Hei olenko kertonut, että tänään 21.3.2020 on kansainvälinen downin syndrooman päivä. Ai että alkaa tulla jo korvista. No, repetitio est mater studiorum (kertaus on opintojen äiti), kuten jo opettajani ala-asteella opetti. Aina on niitä takapenkin flikoi ja poikki, jotka eivät ole koskaan kullut juttuakaan.
Minulla on suuri kunnia jakaa teille tämä video, jossa me neidin ja 30 muun perheen kanssa viitomme tukiviittomin Johanna Kurkelan Ainutlaatuisen tämän päivän kunniaksi. Down-ihmisten ja heidän läheistensä etujärjestö Downiaiset täyttää tänä vuonna 1o vuotta, joten onpa tämä aika ihana kunnianosoitus sillekin.
Ajatukseni tähän videoon on muhinut jo melkein vuoden, mutta tuumasta toimeen lähdettiin vasta tämän vuoden puolella, joten haipakkaa on projektin organisoimisessa ollut. Alkuperäinen idea on lähtenyt vastaavanlaisesta brittiversiosta. Olikin luulemaani isompi homma selvitellä tekijänoikeusasiat. Voisin kirjoittaa tämän tyyppisen videoon liittyvistä kommervenkeistä erikseen jos ne jotakuta kiinnostaa?
Kaija Koota lainatakseni olen kiitollinen, siunattu, onnellinen. Ympärillämme on niin paljon hyviä asioita, kauniita hetkiä ja aitoja ihmisiä. Haluan välittää kaikkialle, jokaiseen maailmankolkkaan viestin siitä, että meistä jokainen on ainutlaatuinen.
Kiitos perheille ympäri Suomen, jotka ovat olleen mukana projektissa sekä Valo Visuals, joka teki videon täysin hyväntekeväisyytenä. Instagramin kautta sain vinkkauksen Valo Visualssista, kiitos myös siis tälle vinkkaajalle. Videota varten saimme myös yhden viittomaopettajalta tutorial version.
Ympärillämme on niin paljon kaunista ja hyvää, vaikka maailmassa vallitseekin tavallistakin synkemmät murheet. Kiitos ihmiset!
Olen otettu jokaisesta, joka jakaa tätä videota ja levittää Ainutlaatuisuuden ilosanomaa! Kiitos!
Hyvää kansainvälistä downin syndrooman päivää! Laitetaan sukat rokkaamaan!
Vaikka korona on vienyt meiltä tapahtumat ja kookoontumiset, huomenna lauantaina vietetään joka tapauksessa kansainvälistä downin syndrooman päivää, jota puhutellaan Suomessa 213-päivänä.
Siellä ruutujen takana on varmasti paljon ihmisiä, jotka ovat hypänneet mukaan ihan vasta. Siksi ajattelin koota tähän sellaisen läpileikkauksen, jonka avulla saatte käsityksen miten tähän pisteeseen on tultu.
Olimme molemmat puolisoni kanssa aina toivoneet lapsia ja se tuntui luonnolliselta jo nuorena. Vietnamin häämatkalta vuodenvaihteessa 2015-2016 taisin tuoda tuliaisina uutisia seuraavaan syksyyn. Sitä en vielä Pho Quocin saarella tiennyt, kun mietin Vietnaminsodan vanhalla vankileirillä, miten elämä on ollut aivan käsittämättömän julmaa näin kauniissa paikassa.
Kevään taittuessa kesäksi syöksykierteeltä helvettiin tuntunut elämä oli muuttunut. Alkuraskauden väsymyksen ja ruokahaluttomuuden sekä henkisen hulrumhein jälkeen olin täynnä kaikkivoipaisuutta.
Lähdimme raskauteni puolivälissä vielä siskoni kanssa vajaa kolmeksi viikoksi Interrailille Eurooppaan. Starttasimme Belgiasta, koska ystäväni oli EU:ssa työharjoittelussa. Pääasiassa olimme kuitenkin Irlannissa ja Iso-Britanniaa kiersimme Lontoon Mamma Mia-musikaalista Skotlannin kumpuileviin maisemiin.
Blogissa ei kuvia ole alkuajoilta kauheasti, koska ajattelin ettei kuvia esikoisesta tulisi ollenkaan lapsen omien oikeuksien suojaamiseksi. Todella pitkän harkinnan jälkeen päädyimme puolison kanssa kuitenkin ”antamaan hänen kasvonsa”. Saimme itse helpotusta raskausaikana näkemällä kuvia ja videoita lapsista, joilla on downin syndrooma. On myös yhteiskunnallisesti todella merkitystä, että erityisryhmät näkyvät ja kuuluvat. Kuvia hänestä siis näkyy harkintamme mukaan.
Tämmöstä täällä! Ihanaa jos viihdyt ja jos vaan mitään tulee mielenpäälle niin nakkaa viestillä!
Huomenna siis eriparisukat jalkaan ja baanalle! Muistakaa jakaa kuvianne somessa! Käyttäkää häshtägejä #wdsd2020, #213päivä, #sukatrokkaa, #rockasockorna, #lotsofsocks. Tägätkää myös @elamanmittaisellamatkalla, niin pääsen ihastelemaan teidän sukkakuvianne!
Rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille. Yritetään pitää toinen toisistamme hyvää huolta!
Kahden lapsen äitinä oleminen tuntuu erilaiselta. Jopa vähän suurperheelliseltä, vaikka oikeita suurperheitä taitaa naurattaa. Ihanalta. Vaikealta. Tasapainoilulta riittävyyden ja riittämättömyyden kanssa. Kirveleviltä silmiltä. Pakahduttavalta onnelta ja kohtuuttomalta huolelta kannettavaksi.
