tunteet

Elämäni sirkuspellenä

Joulupuu on rakennettu-laulu pyörähtää kymmenennen kerran käyntiin kotiin pääsemiseksi. Helmikuussa.

Seinissä raikaa suurieleinen ihmettely kuinka hitsin taitava 3-vuotias on, kun saa auttavasti puettua itse. Ylisanojen vuodatusta ei koko via dolorosan aikana saa keskeyttää, muuten haalari on silmänräpäyksessä taas lähtöpisteessää mytyssä lattialla.

Jukeboksi nimeltä äiti tai isä suoltaa tauotta uutta sisältöä hampaiden pesun lomassa. Ai vielä yksi joululaulu. Ja nyt välillä Piippolan vaari. Ja kyllähän me nyt vielä Lounatuulen laulukin lurautetaan. Isän pravuuri sen sijaan on Musta kana, jota neiti toivoo vain isältä.

Arki saa repeämiä. Tutkimuksia ja lääkärikäyntejä, sairastumisia toisensa perään, uusia vaiheita ja pitkien lomien jälkeistä tahmaisuutta. Rutiinit ovat lapsille tärkeitä, erityislapsille ne ovat usein vieläkin tärkeämpiä ja muutokset aiheuttavat lapsen toiminnanohjaukselle erityisesti haastetta. Välillä asiat hoituvat hämmentävän helposti ja vääntämättä, usein kuitenkin siihen maaliin päästään tietoisilla valinnoilla ja toiminnalla.

Vertaisäidin kysellessä miten saisi hampaidenpesun luonnistumaan edes jotenkuten ja lapsen suun auki ilman sorkkarautaa ja höyläpenkkiin kiinnitystä hihittelin taas meidän kasvatusmetodioitamme. Lauluja, hassuttelua, uusia lauluja, keksittyjä lauluja, laskeutumista lapsen maailmaan. Joka päivä, aika monessa hetkessä ja siirtymisessä. Aika usein se vaatii hullua heittäytymistä ja sirkuspellen henkseleiden paukuttelua.

Mallittaminen on yksi tärkeimmistä oivalliksistani vanhempana. Yksi iso esimerkki siitä on suihkussa käynti. Vaikka uimisesta, kylpemisestä ja saunomisesta neiti tykkää, suihku on ollut melko ikävää puuhaa kaikille osapuolille. Tiedän ettemme ole ainoa kotitalous. Kirjoitin suihkuhommista jo aiemmin ja miten se on nykyään jopa ihan mukavaa puuhaa. Ainakin yleensä.

Jos laulamisesta ei nauti, jatkuva sirkustelu vaatii itsessään valtavia ponnisteluja ja väsymys on ottamassa arjessa niskalenkkiä, ei tämä laji nimeltä erityisvanhemmuus todellakaan helppoa ole. Se voi toisilta vaatia muuttumista siksi jota ei ole ollut. Onko muutos aina pahasta onkin eri asia. Itse tykkään hassuttelusta, mutta kyllä sitä itsekin siihen toisinaan väsyy. Joskus sitä haluaisi olla ihan vaan, jutella normaalisti ja siirtyä tilanteesta tilanteeseen ilman ohjelmanumeroita. Olla väsynyt viikosta tai koko alkuvuodesta. Ilman sirkustemppuja.

Olen kokenut, että sujuvamman arjen, vähenevän pokkuroinnin ja lapsen ymmärtämisen vuoksi olen sen valmis tekemään. Minä hitto vie laulan vaikka sata kertaa sen Joulupuu on rakennettu vielä juhannuksenakin, jos se saa lapseni kävelemään päiväkodista kotiin. Minä otan vastaan ne muiden vastaantulijoiden huvittuneet ja kummeksuvat katseet. Minä odotan ylimääräisen puoli minuuttia äkkipikaisesta luonteestani huolimatta, jotta lapsi saa yrittää, eikä hokeminen saa pieniä aivoja solmuun ja palauta häntä aina uudelleen lähtöruutuun.

Minä kyykistyn, viiton ja sanoitan. Ilmehdin ja elehdin normaalia voimakkaammin. Käyn läpi sadannen kerran ensin-sitten-keskustelun. Joka ilta.

”Se on leijonan osa”.

Tämä teksti on omistettu jonglöörääville sielunsiskoille ja -veljille. Mitä siitä sitten, vaikka elämä on yhtä sirkusta ja apinalaumasi myös näkyy ja kuuluu? Tehdään siitä maailmankuulu. Tai ainakin kylänkuulu. Vielä jonakin päivänä voimme paukutella niitä pellen henkseleitämme ja taputtaa itseämme olalle. Olemme omalta osaltamme rikkomassa lasikattoja ja rakentamassa sekä raivaamassa lapsillemme hyväksyvämpää yhteiskuntaa.

Uudessa vauva-lehdessä tuttuja

Aina yksi kuvaajan sormi täytyy kuvassa olla.

Onpa jännittävää. Vuoden ensimmäinen Vauva-lehti on ilmestynyt. Ihan niin täpinöissäni en olisi vuoden ensimmäisestä lehdestä muuten, mutta mukana on artikkeli sikiöseulonnoista. Sen tiimoilta on myös haastateltu meidän perhettämme. Aihe on itselleni todella tärkeä. En ole vielä juttua itse nähnyt tai lukenut, toivottavasti saan lehden myös pian itse omiin käsiin. Juttu on ilmestynyt tänään myös HS.fi:ssä.

En anna juonipaljastuksia sen enempää, käykää nappaamassa omanne, jossei se kolahda postiluukustanne automaattisesti. Tulkaahan sitten kertomaan ja keskustelemaan ajatuksistanne tänne tai somen puolelle Facebookiin Elämän mittaisella matkalla tai Instagramiin @elamanmittaisellamatkalla. Pyykätään, käännetään ja väännetään tätä sitten oikein urakalla. Koska jos Karpolla on ollut aikanaan asiaa niin kyllä on Päivilläkin.

