Marraskuussa tulen kertoilemaan meidän ensi viikkoisesta sopeutumisvalmennuskurssista, lähiretkeilystä ja tuttuun tapaan erityisestä vanhemmuudesta. Mitä sinä haluaisit kuulla?
Aloitin elokuussa tällaisen kuukauden luetuimmat postauksen, jotta pääsisi helpommin käsiksi kiinnostavimpiin juttuihin. Elokuun luetuimmat postaukset löytyvät täältä.
Mietin laittaisinko listalle vain siinä kuussa julkaistut postaukset, mutta päätin, että laitan ne sen mukaan mitä analytiikka näyttää.
Listalata löytyy siis muutama postaus myös vuodelta 2019, kuten mietintäni pojan risitäislahjatoiveista. Postaustarve lähti liikkeelle siitä, kun mietin mitä pysyvää kuopus voisi saada, kun esikoinen sai kummilahjaksi helmet. Lasten paljasjalkakengistä kirjoitin jo viime vuoden huhtikuussa, kun tutustuimme paljasjalkakenkiin ensikertaa. Olen iloinen, että lapsien jalkineet kiinnostaa edelleen.
Alan aina näin alkukuusta listaamaan kymmenen edellisen kuun luetuinta postausta. Teitä tulee matkaan mukaan ripoitellen niin saisitte vähän käsitystä missä mennään ja millaiset asiat ovat puhututtanut. Nyt siis vuorossa elokuun luetuimmat jutut.
Olen perusluonteeltani tosi luottavainen elämää kohtaan. Peruspositiivinen on jotenkin kökkö sana, mutta näen näen usein asioissa myös hyvät puolet, vaikka ensin ne tuntuisi pelkältä negatiivisuuden sumalta. En toki aina, mutta sellainen pitkäaikainen melankolia ei ole minulle tavanomaista.
Koronakevään jälkeen niin minulle kuin monelle muullekin tuli varmaan jonkin sortin koronagonahdus ja halusin työntää sen niin taka-alalle kun vain pystyin. En ole ehtinyt unohtamaan kuinka raskas kevät oli, vaikka se oli myös ennennäkemättömän ainutlaatuinen, kun olimme perheenä niin paljon yhdessä. Nyt ollaan kuitenkin oltu jo niin paljon ja niin tiiviisti yhdessä, että haluan muutakin. Toisinnolle ei ole juuri nyt tarvetta. Kaipaan uutta arkea.
Esikoinen oli pitkällä kesälomalla ja oli kyllä huojennuttavaa, kun päiväkoti alkoi. Olin vain unohtanut yhden aika ison jutun, joka tuli vasten kasvoja heti ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen. Esikoinen sairastelee paljon virustauteja, joita on napsinut helposti päiväkodista. Usein ne ovat alkaneet vasta alkuvuonna, mutta nyt otettiin pohjat, kun ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeisenä yönä esikoinen alkoi oksentaa.
Nyt jälkikäteen kun mietin, esikoisen olisi pitänyt olla kesällä enemmän päiväkodissa. Jos päiväkotien sulku tulee nyt uudelleen en tiedä miten jaksetaan pitkä ja pimeä syksy. Tai kyllähän sitä kai jaksaa kun pakko on, mutta elämän pitäisi olla muutakin kuin selviytymistä. Ja kun se oli sitä jo kevään, jotenkin paluu samaan tuntuu jo ajatuksena vaikealta.
Entäpä pääseekö kuopus aloittamaan ollenkaan perhepäivähoitoa? Pystynkö minä tekemään ohessa töitä? Miten puolison töiden käy? Pysymmekö me tai läheisemme terveenä? Huomaan etten halua päästää menoistani irti, en haluaisi taas luopua kodin ulkopuolisesta elämästä ja apukäsistä. Silti jo olen alkanut välttää isoja tapahtumia ja paikkoja, joissa on paljon ihmisiä samaan aikaan.