Mietin missä on oma aika ja miten muistan tämän ohimenevän vaiheen aikana kuka minä olen ja miksi tämä hetki monesti muistetaan sinä elämän parhaimpana aikana. Miten pitää huolta paristuhteesta, joka kaiken tämän keskellä on vähintään yhtä tärkeää kuin perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen luominen lapsiini. Miksi yhtä tärkeää? Jos perheemme menisi rikki tai parisuhteemme ei voisi hyvin, se vaikuttaisi meidän yhteen puhaltamisen voimaan. Yhdessä olemme niin paljon enemmän.
Vauva-aika oli erilaista esikoisen kanssa monestakin syystä. Meillä oli puolison kanssa molemmilla opiskelut kesken. Toimeentulo oli paljon niukempi ja piti tehdä paljon valintoja esimerkiksi hankintojen suhteen. Asuimme toisella laidalla Suomea perheistämme ja suurimmasta osasta läheisistä ystävistämme. Minulla ei ollut entuudestaan ystäviä, joilla olisi ollut vauvoja tai samanlaista elämäntilannetta.
Kävimme esikoisen kanssa vauvauinnissa, muskarissa ja muutamasti vauvakahviloissa. Missään en oikein kuitenkaan osannut rentoutua, näin jälkeen päin ajattelen. Mietin aina näkeekö ihmiset, että hänellä on downin syndrooma, kun itse en piirteitä osaannut lapsestani löytää. Mietin tarvitseeko minun selittää tai kertoa downin oireyhtymästä muille mammapiireissä.
Aistin todella paljon ympäristöä ihmisten katseita ja se oli rankkaa. Siksi ne vauvakahvilat taisi vähemmälle jäädäkin. Kaikki oli niin uutta, olin niin herkillä uudesta identiteetistäni ja vaikka koinkin olevani varma, olin silti epävarma. Nyt sen ymmärrän.
Nyt kuopuksen aikaan meidän lähellä asuu kaksi ystävääni jo kymmenen vuoden takaa. Meillä on syntyneet vauvat viiden ja kuuden viikon välein. Näemme lähes viikottain. Pääsemme jakamaan ajatuksia ja kokemuksia poikavauvojen äitiydestä ja toivottavasti välillä myös ihan muista jutuista. Ihanaa.
Näen ja juttelen tuntemattomien äitien kanssa neuvoloissa ja siellä ja täällä. Se on virkistävää, mutta edelleenkään vauvakahvilat eivät huuda nimeäni. Minulla on niin paljon puuhaa tulevien suunnitelmien kanssa ja käytän pienet vapaahetket mielummin niiden eteenpäin viemiseksi.
Eniten pelkäsin etten voisi rakastaa toista lastani niin paljon kuin esikoista. Toiset ovat kertoneet siteen erityislapseen tai -lapsiin olevan erilainen kuin muiden sisarusten kanssa. Siteeni erityiseen esikoiseen on todella vahva ja rajaton ja pelkäsin ihan todella ettei rakkauteni voisi lisääntyä enempää tai kenellekään muulle. En osaa tästä vielä sen syvempää analyysiani antaa, mutta rakkautta on riittänyt molemmille. Onko yhtä paljon, ei kai sellaista voi mitata kuin onnellisten lasten silmillä. Ja sellaisilta ne omiin silmiini näyttävät.
Tunneside on totta kai lasten välillä erilainen ja vaihtelee päivittäin. Kuopuksen kanssa me opettelemme tuntemaan toisiamme ja rakennamme suhdettamme. Viikko viikolta saan hänestä ja itsestäni enemmän irti. Löydän meidän omat juttumme. Ensimmäisten kuukausien nukkumattomuuden ja huutamisen äärellä olen myös miettinyt miksi meillä on toinen lapsi.
Välillä on ihanaa olla vain esikoisen kanssa. Ymmärrän häntä ja hänen tarpeitaan paremmin, hän jaksaa touhuta ja hänen kanssaan voi jutella jo järkeviäkin. Hän on vähintään yhtä hauska kuin äitinsä. Yhden lapsen kanssa elämä tuntuu nyt luvattoman helpolta. Mutta ei se ollut helppoa yhdenkään lapsen kanssa aikanaan. Silloin kaikki oli uutta, google ja keskustelupalstat luettiin alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Vannoin etten toisen lapsen kohdalla stressaisi sitä, miksi vauva ei nuku tai miksi hän nukkuu niin pitkään. Hermoilukäyrä toki on kokenut inflaation, mutta kun kuukausien huutamisen jälkeen lapsi nukkuu kolme tuntia yhtä soittoa, olen varma ettei kaikki voi olla hyvin.
Olen tietoisesti pyrkinyt tekemään arjestamme kiireettömän. Ainakin toivon välittäväni lapsilleni sen tunteen, että meillä on aikaa tutkia kakkapökälettä tienposkessa, kiukutella eteisessä uhmat ja epäonnistumiset kohdaten. Kun kuopus lähtee liikkeelle ollaankin taas uuden ja jännän äärellä. Miten handlata kaksi eri suuntiin kirmaavaa mukeloa samaan aikaan? Tiedän hyvin selvinneitä eläviä esimerkkejä, joten eloonjäämismahdollisuudet löytynee meiltäkin.
