautiskelimme vain yhden vuorokauden. Ajatus oli, että olisimme päässeet kotiin nopsastikin, mutta kun bilirubiinit lähtivät nousuun jouduimme jäämään sairaalaan yhteensä kolmeksi yöksi.
Vaikka itsekin olen sairaanhoitaja niin ”potilaana” ollessa sitä ei silti ole yhtään omalla maaperällään sairaalassa. Esikoisen kohdalla sairaalassaoloa rytmitti vierailuajat ja jotta sain edes lapsen syliini tarvitsin aina hoitajaa, joka auttoi kaikki piuhat ja letkut mukaani. Kakkosen kanssa olin yhdessä sairaalassa sisällä ja koin vaikeaksi toimia luontevasti. Mietin miten pääsen suihkuun tai hakemaan ruokaa, kun vauva ei ollut tyytyväinen kuin sylissä. Olisi ehkä pitänyt itsekäämmin käydä lykkäämässä vauva jonkun hoitajan syliin, mutta ei sitä oikein osannut kun ilmapiiri tuntuu olevan sellainen ”Kaikki opettelee itse hoitamaan ja pärjäämään vauvansa kanssa”-tyyppinen nykyisin. On toki hyvä viedä lapsivuodeaikaa perhekeskeisemmäksi, mutta olisi joku voinut kysyä haluaisinko syödä rauhassa tai käydä suihkussa niin että hän pitää vauvaa.
Jatkuva verikokeen otto vauvalta sai oman tatin otsassa välillä kasvamaan. Näytteenotto sattui osumaan yleensä aina sellaiseen hetkeen, kun vauva (ja samalla minä olisin voinut) nukkua. Tällaisissa ei henkeä välittömästi uhkaavissa kontrolleissa voisi vähän palvelumuotoilla niin, että vauvalta voitaisiin ottaa näyte sitten kun hän on hereillä. Samalla kun vauva ruokailisi voitaisiin ottaa näyte ja olisi vauvallekin kivuttomampi, kun saa olla turvallisessa sylissä ja ruuan äärellä. Näin ollen ylimääräistä glukoosia ei välttämättä tarvitsisi antaa, mikä siis annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun vauvoille kivunlievitykseen.
Tällaisten asioiden vuoksi halusin äkkiä kotiin. Siellä uskaltaisin vaikka huudattaa hetken vauvaa käydäkseni pissalla, mutta sairaalassa en kokenut sitä huonekaveria kohtaan kovin mukavana eleenä. Esikoisen kanssa taas peittelin oman pienen kaksi ja puoli kiloisen kääröni illalla ennen vierailuajan päättymistä ja luovutin vastuun hoitajille. Sairaalaan ei ollut mahdollista jäädä vauvan kanssa. Joustavuutta ja resursseja tämä sairaalajärjestelmämme kaipaisi. Vaikka ensiluokkaista ja maailman parhaimpiin kuuluvaa onkin.
Oma vointini synnytyksen jälkeen
Molempien synnytyksien jälkeen olin melko nopeasti aika freesh. Kävin suihkussa hetimmiten ja ihmettelin mahaa, jossa muutama hetki sitten vielä köllötteli vauva ja näytti nyt yhtä isolta, lässähtäneeltä vain. Jälkisupistukset olivat toisen synnytyksen jäljiltä paljon voimakkaammat. Imetyksen kerrotaan voimistavan jälkisupistuksia, joka tietysti on hyvä kohdun palautumiseksi. Esikoisen kohdalla jälkisupistuksia en juuri muista, mutta enpä häntä päässyt imettämäänkään ensimmäiseen viikkoon. Kakkosen synnytyksen jälkeen jouduin asettelemaan tyynyjä joka puolelle, käytin ahkeraan lämpötyynyjä alaselällä ja -vatsalla ja kipulääkettäkin tarvitsin. Esikoisen kohdalla en tarvinnut kuin tuplapeittoa päälle.
Seuranta kotiutumisen jälkeen
Esikoinen matkusti tosiaan Helsinkiin leikkaukseen ja sairaaloissa vietimme aikaa yhteensä pari viikkoa. Seuranta ja tutkimukset jatkuivat kotiutumisen jälkeenkin tiuhaan tahtiin. Ravaaminen siellä ja täällä rytmitti ensi kuukausia. Kakkosen kanssa kävimme kotiutumisen jälkeen vielä päivittäin verikokeissa synnytyssairaalassa. Tuntui murskaavalta kuulla, että joudumme palaamaan vielä osastolle yhdeksi yöksi kotiutumisen jälkeen sinivalon alle. Itkin asiaa. Paljon. Kysehän oli naurettavan pienestä ja helposti hoidettavasti murheesta, kun vertaa jo pelkästään kokemuksia esikoisen kanssa. Olin kuitenkin onnistunut luomaan itselleni hattarapään, jossa pääsen alkamaan kotielämän heti eikä hetken päästä tällä kertaa. Samalla ehkä tulvahti muistoja esikoisen ajoilta ja sekaisin olevat hormonini saivat asialle kohtuuttomat mittasuhteet. Murehdin tietysti myös esikoista, joka oli joutunut olemaan paljon minusta erossa. Ja todellisuudessa se kolme päivää on toisille kolme kuukautta. Ihmismieli on herkkä. Ja outo.
Kolme vuotta sitten, ensimmäinen jouluni äitinä
Oma palautuminen
Molempien kohdalla voin sanoa kokeneeni vointini lähes normaaliksi viikko synnytyksen jälkeen. Tämän kuopuksen kohdalla tuntuu, että palautuminen on ollut jopa nopeampaa. Nyt herra kakkonen on kolme kuukautta. Keskivartalo ja lantionpohja toki elää omaa elämää verrattuna treenattuihin aikoihin, mutta koen kroppani todella hyväksi. Olen aloittanut treenaamisen salilla pikku hiljaa itselleni sopivasti ja koko perheen juoksulenkki vaunujen kanssakin on tehty.