Olen ajatellut, että jos paluu keväiseen tulee, on mietittävä jo selviytymiskeinoja jo valmiiksi. Yritän pikku hiljaa asennoitua siihen, että rajoituksia tulee. Jos niitä ei tulekaan se on vain plussaa ja mielen hyvinvointi saa iloisen piikin. Ennakointi on ainakin meidän perheessä osoittautunut muutenkin paljon tehokkaammaksi kuin tulipalojen sammuttelu niin mennään tällä. Suunnitelmat ja haaveet vie minua eteenpäin ja siksi pyrinkin siihen.
Olen pitkään haaveillut maastopyörästä jossei sitä nyt täältä vielä ole rivien välistä voinut tulkita. Ajattelin, että jos rajoitukset tulevat, se on viimeistään sysäys oman maastopyörän hankkimiselle. Se olkoon sitten minun pakokeinoni kotoa, jossa vältellä kontakteja. Rahat sen kokoonriipimiseksi voi aloittaa vaikka myymällä itselleen tarpeettomia tavaroita. Mitä jos kirppikset menee myös kiinni? Nettikirppiksille ja Facebookiin?
Enemmän omaa aikaa, ehdottomasti. Vuorotellen, vähintään ulos yksin, vaikka väkisin. Loskaan vesisateeseen? Yh, no, yritän. Kaivan tämän tekstin sitten esiin ja muistelen lupauksiani itselleni. Parisuhdeaika jäisi sitten taas hyvinkin jäähylle, mutta pitäisi yrittää keskittyä sitten sitäkin vahvemmin niihin arkitekoihin. Sitten viimeistään tehdään yhdessä omat unelmakartat.
Jos kotiin taas lukkiudutaan, ei ole mitään syytä olla aloittamatta karsimista. Ensinnä kaikkien vaatekaapit voisi käydä läpi ja siirtyä sitten kaikkiin vauvan tavaroihin, joita hän ei enää tarvitse. Meidän makuun liian ahtaassa 79 neliöisestä kodista pitää saada viihtyisämpi, jotta siellä on kaikilla vähän enemmmän tilaa hengitellä ja ylimääräistä rojua vähemmän jaloissa.
Syysretkiä luontoon. Vaikka meidän perheen retkille lähtö on kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen yksi via dolorosa niin luontoon pääsemisessä menee se kuuluisa vartti kun päässä ei kohise enää ihan niin lujasti.
Vapaahetkillä yritän saada koottua kuvakirjoja kasaan, jotka on niin niin pitkään ollut to do-listalla. Entäpä sitten ristiäisten kiitoskortit ja vauvakuvat? Apua. Kehtaako sellaisia enää edes antaa? Ja jos lapset on kotona niin missä välissä kuvittelen näitä tekeväni? Ehkä unohdamme tämän ja keskitymme syysretkiin ja puhaltelemaan.
Ruokaa, lämpimiä löylyjä. Lyhtyjä terassille ja ja jotain ledejä sisälle, koska muut eivät tule tässä elämäntilanteessa kysymykseenkään. Ehkäpä heti aamupalalle sytytän kynttilät, laitan päivän fiiliksen mukaan musiikkia ja katson vähemmän uutisia. Hankin ne hitsin kuulokkeet esikoiselle ettei pääni hajoa Ti-ti nallen joululevystä syyskuun alkuun mennessä. Ehkä me aloitetaan taas instassa live-muskarit tukviitottuna ja keksitään jotain, jotta tulisi tunne, että elämä jatkuu. Koska niinhän se tekee ja sitä tunnetta haluan vaalia.
Julia Thurén kertoi Juliaihminen-blogissaan uuden tuotantokauden alkaneen Kaikki rahasta-podacastin osalta. Postauksessa hän listasi asioista joita hän haluaisi ja mitä hän tarvitsee. Saman listauksen oli tehnyt myös Satu Rämö ja nämä asiat oli siis niin samaistuttavia ja sitten ei kuitenkaan, joten tein myös oman listani.