Ylitseni on pyyhkäissyt viime aikoina ylpeys ja onnentulva, kun olen tarkoituksella yrittänyt jättäytyä sivualalle katsomaan miten lapset tutustuvat toisiinsa. Esikoinen tutkii pikkuveljeään tarkalla silmällä, hukuttaa hänet märkiin suukkoihin, painaa pehmeän poskensa veljen pehmeitä hiuksia vasten. Pikkuveljen itkiessä neiti toteaa omalla koko ajan harjaantuvalla puheellaan: ”Ei hätää vauva” tai ”Tutti suuhun”. Päiväkodissa hänen ryhtinsä suoristuu jos mahdollista kaksinkertaiseksi, kun hän esittelee veljeään muille.
Välillä menon ja melsekeen keskellä käydään taputtelemassa välillä enemmän ja vähemmän kovalla kädellä. Pikkuveljen pienen pieneen kämmenselkään on myös piirtyneet kaksi kertaa esikoisen hampaiden jäljet. Niissä hetkissä olen yrittänyt tyynnyttää pikkuveljeä viemättä häntä kuitenkaan toisaalle neidistä. Olen yrittänyt samalla sanoittaa miten surulliseksi neiti itse tai veli tulee puremisesta tai lyömisestä.
Tällä hetkellä neidin kanssa voi keskustella jo tunteista sanoin ja viittomin. Mikä on oikein ja mikä väärin. Monimutkaisia ja pitkiä selityksiä pyrin kuitenkin edelleen välttämään. Kun hän ei vielä ymmärtänyt tunteita sanoina ja viittomina, ohjasin esimerkiksi silittämään jos oli lyönyt kaveriaan. Satunnaiset pahat pöllöilyt ohitin ja vahvistin postitiivista toimintaa. Jos taas toisinaan härvääminen oli toistuvaa, kielsin jyrkästi ja ohjasin muuhun toimintaan tai huomion muualle. En ole koskaan kehunut turhaa, mutta ihan pienistäkin onnistumisista heti ja vuolaasti.
Sitten on ne pienet hetket. Esimerkiksi kun esikoinen hakeutuu ihan kiinni pikkuveljeensä ja paijailee häntä niin hellästi kuin suinkin osaa ja pystyy. Tai kun hän viittoo ja kertoo, että on itse tai vauva on iloinen. Niinä hetkinä väsyneen äidin sielu kehrää. Vaivannäkö kantaa hedelmää.
Läsnä on pyyteetön rakkaus, sanaton läsnäolo ja läheisyys. Onni toisen olemassaolosta ja siitä, että on siinä. Muuta ei tarvita.
Sen kun aina muistaisin kahden lapsen äitinä. Että usein minä riitän, kunhan olen. Ja parhaat kikatukset sekä märimmät pusut lapsilta saa lattialla tai sängyssä heidän kanssaan ollessaan kylkikyljessä. Ihan vain olemalla. Se on itselleni opettelun paikka, mutta nyt maailma on järjestänyt meille kaikille tilaisuuden oppia. Itsestä, perheestä, pysähtymisestä. Millä oikeasti on merkitystä.
Tänään meillä syötiin pitkästä pitkästä aikaa tortilloja, joiden lättynä oli pinaattilätty. Aivan todella hyvää vaihtelua maissilättyyn ja terveellisempikin. Useammin pitäisi tällä herkutella. Paistoin pinaattilätyt isolla valurautapannulla ja vohveliraudalla.
Nämä tarvitset:
3 munaa
1 tlk kauramaitoa (7,5 dl)
1 pss pinaattia (150g)
3 dl puolikarkeita spelttijauhoja (vehnäjauhot käyvät myös ellei spelttiä satu kaapissa olemaan)
1 tl suolaa
25g voita
Tee näin:
Jätä pinaatti lävikköön sulamaan.
Vatkaa munien rakenne rikki.
Sekoita joukkoon maito ja suola. Lisää sen jälkeen pikku hiljaa jauhot sekaan.
Lämmitä voi mikrossa ja lisää pinaatin kanssa taikinaan.
Anna turvota kunnolla, ainakin puoli tuntia. Paista.
Täytteinä meillä oli tällä kertaa:
punasipuli
kermaviili (maustettuna american dippipussinlopulla, mutta vakkari on mustapippuria, suolaa ja sokeria)
salaattia ja kurkkua
raejuustoa
raastettua juustoa
broileria
Täytteiden kanssa sopii leikitellä ja vain taivas on rajana. Olenpahan kuullut, että viinirypäleetkin kuuluu vakiokalusteisiin. Vegaanivaihtoehtoja halutessaan suosittelen beanit, nyhtökauraa tai härkistä.
Arkiruuan tästä tekee taas kerran iso satsi. Tein ohjeen kaksinkertaisena käyttäen toisen puolen pinaattipannariin ja toinen puoli paistettiin tortillalätyiksi. Ajatus pinaattipannarista lähti Instagramista @kylmanakki tililtä. Siellä on vinkkejä ja vertaistukea vanhemmille, joille lasten syöminen tai syömättömyys tuottaa päänvaivaa.
Pinaattilettutaikinan voi tehdä edeltävänä iltana jääkaappiin ja purkittaa kaikki täytteet valmiiksi. Seuraavana päivänä paistelee ”vain” tuoreet letut. Meillä neiti ei syö tortilloja tai söisi mahdollisesti vain voidellun maissiletun. Oli siis aika paljon parempi omatunto antaa pinaattilettuja ja hän sai napsia salaattia ja kurkkua sitten suoraa suuhunsa. Winwin.
Iloa kaikien uuteen viikkoon, vaikka maailmanmeno aika harvaa tällä hetkellä naurattaa.
Miksi eriparisukat? Miksi noin värikkäät? Onpas lapsellista. Huomaako edes kukaan jos lenkkareissani on eriväriset sukat?
