Onpa jännittävää. Vuoden ensimmäinen Vauva-lehti on ilmestynyt. Ihan niin täpinöissäni en olisi vuoden ensimmäisestä lehdestä muuten, mutta mukana on artikkeli sikiöseulonnoista. Sen tiimoilta on myös haastateltu meidän perhettämme. Aihe on itselleni todella tärkeä. En ole vielä juttua itse nähnyt tai lukenut, toivottavasti saan lehden myös pian itse omiin käsiin. Juttu on ilmestynyt tänään myös HS.fi:ssä.
En anna juonipaljastuksia sen enempää, käykää nappaamassa omanne, jossei se kolahda postiluukustanne automaattisesti. Tulkaahan sitten kertomaan ja keskustelemaan ajatuksistanne tänne tai somen puolelle Facebookiin Elämän mittaisella matkalla tai Instagramiin @elamanmittaisellamatkalla. Pyykätään, käännetään ja väännetään tätä sitten oikein urakalla. Koska jos Karpolla on ollut aikanaan asiaa niin kyllä on Päivilläkin.
Mitä ajatuksia sikiöseulonnat teissä herättää? Sikiöseulonnoista, kuinka diagnoosi selvisi sekä tuesta tai oikeammin tuettomuudesta joka meidän perhettä kohtasi voit lukea näistä postauksistani:
Kuvat ovat Interrail-reissultani raskauden puolivälissä, kun odotin tätä erityistä esikoistani. Tällä reissulla olen vapaampi, voimissani ja nautin raskaudestani täysin vatsoin. Interrail reppureissustani siskoni kanssa voi käydä lukemassa näistä postauksista:
Jos olet vasta löytänyt blogiini, toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi. Mukavaa, että löysit. Täällä virtuaaliolohuoneessani on kaikille ja kaikkien ajatuksille tilaa, kunhan tarkoitus ei ole loukata tai olla epätasa-arvoinen.
Yhä useammin herään pohtimasta usein käytettyjä lauseita, niistä aiheutuvia mielikuvia ja kuinka moniuloitteisia ne myös ovat. Tällä kertaa aloin pohtia miten tämä kliseinen lausahdus ”Vain parasta lapselleni” resonoi omassa päässäni?
Totta kai yritän olla paras versio äiti-myytistä lapsilleni. Miten sellainen sitten ollaan? Rakkautta, rajoja, vaatetta päällä, ruokaa ja unta. Kuullostaa simppeliltä, mutta sitten aloinkin pohtia mitä nämä peruspilarit ovat ja miten näistä leivotaan paras versio lapselle? Paneudutaan ensinnä materiaan.
Arvostan puhdasta, terveellistä ja lähellä tuotettua ruokaa. Einekset eivät ole kuuluneet meidän kaappeihin ja ajatus valmislasangesta saa ihokarvat pystyyn. Toisen lapsen saatuani aikaa on kuitenkin entisäkin vähemmän hifistellä ja kokkailla tuntitolkulla hellan ääressä. Tätänykyä meiltä löytyy myös niitä eineksiä välillä kotoa. Kotimaisuus ja puhtaus on kuitenkin kantava ajatus, kun kauppaan lähdetään. Tai tätä nykyä ostoskoriin tuotteita klikkaillessa, sillä olemme siirtyneet pääasiassa käyttämään Kauppakassi-palvelua helpottamaan arkeamme.