Nämä asiat haluan nyt:
maastopyörän
matkan Uuteen-Seelantiin tai Italiaan
säännöllisesti käyvän siivoojan
keltaisen sadetakin
ruosteen väriset tai harmaat retkeilyhousut
esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
kaupassa tai kauppa-kassitilauksen puolestani hoitavan ihmisen (puolisoa ei lasketa)
lisää neliöitä kotiin
isompi potkupyörä esikoiselle
uuden valkoisen t-paidan
Nämä asiat tarvitsen nyt:
sadetakin
retkeilyhousut
esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
sadetakin esikoiselle
isompi potkupyörä esikoiselle
talvikengät esikoiselle ja kuopukselle
talvihaalari kuopukselle
hammastarkastuksen
uuden tai siis vanhan, mutta mulle uuden valurautapannun
uuden pyöräilykypärän
Neljä samaa asiaa päätyi sekä haluan-listalle että tarvitsen listalle. Haluan listaa olisin voinut jatkaa ihan vaikka ja kuinka. Sen sijaan asioita, joita oikeasti tarvitsen juuri nyt piti oikein hetki miettiä. Ravistelevaa. Silleen lempeällä tavalla.
Aika monelle on tuttuja best 9 – kuvakollaasit aina vuoden vaihteessa. Koska niitä tulee siinä vaiheessa joka tuutista muutenkin, päätin esitellä minun yhdeksän tykätyintä kuvaa ollessani Instagramissa vuoden. Ja nyt on se hetki tullut. Ehkä kymmenen vuoden päästä on kiva katsoa, että elämä on vienyt. Minne ja miten. Se jää nähtäväksi.
Helmikuu, 2020.
Meidän Paavo-koira oli ollut pitkään evakossa mieheni vanhempien luona, kun etsimme uutta feng suita uuden perhekokoonpanon kanssa. Neiti oli onnesta sykkyrällä Paavon kotiinpaluusta. Tämä tilannekuva niin kuin lähes kaikki kuvani. Sattumalta kamera oli tarpeeksi lähellä juuri oikealla hetkellä.
Joulukuu, 2019.
Olimme pienellä irtiotolla Vantaan Flamingossa perheen kanssa joulun jälkeen. Neiti ja mieheni olivat puuhaparkissa ja minä sen edustalle levittäytynyt imettämään kuopusta. Siinä ohi vilistäviä kasvoja tutkaillessa huomasin tutun vertaisperheen, jossa on lähes samanikäiset lapset kuin meillä. Siinä me sitten sovittiin leikkitreffit Jumbossa seuraavalle päivälle. Sponttaaneja kohtaamisia, joita ilman erityistä neitiäni ei olisi.
Syyskuu, 2019.
Jännitin kovasti, miten neitimme ottaisi pikkuveljen vastaan ja kuinka hankalaa vielä elämästämme tulee. Herkistyn edelleen, kun katselen tätä kuvaa ja muistelen miten sisko tuli huoneeseen. Pikkuveljen nähdessään hän katseli muutaman sekunnin ajan, otti hänet käsiensä suojaan niin hellästi kuin 3-vuotiaan epävarmoilla pienillä pehmeillä sormilla voi ottaa. Kaikki se koohellus oli tipotiessään ja kuin siskokin olisi ottanut siinä hetkessä jo isosiskon vastuun harteilleen.
Syyskuu, 2019.
Synnytyssalista. Takana synnytys, jonka jälkeen sanoin puolisolle, että jos vielä joskus alan miettiä perheenlisäystä, muistuta etten ollut synnytyssalissa ihan sitä mieltä. Tässä hetkessä kaikki se tuska ja hiki ei tuntuneet miltään ja olin niin onnellinen saadessani vastasyntyneen lapseni iholleni teho-osastolle luovuttamisen sijaan.
Maaliskuu, 2020.
Naistenpäivä ja puolisoni tuomat kukkaset. Hiukset suittu ja ripset kammattu ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Aurinko paistoi ja olimme lähdössä siskonpoikani syntymäpäiville. Ne olivatkin viimeiset kekkerit ja kokoontumiset vähään aikaan, enkä sitä silloin osannut ymmärtää. Korona määrittäisi koko keväämme, ehkä kesän ja kuka tietää kuinka pitkälle koko tulevaisuuden.