Kansainvälistä downin syndrooman päivää eli 213-päivää vietetään jälleen 21.3.2020. Päivä on YK:n yleiskokokouksessa virallistettu ja päivää vietetään ympäri maailmaa. Päivän tarkoituksena on levittää tietoutta downin syndroomasta. Yksi tapa herättää keskustelua on pukea päällensä eri väriset sukat. Se on kannanotto sille, että hyväksyt erilaisuuden ja haluat kaikkien ihmisten voivan hyvin. Kampanjaan osallistumiselle löytyy ohjeet alempana.
Jos nyt mietit, että et tiedä mitään downin syndroomasta niin se ei pidä paikkaansa. Olet löytänyt jo tänne mediaani, joka nimenomaan kertoo siitä, millaista elämä downin syndrooman kanssa voi olla. Voit levittää tietoutta esimerkiksi kertomalla blogistani tai jakamalla tiliäni Instagramissa ja Facebookissa.
Jos sinä kuulut myös samaan sakkiin kanssani, että vaatekaapista löytyy lähinnä mustia ja valkoisia sukkia niin nyt on aika tehdä kevättuuletus. Tarkoitus ei ole ostaa värikkäitä sukkia yhtä päivää varten ja jättää niitä lojumaan kaappiin.
Lähes kaikki meistä käyttää sukkia päivittäin, eli jätä sukat käyttöösi. Jos mielesi ei tee ympäri vuoden kulkea värikkäät sukat lahkeiden päällä, ota ne vaikka mökki- tai kotisukiksi tai piilota farkkujen alle. Tai valitse vähän vähemmän villit sukat, kuten neutraalimmat raitasukat. Tai miksei mustaa ja valkoista, kyllä silläkin mahtavan kontrastin saa aikaan.
Olipa kuitenkin tarvetta millaisille sukille tahansa, nyt kannattaa olla kuulolla. Sukkamestareilta löytyy sukkia joka lähtöön kierrätysmateriaaleistaalpakanvillaan ja desing-sukistavaellussukkiin. Suomalaisen yrityksen kaikki sukat valmistetaan Ylöjärvellä oeko-tex-standardoiduista langoista ja luomupuuvillasukat ovat lisäksi GOTS-sertifioituja.
Sukkamestareiden sukkatehtaalla tehdään intohimoisesti työtä kestävien ja laadukkaiden sukkien eteen vastuullisuutta unohtamatta. Tehdas työllistää tällä hetkellä kolmisenkymmentä henkilöä. Sukkamestarit ovat sertifioitu ensimmäisenä tehtaana Nativa-järjestelmään Euroopassa ja heidän käyttämä merinovillansa on mulesing-vapaata. Nativa takaa merinovillan jäljitettävyyden ja seuraa villan vastuullista matkaa lammastiloilta kuluttajille.
Sukkamestarien myynti tapahtuu pitkälti keskusliikemyynnin eli esimerkiksi SOK:n ja Keskon kautta. Lisäksi sukkia löytyy useista erikoisliikkeistä, kuten Partioaitasta. Myös vientiin lähtee sukkia UphillSport-tuotemerkkillä, josta löytyy erikoissukkia ratsastussukista vaellussikkiin. Kaiken tämän lisäksi Sukkamestarit tahtovat palvella kuitenkin myös niitä, jotka eivät mahdu standardeihin.
Moni saattaa miettiä, miksi ostaa sukkia verkkokaupasta, kun niitä löytyy myös markettien hyllyiltä. Sukkamestareille on ollut yrityksen alusta lähtien tärkeää palvella kuluttajia mahdollisimman yksilöllisesti. Heille tuleekin viikoittain toiveita ja he pyrkivät vastaamaan tarpeisiin mahdollisimman sutjakkaasti. Verkokaupasta löytyvät nimenomaan erikoistoiveet, kuten tavallista isommat ja pienemmät koot. Tehtaan jonoista riippuen sukat ovat nopeimmillaan verkkokaupassa toiveesta riippuen jo viikossa.
Itse pyysin alpakanvillasukkia pienemmässä koossa, jotta saadaan neidillekin ekstralämpimät sukat. Tulossa kuulemma on jos joku muukin kaipaa pieniin jalkoihin ohuita, mutta sitäkin lämpimämpiä villasukkia. Jos pikkusukille on muutenkin tarvetta, niin pienin koko, jota tehtaan koneilla pystytään valmistamaan on 22.
En ymmärtänytkään, että toiveita pystyy näin helposti pyytämään ja tartuin toiveideni kanssa heti lisäkierrokselle merinosukkahousujen osalta. Sukkahousuja ei kuitenkaan Sukkamestareilta ole tulossa, koska niitä ei samoilla koneilla pysty valmistamaan. Investoinnit olisivat monen miljoonan euron luokkaa.
Mietin sukkia ostoskoriin klikkaillessa millaiset koot meidän perheelle olisivat hyviä. Sovitellessamme sukkia huomasin, että 37-39 koko oli passeli omaan 36-37 kokoiseen jalkaani ja taas 38 kokoiselle siskolleni istui koko 39-41 kuin sukka jalkaan. Sukat kuitenkin venyvät hyvin ja 37-39 olisi käynyt myös siskolle. Mieheni 46 kokoiseen kalossiin löytyy kokoja haitarista 46-50.
