Äitiys

Reppureissulle raskauden puolivälissä, Skotlanti 3/4

Vähän on matkapäivitys jäänyt. Ei meidän reppureissusta siskon kanssa ole kuin kohta kaksi vuotta. Onneksi on muistiinpanot, joten pystyn edelleen autenttisesti jakamaan matkakokemukseni. Nyt viedään tämä keissi loppuun ennenkö tulee uusia matkoja kirjoiteltavaksi. Okei. Ei ole matkoja luvassa, mutta aina saa suunnitella ja haaveilla. Ja jos joku vaikkapa miettii mihin sitä kesälomalla kun rantsu ja allinclusive ei naposta. Kuvamannaa tarjolla, olkaatte hyvät ja nauttikaa. Mekin nautittiin. Ainakin enimmäkseen.

Pikkusysteri oli ihan fiiliksissä semisti nuhjuisesta teollisuuskaupunki Glasgowsta fiinin Lontoon jälkeen. Olimme myös lukeneet niin paljon negatiivisia kommentteja, että kai kaikki sen jälkeen oli vain positiivista. Skotlannin majoituksissa ei paljon hehkutuksen varaa ollut, mutta kokemuksia Skotlanti tarjosi sitten meille senkin edestä. Tässä kohtaa alleviivaisin majoituksien varaamisen, ainakin kesäkuun alussa sai kynsiä pureskella, että pääsi johonkin muuhun kuin 20 ihmisen dormiin. Glasgowissa homma toimi vielä kuin junan vessa ja saatiin kiva kahden hengen huone Euro Hostellista ilman ennakkovarauksia, mutta siitä ne ongelmat sitten alkoivatkin.

Mitään kummoista Glasgow ei tarjonnut, lähinnä kivoja rafloja ja shoppailua ja välietapin ennen sydänskotlantiin iskemistä. Meidän piti tavata skotlantilaisia kavereitani ja saada kyyti Losh Lommondin kansallispuistoon, mutta tekivät oharit turjakkeet. Myös sen on oppinut ettei omaan päähän mahdu miten sovitun asian voi ilmoittamattakin viitata kintaalla ja että se sovittu tuntuu olevan muualla maailmassa kovin suhteellinen käsite. No, mutta se siitä. Menkäähän te sinne puistoilemaan ja kertokaa kannattaako palata Glasgowiin!

glasgow1

Näkymä hostellihuoneemme ikkunasta.

glasgow6glasgow4glasgow5Glasgow2Glasgow3

Glasgowista lähdettiin puksuttamaan junalla aikaisin aamulla Fort Williamiin ja maisemat tällä välillä olivat U-P-E-A-T! Yhdistimme päivään käynnin Harry Potterin kuvauspaikoille, kun jatkoimme matkaa Glenfinnanin sillan maisemiin. Mestoilla meni kaunis polku, joka meni kivasti ympäri. Reitin varrella oli myös vihkiminen juuri ohitse ja kävimmepä kuvauttamassa itsemme morsiamen isän kanssa. Kyllä se heidän kansallispukunsa saa vaan aina hymyn huulille. 😀 Skotlantilaiset itse ovat hyvin ylpeitä niistä ja skottinaisten mielestä miehet kilteissä on yhtä kuumaa kamaa kuin meille mustat puvut. Glenfinnanilta palasimme takaisin junalla noin reilu vartin matkaamisella Fort Williamiin, jossa yövyimme pari yötä.

Glasgow-fortwilliam

Perussafkaamista junassa. Aina oli evästä mukana, mennen tullen ja ollen.

Glasgow-fortfort4Glenfinnan1glenfinnanglenfinnan5

glenfinnan7

Ei sit kokeiltu.

glenglenfinnan9glenfinnan8

glenfinnan4

Tästä se Harry Potterin sillan yli ne junat menee edelleen pohjoiseen Skotlantiin ja jos Fort Williamista päin tulee Glenfinnanille, mennään sillan yli. Kerran päivässä eikä edes joka päivä pääsee överihinnoitellun höyryjunan kanssa myös kulttuurimatkalle jos  mieli halajaa.

Fort William oli kiva ja pieni kalastajahenkinen kaupunki. Jalkapallon EM-kisat olivat päällänsä ja kyllä sen vaan sai kaikilla aisteilla kokea. Fort Williamista lähtee myös reitti Britannian korkeimmalle vuorell Ben Nevisille, johon meillä oli aikeet kiivetä, koska se oli täysin realistinen yhden päivän reissua ajatellen. Piti sitä itselleen kyllä todeta kymmenen matkustuspäivän jälkeen, että jalat ja masu painaa sen verran ja ihan sellaiseen urheilusuoritukseen emme taivu. Lisäksi paikalliset eivät sitä suositelleet kovin usvaisen päivän vuoksi. Siispä lähdimme Cow Hill Circuitille, joka oli vähintäänkin passeli meille. Tosi kivasti näkee maisemia ja huipulla oli kiva vetää eväsleipiä nassuun tuulen tuiverruksessa ja lampaiden ja ylämaankarjan keskellä.

fort2

Tosi vaikea oli löytää majoitusta Fort Williamista. Vähän hienomman majatalon rouva kutsui meidät tupaansa ja soitteli puolestamme meidän budjettiin sopivan huoneen. Halleluja se rouva oli meidän pelastus.

fort1

fort3

Ah, miten ihanaa. Joenvarressa bongattiin myös saukkoja tän kaiken shaiban keskeltä.

fort6

fort5

glen3

Cow hill circuit. Sopiva ja mielenkiinoinen päiväretkikohde lapsiperheellekin. Mutta lapset reppuun, rattaat saa heittää mäkeen täällä.

cowhillcowhill2cowhill3cowhill4cowhill5fort7cowhill6

cowhill8

Tää tyyppi anto jotenkin meille ymmärtää ettei olla tervetulleita. Moikattiin ja maalaisplikat totes et kierrämme suosiolla.

cow

cowhill9cowhill10cowhill11cowhill12

cow8cow4cow3cow5

cow7

Jos tekin mietitte tällä reitillä mihin nuo portaat vie, niin mökkiin joka on puussa. Jäi epäselväksi onko se yksityinen vai ei. Pannu ei ainakaan ollut kuumana.

cow6

Fort Williamissa tehtiin pieni suuri muutos matkasuunnitelmaan ja ajateltiin hörpätä vähän pohjoisempaakin Skotlantia. Tämä on reililipun etuja, senkus teet ja muutat suunnitelmia eikä tee budjettiin uusia lovia. Välipysäkki otettiin Invernessiin, joka ei saa edelleenkään muuta kuin ihon kanan lihalle. Perus skotlantilainen melko iso kaupunki, mutta ei mitään vau- tai edes kiva-efetkiä saanut aikaan. Viimeinen niitti oli se, että meille myytiin ei oota kaikista hostelleista. Keskustan tuntumasta semisti räkäisestä hostellista saimme sitten neljän hengen sekadormin, joka oli kammottavaa. Huone oli jäätävän pieni ja epäsiisti, lukolliset kaapit ei toiminut, valo ei toiminut, omaa vessaa ei ollut ja sokerina pohjalla meidän kämppiksenä oli keski-iän ylittänyt semisti tukeva rekkamies. Me yritettiin päästä unten maille ajoissa, koska haluttiin vain kaupungista pois, mutta kun mies lähti könyämään yläsänkyynsä, uni oli tipotiessään, kun henkeä pidätellen mietin tuleeko koko komeus siskoni niskaan. Se kaikki glumeruuli oli vain alkusoittoa, sillä montaa minuuttia ei mennyt, kun huoneessa tärisi kaikki miehen korisevan kuorsauksen tahtiin. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään ja kun siskokin heräsi pikkutuntien jälkeen, päätimme nostaa kytkintä ensimmäisellä mahdollisella junalla. Eipä ollut paljon porukkaa aamuviideltä laiturilla meidän kanssa, kun otimme suunnan kohti Edinburghia. Välipysäkkinä oli ihana mutta myrskyisä rannikkokaupunki Stone Haven, jota suositteli vanha luokkakaverini, joka Skotlannissa oli vaihdossa. Peukku meiltäkin, mutta ehkä ei kannata olla mestoilla ihan kukonlaulun aikaan.