Marraskuu, 2019.
Pienen ihmisen pieni pinna. Neiti leipoi mummun kanssa joulupipareita 3-vuotiaan alkuinnolla, mutta se into ei jaksa usein kantaa vielä ihan kauhean pitkälle. Tässä vaiheessa vatsa on täynnä taikinaa ja äidillä tulvahtanut mieleen ja kaikille aisteille lapsuusmuistot.
Maaliskuu, 2020.
Kansainväliseen downin syndrooman päivään 21.3. liittyy myös aina #sukatrokkaa-haaste, jolloin pukeudutaan eriparisukkiin. Kaupalliset yhteistyöt keräävät syystä tai toisesta aina vähiten tykkäyksiä ja siksi onkin hauska huomata, että yhteistyöni Sukkamestareiden kanssa kollaasiin päätyi.
Helmikuu, 2020.
Ystävänpäivä ja esikoisella vapaapäivä päiväkodista. Maassa on kuuraa ja aurinko paistaa taas pitkästä aikaa. Olemme lasten kanssa ulkoilemassa. Neiti ei enää jaksaisi kävellä ja matkamme tyssää noin 15 metrin välein. Jokainen hetki tarvitsee verbaalista tsemppaamista, mutta se kantaa kotiin. Ja välillä äidin syli.
Elokuu, 2019.
Lähdimme viettämään puolisoni kanssa Turkuun viimeistä perhehoitovapaata ja hääpäiväämme ennen kuopuksen syntymää. Mieheni yllätti kertomalla, että valokuvaaja Arto Arvilahti ottaa kuvia meistä samoilla portailla, joilla otettiin first look-kuvia ennen vihkimistämme neljä vuotta aikaisemmin. Arto otti kuvia meistä ja minusta ja vatsakummustani. Sen jälkeen lähdimme meidän ensimmäisen yhteisen asunnon vieressä olevalle puistolle juomaan skumpaa ja ihmettelemään elämää. Kevein askelin hipsimme Suurtorilla olleille Vegånia-ruokafesteille.
Hei olet ehkä huomannut, että palikat ja valikot kääntyilee blogissa ja on joka kerta eri paikassa, kun piipahdat täällä virtuaaliolohuoneessani? Älkäähän hermostuko siellä! Tarkoitus on saada teille lukijoille mahdollisimman helppo ja kivannäköinen lukukokemus ja se vaatii ”pientä kevätsiivousta”.
Esittelen Instagramissa kohta puoliin (lue lähipäivinä tai -viikkoina), mitä kaikkea täältä löytyy. Olisi kuitenkin mahtavaa jos kertoisitte mielipiteitänne jo nyt. Mikä toimii, onko joku vipstaaki vinossa tai toimimaton? Mikä miellyttää silmää ja onko jotain joka hyppää silmille ei niin kivalla tavalla?
Erityisesti kiinnostaa blogin luettavuus mobiililla ja erilaisilla mobiililaitteilla. Joten jos ajatuksia herää niin maintsethan millä laitteella luet tätä.
Olen päivittänyt myös INFO:n, josta löytyy kurkistusluukku Elämän mittaiselle matkalle.
Onhan teillä jo hallussa Elämän mittaisella matkalla Instagram- ja Facebook-tilit, jossa päivittyy paljon tiuhempaan tahtiin päivittäinen arki? Stories-osiossa pohditaan paljon blogissa olleita aiheita, kuten nyt eilen julkaistua Saako sanoa kehitysvammainen?
Blogloviniin liittymällä ja Elämän mittaisella matkalla seurantaan ottamalla saa aina ilmoituksen, kun uusi postaus blogiin päivittyy.