Ja sitten, kun sukat hankittu, tee näin 213-päivänä:
1. Pue jalkaasi erilaiset sukat! Voit käyttää kirkkaita sukkia, pitkiä sukkia, printtisukkia, yhtä sukkaa – jopa kolmea sukkaa, yksi sukka jokaiselle kromosomille. Jos et tavallisesti käytä sukkia, pue ne jalkaasi 213-päivänä. Käytä sukkia kotona, töissä, koulussa, harrastuksissa, lomalla – kaikkialla missä vietät aikaasi 21.3.2020. Kun joku ihmettelee sukkia, jaa tietoisuutta Downin oireyhtymästä.
2.Haasta mukaan myös kaverisi, perheesi ja työyhteisösi.
3. Ota kuva tai video sukista ja julkaise se sosiaalisessa mediassa.Muista käyttää hastageja: #SukatRokkaa #RockaSockorna#downiaiset #LotsOfSocks #WorldDownSyndromeDay#WDSD20.
Minulla on ihan mahtavia uutisia Sukkamestareilta. He haluavat lähteä tukemaan Downiaiset ry:tä ja Sukat rokkaa-kampanjaa. Downiaiset on suomalainen yhdistys, joka ajaa niiden ihmisten oikeuksia, jota downin syndrooma koskettaa. Aivan huikeaa! Nyt saat päivitettyä sukkakorisi ja samalla tuet down-perheiden hyvinvoinnin edistämistä.
Koodilla SUKATROKKAA saat koko ostoskoristasi -10%. Koko kampanjan aikana tehdyistä sukkaostoksista eli 21.3.2020 asti Sukkamestarit lahjoittaa 20% Downiaiset ry:n toiminnan tukemiseksi.
Olisi ihanaa jos tägäätte tai laitatte viestiä sukkakuvistanne minulle niin pääsen fiilistelemään teidän värikkäitä sukkianne ja tukeanne meidän ja kaikkien muidenkin perheitä kohtaan, jota downin syndrooma koskettaa. Olen todella otettu jokaisesta, joka jaksaa nähdä vaivaa ja jaan teidän #sukatrokkaa-kuvianne enemmän kuin mielelläni somessa.
Pst. Huomenna on luvassa Instagramin puolella myös jotain todella mahtista, kun alkaa arvonta, jossa voi voittaa 100 euron sukkalahjakortin Sukkamestarien verkkokauppaan!
Onneksi en ole varsinainen ruokabloggari, kun näitä kuvia on lopputuloksista aina hävyttömän vähän. Meidän jengi on aina ruuan valmistuessa niin nälkäistä tai muu tilanne on päällä, että lopputuloksista ei ehdi tai muista ottaa usein kuvaa ollenkaan.
Tässä kuitenkin arkeen nopea, helppo ja älyttömän mehevä uunilohi juuri uuniin menossa. Tässä on puolikas lohi, mutta jos on vain tarpeeksi iso uunivuoka niin kannattaa laittaa koko mokoma kerralla.
Kokonaisen uunilohen etu on se ettei tarvitse filoida ja lihaa menee vähemmän hukkaan. Kokonainen uunilohi on myös mehevämpi kuin filee.
Tee näin:
Huuhtele lohi ja kuivaa se liinaan tai talouspaperiin.
Tee n. 0,5 cm viillot nahan läpi kalan pintaan.
Hiero sisälle suolaa ja joko mustapippuria tai sitruunapippuria.
Viipaloi sitruuna ja täytä sekä peitä kala sitruunaviipaleilla. Suosin luomusitruunoita etenkin silloin, kun käytän myös kuoret ruuanlaitossa ja leivonnassa.
Pirskottele päälle öljyä tai muutama nokare voita. Tämä ei ole pakollista ja esimerkiksi tässä kalassa ei ollut lisätty ylimääräistä rasvaa ollenkaan.
Paista uunissa 200 asteisessa uunissa n. 35 min riippuen kalan koosta. Kalan voi ottaa välillä uunista ja kurkata kypsyyttä. Kypsä kalan väri on muuttunut vaaleammanpunaiseksi, mutta irtoilaa ”laattoina”. Ylikypsä kala menee kuivaksi ja paloitellessa menee mössöisemmäksi. Nahka lähtee myös helposti pois kypsästä kalasta. (keittiön ammattisanasto hallussa täällä).
Vedä nahka varovasti pois päältä ja vedä lihaa varovasti lusikalla kalan selästä kohti vatsaa, jolloin ruodot jäävät paikalleen ja saat helposti kalan isoina paloina lautaselle.
Tämän kylkeen tehdään pottumuusi ja kermaviilikastike: Purkki kermaviiliä, tilliä tai ruohosipulia, suolaa, sokeria, mustapippuria ja loraus sitruunamehua.
”NAM”, sanoi neiti. Toivottavasti sielläkin saadaan aikaiseksi samanlaisia reaktioita. Ihanaa alkavaa uutta viikkoa!
Ikäviä ja negatiivisia kommentteja liittyen esikoisneidin downin oireyhtymään tai hänen ulkonäköönsä en ole onnekseni joutunut setvimään muistaakseni ollenkaan. Tulee kuitenkin hetkiä, kun aidosti hölmistyn ja mietin, että mitä ihmettä juuri kuulin ja miten minä reagoin tähän tilanteeseen. Tiedän ettei kukaan ole halunnut loukata tahallaan ja siksi kirjoitan näistä. Jotta heräisimme (itseni mukaan lukien) ajattelemaan leppoisia letkautuksiamme.
Olen kuullut, että minusta monesti ajatellaan, että olen todella sanavalmis ekstrovertti ja minulla on mielipide joka asiaan. Ehkä, mutta on myös tilanteita, jossa hämmennyn kommentteja ja jään miettimään niiden syvintä olemusta pitkäksi aikaa jälkikäteen.