Mitä ajatuksia sikiöseulonnat teissä herättää? Sikiöseulonnoista, kuinka diagnoosi selvisi sekä tuesta tai oikeammin tuettomuudesta joka meidän perhettä kohtasi voit lukea näistä postauksistani:

Kuvat ovat Interrail-reissultani raskauden puolivälissä, kun odotin tätä erityistä esikoistani. Tällä reissulla olen vapaampi, voimissani ja nautin raskaudestani täysin vatsoin. Interrail reppureissustani siskoni kanssa voi käydä lukemassa näistä postauksista:

Jos olet vasta löytänyt blogiini, toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi. Mukavaa, että löysit. Täällä virtuaaliolohuoneessani on kaikille ja kaikkien ajatuksille tilaa, kunhan tarkoitus ei ole loukata tai olla epätasa-arvoinen.

Nopeampitempoinen arjen makustelu löytyy Instagramista @elamanmittaisellamatkalla ja Facebookista Elämän mittaisella matkalla.

Miten löytää tyytyväisyys omaan elämään?

Harvoin pidän mustavalkokuvista ja sitten toisaalta niistä joista pidän on myös mun lempparikuvia, niin myös tämä. Mustavalkoisuus noin muuten elämässä on kamalaa monessakin mielessä. Yksi voimakkaimmista väripaletin sekoamisista itselläni on ollut, kun sain raskausaikana tietää lapsellani epäiltävän downin oireyhtymää. Aluksi pelkäsin menettäväni värit ja sävyt elämästäni lopullisesti. Onneksi sain ne takaisin, entistä kirjavempina.

Käsillämme on uusi vuosi ja uudet kujeet. Onkohan näin. Vai onko se hetken yritys saada suunta muuttumaan toivottavampaan suuntaan, joka kuitenkin lässähtää kuin tipaton ja kuntoiluinto tammikuun lopussa? Niin moni kokee ettei ole hyvä olla juuri tässä hetkessä ja mietin etenkin viime vuonna usein postauksen otsikkoa. Miten löytää tyytyväisyys elämään? Miten omalla kohdallani on?

Usein miehen kanssa puhumme miten perseestä monet asiat on, kuinka kuormittavaa arkemme on ja miten hankala meidän yhteiskunta toisinaan on. Vähintään yhtä usein kuitenkin päädymme iltapalan ääressä miettimään miten helkkarin hyvin meidän asiamme myös ovat.

Meidän kokemuksemme mukaan tyytyväisyys omaan elämään ei tule itsestään ja se vaatii jatkuvaa muutosta. Se vaatii liikettä ja taitoa pysähtyä liikkeessä. Se on päättäväisyyttä, halua sekä rohkeutta kurottaa vielä yksi saappaanmitta pidemmälle kuin luulee pystyvänsä. Se on opittua taitoa nähdä milloin tarvitsee ojentaa käsi ojan yli ja milloin tarvitsee enemmänkin pukata persuuksista. Se on tahtoa hyväksyä oma ja oman yksikkönsä heikkous, mutta nähdä sen sitäkin suurempi voima.

Tyytyväisyys ei ole yhtä kuin pötkö täydellisiä päiviä, täynnä kyltymätöntä energiaa tai että kaikki olisi aina edes keskinkertaista. Tyytyväisyys on mielestäni tunne siitä, että minulla on hyvä olla, vaikka kaikki ei olekaan täysin niin kuin toivoisin.

Minulla on matkan varrellani ollut monia syitä olla vihainen ja katkera. Itselleni ja koko muulle maailmalle. Voisin lyödä hanskat tiskiin heikolla hetkellä ja todeta ettei lapsistani kuitenkaan kirurgeja tule eikä minusta formulakuskia. Voisin lopettaa liikkumisen, alkaa ryyppäämään ja syödä holtittomasti, koska voinhan kuitenkin sairastua verenpainetautiin ja saada rasvamaksan. Se ei kuitenkaan vie minua eteen päin. Ja sitä kohti meidän on pyrittävä.

Hesarin kannessa oli muutama vuosi sitten Leopekka Tähti ja otsikkona ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”. Se oli Toyotan mainos, joka pysäytti minut. Pysäytti niin paljon, että leikkasin kuvan talteen. Se oli minun herätysliikkeeni.

Olennaista ei ehkä olekaan siis olla poskettoman tyytyväinen kaikkeen. Jos tyytyy siihen miten asiat on, kokee ettei asioiden muuttaminen muuta mitään ja makaroni-jauhelihamössö jokapäiväisenä ruokana menettelee vielä viiden vuoden jälkeen, jossain kohtaa elämästä putoaa ne lempivärit. Kun ihminen on liian pitkään liian stabiilissa tyytyväisyyden tilassa, tulee tyhjiö. Sen täyttäminen tuntuu mahdottomalta, koska mikään ei tuota tarpeeksi voimakasta läikähdystä sisällä. Ihmiset, jotka ovat perustemperamentiltaan sopeutuvaisia ja rauhallisia, ovat kaikkein eniten uhattuna. Heidän täytyy tehdä paljon enemmän töitä sävyerojen saamiseksi arkeensa. Toisaalta he osaavat olla tyytyväisiä juuri siihen. Eikä sekään ole väärä elämäntapa.

Useampi varmasti miettii, että mites sitten, kun kyse on mielen sairauksista, kroonisten sairauksien ja kipujen aiheuttamista tuskista tai lasten huolista? Murheista, joita ei arjesta saa pois pyyhittyä ja läsnä oleva tieto siitä ettei aurinkoisempia päiviä tule? Silloin aurinko täytyy rakentaa olosuhteiden ympärille. Täytyy opetella löytämään tilanteesta uudet kulmat ja opetella rakastamaan uusia värejä, vaikka ei millään haluaisi luopua niistä vanhoista. Voisiko viedä esimerkiksi sairaan lapsen vielä johonkin kauniiseen paikkaan? Tai jossei voi, voiko hänen ympärilleen tuoda kauniin? Naurua, lämpöä ja rakkautta. Mitä minä itse tarvitsen? Ei ole itsekästä varastaa aikaa ja resursseja itselleen jos se luo hyvinvointia myös ympäristöön.