Molempien kohdalla kehoni on huutanut liikumaan samoihin aikoihin hiukan ennen kahden kuukauden ikää. Joogaa, reippaita kävelylenkkejä ja kuntosalia, jota pääsee tekemään nyt parhaimmillaan kerran viikossa. Omaa kehoa kuunnellen ilman repiviä liikkeitä. Eli vielä olen rinnalle- ja maastavedot, leuat ja vatsarutistukset sun muut jättänyt muille ja keskittynyt vahvistamaan ja herättelemään kehoa. Painotkin ovat hyvin maltilliset verrattuna vuoden takaiseen.
Esikoisen kohdalla minulla oli muutaman sentin vatsalihasten erkauma. Nyt erkaumaa ei oikeastaan edes ole. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen erkauma kuroutui ajallaan enkä muista joutuneeni sen eteen töitä oikeastaan tekemään. Aloin kyllä treenata ja liikkua jarrutellen, koska sietorajan ylittäminen ja itsensä piiskaaminen on itselleni enemmän ominaista kuin himmailu.
Oliko synnytyskokemus korjaava
No oli se. Ehdin tajuamaan, että synnytys on alkanut. Kaikkein tärkeintä kuitenkin minulle oli, kun sain poikani rintakehäni päälle eikä häntä tarvinnutkaan viedä minulta pois. Siinä hetkessä oli täydellisen hyvä olla.
Pohtiessani voisiko meille tulla joskus lisää lapsia kerroin toivovani toista lasta myös korjaavan kokemuksen vuoksi. Ajatushan on absurdi, koska koskaan ei voi tietää miten tuleva raskaus, synnytys ja lapsivuodeaika tulisi menemään. Ilokseni voin kuitenkin todeta saaneeni korjaavan kokemuksen.
Toisen lapsen kohdalla osaavat varmasti monet vanhemmat ottaa kaikkinensa rennommin. Kuitenkin ensimmäisen raskauden aikana läpikäymäni romahdus down-diagnoosin saatuani kasvatti minua sen verran, että ihan pienet ei varmaan olisi saanut itseäni skitsoilemaan. Esikoisen synnytyskertomus löytyy täältä.
Miten kuopuksen kanssa sitten synnytys meni?
Itse en pystynyt enää operaatio vaatteiden pukemiseen osallistumaanEnpä olisi uskonut olevani 11 tuntia myöhemmin vauva sylissäni.
Kaksi päivää ennen synnytystä eli baby shower-päivänä vatsani yhtäkkiä tipahti. Tämä siis tarkoittaa sitä, kun vauva laskeutuu kohti synnytyskanavaa. Tunsin selvän tyhjän osan ylävatsallani, joka oli vasta hetki sitten ollut ihan pinkeä ja ahdistunut oloani. Se oli jännä huomata, se kävi niin nopeasti ja ero oli huomattava. Muutoin vointi oli suht ok, mutta ei todellakaan mikään mairitteleva.
Synnytystä edeltävänä aamuna heräämisen jälkeen noustuani tunsin reisiä pitkin valuvan jotakin kirkasta. Sitä ei kuitenkaan tullut mitenkään holahtaen, vaan enemmänkin tipoittain, joten epäilin voisiko se olla lapsivettä. Vai ennemminkin valkovuotoa. Eihän minulla ollut kokemusta miltä ”lapsivesinen meneminen” näyttää tai tuntuu. Synnytyssalissa sen sijaan sain tuntea. Tuntui kuin litran ämpäri loiskahtaisi jalkojen välistä nurin.
Vuoto loppui aamun jälkeen, palasi illalla ja jälleen seuraavana aamuna. Seuraavana aamuna vuoto oli muuttunut väriltään haalean vaaleanpunaiseksi. Oli myös jokseenkin metka olo ja The supistuksien tunsin hiipivän. Soitin synnytyssairaalaan tulenko näytille. Kehoittivat tulemaan, mutta ei nyt vielä klo 6 aikaan kannata tulla. Veimme lapsen päiväkotiin kahdeksaksi ja mies heitti minut synnytyssairaalaan ja jatkoi itse töihin. Ajomatkalla kotoa sairaalaan on kahdeksan kilometriä ja sillä välillä vahvistui tunne, että tänään synnytän. Supistukset alkoivat melko nopeasti lisääntymään. Kotona ne olivat olleen kohtalaisen epäsäännölliset, mutta nyt ne alkoivat tulla tasaisemmin. En olisi enää halunnut miehen lähtevän töihin, mutta toisaalta enhän voinut tietää mitä tuleman pitää ja koska ollaan in action.
8:30 Ilmoittauduin kaikessa rauhassa ja jäin kätilöä odottamaan. Minut otettiin käyrille (joka siis tarkoittaa vatsalle asetettavaa vyötä, joka tulkitsee vauvan sydänääniä). Tunsin edelleen housuihini holahtelevan tasaiseen tahtiin pieniä määriä jotakin. Lapsivettä se oli, se saatiin tikkutestillä testattua. Tikkutesti tulkitsee lapsivedessä olevia protetiineja. Sikiökalvoissa oli todennäköisesti pieni reikä jossakin kohdun yläosassa, koska vettä ei kuitenkaan tullut suuria määriä kerralla. Samalla otettiin GBS-testi, joka oli itselläni positiivinen. Minulla oli siis B-ryhmän streptokokki normaalifloorassa ja sen vuoksi sain synnytyssalissa antibiootteja suoneen ennaltaehkäisemään bakteerin siirtymistä vauvaan synnytyksen yhteydessä.
10:00 Tuloksien vahvistuttua (niissä ei kauaa mene) pääsin lääkärin tarkastukseen, jossa lääkäri totesikin kohdunsuun olevan auki jo n. 4 cm, ei muuta kuin kohti synnytyssalia. Jos synnytys ei olisi lähtenyt jo etenemään, olisin joka tapauksessa jäänyt sairaalaan käynnistykselle, koska lapsivettä oli siinä vaiheessa tihkunut jo yli vuorokauden. Olin huojentunut, että synnytys oli kuitenkin sponttaanisti käynnissä, se oli toiveenikin. Lisäksi lääkäri ultrasi ja sain kuulla vauvan olevan oikeassa tarjonnassa eli asenossa pää alas päin. Siitä oli matkan varrella varmuutta ja epävarmuutta sen verran etten huokaisin todella, kun kuulin tämän uutisen.