Vauvavuotena saimme kommentointia taapero- ja leikki-ikäisiltä lapsilta neidin ulkonäöstä. Neidin ollessa vauva vieraat lapset toisinaan kysyivät miksi hänen kielensä on ulkona. Lapset ihmettelivät aidosti. Ajattelivat varmaan, että onpas huonot käytöstavat tuolla vauvalla.
En oikein osannut vastata niissä hetkessä koskaan mitään. Vanhemmat sen sijaan osasivat onneksi hienosti sanoittaa lapsilleen näissä tilanteissa. Esimerkkinä yksi äiti sanoi vauvan harjoittelevan tunnustelemaan maailmaa kielen kanssa ja että sinullakin on ollut vauvana kieli ulkona. Ei tietysti samalla tavalla, mutta siitä ehkä heidän keskustelunsa syvenee joskus myöhemmin.
Esikoisella on ollut paljon haastetta suun motoriikan kanssa kasvojen alueen heikomman lihasjäntevyyden vuoksi. Matalan lihasjäntevyyden vuoksi hän ei jaksa pitää suuta kiinni ja kieli pyrkii helposti ulos suusta. Kielihän on poikkijuovaisista lihaksista muodostunut elin ja kyllä se matala jäntevyys näkyy kielessäkin ihan niin kuin kaikkialla muuallakin kehossa.
Olemme tehneet kasvojen alueen eteen neidin kanssa paljon töitä. Myös muu kehonhallinan kehittyminen on myös vaikuttanut kasvojen alueeseen ja nyttemin kieli pysyy paljon paremmin suussa, vaikka on kausia kun se on enemmän ulkona, kuten väsyneenä tai kun hän keskittyy johonkin toimintaan.
Aikuisilta ihmisiltä saan kuulla välillä heidän ahaa-elämyksestä, että esikoisessa on näköäni. Eikä kyse ole siitä, että ihmettelijät ovat miettineet näyttääkö tämä nyt isältä vai äidiltä. Heillä ihan aito ihmetys siitä, että vammaisella lapsella on oma geeniperimänsä ja se näkyy myös ulospäin. Ihan kuin se olisi ihme tai jotenkin epätavallista, että hänestä löytyy samanlaisia kasvonpiirteitä kuin minusta.
Minua on huvittanut, mutta olen tullut myös surulliseksi. Näkeekö nämä ihmiset vain diagnoosin eikä lastani? Downin syndroomaan toki kuuluu usein vahvat ominaispiirteet. Pienet ja pyöreät mantelinmuotoiset silmät sekä pikkiriikkinen nenä. Kyllä lapseni on kaikkea tätä, mutta ennen kaikkea hän on yksilö, joka on jonkinsortin miksaus minua ja puolisoani.
Olen hätkähtänyt katsoessani kuvia kuopuksesta. Hänessa on niin paljon samaa näköä kuin esikoisessakin, vaikka veli ei samaa kromosomimäärää ole saanutkaan. Selaillessa omia vauvakuvia näen niissä paljonkin esikoistani ja ilmielävää lastani ihmetellessä kasvonpiirteiden läpi näen vieläkin enemmän itseäni. Ei epäilystäkään kenen tyttöjä tämä on.
Ehkä tässä kaikessa kuitenkin on pohjimmiltaan kyse ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Siitä ettei ole tottunut katsomaan vammaisia ihmisiä ihmisinä. Yksilöinä. Ehkä se on sitä, jota myös vielä kaksikymppinen Päivikin ajatteli ennen elämän mullistumista Afrikan vaihdossaan. Kuvitteli ettei pystyisi erottamaan afrikkalaisia toinen toisistaan ja aasialaiset ovat yksi homogeeninen massa.
Ulkonäkö määrittää meitä valtavasti ja siitä mitä ajattelemme toisistamme. Tässä kohtaa otan taas esiin rakkauteni ihmisten tuijottamiseen. Suosittelen lämpimästi harjoittelemaan ihmisten katselua avoimin mielin. Ensivaikutelman lisäksi jää pohtimaan hetkeksi. Mitä muuta näet?
Onko etsinnässä Lapista helppokulkuista taaperonkin tallattavaa tunturimaastoa? Muoniosta sitä löytyy Särkitunturilta. Tämä oli aivan 6/5 päiväretkikohde meidän alle vuosi sitten kävelemään oppineelle retkeilijän alulle ja vahvasti raskaana olevalle.
En ole blogin puolelle kertonut vielä mitään meidän perheen kesälomareissusta viime vuonna (jossei oteta huomioon raskausviikkokertomuksia viikoilta 25-28). Kevät se sieltä kuitenkin kolistelee ja kesälomahan se jo mielessä, joten on hyvä aika alkaa muistella viime kesää. Viime kesän Lapin reissumme oli melko vahvasti vesisateen ja sumun sävyttämä, joten oli ihanaa, että joukkoon mahtui lämmin ja aurinkoinen päivä.
Aikuisten kesken Särkitunturilla käväisee parin tunnin reissulla ja ehtii ihailla maisemiakin vielä. Lasten kanssa tämä oli kuitenkin hyvä koko päivän ohjelma. Ei ollut kiirettä minnekään ja ehdimme vielä käydä ennen iltaa Pallasjärven punaisilla hiekoillakin.
Särkituntunturin huiputua aloitetaan jättämällä autot Rovaniementien varteen (kantatie 79) Särkijärven edustalle. Matkaa on Muonion keskustasta noin 15 kilometriä Kittilän suuntaan. Särkitunturin polun alku on tien toisella puolella, viitta on hieman piilossa. Sieltä se polku tai pikemminkin tie lähtee etenemään selkeästi eikä eksyä voi.