Siispä seuraavien viikkojen aikana vielä pölyhuiska hulmuaa ja lyödään varpaita kierrätykseen menevien kasojen kanssa. Malttakaa. Minäkin yritän. Sitten on taas mukavampi nautiskella olostaan täällä ja lähteä uusin kujein kohti kevättä. Tuli sieltä sitten vettä, räntää, lunta tai aurinkoa.
Ja hei. Blogin uusi logo. Mitäpä siitä pidätte? Se on hurmaavan ihanan Ninka Reitun käsialaa.
Olen ”aika” innoissani. Tarkoituksena on jo pitkään ollut luoda teille helppokäyttöisempi kanava, jolta löytäisitte helposti juuri teitä kiinnostat jutut ja pääsisitte helposti seuraamaan meininkejämme. Sivuilla on tosi paljon uudistuksia. Kerron niistä kaikkein oleellisimmista.
Nyt on olemassa yläpalkki, johon on kategorioitu elämän eri osa-alueita, jotka toivottavasti osaltaan helpottavat tiettyjen juttujen löydettävyyttä. Puuttuko sieltä mielestäsi joku tietty kategoria?
Yläpalkista löytyy myös osio Minusta, josta löytyy kuka sorvin ääressä heiluu. Oliko jotain yllättävää tai uutta, jota et vielä minusta tiennyt?
Sivun oikeaan laitaan on tullut Luetuimmat- ja Arkistojen helmet-osio. Luetuimmissa löytyy helposti vuosien varrella eniten luetut jutut ja Arkistojen helmiin olen koonnut turuilla ja toreilla puheenaiheeksi nousseita asioita, omia lempilapsia ja juttuja joiden en halua unhoittuvan. Mobiiliversiossa nämä osiot tulevan sivun loppuun näkyviin.
Facebookin ja Instagramin puolelle pääsee myös tätä nykyä iisimmin siirtymään. Mobiiliversiosta ne löytyvät ja kategoriavalikon loppupäästä sekä sivujen alalaidasta (Instagram ei tällä hetkellä löydy sieltä). Täysversiossa sometäpät löytyvät ylävalikkoriviltä.
Pientä viilaamista löytyy varsinkin mobiiliversiosta, mutta tämä elää myöskin elämäänsä ja kehittyy meidän mukana. Pieniä synnytyskipuja on niin kuin kuuluu, mutta ei anneta sen haitata menoa. Teksteissa vilisevät linkit ohjautuvat vielä suurimmalti osin vanhan blogipohjan puolelle, asia korjataan mahdollisimman pian. Pahoittelut siitä.
Mitä tuumitte? Antakaa palaa ja antakaa palautetta. Mikä toimii ja mikä voisi pelittää vielä paremmin?
Kirjoitin vielä 2017 ettei esikoisesta tulla näkemään täällä kasvokuvia. Miksi nyt sitten on alkanut tasaiseen tahtiin ripsumaan kuvia sieltä sun täältä ja kuvissa pääasiassa nimenomaa lapseni koko komeudessan. Päätös on ollut vaikea ja olemme sitä vatkanneet puolisoni kanssa eteen ja taakse.
Kaiken lähtökohtana perheessämme on lapsemme hyvinvointi, jota olemme miettineet kuvien, tekstien ja videoidenkin osalta. Aluksi minulle oli erityisen tärkeää ettei kuvia lapsesta laiteta ollenkaan tai ainakaan kasvokuvia. Sitä arvoa on myös perhepiirissäni pidetty tärkeänä eikä muidenkaan lapsien kuvia ole jaettu somekanavissa. Olen saanut kritiikkiä ihan lähimmiltäkin ihmisiltä päätöksestäni alkaa jakaa kuvia. Ja hyvä niin. Se tarkoittaa vain sitä, että lähimmäisiäni halutaan suojella.