Muutos vaatii voimaa ja se on usein liikaa pyydetty, kun ämpäristä lotisee jo valmiiksi yli. Silloin on aika hakea apua ulkopuolelta. Taas useampi miettii ettei ammattiapu mitään muuta. Ei niin. Muutos lähtee aina meistä itsestämme ja erityisen tärkeää olisi löytää itselleen ammattilainen, joka osaa kanssasi kaivaa ne pimeät ja valoisat kulmat, joita et itse ole nähnyt tai halunnut nähdä. Meillä kaikilla on ja tulee olemaan vaiheita elämässä, jossa tarvitsemme apua nähdäksemme minkä peiton alle oma Super-Hessumme on kömpinyt ja miten sen viitta saadaan liehumaan komeammin kuin koskaan. Voi kunpa meillä kaikilla olisi oma psykologi.

Muutosta ei kuitenkaan saa aikaan sinä, pillerit, terapiat ja kuntoutukset jos uskoa ja tahtoa muutokseen ei ole. Tulokset eivät tule nopeasti ja työtä tekemättä vielä vähemmän. Se on aikamme ihmisten haastavaa ymmärtää, kun niin monessa asiassa emme joudu enää niin paljon ponnistelemaan tai näkemään vaivaa saavuttaaksemme halutun asian. Aikamme ponnistukset liittyvätkin suurempiin sfääreihin. Kuinka löytää itsensä ja sisäinen rauhansa yltäkylläisyyden keskeltä.

Vihaan jo nyt sanaa ruuhkavuodet ja olen jo nyt alkanut tehdä ajatustyötä sen eteen ettei ne lävähtäisi eteeni siinä perinteisessä muodossaan. En halua kohdata sitä pitkää ajanjaksoa vain vaiheena ja lopussa todeta vain selvinneeni hengissä. Haluan silloinkin tuntea muutakin kuin kiireen ja uupumuksen. Kokea seesteisyyttä ja rauhaa. Mitkä ne toimenpiteet on sen edistämiseksi? Mietitään kaikki itse ja palataan tähän vähän myöhemmin.

Kuinka sitten itse olen löytänyt rauhan omaan elämääni? Täydellinen feng sui odottaa varmasti vielä jossain, mutta matkalla taidan olla. Olen ollut rohkea, utelias ja opetellut luottamaan siipiini. Olen astunut oman tutun boksin ulkopuolelle, vaikka on pelottanutkin. Olen kokeillut erilaisia asioita. Sellaisiakin, jotka ovat tuntuneet ajatuksen tasolla vastenmielisiltä tai vaikeilta. Olen oppinut ymmärtämään ettei kompastelu vahingoita minua. Olen ottanut vastaan oman elämäni möykyt, antanut niille aikaa ja työstänyt niitä.

Entä mitä olen tehnyt niille kokkareille joita en voi heittää seka- tai ongelmajätteeseen? Olen maalannut ne oman värisikseen. Sillä sävyt, kaikenväriset. Ne kuuluu elämään.

Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa

Monet ovat kyselleet miten meidän neiti suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Ja kaikille vastaan, että tuskin mitenkään. Olemme tietoisesti yrittäneet olla kovasti lietsomasta vauva-asiaa, koska luulen sen olevan kovin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Lapsi, joka ei osaa/ pysty keskustelemaan ja tekemään lisäkysymyksiä voi kovastikin ahdistua asiasta, jota ei ymmärrä. Lapsi, jonka kanssa käydyt dialogit eivät kovin syvälliseksi päädy ruokaa lukuun ottamatta (mommy’s girl) voi uusi perheenjäsen olla himppasen hankalasti omaksuttava asia. Jos sitä vanhemmatkin välillä unohtavat uuden tulokkaan, miten voi vaatia ja olettaa sen pienen ihmisen muistavan. Hänelle tärkeintä on hän itse ja vanhemmat.

En kuollaksenikaan muista kenen kanssa juttelin (ilmianna itsesi jos tunnistat itsesi), mutta hän kertoi lukeneensa jonkun kasvatusalan ammattilaisen (oliskohan ollut Jari Sinkkonen?) artikkelin, jossa antoi hyvän vertauskuvan siitä kuinka outo tilanne sisaruksen tuleminen kotiin on. Näin omin sanoin asian ydin on, että olisi sama asia jos mieheni toisi työpäivän makuuhuoneeseen väliimme Tuulan ja toteasti tyynen rauhallisesti:

”Ei mitään hätää rakas, Tuula kuuluu nyt kalustoon ja me kaikki rakastetaan häntä. Hän tarvitsee aluksi tosi paljon huomiota ja sinä joudut vähän sivusta seuraamaan. Sinäkin saat hoitaa ja pitää hyvänä häntä ja syliini mahtuu kyllä kaksi samaan aikaan”.

Kukahan tämän keissin purematta nielisi? Voi olla, että saattaisin minäkin olla vähän skeptinen ja väkivaltainen Tuulaa kohtaan ensin. Ja vaikka hän olisi kuinka rakastettavan oloinen, söpö ja pieni, en yhtään epäile ettenkö hetken mielijohteesta voisi antaa avokämmenestä hänelle tai ohimennen nipistää tai tukistaa. No entä se syli, joka on ollut vain minua varten? Voisi olla ettei pelkkä toinen kainalopaikka enää riittäisikään. Olisiko ihme jos mustia sukkia lojuisi pitkin poikin asuntoa?