Kotimainen valinta on toisinaan arvokkaampi, mutta pyrimme hyödyntämään satokautta, tarjoukset sekä eräpäivää lähestyvät tuotteet. Kotimaisuus on myös monesti ympäristöteko jos huomioi satokauden. Vuosia sitten oli artikkeli espanjalaisen tomaatin kantavan pienempää ympäristökuormaa kuin suomalaisen tomaatin. En epäile yhtään, kasvihuoneet tarvitsevat valtavasti energiaa (valoa, vettä, lämpöä…) kolmenkympin pakkasilla meillä Pohjolassa. Olemmekin tehneet valinnan, että talvella salaatti vaihdetaan porkkanoihin ja muihin juureksiin. Arjessa riisi ja bataatti korvataan perunalla, couscous ja soijarouhe härkäpapurouheella. Paljon pystyy ympäristöön vaikuttamaan omalla jääkaapin sisällöllä. Esimerkiksi kasvatetun lohen voisi vaihtaa särkikaloihin, kuten silakkaan niin Itämerikin tykkäisi. Vielä kun se hiivatin silakka maistuisi yhtä hyvälle.
Olemme siirtyneet pitkälti maidottomiin tuotteisiin ja ison sysäyksen siihen antoi vauvan vatsavaivat, jonka johdosta jouduin tiukentamaan ruokavaliota. Paljon käytimme jo ennestään kauratuotteita, mutta nyt kun en käytä lehmänmaitoa ollenkaan on luonnollista tehdä koko konkkaronkalle samaa ruokaa. Markkinoille on tullut kotimaisia hyviä vaihtoehtoja lehmänmaidolle niin paljon, että usein sen entisen ainoan soijatuotteen tilalle voi valita suomalaisen kauratuotteen. Haluaisin kuitenkin tietää tarkemmin kuinka prosessoitua korvaavat tuotteet ovat ja onko niihin rakenteen ja maun saamiseksi upotettu jotain, joka ei olekaan meille hyväksi? Lisäksi esimerkiksi juusto ja voi on sellaisia, joita ei ole pystyneet korvikkeet korvaamaan. Niitä olen ikävöinyt imetysdieettini aikana. Hauska on kuitenkin ollut huomata, että entistä harvemmin. Moneen näköjään tottuu.
Entäs sitten nukkuminen, joka on elämässä kyllä aikas ihanaa. Tällä hetkellä meidän 3-vuotias esikoinen nukkuu kymmenen tunnin yöunia ja 1-2 tunnin päiväunet, aivan mahtavuutta. Eli tällä hetkellä puolet elämästään hän nukkuu. 4 kuukautta vanha kuopus sen sijaan koisaa menemään suurimman osan vielä elämästään jossei mikään vaivaa. He hankaavat itseään lakanoihin, hengittävät ilmaa vaunukopan sisällä ja imeskelevät ja kuolaavat vaatteensa. Se on niin merkittävä osa elämästä, että olemme satsanneet luonnonmukaisiin nukkumisratkaisuihin sekä vaatteisiin.
Esikoisen lastensängyn patja on Porin Villa & Peitteen ja tyyny ja täkki Ruskovillalta. Kuopus nukkuu pääasiassa perhepedissä ja metallisessa vuokrattavassa Vaavi-ensisängyssä. Sängyn patja on vaahtomuovia, josta en erityisen ilahtunut ollut. Olen kuitenkin kompensoinut asiaa Naturkindin luomulastenvaunuilla, joista kerron teille myöhemmin lisää.
Hankin paljon vaatteita käytettyinä. Muutaman hutiostoksen olen tehtyt, kun en ole nuuskutellut tuotteita tarpeeksi. Hajustetuilla pesuaineilla pestyt vaatteet olen joutunut laittamaan lopulta pois, kun hajuja ei ole runsaalla tuulettamisella ja pesukerroilla saanut lähtemään. Homeen tuoksu on myös sellainen, joka ei vaan vaatteista lähde kuin polttamalla.