inverness

Tämä kuva hostellihuoneen ikkunasta kiteyttää fiiliksiä aika hienosti Invernessistä.

invernes

Inverness

stonehaven3stonehaven4stonehavenstonehaven2

Safestay hostelli Edinburghissa oli meidän skotlantimajoituksien ehdotonta aatelia. Ehdoton ravintolasuositus Edinburghiin on The golf Tavern, johon paikallinen kaverini meidät vei. Perinneruokia ja melko fine dining-tyyppisiä annoksia, mitä ei tavernasta ihan äkkiä uskoisi. Pöytävaraus aika ehdoton, mutta fiilis ja volyymit on taattu! Edinburghissa kiersimme keskusta-alueella nähtävyyksiä ja chillasimme minkä ehdimme. Alkuillasta olimme sopineet treffit paikallisen kaverin kanssa ja meidän piti ottaa patikka Arthur’s Seatille, mutta oli senpäiväinen sumusade, että vaikka olimme läpimärkiä, perille ei koskaan päästy. Vaikka vettä saatiin niskaan ihan huolella täällä, niin päivällä oli jopa muutama auringonsäde nähtävillä. Sillä! Yksi ehdoton oma koko reissun kohokohta oli, kun oltiin tulossa Edinburghin linnalta takaisin hostellille päin ja näimme, että joku katusoittotapahtuma on alkamassa piakkoin. Koska mestoilla oli melko paljon jengiä ja ilmakin oli ihana, päätimme muina miehinä soluttautua asvaltille odottamaan, josko olisi joku kiva pikku katusoittaja tulossa jotain lurauttamaan. Ja voi veljet, Passenger teki briteissä juuri pientä mies ja kitara-kiertuetta ja satuimme kreivin aikaan mestoille. MIKÄ MUNKKI ottaen huomioon, että meillä ei ollut harmainta hajua koko kiertueesta. Ja AHH, mikä mies!! Ilmainen tunnin setti noin viiden metrin päässä. Not bad.

Edinburghissa kiertelimme nähtävyyksiä, hiukan kauppoja ja chillailimme näköalapaikoilla. Tästä kaupungista jäi kiva fiilis vesisateesta huolimatta ja tänne voisin palata ja pakata sen auringon mukaan.

edinburgh1edinburgh2edinburgh3edinburgh5

Seuraavana aamuna tiukka vesisade saatteli meidät lentokentälle ja tunnin lennon jälkeen löysimme itsemme Dublinista. Eli seuraavaksi Irkkumenoja!

Imetysonnistumishypetys

Imetys nostaa tunteet äiti-ihmisten pintaan tavalla jos toisella. Se on jopa vaarallinen aihe ja ainakin keskustelut netissä harvoin päättyy hellään hyväksyntään ja kommenttiin: ”Olet silti riittävän hyvä äiti”. En vain ymmärrä miksi me ruoskimme toinen toisiamme, kun tiedämme, miten yksinäistä, vaikeaa ja usein epäkiitollista duunia teemme.

Kuulin yhden down-vauvan äidin harmitelleen, ettei imetys taida tulla kysymykseen tämän lapsen kohdalla. Koska down. Tämä on rohkaisuksi etenkin heille. Meidän imetys on onnistunut lopulta todella hyvin, vaikka olin vauvani kanssa ensimmäisen kerran ihokontaktissa vasta lähes tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen kuullut paljon iloisia ja onnistuneita imetyskokemuksia down-lasten kanssa myös muilta äideiltä.

On totta, että downeille ominainen lihastonuksen heikkous mahdollisesti vaikeuttaa imetystä eikä se välttämättä onnistu. Ei se kuitenkaan tarkoita automaattisesti etteikö se olisi mahdollista. Meillä oli myös sydänvikaa, ennenaikaisuutta, hengitystuen tarvetta ja nopeasti väsähtävä vauva, mutta pikku hiljaa pääsimme täysimetykseen, jota jatkoimme neljän kuukauden ikään asti.

 

Äidit tietävät miten huonolla tolalla imetysohjaus Suomessa on. Sitä ei oikeastaan ole. Jokaiselle meistä oman lapsensa imettäminen herättää tunteita ja suurelle osalle äideistä tuntuu enemmän ja vähemmän tärkeältä työltä. On tullut monia imetystuki-ryhmiä ja Facebookissa toimii imetyksen tuki-ryhmä, jossa saa hirmuisesti apua ja tukea imetykseen. Monet puheterapeutit liputtavat imetyksen puolesta, on imeväisikäisen parasta puheterapiaa, kasvojen lihaksien jumppaa.

Osastolla huomasi äkkiä, kuka oli imetysmyönteinen ja kuka taas ei. Toisessa vuorossa kyseltiin, että jokos jo sitä imetystä on kokeiltu ja taas toisessa, että eipäs nyt hötkyillä, annetaan vauvan vahvistua. Uusi asia pelotti itseä ja olisin kaivannut ohjausta ihan kädestä pitäen, miten se homma hoidetaan. Yksi tomera hoitaja  kertoi ihanasti, että lapsen tulee olla vatsa äidin vatsaa vasten ja… nenän linjasta jotenkin kohti nänniä, en enää muista! Apua, miten voi näin nopeaa unohtua.

No, minä olin ihan paniikissa ja jännityksestä soikea, miten pidellä 2,5 kiloista nyyttiä piuhoineen päivineen, saati imettää häntä. Meidän tipu se hokas kyllä samantien mistä oli kyse ja tarttu hanakasti rintaan. Sitkeästi tehtiin syöttöpunnituksia, joka tarkoittaa, että vauva punnitaan ennen syöttöä ja syötön jälkeen, jolloin nähdään, paljonko maitoa lapsi on saanut. Ensimmäisten kertojen jälkeen meni muutamia grammoja ja hän väsähti nopeasti. Loput tarvittavasta maitomäärästä annettiin nenämahaletkuun. Kun typy alkoi virkistyä, hän virkistyi huminalla ja voi sitä onnen tunnatta, kun puntarin lukema oli noussut syötön aikana 60 grammaa, joka oli tavoite. Voi miten onnellisia olimme! 60 grammaa?? Voi morjes jos joku olis joskus mulle kertonut miten tärkeältä tuntuu itse tuotettu 60 gramaa maitoa. Kotiuduimme vielä nenämahaletkun kanssa, koska typy väsähti vielä helposti syömisessä. Nyppäsin sen kuitenkin muutaman kotipäivän jälkeen pois, koska arvioin, että imetys meni tosi hyvin, lapsi oli tyytyväinen, nukkui ja pissasi.

Meillä ei ollut apuvälineille tarvetta, mutta monet niistä hyötyvät. Avuksi imuotteeseen voi kokeilla rintakumia tai esim. omistautuneet hoitajat voivat sairaalassa ollessa vielä tehdä pieniä tutti-/letkuviritelmiä, josta vauva saa nopeasti ensitipat ja jatkaa imemistä. Maidon nouseminen vaatii hetken ”tyhjää imemistä”, niin nopeasti väsyvät vauvat ei luovuta yhtä herkästi, kun saavat onnistumiskokemuksen nopeasti. Näistä kannattaa rohkeasti kysyä hoitajilta ja kertoa omista imetystoiveistaan.

Monet kaverit onkin kysynyt, että miltä se imettäminen tuntuu. No, aluksi se tuntui tosi hassulta, mutta kuitenkin aivan todella luonnolliselta. Mietin miten niin pienessä ja heikossa mytyssä voi olla niin kova imuteho. Ei sattunut yhtään, kun oli kivikautisten lypsykoneen kanssa veivannut tisut jo helläksi muutenkin. Ihmettelin tosin pitkään, miksi tuntuu, kuin rintoihin tulisi sähköiskuja, mutta se johtuu siis siitä, että maito nousee. Jännittävää myös oli, kun imetti, niin tunsi samalla miten toiseen rintaan nousee maito. Muutoin itsellä ei kauhesti mitään ylimääräisiä tuntemuksia tullut.