Olen siis henkisesti valmistautunut siihen etten voi lastani valmentaa etukäteen sisaruksen rooliin. Kuinka voisin? Hänen oma reviirinsä pienenee, monesta omasta asiasta tuleekin yhteinen ja sinne samaan äidin ja isän kainaloon pyrkii samaan aikaan joku muukalainen, jota ei voikaan lähettää päiväkotiin.

En osaa edes itse valmentaa itseäni kahden lapsen äidiksi etukäteen, vaikka kuinka mentaaliharjoitteita tekisin. Kuinka sitten voisin vaatia sitä pieneltä lapseltani, jolle tämä maailma on muutenkin joka päivä täynnä ihmeitä ja outoja käsittämättömiä asioita?

Toki emme ole hyssytelleet tai peittelekään asiaa ja olemme kertoneet vastassani lymyilevästä vauvasta. Olemme lukeneet Valaton vauva valtaa vatsan-kirjaa ja yhdessä katselleet vauvatavaroita. Olemme kaivaneet mummilasta nukenvaunut ja yrittänyt ujuttaa hieman nukkejuttuja leikkeihin. Ne ovatkin olleet yllättäen ihan hauskat, vaikka nukke saattaakin unohtua joskus sängyn alle tai puun juurelle nojailemaan.

Eniten itseäni taitaa mietityttää petipuuhat. Koko perheen petipuuhat. Aion tämän vauvan kanssa nukkua pääasiassa perhepedissä jos se vain hyvältä tuntuu ja näin säästää toivonmukaan itseäni. Jos ja kun taas neitikin pyrkii meidän viereen, en tiedä nukkuuko sellaisen kombon jäljiltä kukaan. Neiti on sellainen pyörremyrsky, että yleensä heräämme siihen, että toinen kaivaa neidin hiuksia suustaan ja toinen hänen varpaitaan. Uskon lapsen kokevan kuitenkin loukkaavana jos uusi tulokas saa vallata äidin ja isän sängyn, mutta toinen ei.

Vai mitenkähän sitä itse tuumisi, kun mies taluttaisi minut kädestä sohvalle ja toteaisi:

”Sinä olet jo niin iso ja itsenäinen nainen, että voit hyvin nukkua yksinkin. Tuula sen sijaan on vielä niin pieni ja tarvitsee yölläkin läheisyyttä ja huolenpitoa”.

Vastaukseni siis otsikkoon ”Miten puhua tulevasta sisaruksesta erityislapsen kanssa” on ei mitenkään. Sen sijaan pyrin keskittämään voimavarat aikaan, jolloin tämä outo tyyppi tulee kotiin. Mahdollisimman matalan kynnyken kohtaamisia ilman kiihkoa ja ylimääräistä sättäämistä. Kahdenkeskisiä kivoja juttuja myös hänen kanssaan. Yrittää saada se voitettua se toinenkin puolelleni. Että Tuula voikin olla uhkan sijasta mahdollisuus ja tuoda uutta vipinää arkeen.

Mitä haluaisin sanoa vanhemmille, jotka odottavat kehitysvammaista lasta

Teho-osastolta leikkauksen jälkeen

Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.

Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.

Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.

Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.

Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.

Mehän saimme tietää itse raskausaikana odottavamme down-lasta. Silloin minä jouduin vastakkain ajatuksen kanssa pidänkö sinut vai en, vaikka luulin ettei sellainen ajatus koskaan tulisi käymään mielessänikään.

En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.

Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:

Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve
Tärkeintä on jäädä henkiin

Tärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista
kohtaa ” normaaliin tahtiin”
Vaan olla
oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin
aika paljon muidenkin

Tärkeintä ei ole olla sitä
mitä muut toivoivat
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaan

Tärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa
Olla paikalla silloin
kun välittämistä jaetaan

Tärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan.

Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.

Rakkaudella Päivi

Elämäni äitinä, 3. äitienpäivä

Kaksi päivää ennen synnytystä 2016

Tänä äitienpäivänä toivon vain olevani pian terve, jotta jaksan nauttia elämästä ja siitä etuoikeudesta, että saan olla äiti ainutlaatuiselle pikkutyttärelleni. Minua on mystisesti vaivannut alkuvuodesta asti jatkunut yskä ja limaisuus. Nyt se on äitynyt siihen pisteeseen etten saa nukutuksi ja edellisyönä jouduin lähtemään päivystykseen avaamaan keuhkoputkiani.

Ei ole hoitajan helppo olla itse sairas. Sen sijaan helppo on taas tajuta, miten vaikeaa voi potilaan olla saada itseään kuuluviin ja apua ja oikeaa hoitoa. Muiden etua on oppinut ajamaan, omiensa ajamisessa on vielä parantamisen varaa. Nyt minulle on noussut huoli itsestäni, koska en pysty pitämään huolta rakkaimmistani. Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se on saanut viime viikkoina monet itkut aikaan.

Koska minusta ei ole ollut kirjoittamaan, uskon että äitienpäivänä 2019 kuvat riittävät kertomaan tunteidentäyteisistä vuosistani.

Leikkauksen jälkeen ensi kertoja sylissä
Ensiminuutit kotona
Maitohumala 1,5kk
Valkmusan kansallispuisto neidin ollessa 1,5kk (v. 2016)
1kk
2kk ristiäisten tienoilla
Ensimmäinen joulu 22.12.2016
7kk
5kk, ensimmäinen kerta vauvauinnissa
7kk takissa, jota äitini on käyttänyt minun olessa saman ikäinen.
6kk
7kk
9kk
11kk, Suomenlinna
1v.
11,5kk Haminassa, pikkusisko kylässä
11,5kk Haminassa
Ensimmäiset pyöräilyt 1v.
Haavatyrän korjaus 1v. Lastenklinikalla
1,5v. väsytystaistelu ja koti tiptop
1v 7kk
1v 8 kk, Hop Lop
Asuntomessuilla Mikkelissä 2017
Äitienpäivä 2018
Sopeutumisvalmennuskurssi Rokualla heinäkuussa 2018
1v 11kk, Kesä ja Kuusamon hyttyset

”Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista mitä vain me kaksi osasimme yhdessä leikkiä”, kirjoittaa Ninka Reittu kirjassaan Sinä olet superrakas. Ja niin me teemme.