Viime aikoina olen tehnyt ahaa-elämyksen, että monet käytettynä hankitut vaatteet ovat esikoisen jäljiltä niin loppuun ajettuja ettei niistä jää kuopukselle juuri käytettävää. Siksi olen alkanut ostaa myös uutena unisexejä vaatteita . Ostoskoriin päätyy luonnonmateriaaleista valmistettuja (sisävaatteet), kestäviä ja eettisiä vaatteita. Itselleni se tarkoittaa pääasiassa GOTS-sertifioituja ja/tai OEKO-TEX-standardoituja vaatteita. Standardien vaatimuksista voit lukea suomeksi esimerkiksi Ekohelsingin sivuilta. Esimerkiksi väriaineet ovat sellainen asia, jota kannattaa varsinkin alusvaatteissa miettiä niin itsellä, mutta varsinkin lapsilla. Sertifioiduissa vaatteissa näitäkin asioita on mietitty puolestamme.
Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa ostaa uuden kauden desing-vaatteita. Itsekin hyödynnän pääasiassa alennusmyynnit ja menneen kauden brändit. Pidän vaatteista ja ulkonäkö toki on tärkeä osa vaatetta, mutta sitäkin enemmän arvostan mukavuutta, laadukkuutta ja sitä miltä se tuntuu päällä.
On vaatekaapissa metrikaupalla tavaraa ilman sen kummempia titteleitä, mutta ne on käytettyjä ja saatuja vaatteita. Haluan vielä mainita uuden parhaan ystäväni, merinovillan, joka on uusi lempparini (lasten)vaatteissa. Se on vaan vertaansa vailla antibakteerisuudensa, kosteudensiirron ja lämmittävyytensä vuoksi. Ja iholla se tuntuu pumpuliselta. Markkinoille on tullut paljon muitakin kuin teknisiä villakerrastoja ja esimerkiksi Polarn o Pyretiltä, Name it:ltä, Ruskovillalta, Pierre Robertilta löytyy lasten villavaatteita.
Lelut ja käyttötarvikkeet (kuten pyörät) pyrimme hankkimaan aikaa ja kulutusta kestävästi. Suurin osa ostetaan laadukasta käytettyä tai niin, että uudesta tuotteesta jää vielä monelle muullekin käyttäjälleen iloa. Kirjoja saa kirjastosta, leikkipuistot ja metsät tarjoavat vaihtelua omiin leluihin ja Hop Loppiin voi lähteä, kun oman kodin parkour-materiaalit eli sohvatyynyt, patjat ja kattilat alkava käydä tylsiksi.
Rajat ja rakkaus. Se onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa ja jokaisella siihen oma reseptinsä. Ajatuksia siitä ehkä myöhemmin.
Olen huokaissut monta kertaa helpotuksesta. Jos tuntuu, että avun ja tuen piiriin on ollut vaikeaa selkeällä diagnoosillakin, mitä se onkaan, kun sellaista ei löydy. Olen mukana monilla keskustelupalstoilla, jossa keskustelee vanhemmat, joilla on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Kuinka paljon he joutuvat taistelmaan lapsiensa vuoksi. Vain koska heille ei ole löytynyt kategoriaa tai haasteet kotona tai kodin ulkopuolella painetaan villaisella.
Kehitysvammaliiton mukaan kehitysvammaisuuden syy jää epäselväksi 30 prosentissa vaikeista kehitysvammoista ja 50 prosentissa lievistä kehitysvammoista. Eri lähteistä riippuen suomalaisia kehitysvammaisia on arvion mukaan 40 000-50 000. Jäin miettimään miten valtava määrä meillä on ihmisiä, joilla ei ole diagnoosia. Ja ei, en ole diagnoosishoppailija alkuunkaan. Diagnoositon ihminen ja hänen perheensä jää kuitenkin usein hyvin yksin, vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista apua.