Kanavoideni tarkoitus on alusta asti ollut lisätä tietoutta downin synroomasta, lieventää ennakkoluuloja ja kaventaa kuilua kehitysvammaisuuden ja ”normaaliuden” välillä. Mietimme kumpaa lapsemme arvostaisi aikuisena enemmän: Anonyymiyden ylläpitämistä ja kasvottomuuden suojaamisesta vai hänen oikeuksiensa ja parempien mahdollisuuksiensa ajamista. On myös taiteilua, millaisista asioista on soveliasta kirjoittaa, kun joka tapauksessa yksityisyydensuoja kärsii. Mutta toisaalta, jos joku saa vertaistukea ja apua murheisiinsa, ammattilaiset saavat lisää ymmärrystä tiedon ja taidon rinnalle, kuka häviää? Se jää nähtäväksi, mutta tällä tiellä olemme.
Muistan, kuinka itse halusin down diagnoosin varmistuttua nähdä miltä downihmiset näyttävät ja etenkin videot olivat itselleni todella tärkeitä. Tarjolla oli materiaalia vähän, mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Koen minulla olevan velvollisuus antaa sitä hyvää eteen päin. Entistä suurempi osa downraskauksista päättyy aborttiin (etenkin Tanskasssa ja Islannissa) ja yksi suuri syy siihen uskon olevan meidän vieraantumisessa downeista ja muista kehitysvammaisista. Jos blogini saa yhdenkin ihmisen näkemään kehitysvammaisuuden uhkan sijasta mahdollisuutena tai joku epätietoisuuden myllerryksessä oleva vanhempi saa vahvistuksen valinnalleen (oli se sitten valinta pitää tai luopua lapsesta), sadat tunnit työtä eivät ole menneet hukkaan.
Meistä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa entistä enemmän eikä asiamme ole alkuunkaan loppuneet. Olisi hirveän hankala kertoa elämästä jossei se elämä saisi näkyä. Itse päätähti. Se tuo teille lukijoille meidän perheen sielun paremmin esiin ja toivottavasti antaa elämänmakuisia paloja. Sellaisia paloja, jonka avulla ihmiset näkisivät miten erityisen tavallista arkea me elämme. Saatan katua tätä päätöstäni vuosikymmenien päästä, lapseni teini-iän kynnyksellä tai jos kuvia päätyisi epämiellyttäviin asiayhteyksiin. Elämässä on kuitenkin tehtävä päätöksiä sen hetkisen riskienarviointianalyysinsa perusteella.
Ettäpä näillä mennään. Ja mitähän mieltä te olette siitä? Erityisen arvokasta olisi kuulla, mitä te haluatte meiltä kuulla tai nähdä? Mikä teitä kiinnostaa tai mistä haluatte tietää lisää? Hyvässä hengessä annettu rakentava palautekin on erittäin tervetullutta.
Innostunein ja inspiroitunein terveisin täältä ruudun toiselta puolelta
Huhtikuun ensimmäisen sunnuntain lähiretki suuntautui meille ihan uuteen paikaan Kaarinan Vaarniemeen. Ihme kyllä emme ole kertakaan käyneet ihan Turun ja Kaarinan rajalla sijaisevalla Vaarniemellä ulkoilemassa. Muille paikka ei kovin tuntematon tainnut olla, sillä suhmuraisesta säästä huolimatta jengiä meni ja tuli.
Automme jätimme Rauvolantien parkkipaikalle. Parkkipaikasta ei voi ajaa ohitse, täytyy vaan uskoa ja jatkaa vielä matkaa, vaikka ajattelekin tulevansa maatalon pihaan. Toinen hyvä maamerkki on seurata TUS:n (partiolaisten maja) kylttejä.
Parkkipaikalta on noin puolisen kilometriä portaiden alkuun, josta pääsee kipuamaan mäen päälle. Hiekkatietä kävellessä vastaan tulee viehättävä vanha maalaistalo. Sen oikeasta reunasta lähtee pieni polku, jota seuraamalla pääsee toiselle lintutornille ja kulkemaan aina Katariinanlaaksoon asti. Katariina onkin yksi meidän lemppariulkoilualueita Turussa. Emme kuitenkaan käyneet kurkkimassa nurkkia, vaan jätimme ne polut koluttavaksi toiseen retkeen.