Tänä äitienpäivänä Pauligin markkinointiosasto on osannut todella vedota tunteisiin, kun tuuttasi ulos perinteisen äitienpäivän Juhla Mokka-mainoksen ja kahvipaketin äitienpäivä-kuosilla. Siihen Anna Puu on runoillut: ”Peilistä katsot minuun, vuosi vuodelta enemmän. Sillä minä olen sinusta ja sinä olet minussa, Äiti”.

Ensimmäinen äitienpäiväni ja toinen äitienpäiväni aatoksiani voi lukea linkeistä. Näiden siivittämänä toivon hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja niille, jotka saavat juhlia äitiä. Voimia niille, joille tämä päivä on liian raskas <3

Miksi blogissa näkyykin kuvia?

Kirjoitin vielä 2017 ettei esikoisesta tulla näkemään täällä kasvokuvia. Miksi nyt sitten on alkanut tasaiseen tahtiin ripsumaan kuvia sieltä sun täältä ja kuvissa pääasiassa nimenomaa lapseni koko komeudessan. Päätös on ollut vaikea ja olemme sitä vatkanneet puolisoni kanssa eteen ja taakse.

937a4ff2-ca40-4a3e-a59b-f3b378927306

Kaiken lähtökohtana perheessämme on lapsemme hyvinvointi, jota olemme miettineet kuvien, tekstien ja videoidenkin osalta. Aluksi minulle oli erityisen tärkeää ettei kuvia lapsesta laiteta ollenkaan tai ainakaan kasvokuvia. Sitä arvoa on myös perhepiirissäni pidetty tärkeänä eikä muidenkaan lapsien kuvia ole jaettu somekanavissa. Olen saanut kritiikkiä ihan lähimmiltäkin ihmisiltä päätöksestäni alkaa jakaa kuvia. Ja hyvä niin. Se tarkoittaa vain sitä, että lähimmäisiäni halutaan suojella.

Kanavoideni tarkoitus on alusta asti ollut lisätä tietoutta downin synroomasta, lieventää ennakkoluuloja ja kaventaa kuilua kehitysvammaisuuden ja ”normaaliuden” välillä. Mietimme kumpaa lapsemme arvostaisi aikuisena enemmän: Anonyymiyden ylläpitämistä ja kasvottomuuden suojaamisesta vai hänen oikeuksiensa ja parempien mahdollisuuksiensa ajamista. On myös taiteilua, millaisista asioista on soveliasta kirjoittaa, kun joka tapauksessa yksityisyydensuoja kärsii. Mutta toisaalta, jos joku saa vertaistukea ja apua murheisiinsa, ammattilaiset saavat lisää ymmärrystä tiedon ja taidon rinnalle, kuka häviää? Se jää nähtäväksi, mutta tällä tiellä olemme.

Muistan, kuinka itse halusin down diagnoosin varmistuttua nähdä miltä downihmiset näyttävät ja etenkin videot olivat itselleni todella tärkeitä. Tarjolla oli materiaalia vähän, mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Koen minulla olevan velvollisuus antaa sitä hyvää eteen päin. Entistä suurempi osa downraskauksista päättyy aborttiin (etenkin Tanskasssa ja Islannissa) ja yksi suuri syy siihen uskon olevan meidän vieraantumisessa downeista ja muista kehitysvammaisista. Jos blogini saa yhdenkin ihmisen näkemään kehitysvammaisuuden uhkan sijasta mahdollisuutena tai joku epätietoisuuden myllerryksessä oleva vanhempi saa vahvistuksen valinnalleen (oli se sitten valinta pitää tai luopua lapsesta), sadat tunnit työtä eivät ole menneet hukkaan.

Meistä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa entistä enemmän eikä asiamme ole alkuunkaan loppuneet. Olisi hirveän hankala kertoa elämästä jossei se elämä saisi näkyä. Itse päätähti. Se tuo teille lukijoille meidän perheen sielun paremmin esiin ja toivottavasti antaa elämänmakuisia paloja. Sellaisia paloja, jonka avulla ihmiset näkisivät miten erityisen tavallista arkea me elämme. Saatan katua tätä päätöstäni vuosikymmenien päästä, lapseni teini-iän kynnyksellä tai jos kuvia päätyisi epämiellyttäviin asiayhteyksiin. Elämässä on kuitenkin tehtävä päätöksiä sen hetkisen riskienarviointianalyysinsa perusteella.

07530378-dd1b-4caa-b0b2-d1c039493ff6

Ettäpä näillä mennään. Ja mitähän mieltä te olette siitä? Erityisen arvokasta olisi kuulla, mitä te haluatte meiltä kuulla tai nähdä? Mikä teitä kiinnostaa tai mistä haluatte tietää lisää? Hyvässä hengessä annettu rakentava palautekin on erittäin tervetullutta.

Innostunein ja inspiroitunein terveisin täältä ruudun toiselta puolelta

-Päivi

Haluan tietää kaiken downeista

Ennen neidin syntymää ja diagnoosin saatuamme itselleni iski valtava tiedonjano. Halusin tietää kaiken ja mielelläni vähän enemmänkin. Kävimpä jopa siellä vauva.fi ja kaksplus keskustelupalstoilla vierailemassa, mutta sitä en suosittele kenellekään. Sieltä ei saa itselleen kuin pahan mielen ja monttu auki jää miettimään mitä tämän ajan ihmisllä päässäänsä liikkuu. Olin löytänyt downeista tutkimuksia ja sitä lääketieteellistä dataa, mutta arkielämästä ja käytännönasioista löysin hyvin vähän. Luin sen aikaiset kaikki blogit moneen kertaan, jossa kerrottiin down-lapsesta ja heidän elämästään. Itseeni eniten vaikuttanut blogi on ollut kahden erityislapsen äidin kirjoittama Talo ja meri-blogi, joka on nykyisin yksityinen. Sen kautta löysin uskoa ja toivoa tulevaan ja tunsin ensi kerran rakkauden läikähtävän rinnassani. Toivon tämänkin blogin saavan aikaan jollekin tulevaisuutta murehtivalle samanlaisen tunteen.