Otetaan esimerkiksi puheentuotto. Lapsi, joka ei tuota puhetta otetaan tarkasteltavaksi noin 3-vuotiaana, mikäli muita huolia kehityksestä ei ole herännyt. Ikä on varmasti kuntakohtaista, mutta noin suurinpiirtein. Ennen sitä lapsella ei yleensä ole mitään tukea kommunikoinnin edistämiseksi, kuten kuvat tai tukiviittomat. Tätä perustellaan sillä, että puhe saattaa tulla itsestään vielä siinäkin iässä ilman sen suurempia ponnisteluita. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään huomioivan sitä, miten paljon alle 3-vuotiaan päässä liikkuu ja kuinka mullistavia kehitysvaiheita siihen ikään mahtuu. Myöskään sitä tosiasiaa ei huomioida, että jos tutkimukset aloitetaan vasta 3-vuotiaana kestää aikaa ennenkö todetaan terapian tarve ja siinä kohtaa kun pääset jonoon, voi olla se 150 lasta ennen omaasi odottamasssa terveyskeskuksen puheterapeuttia. Missä varhainen puuttuminen ja tuki, ennaltaehkäisy.
Tässä kohtaa koen olevani paremmassa asemassa, kun diagnoosi on jo leimattu. Osaan jo edeltä ajatella, missä asoissa voimme tarvita tukea. Voin havainnoida lastani ja tuen tarvetta ei epäillä. Osaan hakea tietoa ja kirjallisuutta, kun tiedän mikä vamma lapsellani on. Minulla on argumentteja joihin nojata, kun haen tukea. Myös tuen ja avun hakeminen on helpompaa selkeällä diagnoosilla, esimerkiksi Kelalta.
Yksi yhteiskunnallinen edistysaskel voisi olla tukiviittomien ja kuvien käyttö kaikissa päiväkodeissa, kaikissa ryhmissä. Niiden käytöstä ei ole haittaa, vaikka oppimisessa ei olisikaan haasteita. Se lisäisi tasa-arvoa, ymmärretyksi tulemista ja monia ongelmatilanteita. Mietinkin kuinka paljon varhaisiän traumoja ja myöhäisiä ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä tukemalla varhaiskasvatusta entisestään, kun aikuiset ymmärtäisivät mitä lapsi olemuksellaan ja käytöksellään yrittää meille viestiä. Samalla niiden ammattilaisten palkka tarvitsisi nostaa oikeaan arvoonsa, mutta se on oma lukunsa.
Asia lähti vähän sivuraiteille, vaikka aihetta liippaakin. Varhaiskasvatus on siitä erinomainen esimerkki (vaikka osa lapsista kotihoidossa onkin), että siellä havainnoidaan lapsia todella paljon ja lasten pulmiin pystyttäisiin tarttumaan hyvin varhaisessa vaiheessa, jos resurssimme ja systeemimme antaisi siihen mahdollisuuden. Lyhytaikaisiakin erityisen tuen suunnitelmia ja toimenpiteitä kyllä tehdään, mutta tämä ei toteudu kaikkialla niin kuin kuuluisi. Usein avun saaminen venyy, kun tutkitaan, ihmetellään, jonotetaan. Ja hyvässä lykyssä vielä jonotat uudestaan terapiaan, apuvälinettä tai muuta tukea monta vuotta. Tämä on todellisuutta monen arjessa.
Meidän diagnoosi myös näkyy ulos päin. Olen miettinyt aikanani onko se hyvä asia ja kiusataanko häntä ulkonäön perusteella. Mutta kiusaaja löytää syyn kiusata onpa minkälainen tahansa. Sen sijana ulos päin näkyvä kehitysvammaisuus antaa synninpäästön julkisilla paikoilla. Minun ei tarvitse selittää jos lapseni käyttäytyy epäsovinnaisesti. Sen sijaan on hirvittävän paljon vanhempia, jotka joutuvat kipuilemaan tuijouksien ja halveksivien katseiden alaisena, kun ”tavalliselta näyttävä” lapsi aina jonkun nenänvarren mittarin mukaan käyttäytyy huonosti.