Olin pidellyt lastani sylissäni ensimmäisen kahden viikon aikana kolme kertaa ja tosiaan ihokontaktissa vasta kahden viikon iässä.  Siitä lähti kuitenkin meidän sinnikäs yhteinen yritys.  Rehellisesti sanottuna itsellä ei ollut ennakkoajatuksia ja -odotuksia, ettäkö imettäminen ei onnistuisi. Se ehkä tuntui naiivisti itsestään selvyydeltä. Ja sitähän se ei ole. Tein kyllä aktiivisesti töitä sen imetyksen onnistumisen eteen. Pumppasin maitoa typyn sairaalassa ollessa vähintään sen 8 kertaa päivässä, joista kerran yöllä. Maidon nousemisen onnistumiseksi kehoitetaan ensiviikkoina pumppaamaan 8-16 kertaa lähteistä riippuen ja yöllä tehtävää pumppausta suositellaan, koska on hormonaalisesti maidontuotannolle edullista aikaa. Itse heräsin kipeisiin ja täynnä oleviin rintoihin, jolloin tein sen yöpumppauksen.

Melko seesteisellä imetystaipaleellamme oli neljän kuukauden vaiheilla noin viikon verran kestäneet rintaraivarit, jolloin olin valmis jo luopumaan koko imetyshommista ja se tuntui ahdistavimmalta toiminnolta maan päällä. Käytännössä ainoa imetysasento joka kelpasi oli kävellessä lasta hötköttäen. Kokeiltiin vesihanoja pitää päällä, nukutuskohinoita, eri asennoissa, kantoliinassa ja ties missä. Olisi pitänyt ehkä päällään seistä.

Älkää äidit syyllistykö, jos syystä tai toisesta imetys ei kuitenkaan onnistu. On paljon muita keinoja jakaa läheisyyttä ja rakkautta. Yhteyttä ei ole kadotettu. Suolistoleikkauksen vuoksi hän ei saanut suun kautta mitään ensimmäisinä vuorokausina. Synnytystä seuraavana päivänä minua rohkaistiin astumaan lypsyhuoneeseen. Kyllä se siitä. Ensin se tuntuu kamalalta istua ventovieraiden naisten vieressä tissit törröllään jännittyneenä, tuleeko sinne pulloon mitään. Sitten sitä joko lakkaa välittämästä tai sitten sitä vain miettii miten hienoa on, että sinne pulloon kertakaikkiaan tulee ravintoa, joka on maailman parasta omalle lapselleni.

Summasummarum ehdin imettää typyä aika tarkkaan 11 kuukautta, jonka jälkeen tisulla käyminen oli venkoilua, tissillä leikkimistä ja pureskelemista eikä sen äärellä enää kauaa viihdytty. Koin hetken olevan hyvä lopettaa, kun lapsi itse tuntui tekevän jonkinlaista vieraannuttamista. Imetyskerrat olivat vähentyneet jo kuukauden verran, kun olit päivät töissä. Kaikille tulee se hetki joskus, kun tuntuu oikealta lopettaa, antakaa kaikkien päättä se itse. Taas joudun pyörtämään sanani, kun olen sanonut etten yli vuotta imettäisi. Kyllä se tuntui haikealta lopettaa, vaikka olin jo luopumistyötä tehnyt ja ajoittain kypsä tissin äärellä sekoilemiseen.

Ei minusta tullut sitä missä ja milloin vain juostessa bussiin-imettäjä, mutta olen myös rentoutunut ajan saatossa asian kanssa. Se toden totta on lapseni ruokkimista, hänen suurimpien tarpeidensa tyydyttämistä. Miksi se pitäisi tehdä likaisessa vessassa pytyn päällä? Käännä katseesi jos imettämisen katsominen etoo yleisellä paikalla. Tai sitten rohkaise mielesi ja käännä katseesi hyväksyvästi kohti äitiä. Kyllä hekin turuille ja toreille mahtuu.

Reppureissulle raskauden puolivälissä, Lontoo 2/4

Lontoo oli ensimmäinen paikka Suomen ulkopuolella, johon matkustin uudelleen. Iso-Britannia oli myös ihka ensimmäinen maa, jonne olen koskaa ulkomailla matkustanut, joten sikälikin nostalginen. Lontoo suurkaupunkina oli tietysti nuorelle teinille mullistava ja mieletön kokemus. Oli kihisevän hienoa päästä tallaamaan samoille asvalteille ja muistella aikaisempaa kokemusta. Voi Lontoossa saisi kulumaan aikaa vaikka millä mitalla ja itseä kiinnostaisi päästä vähän ytimen ulkopuolelle, mutta nyttei aika riittänyt siihen. Onneksi on juttuja joiden vuoksi on syytä palata, kun sellainen sauma sattuu!

Lontoossa majoituimme YHA:n London Central hostellissa neljän naisen huoneessa. Olimme mestoilla kaksi yötä ja molempina oli huoneessa eri tytöt, mutta sen minkä ehdimm toisiamme nähdä niin ei mitään pahaa sanottavaa.

Lontoossa kiertelimme perinteiset Big Benit ja parlamenttitalot, osuimme Buckinghamin Palacen vartijoiden vuoronvaihtoon, joka on hämmentävän suureleistä, hengailimme Green Parkissa hot dogia syöden ja nautimme atmosfääristä. Toisena päivänä kävimme luonnontieteellisessä museossa (upea, valtava ja ilmainen – niin kuin suurin osa Lontoon museoista), Oxford-streetillä pyörähtämässä ja Harrolds-tavaratalossa toteamassa taas, että reppureissaajat ei kuulu pomppimaan lenkkareissa ja reppu selässä Miu Miu-laukkujen keskelle.

Lontoossa on jättimäisiä hienoja puutarhoja, yksi lemppari oli Regent’s Park, jossa on upeita ruusupuistoja. Sieltä pääsee Primrose-kukkulalle, jolta Lontoo näkyy kuuleman mukaan näkyy hienosti. Emme kuitenkaan itse sinne asti ehtineet, koska olimme saaneet älynväläyksenä Lontooturneen loppuun musikaalihingun, joka päästiin tyydyttämään West Endin Mamma Mia!-musikaaliin, mutta puistopatikointi jäi vähän kesken. Mutta voi pojat, oli siellä pikkuisen eri meininki kuin Samppalinnan kesäteatterissa. Huikeaa, se livemusiikki menee niin ihon alle ja vieläkin nousee se jammausfiilis, jonka musikaali sai aikaan. Liput maksoi 30 puntaa per kärsä ja paikat oli meidän mielestä aikas hyvät. Lippujen hinnat vaihtelee päivittäin ja ihan just ennen näytöstä saattaa saada tosi halvalla tai sitten joutuu pulittamaan hulluja summia. Jossei halua taas kikkailla ja ehdottomasti haluaa mestoille, varmin tapa on ostaa hyvissä ajoin liput. Kokemisen arvoinen ehdottomasti!

Lontoossa kannattaa ehdottomasti käyttää metroa, varsinkin jos poukkoilee kaupungissa ympäriinsä. Vaikka on vain muutaman päivän, kannattaa automaatista ostaa kortti, johon on ladattu crediittiä, koska se tulee paljon halvemmaksi kuin yksittäisten lippujen ostaminen. Se maksaa noin 5-10 puntaa, mutta sen saa takaisin, kun mitätöi kortin pois toiminnasta. Ja vaikka liputan taas julkisia, niin me käveltiin kilometritolkulla Lontoossakin. Kaupunkia pystyy aistimaan niin paljon paremmin ja saattaa löytää esim. kahvila ja ravintolahelmiä, joista ei osaa aavistaa.