Tie huipulle on reilu kolme kilometriä pitkä ja vain viimeiset muutama sata metriä on kivikkoisempaa eikä lastenvaunuilla kovin hyvin rullaavaa. Tosin joku sissi taisi vaunuilla jyskyttää huipulle asti, mutta suosittelen ennemmin kantovälinettä.
Ensimmäinen pidempi istahdustauko pidettiin hiljattain rakennetun laavun läheisyydessä. Laavulta Särkitunturin laelle on mutulla puolisen kilometriä. Vieressä on myös pieni suloinen lampi, mutta veden juomakelpoisuudesta en osaa sanoa.
Meillä neiti oli tähän laavulle asti apostolin kyydillä ja sitten melko nopeasti hyppäsi kantorepun kyytiin, jossa vetäisi tehokkaat pikapäiväunet. Niin kova meno oli, että kuvissa vilkkuva papukaija-pipokin jäi matkan varrelle.
Laavun jälkeen tie alkaa kapenemaan pikku hiljaa ja viimeiset sata metriä on kivikkoista, mutta ei vaikeakulkuista. Olimme ihan lenkkareilla liikenteessä ja neiti paljasjalkakengillä, jotka osoittautuivat todella hyväksi jalkinevalinnaksi neidille.
Särkitunturin huipun maisemia ei ihan suotta hehkuteta joka tuutissa. Olihan ne nyt näin etelän vetelien näkökulmasta upeat. Ilma ei ollut pilvetön, mutta ympärillä kimmelsivät järvet kauniisti ja Pallaksen tunturijonot kumpuilivat kuin Skotlannissa reppureissulla ollessani. Raskaana silloinkin, heh.
Keskellä tunturin lakea on myös jääkylmä lampi. Hellepäivänä pulahdus tunturissa ei kuullostaisi yhtään hullummalta, mutta nyt ei kyllä tehnyt mieli edes jalkoja uittaa.
Huipulla tuuli mukava kesätuuli ja paikallaan ollessa kiusanneet mäkärät eivät huipulla käyneet kimppuun. Lapin ötökkätilannehan on joka vuosi omanlaisensa, mutta pahimmillaan se yleensä on juuri kesä-heinäkuun taitteessa, jolloin mekin reissussa olimme. Kehnon sään ansiosta ötökät eivät kiusanamme olleet, mutta kyllä aurinkoisena päivänä huomasi, että ötökät löysivät myös iholle.
Neidille meillä oli myös hyönteishattu mukana, joka oli hyvä heittää päähän päiväunien aikaan ja ihan Prismasta löytyi. Hereillä ollessaan hän ei hyttyshattua suostunut päässänsä pitämään, mutta eipä niistä liikkeessä juuri kiusaa ollutkaan.
Laavussa on todella hyvät ruuanlaittomahdollisuudet ja hyvä tuulensuoja. Lisäksi löytyy puuceet, roskakatos ja puuvaja. Nuotio oli koko ajan päällä ja jengiä tuli ja meni. Olipahan siellä joku ulkolainen kuvausporukkakin korkokengissään, jonka meidän neiti hurmasi yläfemmoja heitellen.
Polun varrella tuli vastaan porukkaa pyöristä lastenvaunuihin, että sanoisin tämän tunturin huiputuksen sopivan vauvasta vaariin ja ihan peruskunto riittää. Itse aloin tällä Lapin reissulla haaveilemaan entistä enemmän maastopyöräilystä. Pääsisi etenemään nopeammin, mutta kuitenkin niin, että ehtisi fiilistellä maisemia samalla. Tämän hetkiseen elämäntilanteeseen kuitenkin kävely on sopiva tempo ja vähemmän tapaturma-altis puuha.
Tästä retkestä jäi koko poppoolle niin hyvä fiilis. Ja sehän on pääasi retkeilyssä. Että kaikille jäisi fiilis koko hommasta plussan puolelle. Välillä menee homma lörinäksi ja tulee yllättäviä käänteitä, se kuuluu asiaan.
Liian isoa palaa kakkua ei kannata hamstrata kerralla retkeilyä aloittaessa, varsinkaan lasten kanssa. Kannattaa aloittaa ihan lähimmästä nuotiopaikasta omassa asuinkunnassaan.
Pikku hiljaa sitä oppii, mikä itselle ja perheelle toimii. Kun lähiretkeilyä on kevät harjoiteltu ehkä ensi kesänä tekin käytte ihastelemassa Särkitunturilta Lapin maisemia?
Kaalilaatikko on sellainen pyhä perinneruoka, jota en ole halunnut lähteä vielä juuri tuunaamaan vegaaniksi. Jauhelihan voi kuitenkin hyvin korvata esim. Elovenan kaurajauhiksella tai vasta markkinoille tulleella next level jauhelihalla. Myös soijarouhe pelittää hyvin, mutta meillä soijaa ei juuri käytetä, vaan pyrin valitsemaan kotimaisia lihan korvaajia.
Pyrin välttelemään myös riisiä sen epäekologisuuden vuoksi, mutta kaalilaatikkoon riisi kuitenkin omissa mielikuvissa liian vahvasti kuuluu. Sen korvaisin härkäpapurouheella ja silloin korvaisin myös jauhelihan härkäpavulla. Ilmastoruokaa parhaimmillaan.