Keräsin tähän tekstiin paikkoja, joista voi lukea downin syndroomasta ei lääketieteellisestä näkökulmasta. Tänne on koottu pieni pala elämää aidoimmillaan. Ahmi ja nauti. Itke ja naura.

Blogeja:

47 palasta

Downimaista Pyrytystä, kirjoittanut vuosina 2012-2019

Herra downin perintöä, kirjoittanut vuosina 2010-2014

Lahjana down

One beautiful life

Instagram:

Nämä eivät ole kaikki itselleni tuttuja, koska olen verrattain uusi ig:n puolella, mutta vertaisilta sain paljon hyviä vinkkejä. Paljon siis Jenkeistä, yritän lisäillä suomalaisiakin, kun löydän.

Learning.with.hazel

Nothingdownaboutit

Chucklesandmeatloaf

Flicks_on_fleek

Shesjustsoextra

Incaseyourdown

Savedownsyndrome

Caterinascorsone

Lifewithmicah

Maty_dk

Uplifeofemmyjoy

_hannahlorain

Terahbelle

Videot:

Downlapset ja heidän äidit viittoo thousands years. Tämä video saa itseni edelleen kyynelehtimään joka kerta kun katson videota.

Yle Akuutti: Lapseni on down

Aamun akuutti ohjelmassa haastatellaan Huurinaisen perhettä heidän down-tytöstään.

Marja Hintikka showssa Peltsi Peltola: ”Maailma musteni hetkeksi”

Malli Maija Mattila kertoo itsestään

Kalevalan ”Kesyttämätön”-videolla vilahtaa malli Maija Mattila

Estonia news: Kehitysvammaiset hääpukumallit Suomessa

Veljekset Biffin ja Turner puhuvat suhteestaan.

Oon upee!

Downiaiset yhdistyksen 213-päivän video

Facebook:

Kioski haastattelee ihmisiä, joilla on downin syndrooma

Identtiset downkaksoset Ollie & Cameron

Radical beauty project – valokuvamalleja

Sivustot:

Kodin kuvalehden juttuja ihmisistä, joilla on downin syndrooma

Hidasta elämää sivustolla isän kirjeitä down-pojalleen

Hidasta elämää, toinen teksti

Kehitysvammaiset malleina hääpukunäytöksesä

Muista kehitysvammaisuuksista:

Meriannen-blogi on kerännyt tänne listaa

 

Jos listasta puuttu joku helmi, anna se ehdottomasti ilmi meidän kaikkien iloksi.

Hyvä paha vertaistuki

Onko joskus tuntunut siltä, että löytyy ihminen tai jopa joukko, jotka pääsevät edes melko lähelle sitä omaa mieltä ja voivat jopa melkein sanoa tietävänsä miltä sinusta tuntuu. Se on fraasi, jonka pyrin välttämään sanomasta kenellekään. Se on vaarallinen ja usein satuttaa, vaikka sen tarkoituksena on vain helpottaa toista osapuolta. Sellainen joukko löytää toisensa ja lähenee vain koska he tarvitsevat toisiansa.

Jokunen on joskus saattanut kuulla miten ylistän vertaisiani. Kuinka tärkeitä he ovat minulle ja meidän perheelleemme. Erityisen ihanaksi foorumiksi on noussut meidän neidin kanssa samana vuonna syntyneiden downien oma ryhmä Facebookissa. Siellä on aina paikka, josta voin kysyä neuvoa, jonne voin vuodattaa turhautumistani, kertoa synkimpiä huoliani ja hehkuttaa muista mitättömiltä tuntuvia edistysaskelia.

Halusin tarttua aiheeseen, jonka pitäisi olla pyhä ja kaunis, mutta joka saattaa joskus muuttua hyvinkin sotkuiseksi. Vertaistuen lamaavasta vaikutuksesta harvemmin puhutaan. Paitsi selän takana.

Vertaistuki ei ole mustavalkoista homogeenista massaa ja se saa välillä kipinät lentelemään. Jo valmiiksi yliloiskuva ämpäri, joka yrittää äyskäröidä ylimääräisiä pelastaakseen itsensä hukkumiselta saattaakin vetäistä väärällä hetkellä vielä lisää vettä kitusiinsa. On niitä, jotka yrittävät aidosti lohduttaa, mutta vastaanottaja käsittää syystä tai toisesta väärin. Se on kasvottomuuden ja tuntemattomuuden aikaansaamaa. Ja aina kaikkein alttiimmillaan olemme niille juuri kun olemme haavoittuvaisimmillamme muutenkin. Sellaista sattuu ja sitten toivottavasti pyydetään anteeksi.

Mutta on asia, jota en voi sietää ja vielä vähemmän ymmärrän. Olen pitkään miettinyt lukiessani keskusteluita ja osallistuessani niihin, miksi tuntuu että toiset yrittävät tehdä itselleen parempaa oloa vähättelemällä toista.

”Minä sitten häpeän meidän Sallaa. Sen kanssa ei voi käydä missään kun se ei osaa yhtään käyttäytyä ja kaikki ihmettelee sen omaa höpötystä. Anyone else”?

”En ole koskaan hävennyt meidän Saulia. EN KOSKAAN”.