IMG_4716

IMG_4739thumb_IMG_4759_1024thumb_P6075358_1024

thumb_P6075360_1024

Photo by Piia Hallanheimo

thumb_P6075357_1024thumb_P6075363_1024thumb_P6075364_1024thumb_P6075366_1024thumb_P6075370_1024

thumb_P6075377_1024

Vartioiden vuoron vaihdon rituaalit hiukan eri luokkaa kun paikallisessa Salessa. Kuultiin ja nähtiin ensin puistossa kävellessämme kauhea letka ja kulkue torvet pauhaten ja tietysti haistettiin heti jotain jännää olevan tiedossa, vähintään nyt kuningatar menossa kotionsa! No, tosiaan kuningataren kammarissa oli vuoron vaihto, ei sen kummempaa. Juteltiin brittiläisen opettajan kanssa, joka oli luokkansa kanssa myös mestoilla. Olivat luokkaretkellä katsomassa kyseistä toimitusta, että ei se nyt ihan niin pikku juttu ole ja kyllä siellä meidän lisäksi aika monta muuta turrea pörräs. Ihme homma!

thumb_P6075387_1024thumb_IMG_4760_1024thumb_IMG_4762_1024thumb_IMG_4824_1024

thumb_IMG_4830_1024

thumb_IMG_4832_1024

thumb_IMG_4834_1024

Lontookin antoi hiukan vettä niskaan, mutta eihän se haittaa. Eihän.

thumb_IMG_4780_1024

thumb_IMG_4844_1024

einas

thumb_IMG_4842_1024

Meinasi pieni paniikki iskeä, ehditäänkö ajoissa Mamma Miaan, mutta jäipä sitä aikaa tilannekuvillekin!

thumb_IMG_4865_1024

thumb_IMG_4868_1024

thumb_P6075398_1024

thumb_P6075393_1024

thumb_IMG_4821_1024

thumb_IMG_4814_1024

Ox st., ofc! Nyt vasta huomasin kuvasasta, että taitaa olla polttarisankari keräämässä tipsejä tulevaa avioliittoa varten!

thumb_IMG_4788_1024

Luonnontieteellinen museo, suosittelen, paljon ihmeteltävää ja raskaana olevakin pääsee lepuuttamaan uupuneita pohkeenpalasiaan!

thumb_IMG_4795_1024thumb_IMG_4794_1024

thumb_IMG_4792_1024

Huom. pölyjä sais myös fossiilien päältä välillä pyyhkiä..

thumb_IMG_4791_1024thumb_IMG_4790_1024thumb_IMG_4789_1024thumb_P6075405_1024thumb_P6075404_1024

Lontoon pukumiehet ja päästä varpaisiin huolitellut naiset jäi Lontooseen ja pääsimme omalle mukavuusalueelle vanhaan teollisuuskaupunkiin Glasgowiin. Siellä shoppailtiin ja syötiin, rentoiltiin. Parin päivän jälkeen jatkettiin Fort Williamiin nauttimaan vehreistä nummista ja landemeiningistä. Pätkä Fort Williamiin junalla on äänestetty jollain mittapuulla maailman kauneimmaksi junareitiksi ja eipä aivan suotta. Ei siinä malttanut silmiään ummistaa! Sen sijaan viiden tunnin junamatkalla Lontoosta Glasgowiin taisi mennä aika räkä poskella molemmilla matkaajilla. Seuraavaksi siis skottimeininkejä!

Nyt pihasaunaan! Aurinkoista viikonloppua kaikille!

-Päivi

Äitiysloma loppuu

”Mitä se loma siinä äitiyslomassa tekee”, on todennut miehenikin. On sitä paljon pienempiinkin nyansseihin virallisissa termeissä puututta. Tässä sitä vasta hiomista olisikin. Tässä taas asia, josta joku voisi ottaa koppia! 😉

Oma mammalomani loppuu huomenna ja palaan töihin. Palkattomiin sellaisiin, sillä aloitan opintojeni loppurutistuksen, työharjoittelut. Ja koska sitä ei voi koskaan itseään helpolla päästää, on loppuvuodesta tulossa tiukka. Likimain koko loppuvuoden teen työharjoitteluita eri yksiköissä valmiit sairaanhoitajan paperit jouluksi silmissä siintäen. Hirvittää. Olen ollut työelämässä viimeksi elokuussa 2015. Vaikkei se ole nyt ihan hirveän pitkä aika, kynnys on ehtinyt jo nousta. Osaanko enää mitään? Mihin on kadonnut koko työmuistini? Miksi se säilömuistiin säilötty tieto ja taito tuntuu olevan vähän turhankin hyvässä jemmassa? Pystynkö sisäistämään alati uusia asioita? Miten saamme arkemme pyörimään?

Tätä ensimmäistä luopumisen tuskaa helpottaa miehen jääminen kesäksi kotiin tyttömme kanssa. Olemme siitä onnellisessa tilassa ettei tarvitse miettiä sitä taloudellista tappiota, jota miehen kotiin jääminen aiheuttaisi. Molempien ollessa opiskelijoita ei puhu päätä huimaavista ansioista, joten yritetään kartuttaa edes sitä henkistä pääomaa. Tämä on miehellenikin ainutkertainen kokemus. Tuskin koskaan hänellä on näin paljon aikaa antaa jakamatonta huomiotaan meidän lapsellemme.

Ennenkaikkea uskon tämän tekevän hyvää toistemme arvotukselle. Ei ole kyse siitä ettemme arvostaisi toistemme panoksia tai kokisi toisella olevan helpompaa kuin toisella. Mutta ei toisen asemaan pysty asettumaan täysin, ennenkö osat ovat toisin päin. Ei ole helppoa hoitaa arkea yksin kotona, eikä ole helppoa tehdä raskaita ja aikaavieviä opintoja ja tulla illaksi vielä jakamaan kotiin sitä taakkaa, joka siellä vallitsee.

Olen niin paljon kuullut turhautuneiden ja väsyneiden äitien vuodatusta heidän työnsä arvottomuudesta kotona. Lisäksi haluan, että mieheni löytää tytön kanssa omat rutiininsa, enkä minä kohella ja opasta heidän välissään. Haluan, että miehenikin osaa valita lapselleni tarpeeksi lämpimät ja mukavat vaatteet, kokkailla ruokaa, ymmärtää hänen tarpeensa ja huolensa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö hän pärjäisi. Ehkä se suurin anti onkin, että hän itse hokaa selviävänsä ja pärjäävänsä.

En koskaan uhrannut ajatuksia laittavani lastani päiväkotiin alle 3-vuotiaana ja nyt se sitten tapahtuu. Tukiverkon asustellessa liian kaukana on kuitenkin pakko todeta ettei vaihtoehtoja oikein ole, jos aion saada paperit joskus ulos. Tarkoitus ei ole pitää lasta kokopäiväisessä hoidossa, mutta varaudutaan pahimpaan. Ja nyt aikamme sulateltua asiaa, on tässä paljon hyvääkin. Tyttö on ollut pääsääntöisesti vain meillä kahdella hoidettavana ja muiden lasten mallit on vähissä jollei muskareita ja muita äitilapsi-miittejä lasketa. Nyt hän toivonmukaan saa positiivisia kokemuksia vieraisiin aikuisiin luottamisesta ja saa hurjasti mallia muista lapsista. Pakko on jo siintää katse syksyyn vaikkei haluaisi, koska typyn päivähoitojärjestelyt vaativat vähän normaalia enemmän ja päivähoitopaikkoja tulee muutenkin hakea vähintään neljä kuukautta ennen tarvetta. Ajatuksia hänen päivähoitojärjestelyistään myöhemmin. Viikolla meillä oli erityislastentarhanopettaja kartoittamassa tilannettamme ja miettimässä millainen paikka hänelle sopisi. Toivon, että meidän mielipiteistä ja ajatuksista otettiin koppia ja typyn hoitoon siirtyminen on mahdollisimman smoothie.