Tilanne eteni rauhallisesti ja tällä kertaa ei tullut missään kohtaa mitään draaman tunnetta. Ehdin päälläni mukaan kaikkeen. Kuullessani synnytyssaliin siirtymisestä aloinkin kaivamaan luuria, että nyt vois mies lähteä tulemaan tueksi ja turvaksi. Viikonloppuna hän vitsaili, että kunhan ei tiistaina, pahin päivä siltä viikolta töissä. Ja arvaattekos kiinnostiko se meidän pikkujäbää. Tuli muistuttamaan ettei elämää voi suunnitella määrättömästi.
11:00 Mies tuli paikalle hämmentävän nopeasti ja oppilaatkin olivat ymmärtäväisinä, että tunnit olivat ohi siltä päivältä (opettaa siis aikuisopiskelijoita). Supistelut alkoivat olemaan kivuliaampia, mutta jaksoin hyvin istua vielä paikallani tuolissa ilman suurempia ongelmia. Yhdessä pääsimme siirtymään synnytyssalin puolelle.
Hoitajan odottelua oli melko paljon, synnyttäjiä oli kuulemma paljon (kuinkas onnistunkin aina ajoittamaan synnytykset ruuhkapäiviin) ja kätilöt palloilivat huoneiden välillä. Vaihtelin vaatteita, mutta samalla supistukset olivat lisääntyneet ja voimistuneet koko ajan. Toivoin pääseväni hetimmiten suihkuun. Sain vauvan sydänkäyrämittarit langattomina, jotta voisin helpommin olla suihkussa. Yhteydessä oli kuitenkin ongelmaa, vaikka virityksiä hoitajat yrittivätkin tehdä. Jouduin suihkuttelun lomasta välillä pomppaamaan huoneeseen, jotta saatiin sitä hyvää käyrää aikaiseksi.
Ehdin saamaan antibioottia kaksi kertaa. Niiden aikana en voinut olla suihkussa, joten mieheni lätki selkääni TENS-sähköä ja lisäksi sain lämpimät geelipussit. Mieheni on koulutukseltaan naprapaatti, jonka vuoksi hän sai valtuuden käyttää TENS-laitetta ja pystyi osallistumaan kivunhoitooni.
15:30 maissa päädyimme kätilön kanssa, että puhkaistaan kalvot, jotta kohdunsuun avautuminen vauhdittuisi. Siinä kohtaa tunsin tosiaan sen lapsivesien hulahtamisen. Ja todentotta supistelut voimistuivat käsittämättömän paljon.
17:30 PCB-puudutteen eli kohdunkaulan puudutteen päädyin ottamaan kun kohdunsuu oli noin seitsemän senttiä auki, sen verran tuskaisat supistukset olivat. Puudute ei kuitenkaan vaikuta supistuksiin heikentävästi. Ne helpottivat varmasti kohdunsuun alueella pahinta terää kivusta, mutta ei se mitenkään chilliltä senkään jälkeen tuntunut. Pahimmassa supisteluvaiheessa kokeilin yhden supistusvälin hengitellä myös ilokaasua. Minulla oli orastava huono olo ja toisilla ilokaasusta tulee pahoinvointia, joten totesin pärjääväni ilmankin.
Liikkuminen alkoi tuntua ennen ponnistusvaihetta aivan mahdottomalta ja sängyssäkin asennon vaihtamiseen tarvitsin apua. Ponnistin lopulta kyljelläni. Mieheni piti polvestani kiinni, jota vasten sain hyvin ponnistettua. Asentoa tosin vaihdoin minkä kerkesin ja pystyin, kun tuntui ettei missään ole hyvä olla.
19:00 Ponnistuksen tarve on ihmeellinen asia. Tärkeintä siinä olisi myötäillä niitä. Olin ponnistuksien alkaessa kivuista melko uupunut ja tuntui etten saa kehostani yhtään voimaa ponnistaa itse lisää. Tuntui ettei hommasta tule mitään. Ponnisuksen tarve kuitenkin voimistui ihan käsittämättömiin ulottuvuuksiin ja siinä kohtaa ei todellakaan tarvinnut muuta kuin myötäillä ponnistuksia ja välillä yrittää puhallella taukoja, jotta repeämiltä vältytään.
Ponnistusvaiheessa tuntuu, että alapää ei voi selvitä vaurioitta, mutta kyllä itse pääsin hyvin pienillä vaurioilla, eikä ommeltavaa tullut. Kun minusta tuntui, että nyt pää on ulkona, niin kätilö kannusti ja totesi, että kananmunan verran päätä näkyy jo. Siis mitä. Siinä kohtaa meinasin lyödä hanskat tiskiin, mutta toisaalta myös sain itselleni kunnon kiukun päälle. Mies muistaa esikoisestankin sanoneen tismalleen samalla tavalla.
19:20 Sain paitani alle täydellisen pojan, joka lähti möngertämään kohti rintaani välittömästi.
Minulla oli kätilönä mahtava ja kannustava nuori nainen. Hän tsemppasi todella paljon. Voin kuvitella toisia jopa ärsyttävän, mutta sain kyllä itse niistä boostia. Korvaamaton tuki oli kuitenkin oma puoliso. Osasi pitää kädestä ja juottaa pillimehua minkä kerkesi. Jutteli mukavia ja oli hiljaa oikeilla hetkillä.
Muistan kyllä sanoneeni miehelleni, että jos minuun joskus vielä vauvakuume iskisi niin muistuta minua tästä päivästä ja sanoistani. Ei enää ikinä. Mutta kuinka se ihmismieli on kummallinen ja vajaa kolme kuukautta synnytyksestä pystyn palaamaan niihin fiiliksiin, mutta en tunne enää sitä kipua ja uupumusta kehossani lainkaan.