Varhainen diagnoosi auttaa myös jaksamiseen ja elämässä eteen päin pääsemiseen. Minun ei tarvitse menettää yöuniani, kun tiedän mikä lastani vaivaa. Tai oikeastaan ilmaisisin asian ihan toisin päin. Ei häntä mikään vaivaa, vaan hänen kehityksensä tulee kulkemaan omaa polkuaan. Minun ei tarvitse syyllistyä, että olen tehnyt jotain väärin jos käytöksessä on muilla ihmisilla huomautettavaa. Minä tiedän etten ole ja ettei minun tarvitse painia haasteiden kanssa yksin. Minulla on vertaistukea ja chatti aina avoinna pulmatilanteisiin.
Mikä tärkein oivallus: Minun ei tarvitse aina jaksaa tätä kaikkea. Perheessä, jossa on lapsi jolla on haasteita ilman diagnoosia voi helposti syyllistää itsensä, kun ei vaan jaksa. Jos huolensa on esittänyt eikä sitä olla otettu todesta tai mikä pahempaa on itse yrittänyt sulkea siltä silmänsä, vaurioittaa se koko perheen yhteistä hyvää. Onnellista arkea.
Tarvitsemme yhteiskunnallista muutosta, jotta minun ei tarvitsisi iloita näin paljon tyttäreni diagnoosista ja toisaalta olla niin surullinen niiden perheiden puolesta, jotka taistelevat jaksamisensa äärirajoilla vain koska heidän lapsellaan ei ole vielä ICD-10 diagnoosiluokkaa.
Postauksen kuvituskuvat ovat viime kesän kesälomareissun aamupalapöydästä, kun tenttasin neitiä viittomaan.
Vesi on itselleni miellyttävä ja rauhoittava elementti, erityisesti luonnonvedet ja siksi olisin halunnut yrittä myös synnyttää veteen. Viihdyn vedessä ja veden äärellä. Siksi koen erityisen tärkeäksi, että lapsenikin oppisivat uimaan. Niin, että he pystyvät toimimaan vedessä edes auttavasti myös hätätilanteissa. Esikoisen kanssa aloitimme uinnit viiden kuukauden ikäisenä ja nyt kuopus pääsee alkamaan touhut jo 3,5 kuukauden ikäisenä.
Esikoisen kanssa olimme aivan tavallisessa vauvauintiryhmässä. Siinä vaiheessa hänellä oli vielä sydämen eteisten ja kammioiden välissä pienet aukot, joita seurattiin harvakseltaan. Se ei estänyt uinnin aloittamista. Siellä harjoiteltiin tutustumaan veteen, leikittiin laululeikkejä, pyörittiin, hypyteltiin, käytettiin lötköpötköjä ja erilaisia uima-alustoja ja myöhemmin aloitettiin sukelluttamaan ja sukeltamaan itse altaan reunalta.
Harjoittelimme sukeltamista melko pitkään ensin kaatamaan pikkuämpärillä vettä pään päälle pienen määrän kerralla, jotta tuntuma vedestä silmillä ja kasvoilla tulisi ja sukelluksessa vauva ei hätääntyisi. Ensimmäistä sukellusta jännitimme miehen kanssa ihan hulluna. Mutta neiti oli vain hämillään. Toistojen ja toistojen jälkeen hän alkoi enemmän ja enemmän nauttia touhusta. Tänään se näkyy meillä rohkeutena altaalla. Onko kyse välillä ihan sekopäisyydestä rajattomasta uinnin riemusta, raja on häilyvä.
Vauvauinnin opit jatkavat elämistään edelleen. Veden pinnan alle joutuessaan suu menee usein hienosti kiinni tai ainakin hän nielee vettä todella harvoin. Uskon, että vauvauinti on ollut ratkaisevaa tässä, koska päiväkodin aloittamisen jälkeen alkoivat flunssakierteetkin ja viikottainen uinti on enää unelma vain.