Kotiäidin rooli on haikea vaihtaa siksikin, että vasta nyt olen oppinut nauttimaan kotona olosta. Nyt osaan ottaa rennosti ja hallita kaaosta. Tuntui vievän hirveästi aikaa oppia tuntemaan oma lapsi, hänen tarpeensa ja saada arki rullaamaan. Syksyn murheet yhdistettynä vaikean opinnäytetyön kanssa veivät voimat ja oli ajanjaksollisesta henkisesti rankinta ikinä. Muistan aivan loppusyksyn, kun jouduin toteamaan miehelle, että olen aivan loppu. Sinnittelin miehen koulupäivien yli, jotta saisin luovutettua vastuun lapsesta ja saisin rojahtaa sänkyyn. Ymmärsin miltä todella tuntuu olla uupunut ja pelotti, että masennun. Kaikki onneksi helpotti nopeasti, kun sain levätä. Edelleen olen väsynyt, mutta eri tavalla. Kahden lapsen isosiskoni totesikin, että tietty väsymys on ja pysyy, se tulee vanhemmuudessa kylkiäisenä.

Nyt on aika napsauttaa uusi välilehti auki. Innostavaa ja jännittävää päästä haastamaan itseään ja näkemään erilaisia työympäristöjä. Vaikka olen kirjaimellisestikin opiskellut erityislapsen äidiksi kasvatusta ja kasvun tukemista lukien, tulee rinnalle myös muuta. Kiva saada välillä muutakin ajateltavaa. Saatan olla jopa pikkuisen parempi äitinä, kun arjessa on vastapainoa. Sekin hämmentää minua, koska olen ajatellut aina itseni suurperheen isoksi äitihahmoksi. Edelleen menen vahvasti perhe edellä ja se on minulle kaikki kaikessa. Nyt minulle tulee kuitenkin ehkä enemmän tilaa miettiä mitä elämältäni, uraltani ja tulevaisuudelta haluan. Pyrkimys elämässä eteen päin pitää ihmisen vireessä ja aistivana.

Inspiroivaa uutta viikkoa toivottaen

-Päivi

 

Reppureissulle raskauden puolivälissä, starttimme ja Belgia 1/4

Päästään itselleni rakkaan aiheen äärelle, ympäristön koluamiseen, pallon tallaamiseen. Yritän kirjoitella tässä alkukuusta vähän reissumuistoja teille, jos joku vaikka pähkii vielä minne lähtisi kesälomallaan.

Aika tarkkaan vuosi sitten 3.-21.6. kierrettiin pikkusiskon kanssa hiukan Eurooppaa ja taakse jäivät Belgia (Bryssel, Brugge), Iso-Britannia (Lontoo, Glasgow, Fort William, Inverness, Stonehaven, Edinburgh) ja Irlanti (Dublin, Galway, Killarney). Ensin jaan meidän matkakertomuksia ja sitten kerron miltä tuntui matkustaa rinkka selässä reilimielellä raskausviikoilla 25+6-27+3.

Takana oli rankka loppurutistus opintojen kanssa, jotta kasassa olisi kaikki muut paitsi oppari ja harjoittelut. Reissun suunnittelu antoi vähän muuta kivaa ajateltavaa muutenkin synkän kevään jälkeen. Odotus toki oli kääntynyt tuossa kohtaa jo pelkäksi iloksi ja odotukseksi. Mutta utelias maailmalle, minkäs sitä itselleen mahtaa…

Meillä oli Suomesta VR:ltä ostetut reililiput, joissa oli viisi matkustuspäivää 15 päivän sisällä matkustettaviksi. Kokonaisuudessaan reissumme kesti sen 19 päivää, mutta otimme ensimmäisen matkustuspäivän Lontoosta, jolloin matkustuspäivät mahtui tuohon aikaikkunaan. Tänä vuonna tämä lippu maksaa 206 euroa, muistaakseni aika samat kuin viime vuonnakin. Lipun voi ostaa vaikka edellisenä päivänä kun reissuun on lähdössä, mutta ei haittaa vaikka se aiemmankin jo olisi, kunhan ei mene sitä minnekään leimailemaan etukäteen.

Lensimme Helsingistä yhdellä (viiden tunnin vaihdolla, ups:D) vaihdolla Brysseliin ja takaisin tulimme Dublinista. Häpeän pienen kettutytön sydämellä kertoa, mutta lensimme myös Edinbughista Dubliniin. Kahdesta syystä. Liput maksoi 20 euroa per kärsä ja aika oli rahaa. Lauttaliput olisi olleen saman verran, se oli hankalan ja väärän reitin varrella, vaikka sitä tapaa olisimmekin halunneet käyttää.

Taksia ei käytetty kertaakaan, suosittelenkin kaikkia käyttämään julkisia! Ei ne ole niin vaikeita kuin saattaa alkuunsa tuntua, yleensä niissä ei pissitä silmään ja on myös ekoteko, sitä kun matkailu ei oikein muuten ole.

Majoittuminen tapahtui hostelleissa 2hh ja dormeissa (max. 4hh). Majoituskustannukset pyöri 20 punnan molemmin puolin, joka on 23 euroa. Kaikille Iso-Britanniaan matkustaville vinkkivitonen, että hyvissä ajoin majoitusvaraukset jossei halua elää pelko persuuksissa löytyykö kattoa pään päälle ja minkätasoinen. Pääsee myös halvemmalla jos vaan tietää minä päivinä on kohteessa. Mekin jätimme varaamatta muutamia kohteita, jotta olisi varaa pieneen sponttaanisuuteen, mutta jälkiviisaana oltais kyllä varattu kaikki.

Belgia ja majailupaikkana Bryssel valikoitui puhtaasti siksi, että ystäväni asui tuolloin siellä ja ajankohta sattui sopimaan hänellekin. Vietimme toisen päivän Bruggessa melko koleassa säässä. Brysselistä otettiin juna, joka oli edullinen (n. 10 euroa) ja nopsa, noin tunnin matka. Toinen päivä kului aamupäivällä Euroopan unionin parlamenttiin tutustuen ja loppupäivä Brysseliä kiertäen helteisessä säässä. Nähtyä tuli tosi pieni pläjäys Belgiaa ja maaseudulle olisikin ollut kiva päästä piipahtamaan, mutta tämän perusteella omaan silmään sieluton ja lähestulkoon ruma kaupunki omaan makuun.

Brysselissä oli ollut 22.3 tapahtunut metroisku ja kyllä sitä seuranneet tapahtumat maailmalla on saaneet uskon turvalliseen matkustamiseen horjumaan. Lähdimme silti luottavaisin mielin, elämää kun ei voi ennakoida, johan se on tässä nähty.

Kuvia päiväreissultamme Bruggesta:

thumb_IMG_4542_1024thumb_IMG_4544_1024thumb_IMG_4550_1024thumb_IMG_4552_1024

thumb_IMG_4558_1024

Belgia ja suklaa

thumb_IMG_4559_1024thumb_IMG_4560_1024thumb_IMG_4562_1024

 

thumb_IMG_4563_1024

Mielettömän hieno ja samalla kuitenkin halpa kahvila. Oli taas vähän alipukeutunut olo…

thumb_IMG_4565_1024thumb_IMG_4566_1024

Bryssel:

thumb_IMG_4568_1024thumb_IMG_4571_1024thumb_IMG_4573_1024

thumb_IMG_4579_1024

Jossei olis ollu tätä ryysistä niin oltais varmaan autuaan onnellisena marssittu yhden Brysselin suurimman nähtävyyden ohi!

thumb_IMG_4582_1024

Manneken pis. On se vaan pieni.

thumb_IMG_4585_1024thumb_IMG_4594_1024thumb_IMG_4599_1024thumb_IMG_4600_1024

thumb_IMG_4609_1024

Belgialaista voffelia

thumb_IMG_4613_1024thumb_IMG_4614_1024thumb_IMG_4628_1024

thumb_IMG_4636_1024

Hostellimme terassi

thumb_IMG_4638_1024

thumb_IMG_4649_1024

Parlamenttiin menossa

thumb_IMG_4651_1024thumb_IMG_4672_1024thumb_IMG_4676_1024

thumb_IMG_4689_1024

way to London

Brysselistä jatkoimme Eurostarin kahden tunnin pikajunalla Lontooseen ja piletit kustansi 50 euroa jalkapari. Näissä lipuissa mitä aiemmin varaa sen halvemmalla pääsee. Jos oltaiisin päivää aikaisemmin otettu eikä emmitty, niin oltaisiin säästetty 10 euroa/lippu. Toisaalta taas päivää myöhemmin liput oli jo kakskymmiä kalliimpia! 😀 Ei ole heikkohermoisen hommaa, eikä varsinkaan tälläisen pihin budjettimatkailijan. Seuraavaksi paloja Lontoon metkuista!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

-Päivi

Ensimmäinen äitienpäiväni äitinä

Mieheni kysyi miltä tuntuu olla äiti. Ihanalta. Mutta myös kamalalta.