Seuraavaksi sukelletaankin vielä syvemmälle mielen syövereihin ja kaivellaan muistoja esikoisen syntymästä vertailemalla sitä tähän tuoreempaan synnytyskokemukseen. Tätä luvassa uuden vuoden jälkeen, mutta ennen sitä haluan jakaa teille vielä uuudeksi vuodeksi täydellisen suklaakakun reseptin, joka on peruja poikamme ristiäisistä.
Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.
Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.
Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.
Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.
Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.
En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.
Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:
Tärkeintä ei ole, että vauva on terve Tärkeintä on jäädä henkiin
Tärkeintä ei ole saavuttaa neuvolakirjan jokaista kohtaa ” normaaliin tahtiin” Vaan olla oman neuvolakirjansa Indiana Jones Oman elämänsä sankari ja vähän muidenkin aika paljon muidenkin
Tärkeintä ei ole olla sitä mitä muut toivoivat luulivat tai odottivat Tärkeää ei ole olla kummankaan näköinen Tärkeää on olla oman itsensä näköinen ja pitää vahvasti kaksin käsin kiinni siitä mitä elämäksi sanotaan
Tärkeintä on olla yhdessä ja jaksaa Olla paikalla silloin kun välittämistä jaetaan
Tärkeintä on kuulua johonkin ja hengittää samaan tahtiin sen porukan kanssa jota myös perheeksi kutsutaan.
Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.
Tänä äitienpäivänä toivon vain olevani pian terve, jotta jaksan nauttia elämästä ja siitä etuoikeudesta, että saan olla äiti ainutlaatuiselle pikkutyttärelleni. Minua on mystisesti vaivannut alkuvuodesta asti jatkunut yskä ja limaisuus. Nyt se on äitynyt siihen pisteeseen etten saa nukutuksi ja edellisyönä jouduin lähtemään päivystykseen avaamaan keuhkoputkiani.
Ei ole hoitajan helppo olla itse sairas. Sen sijaan helppo on taas tajuta, miten vaikeaa voi potilaan olla saada itseään kuuluviin ja apua ja oikeaa hoitoa. Muiden etua on oppinut ajamaan, omiensa ajamisessa on vielä parantamisen varaa. Nyt minulle on noussut huoli itsestäni, koska en pysty pitämään huolta rakkaimmistani. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se on saanut viime viikkoina monet itkut aikaan.
Koska minusta ei ole ollut kirjoittamaan, uskon että äitienpäivänä 2019 kuvat riittävät kertomaan tunteidentäyteisistä vuosistani.
Leikkauksen jälkeen ensi kertoja sylissäEnsiminuutit kotonaMaitohumala 1,5kkValkmusan kansallispuisto neidin ollessa 1,5kk (v. 2016)1kk2kk ristiäisten tienoillaEnsimmäinen joulu 22.12.20167kk5kk, ensimmäinen kerta vauvauinnissa7kk takissa, jota äitini on käyttänyt minun olessa saman ikäinen. 6kk7kk9kk11kk, Suomenlinna1v.11,5kk Haminassa, pikkusisko kylässä11,5kk HaminassaEnsimmäiset pyöräilyt 1v.Haavatyrän korjaus 1v. Lastenklinikalla1,5v. väsytystaistelu ja koti tiptop1v 7kk 1v 8 kk, Hop LopAsuntomessuilla Mikkelissä 2017Äitienpäivä 2018 Sopeutumisvalmennuskurssi Rokualla heinäkuussa 20181v 11kk, Kesä ja Kuusamon hyttyset
”Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista mitä vain me kaksi osasimme yhdessä leikkiä”, kirjoittaa Ninka Reittu kirjassaan Sinä olet superrakas. Ja niin me teemme.
Tänä äitienpäivänä Pauligin markkinointiosasto on osannut todella vedota tunteisiin, kun tuuttasi ulos perinteisen äitienpäivän Juhla Mokka-mainoksen ja kahvipaketin äitienpäivä-kuosilla. Siihen Anna Puu on runoillut: ”Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa, Äiti”.
Ensimmäinen äitienpäiväni ja toinen äitienpäiväni aatoksiani voi lukea linkeistä. Näiden siivittämänä toivon hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja niille, jotka saavat juhlia äitiä. Voimia niille, joille tämä päivä on liian raskas <3
Tämä juttusarja onkin ottanut aikansa. Tehdäämpä sille päätös nyt tältä erää. Mitä muistoja kahden ja puolen vuoden takaa Irlannista?
Ensimmäisenä tulee mieleen, että itsellä ei ole koskaan ollut niin kova pissahätä, kuin silloin kun matkustimme Dublinin lentokentältä Galwayhyn. Matkaa näiden välillä on reilu 200 kilometriä ja bussilla se taisi vielä kolme ja rapiat. Pissatti niin että näköö haittas.
Irlannissa ehdimme kaikkinensa viettää 5 yötä. Liikuimme junilla ja busseilla. Lueskeskelimme etukääteen ettei Irlannin junaliikenne ole ihan jouhevimmasta päästä, mutta en ymmärtänyt ettei junien aikataulut välttämättä pidäkään paikkaansa eikä ole sanottua että juna-asemilla olisi yhtään ketään ihmistä opastamassa. Ja jos yksi juna-aikataulu kusee, voipi olla ettei tarvitse haaveilla pääsevänsä illaksi päämääräänsä. Sen verran harvakseltaan ja oudosti junaliikenne kulkee. Sen sijaan bussit (ainakin ne joita me käytimme) toimivat varsin moitteettomasti.
Ensimmäisen yön olimme Galwayssä. En ole käynyt Californiassa, mutta voisin tituleerata tätä silti pieneksi Californiaksi. Symppis irkkutunnelma, pitkät kävelytiet meren rantaa pitkin ja rauhallinen tunnelma vaikka ihmisiä olikin muitakin kuin me.