Olen oppinut kaalilaatikkoa syömään vasta, kun aloin sitä itse valmistaa. Salaisuus on tarpeeksi pitkä kypsennys ja siirappia kursailematta. Silloin uunista tulee ulos karamellimäinen suussa sulava arkiruoka. Halpaa ja hyvää. Jos sulla on traumoja koulun kaalilaatikosta niin anna kuitenkin vielä yksi mahdollisuus. Jos et pidä tästäkään, saat puolestani luovuttaa kaalilaatikon suhteen.
Kaalilaatikko suurperheelle (8 hlö) tai osa pakastettavaksi.
Nämä tarvitset:
2 kg kaalia
800 jauhelihaa tai esim. Elovena kaurajauhista
6 rkl meiramia
2 tl valkopippuria
reilu 1 dl tummaa siirappia
3 pientä tai 2 isoa sipulia
suolaa maun mukaan.
2dl puuroriisiä
Tee näin:
Pilko kaali suikaleiksi isoon kattilaan (10 litraa) laita reilusti suolaa (n. 1rkl) ja vettä niin, että kaalit juuri ja juuri peittyvät.
Keitä kaaleja noin 10-15 min, niin että kaalit hieman pehmenevät. Säästä keitinliemi!
Paista pilkottua sipulia muutama minuutti ja lisää jauheliha joukkoon. Paista kypsäksi.
Mausta jauheliha valkopippurilla ja meiramilla. Mausteita saa ja kuuluu olla kunnolla, jotta lopputulos on maukas.
Sekoita kaalit, jauheliha ja riisit sekaisin. Monessa eri kulhossa, jossei satu olemaan tarpeeksi isoa ”saavia”.
Lisää siirappi ja keitinlientä sen verran, että saat löysän seoksen.
Maista ja lisää suolaa tässä vaiheessa oman maun mukaan.
Tästä satsista tulee yksi lasagnevuoka ja Arctican 1,5 l uunivuoka. Vuuat voivat olla kukkuraisia, koska kaalilaatikko menee uunissa vielä kasaan.
Paista ensin noin 1 tunti 200 asteessa muutaman kerran kunnolla sekoittaen. Lisää tarvittaessa nestettä (kaalilaatikko ei saa olla kuivaa tässä vaiheessa). Laske sitten uuni 175 asteeseen ja laita kattilan kannet tai leivinpaperia laatikoiden päälle. Paista vielä noin 3 tuntia tai kunnes kaalilaatikko on suussasulavaa.
Yritin saada välivaiheista edes vähemmän epäilyttäviä kuvia. Eipä näistä hirveän kutsuvia tullut. Yllä olevasta kuvasta saa kuitenkin ajatuksen, kuinka nestepitoinen kaalilaatikko saa olla uuniin mennessä.
Mitä kauemmin kaalilaatikko viipyilee uunissa sen pehmeämpi ja mehevämpi siitä tulee. Älä siis hätiköi. Teen usein kaalilaatikon aamupäivällä uuniin samalla, kun teen lounaan. Sitten se on valmis päivällispöytään ja ruuanlaitosta pääsee yhdellä huseeraamisella.
Olen todella laiska tekemään pieniä annoksia ruokaa, koska se on omasta mielestä ajan hukkaa. Iso satsi tulee samalla vaivalla. En silti jaksa syödä samaa ruokaa montaa päivää. Siksi teen usein sellaisia ruokia, jotka eivät kärsi pakkasesta. Kaalilaatikko on juuri sellainen. Oikeastaan se vain paranee pakkasreissun jäljiltä. Tee siis tällainen jättisatsi tätä(kin) ja nauti arkena kuin eineksenä. Mikroon ja plim! Valmis haarukoitavaksi.
Hei olet ehkä huomannut, että palikat ja valikot kääntyilee blogissa ja on joka kerta eri paikassa, kun piipahdat täällä virtuaaliolohuoneessani? Älkäähän hermostuko siellä! Tarkoitus on saada teille lukijoille mahdollisimman helppo ja kivannäköinen lukukokemus ja se vaatii ”pientä kevätsiivousta”.
Esittelen Instagramissa kohta puoliin (lue lähipäivinä tai -viikkoina), mitä kaikkea täältä löytyy. Olisi kuitenkin mahtavaa jos kertoisitte mielipiteitänne jo nyt. Mikä toimii, onko joku vipstaaki vinossa tai toimimaton? Mikä miellyttää silmää ja onko jotain joka hyppää silmille ei niin kivalla tavalla?
Erityisesti kiinnostaa blogin luettavuus mobiililla ja erilaisilla mobiililaitteilla. Joten jos ajatuksia herää niin maintsethan millä laitteella luet tätä.
Olen päivittänyt myös INFO:n, josta löytyy kurkistusluukku Elämän mittaiselle matkalle.
Onhan teillä jo hallussa Elämän mittaisella matkalla Instagram- ja Facebook-tilit, jossa päivittyy paljon tiuhempaan tahtiin päivittäinen arki? Stories-osiossa pohditaan paljon blogissa olleita aiheita, kuten nyt eilen julkaistua Saako sanoa kehitysvammainen?
Blogloviniin liittymällä ja Elämän mittaisella matkalla seurantaan ottamalla saa aina ilmoituksen, kun uusi postaus blogiin päivittyy.
Siispä seuraavien viikkojen aikana vielä pölyhuiska hulmuaa ja lyödään varpaita kierrätykseen menevien kasojen kanssa. Malttakaa. Minäkin yritän. Sitten on taas mukavampi nautiskella olostaan täällä ja lähteä uusin kujein kohti kevättä. Tuli sieltä sitten vettä, räntää, lunta tai aurinkoa.
Ja hei. Blogin uusi logo. Mitäpä siitä pidätte? Se on hurmaavan ihanan Ninka Reitun käsialaa.