Äitiys herättää valtavasti minussa tunteita. Päälimmäisenä on tietysti onni ja ihanat hetket, joita saan jakaa lapseni kanssa, mutta heti sen jälkeen nousee pintaan vastuu. Enää en voi elää elämääni takki auki, enää en voi lähteä salille tai toiselle puolelle maapalloa ilman että olisin riippuvainen vain itsestäni. Minun täytyy huolehtia ettei typeryyteni vuoksi lapseni tarvitse kasvaa ilman äitiään ja tehdä valintoja, joiden vuoksi lapseni kärsisi niistä mahdollisimman vähän. Mietin miten pystyn kasvattamaan lapsestani tarpeeksi vahvan tähän pahaan maailmaan ja luomaan kuitenkin uskon ja luottamuksen hyvään ja huomiseen.

Ja vastuuta se vaatii tarjota sopivaa ruokaa sopiva määrä, oikeanlämpöistä maitoa ja kylpyvettä. Jos et imetä on huono, jos imetät 2-vuotiasta se vasta huono onkin. Vaippoja pitää suttaantua päivässä vähintään viisi, ja napa täytyy muistaa putsata. Ulkona pitää nukuttaa ja sopivasti vaatettaa, kypärämyssystä ei saa luistaa. Syliin ei saa nukuttaa eikä ainakaan tissille. Hötköttää ei saa eikä heijata. Perhepeti on huono, oma huone on huono, huudattaminen on huono, hyssyttely on huono. Lorutella ja laulella pitäisi, satuja lukea ja toistella sanoja. Omaakin päätä pitää tuulettaa, mutta huutavaa lasta ei kahvilaan sovi tuoda. Omasta kunnostaan pitää huolehtia, mutta hauis se vasta luonnoton on äidillä. Parisuhteesta pitää huolehtia, mutta taas se mukula mummolassa vie kiintymyssuhteen ojasta allikkoon.

Haluan antaa halit kaikille äideille. Me hoidetaan duunimme silti ihan okei, vaikkei kaikki mene aina niin kuin itse suunnittelee tai neuvola, THL tai anoppi suosittelee.

Tähän päivään oli ladattu haave pitkistä yöunista, valkovuokoista ja tummapaahtoisesta kahvista sänkyyn. Sain jatkaa unia, kun isi ja typy lähti aamupuurolle, mutta aamukahvin sijaan sänkyyn tulikin iloiset onnentoivotukset ja satamäärin pusuja. Tumman kahvinikin sain, kun käytiin äitienpäivälounaalla kylillä kristallikruunujen alla ja livemusaa fiilistellen. Loppupäivä lötkötellen, ulkoillen ja leikkien. Täydellistä.

Omaa äitiäni en päässyt halaamaan tänään, mutta ensi viikolla annetaan halit korkojen kera. Onneksi videopuhelulla saatiin äidille/mummulle terveiset välitettyä. Minun äitini on mitä suuremmassa määrin oman äitiyden idolina. Jos en pystykään tarjoamaan tuoreen korvapuustin tuoksua joka päivä, toivottavasti edes sen aina avoimen sylin, tuen ja kannustuksen.

Haluaisin kiittää häntä, äitiäni. Hän kuuluu niihin tahtonaisiin, joka on kasvattanut lapsistaan vahvoja. Meihin on istutettu vahva luotto omiin kykyihin ja eteen päin pyrkimykseen. Että itseään saa vaan syyttää, kun meidän innovatiivisuuksia on saanut kuunnella. Äiti on näyttänyt, että epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuteen tulee puuttua ja asioihin voi ja pitää vaikuttaa. Äiti on opettanut, että kaikista pitää pitää huolta, luonnosta ja toisistamme. Kuitenkin tärkein elämänohje, jonka olen saanut on pysyä aitona. Pyrkimys olla rehellisesti sitä mitä on on vienyt elämässä eteen päin ja antanut paljon. Toivottavasti olen muistanut sanoa tarpeeksi monta kertaa kuinka tärkeä olet minulle ja meidän perheelle.

Olen äärimmäisen kiitollinen ja koen itseni etuoikeutetuksi saadessani kokea jotakin näin suurta kuin äitiys. Voimia toivon niille, jotka tahtomattaan tai tahdosta riippumatta jäävät siitä paitsi. Voimia niille,  joiden äiti on liian kaukana tai kadoksissa. Voimia niille, joiden äiti enää muista sinua tai eivät pysty sairaalan vuoteelta nousemaan. Voimia niille, joiden äiti ei ole tuntunut maailman parhaalta, omalta. Voimia niille, joiden äiti istuu mielummin kaljalla kuin sinun olohuoneessasi. Voimia niille, joiden äiti on meressä, taivaassa tai mullan alla. Voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on liian kipeä.

Rakkaudella äiti

Vähintään pyhimys – Vai sittenkin lähes tavallinen äiti

Monen monta juttua olen lukenut siitä miten ”tavisvanhempia” riepoo, miten erityislasten vanhemmat asettaa itsensä vähän ylemmäs ja kokevat olevan vanhempina enemmän kuin muut. Etenkin ne, jotka tuovat itsensä päivänvaloon, puhuvat itsestään ja kertovat tuntemuksistaan. Apua. Näinkö ihmiset ajattelevat minunkin kirjoituksistani, joilla on tarkoitus taittaa erilaisuuden kieroon katsominen ja ihan himppasen lisätä ymmärrystä keskuuteemme.

Olen tullut tulokseen, että herneenpalon pystyy ryystämään nenänvarteen asiasta kuin asiasta niin kauan ihmislaji maan päällä huojuu. Senkin uhalla jatkan siis pää pystyssä ja jätän lukijan haltuun, miltä teksini kenenkin suuhun tuntuu.

Ajatus siitä, että juuri tämän erityinen oli tarkoitettu meille, on helpottanut monia erityislapsen hyväksymisessä. Monelle se on ollut selviämisen kannalta tärkeää. Se, että ollaan pikkuisen enemmän, pikkuisen tärkeämmän tehtävän saaneita, se on osaltaan varmasti itsensä suojelua. Se auttaa jaksamaan. Se sisuunnuttaa.

Se mikä määrittää tavallisen tai erityisen (yhtään missään asiassa) on mielestäni kuitenkin melko häilyvää. Oikeastaan koko vanhemmuuden  määrittely on suolesta. En koe olevani tavallinen äiti, mutta en koe olevani myöskään erityinen äiti. Olen omanlaiseni omalla tyylilläni, niin kuin toivoisin kaikkien muidenkin olevan. Ja olisin sitä ilman syndroomiakin. Myyttejä ja puhumattomia sääntöjä on siitä millainen äiti tai isä on, mutta ei ole mitään EU-standardia asetettu. Se on asetus, joka on jumiutunut meidän pienien päidemme sisälle korviemme väliin. Ja kun me loukkaannumme arvosteluista, haukumme toisten huonoja valintoja ja ruoskimme neljän seinän sisällä omaa riittämättömyyttämme, se on meidän oma valintamme.

Etsiessäni edellisessä tekstissä esittelemääni Matkalla Hollantiin-tekstiä englanniksi törmäsin yhden autistisen lapsen äidin blogitekstiin ”Why I hate Welcome to Holland?” jossa viitataan juuri viimeksi jakamaani runoon.