Ensin häpeämme omia ajatuksiamme. Sitten, kun uskallamme ne vertaisillemme kertoa, joku tulee ja sanoo ettei ikinä ole hävennyt. Samalla ihminen vähättelee toisen tunteita ja käskee toisen sammuttaa tuntuneensa. Muuten häpeänsä kanssa kaapista ulos päässyt ehkä pystyisi päästä asiasta irti, mutta nyt hän häpeää sitä että on koskaan mennyt suutaan avaamaan. Seuraavalla kerralla hän jättää ehkä avautumatta ja alkaa kasvattaa möykkyään sisällä, joka muuten niin helposti pääsisi vapauteen ja antaisi tilaa uusille ajatuksille.

Sosiaalisen median aikakausi on tuonut tulkinnanvaraa toisen sanomisille entistäkin enemmän. Mutta onpa varmasti historiankirjoissa niitä kahvipöytäkeskusteluja, kun Liisa on vähän väärin tulkinnut Maijan mielipiteitä. On niitä, jotka emojeillaan tuntuvat vittuilevan, vaikka tosiasiassa tarkoitus on vielä selventää että samalla puolella ollaan. On niitä, joilla kansakoulun kaunokirjoitushetket eivät ole olleet mieluisimpia ja ne muutamat lohdutukseksi tarkoitetut sanat watsappissa näyttää toisen näytöllä siltä, että haluaisi polttaa ne helvetissä.

On niitä, jotka eivät halua ymmärtää toisen ahdistusta. Niitä, jotka kokevat ettei toisella ole oikeaa aihetta ja oikeutta valittaa. Ei yhtä rankkaa kuin hänellä tai naapurin Jussilla. Että lapsen diagnoosi on sieltä vaikeimmasta päästä ja liitännäissairauksiakin enemmän kuin jaksaa luetella. Toiset ovat jo unohtaneet, että elämä saa tuntua. Ja sitten me idiootit unohdamme olevamme erilaisia. Toiset kantaa huolta toistenkin huolista. Ja sitten on niitä, jotka näpäyttävät terävällä pikku kommentilla, että sietää hävetä tuoneensa mustat ajatukset julkisuuteen ja ettei itse KOSKAAN ole tuntenut mitään sellaista.

Olen kuullut monilta eri vertaisryhmiltä samanlaisia aatoksia. Kuinka toisen sairaus on aina vakavampi, kuinka toisen oireet ovat aina vaikeampia, kuinka toisen lääkeet tehoavat aina huonommin ja silti soturin lailla ei valita tai pura ahdistustaan muille. Ja vaikka purkaisi, se on fine, koska onhan hänen sairautensa aivan oma lukunsa niihin muihin verrattuna.

Kaikkien meidän ilot ja surut ovat erilaisia, mutta mittasuhteiltaan niillä on oikeus tuntua ihan yhtä suurilta.

Vertaistukea on ympärillämme valtavasti ja hyvää sekä pahaa vertaistukea on jokaisessa ryhmittymässä. Koulukaverit, työtoverit, harrasteryhmät, hissittömässä kerrostalossa lapsiaan raahaavat vanhemmat, samassa räntäsateessa koiran kanssa itseään tai koiraansa perässä vetävät tai joka päivä samaan aikaan Alkon kyykkyhyllylle osuvat. Joskus lipsahtaa hassuja. Se ei ole anteeksiantamatonta. Se on ettei voi myöntää loukanneensa toista ja olevansa aidosti pahoillaan siitä. Tai ettei vaan voinut yksinkertaisesti pitää turpaansa kiinni, kun ei ollut mitään kannustavaa sanottavanaan kun toista ahdisti.

Pidetään huolta ja vaalitaan sitä, minkä kautta voimme olla entistä vahvempia.

Voimia kaikille uuteen viikkoon ja loskan keskelle möyrimiseen.

Huom. Tekstissä esiintyneet nimet eivät ole henkilöityneet kehenkään.

Lisää lapsia

Moni lähipiirissä ja vähän vähemmän lähelläkin on kuluttanut aikaansa ja miettinyt mitä meidän lapsiluvullemme kuuluu. Kerrotaanpa nyt samalla koko maailmalle ja päästän piinasta. Heh. No jaa. Oikeasti avaudun miettimään jälkikasvua erityislapsen syntymän jälkeen siksi, että uskon ja tiedän että on muitakin vanhempia, jotka asiaa miettivät. Ei ole helppoa ei.

Ei lapsia järjellä tehdä. Pelkillä luonnon vieteillä kuitenkin voi olla kohtalokkaita seurauksia.

Olen saanut monesti kuulla miten olisi hyvä jos mahdollisimman pian tulisi perään toinen lapsi. Sparraaja, kirittäjä. Jakamiseen ja lähimmäisen rakkauteen kasvattava. Elämän kovimpien tärskyjen antaja ja silti välittävimpien ihmissuhteiden luoja. Sisarus. Tällaiset asiat myönnettäköön ovat yksi iso syy miksi ajattelen typyllämme olevan vähintään oikeus sisareen jos sellaiseen joskus on mahdollisuus. Sisarukset itselleni ovat tärkeimpiä suhteita, joita minulla on. Jos vaikka kaikki muut ympäriltä katoaisivat, uskon että siskot ja veli jää.

Tunnetuntosarvet päässäni ovat saaneet seurakseen kuitenkin myös hentoisia järjenääniä huojumaan. Arkemme on tällä hetkellä kuormittavaa. Noin muutamia tältä vuodelta listatakseni oma tiukka työharjoitteluputken päättyminen ja valmistumiseni, mutto takaisin kotikonnuille, molempien uudet ja haastavat työt, lapsen uusi päivähoitopaikka ja kaikkien tukipalveluiden pyöritys (puheterapeutti, fysioterapeutti, viittomaopettaja, varhaiskasvattaja, sairastelut…), miehen suhaaminen kouluun 300 kilometrin taakse aika-ajoin ja nyt vihdosta viimein myös paperit kourassa. Puhuiko joku että kotona pitäisi myös joskus vaihtaa lakanat ja vessa pestä? Jos ikkunoiden peseminen tai laskujen maksaminen tuntuu projektina valtavalta, ehkei seuraava lapsi ole kohdallamme ajankohtainen.