Tällä kadun pätkällä oli näitä turisteille tarkoitettuja pubeja ja souvenirseja. Päivällä oli kiva mennä tästä läpi, mutta kun illalla ihmiset kaivautuivat koloistaan – huh.
Galwayn hostelli, sleepzone. Hyvä hintalaatu-suhde, 55 euroa yöltä. Siisti, mukavat tilat tehdä ruokaa ja me olimme ruhtinaallisesti kaksin tässä huoneessa.
Seuraava päivä meidän piti viettää vielä Galwayssä, mutta todettin että eiköhän tää oo nyt nähty ja lähdetään käymään Cliff of Moherilla, vaikka se ei alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunutkaan. Meillä oli tuuria, kun paikallisbussi sattui aikatauluihin ja kukkarolle. Kyselimme toki lukuisilta firmoiltakin matkojen hintaa, mutta ne olivat hinnahtavia. Kaiken tämän säädön takana oli se, että meidän piti päästä vielä illaksi Killarneyhyn, johon oli Cliffseiltä parisataa kilometriä. Sinne kun ei kovin suoraa mikään kulkupeli mennyt. No tarina taisi mennä niin, että bussilla menimme Cliffseiltä vielä Limerickiin ja sieltä junalla Killarneyhyn. Limerickissä oli se murheiden juna-asema, kun ristinsielua ei missään ja sen pahasen kioskiaan kiinni laittavan tädin irkkumongeruksesta ei saanut sitten selvää alkuunkaan.
Kun Cliffs of Moherin parkkipaikoille saapuu ja näkee sen tasaisesti virtaavan bussiletkojen massan haluaa kääntyä heti kannoillaaan. Näky ei ole silmiä hivelevä ja turistien määrä ahdisti. Ja rinkat selässä mietimme mihin me ne sulloisimme. Vaan ei hätää. Ihmiset jokseenkin katosivat luonnonhelmaan ja rinkatkin saimme ilmaiseen säilytykseen turistikeskuksen kauppaan. Vinkvink reppureissaajat. Vaikkei nyt varsinainen Columbus olo ollut niin on se vaan sen verran silmiä hivelevä ja jyhkeä näky että suosittelen visiteeraamaan jos mestoilla on.
Tää pömppis ei ollu tullu guinnessiä litkimällä.
No joo – olihan meitä.
Kaikennäköstä selfiekepin heiluttajaa siellä oli (as you can see in a picture) että ei tuo edellisen kuvan ystävällinen toteamus ollut todellakaan aiheeton.
Pääsimme kuitenkin onnellisesti Killarneyhyn ja pettämätön kartturi- ja matkakumppanini viittoi meille vielä puolet pidemmän reitin majapaikkaan. Tässä taisi olla ne vähäiset hetket, kun muistan aidosti kuikuttaneen, vaan mitäpä muistella jos kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä. Meidän Shrareen house oli aivan upea ja sen jälkeen pikkuisen painava maha ja vähän enemmän painavat jalat antoivat kaiken anteeksi. Majataloa piti ihana vanha rouva. Tässä linkki paikkaan jos joku kaipaa majoitusvinkkejä Killarneyhyn.
Killarney on myös niin ikään mukavan pienen oloinen, mutta kuhiseva kaupunki. Ja luonto vesisateesta huolimatta kaunis. Vietimme siellä kaksi yötä, pyöräillen ja syöden. Pyöräilimme Gup of Dunloe reitin, ai miten hienoa oli serpentiinitietä kurvailla fillarilla kaatosateessa. Vapauden hurmaa ja samalla takaraivossa jo kolkuttavaa vastuuta itsensä lisäksi pikkutyypistä. Mahtavuutta.
Johtuen case mahasta otimme vähän lyhyemmän pyöräilyreitin ja taitoimme osan matkasta veneellä, joka lähti Ross Castlen rantamilta. Jos en järkyttävästi huijaa, pyöräilykilometrejä tuli noin parikymmentä. Tuntuu äkkiseltään aika lepposalta vedolta, mutta olin kovin tyytyväinen tähän matkaan jälkikäteen. Ylämäki-alamäki-ylämäki ei ollutkaan niin iisiä kuin olin ruusunpunaisilla laseillani ajatellut.
Venematka ei ollut hinnalla pilattu (5-7€ muistaakseni). Venefirman yrittäjä oli sen sijaan niin suulas, että olimme ihan varmoja että meitä vedätetään pahemman kerran ja meidät viedään jonnekin iha eri paikkaan kuin pitäisi. No, oli miten oli, hauskaa oli ja päämäärään päästiin.
Samaan veneen sattui jenkkiperhe ja kun isännältä tiedusteli juuri kuumana käyvistä vaaleista ei paljon tarvinnut muuta miettiä tekevänsä matkan aikana, kun kuuntelevan tunteita herättävää politiikkaa. Lisäksi hän halusi jakaa vieläkin mieltä kaihertavan epäonnisen edellisen Irlannin matkansa, kun hänen kaikki viskinsä joutuivat tulliin. Ja sinne ne jäivät.
Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vaan ei ihan kaikkialle. Pahimmissa ylämäissä jengin piti nousta vankkureista ja kävellä mäki ylös, jotta polle jaksoi nousta mäelle.
Täältä oli meidän pyörät vuokralla. Kärsivä ilme johtui vain nälästä.
Ja viimeiset päivät kului Dublinin sykkeessä. Hostel oli Generator hostel, joka oli aivan Jamesonin tehtaiden vieressä. Ei tullut käytyä maistelemassa viskejä sen enempää kuin oluitakaan salamatkustajan vuoksi. Josko sitten seuraavalla Irlannin reissulla. Hostelli oli aamupaloineen hiukan yli 200 euroa, joka oli suolainen hinta, mutta oli se kyllä tosi hieno hostelliksi. Aamupala oli pettymys jälleen, sitä iänikuista paahtoleipää ja marmelaadia.
Shoppailua, haahuilua, ehkäpä jo pientä reissuväsymystä. Oli ihana lähteä kotiin.