Luin tekstiä suu auki ja silmät pyöreinä. Mietin lukiessani kuinka katkera ja tyytymätön tämä äiti on elämäänsä. Mutta maltoin lukea loppuun ja hyvä niin. Hän kiehui siksi, että vanhemmuus on jotain mitä kukaan ei pysty suunnittelemaan etukäteen eikä se tule kenelläkään olemaan sellaista, jonka sen on itselleen maalannut. Yhteistä sen sijaan meille kaikille on se, että olemme valinneet vanhemmuuden ja meidän tulee ottaa se vastaan sellaisena kuin se tarjotaan, sadepilvineen ja auringonsäteineen.

Kahta samanlaista kotia ei löydy. Arki kaikissa tavallisissa ja erityislapsiperheissä on erilaista, tavallista ja kaikilla yhtä lailla erityistä. Kuten tässä mainitsemassani tekstissä niin hyvin sanottiin – kyllä, erityislapsiperheissä on paljon erityistä taistelua ja isoja haasteita, mutta kuka täällä on määrittämään onko ne helpompia vai vaikeampia kuin omasi ihan siinä mukamas tavallisessa perheessä?

Mikä se sellainen tavallinen on?

 

 

Tervetuloa Hollantiin – Welcome to Holland

Otsikko ensimmäinen postaukseeni tyttärestäni ”Matkasuunnitelmiin muutoksia” ei ollut ollenkaan tuulesta temmattu. Itseasiassa se oli hyvinkin harkittu. Se kuvasi mielestäni hyvin blogin nimeä, mutta se myös sopi Emily Kingsleyn runoon, joka liikutti minua kovastikin down diagnoosin varmistuttua. Se sai minut itkemään joka kerta, antoi minulle voimia ja loi uskoa tulevaan. Tästä lähti minun tieni hyväksyä matkamuutoksemme.

Tervetuloa Hollantiin

Muutos lentosuunnitelmaan

”Minua pyydetään usein kuvailemaan millaista on kasvattaa vammaista lasta, jotta ihmiset, joilla ei ole tätä ainotlaatuista kokemusta, ymmärtäisivät ja voisivat kuvitella miltä se tuntuu. Se on jotain tällaista:

Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia. Colosseum. Michelangelon David. Gondolien Venetsia. Ehkä opettelet joitain käteviä italialaisia sanontoja. Kaikki se on hyvin innostavaa.

Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä vihdoin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: – Tervetuloa Hollantiin!

– Hollantiin?! Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne.

Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin, ja sinne sinun on jäätävä.
Tärkeintä kuitenkin on se, ettei sinua ole viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan.

Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et muuten olisi koskaan tavannut.

Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia ja elämänrytmi on hitaampi kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä jonkin aikaa, saatuasi hengityksesi tasaantumaan, katsot ympärillesi ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Holannissa on jopa Rembrandtin maalauksia.

Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: -Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut. Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan pois, koska unelman menettäminen on hyvin, hyvin merkittävä menetys.

Mutta jos elät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloikaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa.”

Suomenkielisen tekstin nappasin Vinkeän väkkyrän blogista, joka on niin ikään down pojan äidin arjen raottamista kaikelle kansalle. Nytemmin lopettanut itse kirjoittelemisen, mutta ei tekstit päivääkään vanhentuneita ole. Suosittelen! Alkuperäisen (ainakin luulen niin) tekstin Emily Gentleyn runosta voi englanniksi lukea täältä.

Minun synnytyskertomukseni ja uutta vauhtia lastenklinikalta

Aikomuksenani ei ole jakaa syntymämittoja ja jälkivuotojeni määrää, mutta kokemukseni on mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe. Olen ensisynnyttäjä, mutta en ollut etukäteen kauheasti murehtinut miten haluan synnytyksen etenevän. Ja aivan turhaahan se olis ollutkin! Synnytyksestä on nyt tasan viisi viikkoa ja jossen olisi fiiliksiä jo aikaisemmin laittanut vähän ylös niin olisi aikakin ehtinyt jo kultaamaan muistoja.

Synnytyspäivän (maanantai) aamusella olimme olleet kontrolliultrassa, joissa olimme käyneet muutenkin tiuhaan tahtiin heinäkuusta asti, koska napasuonivirtauksissa oli heikkoutta. Siellä seurailtiin kasvua ja sen mahdollista estimistä. Olimme juuri kotiutuneet kotiseudulta opiskelupaikkakunnalle edellisenä päivänä ja to do-listalla oli kunnianhimoisesti pitkä liuta asioita. Sairaalasta päästyä mulla alkoi ekaa kertaa oikeasti tosi kipeät supistelut. Niitä tuli noin 10 minuutin välein. Jatkettiin matkaa kuitenkin meidän koululle, koska mun piti saada lukkiutuneen sähköpostini takaa tiedostot ja keskustelut pelastettua. Imurointi ei onnistunut ja olokin oli jo melkoisen tukala. Asioiden hoitamiset sai jäädä, mun oli pakko päästä kotiin.

Kotiin päästessä suunnilleen revin vaatteet päältä ja menin suihkun alle pariksi tunniksi. Se helpotti, mutta supistelut jatkuivat edelleen tihentyen. Yritin hetkeksi mennä välissä lepäämään ja mies paistoi mulle kesäkurpitsoja, joita sain alas (irtokarkkien lisäks:D). Hetken taisin jopa torkahtaa, sitten sain sisulla itteni ylös ja pakattua ”sairaalalaukun”, jonka kokoamista olin jo kauan miettinyt. Sitten tyrkkisin viereeni torkahtaneen rakkaani ylös että nyt mennään.

Käytiin käyrillä ja hyvin kylmäkiskonen kätilö kurkkas housuihin ja sano et lähe himaas ja ota panadoolii, ei täällä tapahdu vielä aikoihin mitään. Supisteluiden alkamisvälit oli tässä kohtaa melko tarkkaan 2 minuuttia. Kokovartalorampissa lähdettiin takas kotio, vaikka mun olo ei kyllä enää sellanen ollutkaan. Takasin suihkun alle ja mies lähti hakeen mulle kaupasta mehua ja muuta sokeria.

Soittelin ystävän kanssa vielä vähän ennen kuutta illalla ja sovittiin meidän koiran hoitoasioita. Kirjaimellisesti makasin meidän suihkun lattialla ja N meinas saada slaagin ku näki mut :’D . Hetken aikaa maltoin vielä ja sit todettin et kyl meidän varmaan nyt täytyy takas lähteä. Sanoin et laittaa ittensä valmiiks nyt, seuraavan supistelun jälkee mulle vaatteet niskaan ja lähetään vähäsen kiireellä. Käskin hakea autonkin ihan oven eteen, mä en enää pystyny kävelemään yhtään ylimäärästä. Ponnistutti ja tuntu et samalla tulee oksennus toisesta päästä. Klo 19 jälkeen lähdettiin sairaalalle päin ja en oo koskaan käskeny N painaan tallaan vähän äkäseen lisää vauhtia. Yksissä liikennevaloissakin jouduttiin hetki seisomaan ja ne tuntu mun elämäni pisimmiltä sekunneilta. Kolme kilometriä tuntu kolmeltakymmeneltä. Olin autossa lautasuorana sivuttain ja yritin keskittyä ettei vauva tulis ulos.

Autostakin kävelin vielä samperin tutkimushuoneeseen, johon oli väenvängällä mentävä vielä tutkimaan ennen saliin siirtymistä. Yrittivät alkaa mittareita ja antureita hakemaan, kun yritin pönkeä itteni pedille, kun kätilö jo toteskin et: ”Ny ei ehi, tukka näkyy jo”. Mokomat meinas et mä vielä siirtyisin toiseen sänkyyn. ”Ei tuu onnistuun”. Onneks oli sängyssä pyörät…

Kätilön mukaan oltiin noin 19.15-19.20 sairaalan ovista sisällä ja meidän pienokainen parkaisi 19.33. Voisin sanoa itseäni kustannustehokkaaksi, mutta kyllä meidän perhe tulee verovaroja tarvitsemaan sitten kaiken tämänkin edestä. Muistan miehen tsempit (ei mitään koutsaamista luojan kiitos) ja lujan kädenpuristuksen, kätilön rauhoittavat ohjeet sekä tajuttoman kivun. Ehdin jopa miettiäkin siinä jossain välissä, että tässähän on ihan hiki otsalla. Sitten tunsinkin jo pienet pehmeät jalat, jotka potki hanakasti mun takareisiä vasten. Siellä se oli. Meidän pieni ihme.