Meidän arkemme ei ole tasaista nähnytkään sen jälkeen kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa. Tiedän nyt jo kokemuksesta ettei meillä sellaista ”normiarkea” koskaan tule olemaan, mutta ei tällaiseen äärirajoilla keikkumiseen tarvita tällä hetkellä yhtään ylimääräistä jännitysmomenttia. Ja koska tiedän että niitä yllätyksiä matkan varrelle meille tarjoillaan halusimme tai emme, ennakointi näytelköön isoa osaa. Yritysmaailmassa puhuttaisiin kai riskienhallinnasta.

Olen seurannut meidän typyn kanssa samanikäisten downlasten sisaruksien ilmaantumista kiinnostuksella. Mietin miten energisiä ja rohkeita he ovat. Eikö ketään varjosta pelko seuraavan lapsen mahdollisesta erityisistä tarpeista. Lisäksi olen kuullut huhupuhteita, että downvauvat ovat helppoja  niihin mukamas tavallisiin verrattuna. Miten muka ikimaailmassa pystyisimme pysymään mieheni kanssa hengissä jos aika ei ole vieläkään kullannut vauvavuoden väsymystä.

Muistelot menneisyyteen saa aikaan vain facepalmin ja oma lapsellisuus punastuttaa. Niin huolettomasti ajattelin lapsen olevan pala kakkua opiskeluiden ohessa toisella puolella Suomea muista läheisistä. Vähämpä tiesin. Lapsi on ollut meille vähintään monikerroksinen täytekakku. Hän on tuonut elämäämme valtavan suuria tunteita ja onnellista sisältöä, merkityksellisyyttä ja silmien avartumista, mutta silti toisinaan kermakuorrutusta on ollut liikaa, täytetteet ei ole sointuneet yhteen ja pohja on ollut liian paksu ja palanut. Eikä kyse ole pelkästään lapsen kuormittavuudesta vaan summasummarum.

Jotenkin sieluni kuitenkin huutaa tarvetta ”normaalille raskaudelle”. Tiedän kuinka tyhmä ja absurdi ajatus on sen yhtä suurien uhkien kuin mahdollisuukisenkin puitteiden vuoksi. Mikä minä olen sanomaan ettei meille tulisi toista kehitysvammaista lasta. Tämä on yksi iso asia, joka mietityttää. Riski toiseen downlapseen tai muuhun kromosomipoikkeavuuteen on likipitäen yhtä suuri kuin muilla alle 30-vuotiailla vanhemmilla, mutta aina aikaisempi kromosomipoikkeavuus nostaa riskiä. Totta kai osaisin ottaa varmasti monella tapaa rennommin raskausajan. En kuitenkaan usko meitä varjostavien -mitä jos-pilvien hälvenevän seuraavaltakaan kierrokselta minnekään vuorien taakse. Ajatus kuitenkin siitä, että ehtisin tajuta muutaman tunnin aikaisemmin että kohta vauva syntyy ja saisin hänet pitää lähelläni enkä pidellä vain kädestä teho-osastolla tuntuu minusta tärkeältä. Ajatus siitä että nyt osaisin enemmän olla. Että vähemmällä googlettamisella pärjään ja jatkuvan avun ja tuen ja paperinpyörityksen sijaan saisin keskittyä olennaiseen.

Olen miettinyt jos joskus vielä olen raskaana, haluanko seulontoja. Kristallinkirkkaana muistan edelleen vannottaneeni miehelleni, että jos ikinä enää olen raskaana en halua tähän tutkimuspyörään lähteä. Mutta lähtisinkö, haluaisinko kuitenkin NIPT-testin? (Kerroin NIPT täällä). Ja mitä se muuttaisi jos se otettaisiin. Osaisinko taas vain varautua, vai sanoisinko silloin ettei meillä ole voimia toiseen erityislapseen? Ei kuitenkaan kukaan minulle lupaa lasta ilman kommervenkkejä, ei kukaan sellaista voi ennalta määrittää.

Mikä tärkeintä tässä kaikessa, haluan vaalia tärkeimpiä jo olemassa olevia ihmissuhteita elämässäni. En halua menettää parisuhdettani sen vuoksi, että lapseni saisi soulmaten, riitapukarin, soihdunkantajan ja edunvalvojan. Tärkeintä minulle on välittää ja huoltaa sitä mitä minulla jo on. Uhkat perhe-elämällemme ja parisuhteellemme pitää minimoida.

Itselleni tuli neljännesvuosisata täyteen tässä männä viikkoina. Tilastojen valossa tässä on monia vuosia vielä aikaa duunata muutakin kuin lapsia ennenkö saavutan edes Suomen tilastollisten ensisynnyttäjien marginaalia. Että kukapa sitä tietää vaikka tämä meidän meno tästä joskus rauhottuisi ja ajatukset uusista pienistä varpaista näyttäisi verkkokalvoilla muultakin kuin loppumattomalta vauvanitkulta, univelalta ja sen aikaansaamilta itkupotkuraivareilta. Ja taas toisaalta – kuka tietää voimmeko saada enää lasta. On niin paljon asioita, joihin pystyy itse vaikuttamaan. Ja ehkä jopa vielä enemmän asioita, joihin ei itselle anneta osaa eikä arpaa.

Ja vaikka usein tekstini jättävät varaa tulkinnalle, yhtä asiaa minun ei ole päivääkään tarvinnut miettiä. Meidän sillon mahassa olleen kovinkovin paljon tunteita aikaan saaneen pavun pitäminen on ollut elämäni paras päätös. Edelleen.

Ihanaa ja aurinkoista kesää! Kohta on jo juhannus. Hui.

<3 Päivi

1 2 3 4