Dublin jäi muutenkin vähän etäiseksi. Jotenkin mun sydän sykki enemmän semmoisille pienille kylille, joita Irlanti on varmasti pullollaan. Monet vuokraavat auton ja uskon sen olevan erittäin pätevä vaihtoehto nähdä Irlannin erämaita ja löytää omat pienet helmet.
Oliko jollekulle tuttuja mestoja? Jäikö multa joku must see väliin? Etenkin Irlannin luontokohteet kiinnostaa.
Reissuhammasta kolottaisi. Shoppailu ei niinkään ole enää omalla to do-listalla reissuilla, sen sijaan ruoka- ja luontoelämykset senkin edestä. Omaa kärvistelyä käyn lentämisen ekologisuudesta ja omasta hiilijalanjäljestä tunnen isoa häpeää. Siitäkin huolmitta pientä tekohengitystä matkakuumeeseen saan marraskuussa, kun mennään tekemään miehen kanssa miniloma Gdanskiin ilman typykkää.
Toivottavasti tästä on jollekin Irlantiin lähtijälle apua. Ainakin yhden sinne pian lähtevän tiedän. Ollos hyvä.
Kohta armaiseni pienen pippurikasan 2-vuotissyntymäpäiviä (huoh, miten ihmeessä tuo oikeaoppisesti kirjoitetaan) vietellään, mutta halusin hiukan ennen sitä fiilistellä aikaa jolloin mikään ei täysin kiinnittänyt minua mihinkään. Aviomies oli ja toivottavasti on vielä pitkällä tulevaisuudessakin juoksemassa ryppyisenä ja onnellisena jossain Perun perukoilla kanssani. Mieheni ei kuitenkaan ole koskaan sitonut minua niin kuin elämäni nainen on tehnyt. Hänkään ei sido paikkaan tai aikaan, mutta itseensä hän sitoo. Enää ei napanuoran lailla. On kuitenkin uskomattoman kaunista, pelottavaa, vastuullista ja pakahduttavaa tuntea ja nähdä kuinka korvaamaton voin jollekin olla.
Ja ennenkö menee liian liikkikseksi: Ensiesittelyssä minun masukuvani minun tyylilläni minun lempparihoodseilla. Kuvat on likimain tasan kaksi vuotta sitten otettuja ja kaikki kuvat ovat rakkaan pikkusiskoni Piia Hallanheimon käsialaa. Kerrassaan mieletön niin tyyppinä kuin taiteelliselta silmältäänkin. Piialla on ihana tunnelma. Niin luonteenlaadussa kuin ruudun takana. Kuvissa laskettuun aikaan oli vielä kaksi kuukautta, mutta kuukausi kuvien oton jälkeen papumme päätti, että nyt saa masussa löhöily riittää.
Olimme kuvaussession jälkeen lähdössä mieheni kanssa lavatansseihin ja siksi tälläiset kledjut yllä. Itse olen hurahtanut lavatanssifiilikseen vielä yläasteella ollessani ja aikoinaan tulikin lavoja tahkottua paljon. Armaan mieheni tavattua tanssit jäi kun häntä ei väkivallallakaan uhaten meinannut saada mukaan. No, jotain tapahtui ja tanssimaan oppi hänkin, vaikka muuta alkujupinoissaan kovin väitti. Ja hyvin oppikin. Nykyaikana meidän tanssahteluhistoria sijoittuu muutamaans kertaan vuodessa (tänä kesänä ei vielä kertaakaan!?).
Kesälavoissa on jotain aivan maagista, käykää kokemassa se! Vielä mahtuu tämän kesän to do-listalle! Oma ehdoton suosikkini on miljöön puolesta Särkkä Punkalaitumella ja Yläneen Valasrannalta löytää takuuvarmasti nuorta jengiä. Ja toki sinne vähän kokeneempikin polvi sekaan sopii. Taitaa lavat jäädä meiltä tänä kesänä kokonaan, mutta tulevana viikonloppuna pääsemme onneksi juhlistamaan rakkaan ystäväni häitä ja uskon saavani tanssia jalkani kipeiksi.
Oho lähtikö nyt vähän rönsyämään. Tämän tarinan opetus piti kuitenkin olla se, että vaikka ottaisitte niitä masuselfieitä koko raskauden, niin pyytäkää jonkun ottamaan teistä jokunen kuva. Ne on jotain ainutlaatuisia muisoja. Ei sitä enää olis muistanut tuota reppua ja mitä ihania ja kamalia tuntemuksia se sai kropassa aikaan.
Tämän kesän jäljiltä allekirjoittaneen vatsakummun takana taitaa olla lähinnä liian paljon hyvää ruokaa, liian monta litraa jätksiä ja muutama lasi viiniä. Niitä ei kuitenkaan yhtäkään liian montaa. Maljoja on nostettu. Ystävyydelle, juhannukselle, tulevalle avioparille, kesälle, rakkaudelle. Elämälle. Ja sen ne ovat ansainneet.
Moni lähipiirissä ja vähän vähemmän lähelläkin on kuluttanut aikaansa ja miettinyt mitä meidän lapsiluvullemme kuuluu. Kerrotaanpa nyt samalla koko maailmalle ja päästän piinasta. Heh. No jaa. Oikeasti avaudun miettimään jälkikasvua erityislapsen syntymän jälkeen siksi, että uskon ja tiedän että on muitakin vanhempia, jotka asiaa miettivät. Ei ole helppoa ei.
Ei lapsia järjellä tehdä. Pelkillä luonnon vieteillä kuitenkin voi olla kohtalokkaita seurauksia.
Olen saanut monesti kuulla miten olisi hyvä jos mahdollisimman pian tulisi perään toinen lapsi. Sparraaja, kirittäjä. Jakamiseen ja lähimmäisen rakkauteen kasvattava. Elämän kovimpien tärskyjen antaja ja silti välittävimpien ihmissuhteiden luoja. Sisarus. Tällaiset asiat myönnettäköön ovat yksi iso syy miksi ajattelen typyllämme olevan vähintään oikeus sisareen jos sellaiseen joskus on mahdollisuus. Sisarukset itselleni ovat tärkeimpiä suhteita, joita minulla on. Jos vaikka kaikki muut ympäriltä katoaisivat, uskon että siskot ja veli jää.