Kaiken sen työn ja tuskan jälkeen sain hetkeksi vauvan vatsan päälle, jonka jälkeen hänet kaapattiin teholle. Noin vain. Minun jäntevä ja voimissaan oleva tyttäreni, pois luotani. Tarkoitus oli, että hänen ravitsemus turvataan suonensisäisesti ennenkö suoliston kunto oli tarkastettu.

Suihkun jälkeen pääsimme teholle katsomaan ja ottamaan pienokaisemme syliin ja voi sitä epätodellisuuden määrää. Jouduin palaamaan osastolle tyhjin käsin ja mieskin vielä hätistettiin pois. Nukahdin murheellisuuden ja verhon takana olevan toisen äidin ja vauvan vuoropuhelun lomaan.

Tiistaina meille ilmoitettiin prinsessamme siirtyväksi Helsingin lastenklinikalle teho-osastolle suolistoleikkauksen valmisteluun. Meillä oli jo aiemminssa ultrissa havaittu suurentunut mahalaukku, mutta mitään varmaa ei oltu osattu sanoa mistä se kertoo. Ohutsuolen alkuosassa oli kalvo suolen edessä, joten uloste ei ruokamassa ei päässyt mahalaukusta eteen päin. Tämän tyyppiset anomaliat ovat downin syndroomalle tyypillisiä. Täysin yllätys tämä ei siis ollut, mutta ei kai sitä halunnut siihen valmistautua todellisuudessa.  Elettiin pitkän uuvuttavia tunteja ja seuraava päivä tuntui tyhjältä olla kotona ilman lasta. Ihan kuin sellaista ei edes olisi ollut. Kun oltiin lähetetty neiti matkaan, mulle oltiin pakattu osastolla rintapumppu valmiiksi ja sanottiin tervemorohei!

Keskiviikkona meille ilmoitettiin, että meille on järjestynyt majoitus Ronald Mcdonald taloista. Illalla pääsimme myös jo näkemään pienokaisemme letkujen ja piuhojen välistä leikkauksen jälkeen. Neljän tehohoitopäivän jälkeen tipu siirtyi kirurgiselle osastolle, jossa olimme vielä kuusi päivää. Arvot, suoli ja ruoka alkoi loppujen lopuksi tosi nopeasti vetämään ja neiti voimistui päivä päivältä ihan silmissä.  Kunnon sisupussi meidän neiti!

Kymmenen lastenklinikkapäivän jälkeen me tulimme vielä ambulanssin kyydittäminä lähemmäs kotia keskussairaalaan yhdeksi yöksi. Mielestäni vähän turhaan, mutta koska meille kyyti määrättiin, et siitä vänkkäämäänkään alkanut. Kerrankin varmanpäälle. Sen jälkeen pääsimmekin ihmettelemään kotielämää ja hakemaan meidän hauvavauvan hoidosta.

Kaiken tämän epävarmuuden ja surun keskellä ison iso kiitos HUSin ja ”mäkkäri-talojen” yhteistyölle. Meidän ei tarvinnut itse tehdä mitään ja asiat vain tapahtuivat. Se tuntui uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta, että yhteiskunta todella pitää meistä nyt huolta. Meillä on siis sittenkin paljon hyvää, mitä emme ympärillämme näe ennen kuin sen aika on.

Summasummarum kaikki kävi niin äkkiä ettei pää oikein meinannut pysyä mukana. Sairaalassa lapsen luonakin käyminen tuntui kovin mekaaniselta ja käytännönläheiseltä, tunteita ei osannut käsitellä. Mutta kun ensimmäisen kerran Helsingissä sai pienokaisen syliin nousi kyyneleet silmiin ja ihokarvat pystyyn. Ei sitä hetkeä unohda koskaan, miltä tuntuu ottaa oma lapsi syleilyynsä. Kaiken tämän jälkeen.

Ensimmäinen viikko kotona

Ihanaa olla kotona. Ei äkkiä muistu mieleen, koska olisi näin onnellinen ollut kotiin pääsemisestä. Täällä ollaan harjoiteltu uutta arkea ja aikataulua. Tai oikeastaan ettei sellaista sanaa enää ole. Sitä silmät on auennut ihan uusille ja ihmeellisille asioille. On tullut omin silmin koettua matkailun avartavan. Oman lapsen saaminen käsivarsille vähintään mullistaa maailmankuvaa.

Hieman huomioita itsestä ja ympäristöstä edeltäneltä viikolta:

Minua on huijattu, että nuorena jaksaa valvoa vauvan kanssa. Ei jaksais.

Herään kuitenkin monta kertaa yössä kuuntelemaan pelkästään hengitetäänkö pienessä pahvilaatikossa.

Säntäileminen ja hötkyily on turhaa. Koska sitä tissiä ei voi syvemmälle suuhun työntää eikä ne ilmat pienessä mahassa lakkaa taikasauvan heilautuksella, voi keskittyä nauttimaan hetkestä ja katsella ympärilleen. Vois sitä vieläkin sotkusempaa olla.

En voi laskea vauvaa meidän sänkyyn ilman vaippaa vain kipaistakseni huoneen toiselta puolelta hakemaan uutta tilalle. Sen tehtyään saa satavarmasti vaihtaa omatkin lakanat.

Just kun oot saanut koko vaununkomeuden nyytteineen valmiiksi ja oot valmiina lähtemään ulos, alkaa pieni tiikerinpentu ilmoitella nälästään. Sitten onkin kakat vaipassa. Ja bodyssa. Ja niskassa. Ja pissat kaaressa omilla vaatteilla. Sen jälkeen tuleekin koira ovelle kertomaan, et joo nyt on muuten mun vuoro. Ja näin on taas yksi tunti aikataulusta myöhässä.

Toistaiseksi mua edelleen kiinnostaa, miltä peilissä näyttää, vaikka kulmakarvoja ei ehkä nypitäkään samalla antaumuksella. No ainakin ne pissaset paidat vaihdoin.

Esteetön kulku ei ole itsestäänselvyys ja logistiikka tulee aivan varmasti tuottamaan useampia harmaita hiuksia. Liuskojen metsästys on alkanut ja mukulakiviä ei vältellä enää korkojen vuoksi.

Asioille on lähdettävä sitten nyytti on tyytyväinen. Ja ennen kuin olen päättänyt olenko se äiti joka imettää keskellä kahvilaa vai verhoihin peiteltynä vessakopissa kotiin on kiirehditty kiltisti ruoka-aikojen rytmittämänä.

Ruokaa ei kannata laittaa lautaselle ennen kuin valtakunnassa on kaikki hyvin. Eikä lämmin ruoka ole silloinkaan itsestäänselvyys.

Se puolison olemassa olo tuntuu aika hemmetin ihanalta niinku noin muutenkin kuin kainaloon käpertyäkseen. Joskaan senkään merkitys ei ole vähentynyt eikä toivottavasti tule laiminlyödyksi tulevaisuudessakaan.

Ruokapöydässä keskustellaan enemmän ulosteen laaduista kuin maailman politiikasta.

Lapsiperheiden duunimäärä on uskomaton. Vaikka jokainen on oman elmänsä survivor, niin kyllä jokainen äiti ja isi ansaitsis vähintään kutsun linnan juhliin.

Mulla on aikaa ihailla kuinka paljon ja kauniita pihlajanmarjoja tänä syksynä on.

Näin perjantai-iltana ei lähdetä spontaanisti leffaan tai yksille bubiin. Pitkä suihkukin tuntuu absurdilta, sillä makuuhuoneesta kuuluu vaikeroiva nyyhkytys. Mutta ai että se tyytväinen ilme, kun massu on täynnä, puhdas vaippa ja sylissä kaivaudutaan mahdollisimman lähelle. Ei valittamista.

1 2 3 4 5