Ei tullut laskettu paljonko portaita oli, mutta talven jäljiltä meidän rapistunut jengi sai hengityksensä tihentymään ja pakaransa polttelemaan. Perheen pienin pääsi tässä kohtaa pois repusta kiipeämään ja kiipesikin suurimman osan portaista. Hauskaa puuhaa tuntui olevan.
Rappusten jälkeen ei tarvinnut kiivetä sataa metriä enempää niin oltiin jo mäen päällä. Maisema avautuu hienosti ilman kiipeämistä lintutorniin ja näin pienellä kiipeämisellä maisema on enemmän kuin mukiinmenevä. Ylhäällä on muutama ruokailualue tehty evästyksille grillilaavun lisäksi. Ruokailualueet ovat hassusti grillikodasta melko kaukana, mutta kuvassakin näkyvä ruokailupaikka on ainakin parhaan paikan löytänyt. Laavun läheisyydestä löytyy myös huussi, kun malttaa mennä vähän syvemmälle metsään. Ei tullu koeajettua, mutta sitä kuuleman mukaan partiolaiset huoltavat ja yleensä löytyy siistissä kunnossa.
Tällä hetkellä meidän ipana matkustaa pidemmät matkat Lenny Lambin taaperorepussa.
Ylhäällä saa haukkana olla taaperon perässä, sen verran äkkiä jyrkkä reuna tulee vastaan. Kun reunaman malttaa jättää rauhaan, tulee kuitenkin tasaisempaa ja juuri taaperolle sopivan vaativaa ja mielekästä maastoa. Kivien päälle kiipeämistä ja käpyjen tutkimista.
Mäen päällä on lintutorni, josta sumppuraisella säällä näki Papinsaaren miljoonarantasaunat vastarannalla. Lintutornissa samaan aikaan olleen vanhemman herrasmiehen mukaan kirkkaalla säällä toisella suunnalla kädellä näkee lähes Paraisille ja toisella Raisioon asti. Kertoipa hän myös, että alueen lintukirjo on rikas. Me bongasimme vain pari lokkia, joiden alalajista ei mitään hajua. Hävetä saa, kun ala-asteen opettajanakin oli vanha lintubongaaja, joka kaikki lokkilajit on aikanansa minullekin opettanut. Ne innostivat kuitenkin meidän neitiä ja se riitti.
Jälkkäriksi suklaatikkari. Oli kylmällä säällä niin kova, että pieni purukalusto oli kovilla.
Grillauspaikka on kallioiden syleilyssä ja tuulisellakin säällä varmasti suojaa tuova. Laavu ei ole kovin iso ja montaa perhettä sen suojiin ei samaan aikaan mahdu. Sydämmeni sykkii levähdyspaikoille, jotka ovat sijoitettu korkeille paikoille, joissa voi ihailla vettä. Olin ensin vähän pettynyt, kun kuulin että laavu on metsässä syvemmällä. Laavu sopi kuitenkin paikkaansa kuin nenä päähän. Voisin kuvitella grillailevani hieman huojentuneemmalla mielellä, kun lapsi saa ehkä tulevaisuudessa vähän vapauksia ja pääsisi leikkimään käppyräisien mäntyjen sekaan ilman jatkuvaa huolta, että hän jyrkänteeltä alas.
Polttopuut tulisi ottaa mukaansa jo mäen alhaalta portaiden alkupäästä. Kannattaa ottaa mukaan siis ylimääräinen kassi, jossa kantaa muutaman halon. Tällä kertaa puuvarasto oli ihan tyhjä, mutta ylhäällä laavulla kuitenkin oli puita jonkin verran.
Metsäpoluille emme sen enempää lähteneet, koska metsätie oli vielä paksun lumen ja jään peitteessä eikä kävely taapero selässä olisi ollut turvallista. Tämä oli kuitenkin juuri sopiva pyrähdys luontoon. Nopeasti ja helposti. Tämä on todellakin matalan kynnyksen retkeilykohde, jos arkailee lähteä luontoon. Sekaan vaan.