Tunnetuntosarvet päässäni ovat saaneet seurakseen kuitenkin myös hentoisia järjenääniä huojumaan. Arkemme on tällä hetkellä kuormittavaa. Noin muutamia tältä vuodelta listatakseni oma tiukka työharjoitteluputken päättyminen ja valmistumiseni, mutto takaisin kotikonnuille, molempien uudet ja haastavat työt, lapsen uusi päivähoitopaikka ja kaikkien tukipalveluiden pyöritys (puheterapeutti, fysioterapeutti, viittomaopettaja, varhaiskasvattaja, sairastelut…), miehen suhaaminen kouluun 300 kilometrin taakse aika-ajoin ja nyt vihdosta viimein myös paperit kourassa. Puhuiko joku että kotona pitäisi myös joskus vaihtaa lakanat ja vessa pestä? Jos ikkunoiden peseminen tai laskujen maksaminen tuntuu projektina valtavalta, ehkei seuraava lapsi ole kohdallamme ajankohtainen.
Meidän arkemme ei ole tasaista nähnytkään sen jälkeen kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa. Tiedän nyt jo kokemuksesta ettei meillä sellaista ”normiarkea” koskaan tule olemaan, mutta ei tällaiseen äärirajoilla keikkumiseen tarvita tällä hetkellä yhtään ylimääräistä jännitysmomenttia. Ja koska tiedän että niitä yllätyksiä matkan varrelle meille tarjoillaan halusimme tai emme, ennakointi näytelköön isoa osaa. Yritysmaailmassa puhuttaisiin kai riskienhallinnasta.
Olen seurannut meidän typyn kanssa samanikäisten downlasten sisaruksien ilmaantumista kiinnostuksella. Mietin miten energisiä ja rohkeita he ovat. Eikö ketään varjosta pelko seuraavan lapsen mahdollisesta erityisistä tarpeista. Lisäksi olen kuullut huhupuhteita, että downvauvat ovat helppoja niihin mukamas tavallisiin verrattuna. Miten muka ikimaailmassa pystyisimme pysymään mieheni kanssa hengissä jos aika ei ole vieläkään kullannut vauvavuoden väsymystä.
Muistelot menneisyyteen saa aikaan vain facepalmin ja oma lapsellisuus punastuttaa. Niin huolettomasti ajattelin lapsen olevan pala kakkua opiskeluiden ohessa toisella puolella Suomea muista läheisistä. Vähämpä tiesin. Lapsi on ollut meille vähintään monikerroksinen täytekakku. Hän on tuonut elämäämme valtavan suuria tunteita ja onnellista sisältöä, merkityksellisyyttä ja silmien avartumista, mutta silti toisinaan kermakuorrutusta on ollut liikaa, täytetteet ei ole sointuneet yhteen ja pohja on ollut liian paksu ja palanut. Eikä kyse ole pelkästään lapsen kuormittavuudesta vaan summasummarum.
Jotenkin sieluni kuitenkin huutaa tarvetta ”normaalille raskaudelle”. Tiedän kuinka tyhmä ja absurdi ajatus on sen yhtä suurien uhkien kuin mahdollisuukisenkin puitteiden vuoksi. Mikä minä olen sanomaan ettei meille tulisi toista kehitysvammaista lasta. Tämä on yksi iso asia, joka mietityttää. Riski toiseen downlapseen tai muuhun kromosomipoikkeavuuteen on likipitäen yhtä suuri kuin muilla alle 30-vuotiailla vanhemmilla, mutta aina aikaisempi kromosomipoikkeavuus nostaa riskiä. Totta kai osaisin ottaa varmasti monella tapaa rennommin raskausajan. En kuitenkaan usko meitä varjostavien -mitä jos-pilvien hälvenevän seuraavaltakaan kierrokselta minnekään vuorien taakse. Ajatus kuitenkin siitä, että ehtisin tajuta muutaman tunnin aikaisemmin että kohta vauva syntyy ja saisin hänet pitää lähelläni enkä pidellä vain kädestä teho-osastolla tuntuu minusta tärkeältä. Ajatus siitä että nyt osaisin enemmän olla. Että vähemmällä googlettamisella pärjään ja jatkuvan avun ja tuen ja paperinpyörityksen sijaan saisin keskittyä olennaiseen.
Olen miettinyt jos joskus vielä olen raskaana, haluanko seulontoja. Kristallinkirkkaana muistan edelleen vannottaneeni miehelleni, että jos ikinä enää olen raskaana en halua tähän tutkimuspyörään lähteä. Mutta lähtisinkö, haluaisinko kuitenkin NIPT-testin? (Kerroin NIPT täällä). Ja mitä se muuttaisi jos se otettaisiin. Osaisinko taas vain varautua, vai sanoisinko silloin ettei meillä ole voimia toiseen erityislapseen? Ei kuitenkaan kukaan minulle lupaa lasta ilman kommervenkkejä, ei kukaan sellaista voi ennalta määrittää.
Mikä tärkeintä tässä kaikessa, haluan vaalia tärkeimpiä jo olemassa olevia ihmissuhteita elämässäni. En halua menettää parisuhdettani sen vuoksi, että lapseni saisi soulmaten, riitapukarin, soihdunkantajan ja edunvalvojan. Tärkeintä minulle on välittää ja huoltaa sitä mitä minulla jo on. Uhkat perhe-elämällemme ja parisuhteellemme pitää minimoida.
Itselleni tuli neljännesvuosisata täyteen tässä männä viikkoina. Tilastojen valossa tässä on monia vuosia vielä aikaa duunata muutakin kuin lapsia ennenkö saavutan edes Suomen tilastollisten ensisynnyttäjien marginaalia. Että kukapa sitä tietää vaikka tämä meidän meno tästä joskus rauhottuisi ja ajatukset uusista pienistä varpaista näyttäisi verkkokalvoilla muultakin kuin loppumattomalta vauvanitkulta, univelalta ja sen aikaansaamilta itkupotkuraivareilta. Ja taas toisaalta – kuka tietää voimmeko saada enää lasta. On niin paljon asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan. Ja ehkä jopa vielä enemmän asioita, joihin ei itselle anneta osaa eikä arpaa.
Ja vaikka usein tekstini jättävät varaa tulkinnalle, yhtä asiaa minun ei ole päivääkään tarvinnut miettiä. Meidän sillon mahassa olleen kovinkovin paljon tunteita aikaan saaneen pavun pitäminen on ollut elämäni paras päätös. Edelleen.
Ihanaa ja aurinkoista kesää! Kohta on jo juhannus. Hui.
Mitäpä mietin tänä äitienpäivänä. Miten voi olla näin kaunista, ihanaa ja valoisaa Suomessa juuri nyt. Kuinka äkkiä luonto herännyt henkiin ja miten kivaa että hankalat ja hidastavat toppavaatteet on saanut viskata mäkeen. No näitäkin.
Ensimmäinen äitienpäiväkorttini. Minun pienen ihmisen pienet varpaat.
Ehkä kuitenkin eniten sitä, miten erilainen äitiyteni on kehitysvammaisen lapsen kanssa kuin roolini noin niin kuin tavallisessa tilanteessa olin ajatellut olevan. Haasteita, ei toivottua käytöstä, maneereita, ikätason kehityksen rattaasta putoamista. Paljonpaljon asioita, jonka vuoksi välillä on niin kovin väsynyt ja epätoivoinenkin. Mutta sen sijaan että haasteisiin jäisi vellomaan, saan kokea uskomattomia vau-elämyksiä lapseni kanssa, jota kasvatan mutta joka ennen kaikkea kasvattaa minua.
Erityslasten vanhemmat eivät ole yhtään sen enempää tai vähempää kuin ovat muidenkaan vanhemmat. Mutta vain erityislasten vanhemmat pystyvät täysin ymmärtämään mitä tarkoitan sillä jopa fyysisen pakahduttavalla ylpeyden ja onnen tunteella, jota lapsi saa aikaan uuden asian oppimisella. Tällaisia tunteita on toki kaikilla vanhemmilla, mutta kun kehitysvammadiagnoosi on tullut syntymälahjana et pidä mitään opittua taitoa itsestäänselvyytenä.
Annan muutaman esimerkin. Saatat pyöritellä silmiäsi ja näet sielusi silmin meidän huvikummun, ehkä pystyt ymmärtämään, ainakin yrität tai sitten tiedät täsmälleen mistä puhun.
Keittiön vispilät on tyhjennetty laatikoistaan, käsilaukun sisältö on tyhjennetty eteiseen ja täydestä paperirullasta on hylsy nähtävillä – Sen sijaan että mietin millainen täystuho olet, lumoudun siitä miten mahdottoman nopeaksi ja taitavaksi sinä oletkaan kehittynyt.
Tuolille kiivetään ja pöydälle yrittää kurkottaa varpaanpäät valkoisena ja pienet kynnet lohkeamilla. Uudestaan ja uudestaan. Pitäisi ehkä torua, mutta olen vain yhtä onnea uudesta taidosta ja tsemppaan vieressä. Salaa toivon sinun kiipeävän pöydälle.
Vaatekaapin sisältö on purettu lattialle – Aivan sama kun näen miten sinnikkäästi sukkaa yritetään laittaa jalkaan.
Pimpelipom ja piippolanvaarit ovat soineet musiikkilelujen soittolistan jo ainakin kakskytäviis kertaa läpi – Ei särje korviani vaan riemuitsen miten lapseni osaa painaa oikeasta kohtaa äänen saadakseen ja jammaa perässä pylly heiluen. Ja tyhjentyneet patterit, ne vaihdetaan pikimmiten.
Verhoa repii pienet kädet ja hakee kontaktia minuun leikkimällä kukkuu leikkiä – Yhdyn leikkiin, enkä käske lopettamaan. Verhot saa ripustettua uudelleen.
Puuroon työnnetään juuri pestyt sormet ja kasvot voidellaan pakastemustikoilla ja kaurapuurolla. Hiusten muotoilu viimeistellään taakse vedettävällä sliippauksella – Lusikan ja haarukan käyttö välillä vähän ontuu, mutta ihanaa: Sormiruokailu sujuu!
Auton takapenkillä päpättää omaa tarinataina ja vuoropuhelunomaisesti vastaan minkä väliin ehdin – Ääntä riittää, mutta sen sijaan että yrittäisin hiljentää kovaa ääntä yritän villitä entisestään.
Olemme harjoitelleen viime kuukausina valitsemista osoittamalla kahdesta eri vaihtoehdosta. Esimerkiksi puuroon näytetään vaikka mustikat ja mansikat, pukiessa on kaksi eri paitaa ja iltasaduksi on kaksi eri kirjaa joista saa valita. Ja taas tänään, vaikka olen lukenut sen samperin Maailman pehmoisin paijaus-kirjan jo lähes 150 kertaa, luen sen mielelläni. Lapseni on osannut itse ilmaista haluavansa kuulla sen.
Tälläisistä asioista en vielä kaksi vuotta sitten uskonut onnellisuushormonieni hyrisevän. Töissä potilaani toivotti hyvää äitienpäivää minulle ja käski nauttia tästä päivästä. Leikkisästi totesin ettei taida olla kuin märkiä suukkoja tarjolla. Siihen hän kysyi mikä sen parempaa – luulenko että hän sellaisia vielä aikuisilta lapsiltaan saa. Jos tämä ihminen ikinä eksyy tänne niin kiitos. Hän avasi silmäni näille ohikiitäville hetkille.
Tänäkin äitienpäivänä tahdon toivottaa kaikille äideille onnea ja voimia niille joilla tämä päivä on raskas. Rakkautta ja hyvää alkanutta kesää kuitenkin kaikille, kromosomien ja solujen määrästä riippumatta!