Uintiasennossa autamme neitiä kannattelemalla rintalastan kohdalta, ei kainaloista, jotta kädet pääsevät vapaasti liikkumaan. Kelluva pikkupallo on mieletön motivaattori, jota heitetään eteen päin ja uidaan kiinni. Seuraavaksi tarvitsisi löytää mahdollisimman miellyttävät kellukkeet, jotta jossakin vaiheessa ei tarvitsisi kannatella niin paljon. Vaikka vesi keventää kuormaa huomattavasti, on 3-vuotiasta jo melko raskas kannatella yhdellä kädellä. Tällaisia olen pohtinut, koska perinteiset saivat ainakin täystyrmäyksen.
Saimme uintireissulle mukaamme liikunnan ja retkeilyn moniosaajan sekä SUH:n erityisuinnin kouluttajan Kaisan (löytyy Instagramista nimellä @kaisaseikkailulle). Harjoittelimme hänen kanssaan erityisesti veteen puhaltamista. Aluksi ei tullut tuon taivaallista, mutta kun leikin varjo saatiin aikaan, tuli paljon onnistumisen iloa. Myös tarpeeksi syvälle meneminen auttoi. Neidin ei tarvinnut yrittää kyykistyä, vaan hän pystyi olemaan vedessä suorana ja keskittymään puhaltamiseen. Harjoittelimme myös pohjasta esineiden poimimista, jaloilla potkimista vatsallaan, kellukkeiden pukemista ja selkäasennossa vanhempaa vasten rentoutumista.
Vauva- ja perheuinnista on kirjoitettu kattavasti Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliitto ry:n eli SUH:n sivuilla. Jos vauvauintia ei ole harrastettu ja lapsen iän myötä se aika on ohitettu, mitään ei ole vielä kuitenkaan vielä menetetty. Koskaan ei ole liian myöhäistä, uskoisin. Ja vaikkei vesi ole tuntunut lapsesta omalta elementiltä niin kannattaa kokeilla jonkin ajan kuluttua uudelleen. Voi olla, että kyse on ollut pienistä asioista, kuten nälkä, väsymys, uimahousut huonosti, paljon kovia ääniä ja uusia ärsykkeitä, liian kylmää/kuumaa vettä ja niin edelleen. Uimahalleissa näkee entistä enemmän apuvälineitä ja esteettömiä kulkuja altaaseen, joten vaikeavammaisuuskaan ei itsessään ole este uinnille. Esteitä uinnille voivat olla:
akuutit tulehdukset
kuume
hallitsematon korkea verenpaine
vaikeat sydänviat
tarttuvat ihosairaudet
avoimet haavat
tietyt lääkärin diagnosoimat ongelmat korvissa sekä
suolen ja rakon pidätyskyvyttömyys (jos kyse on säännönmukaisesta ongelmasta. Olemassa on inko-housuja, jotka hyvin istuessaan välttää pissa- ja kakkavahinkojen päätymistä altaaseen)
Uintiharrastus kannattaa aloittaa lasten kanssa ohjatuilta tunneilta tai jos myönnetään fysioterapiaa allasterapian muodossa, jotta opitte nauttimaan touhusta ja saatte ideoita ja vinkkejä pulikoimiseen. Erityisuinnista löytyy tietoa myös SUH:n sivuilta.
En voi tietää oppiiko down-neitini koskaan uimaan. Olen hänen kasvatuksessaan lähtenyt kuitenkin liikkeelle siitä, että kaikkea tehdään, harjoitellaan ja kokeillaan ilman valmista leimaa otsassa. Ja mikä ei tunnu tänään lapsesta miellyttävältä ja luontevalta voi tuntua siltä ensi kuussa tai parin vuoden päästä. Uinti on edullinen koko perheen harrastus ja mikäli lapsella on avustajakortti ja oikeus avustajaan, on aktiviteetti huomattavan huokea.
Näin synttärihumujen ja uusien ihanien lahjojen jälkeen voidaankin miettiä: Millaisia leluja 3-vuotiaalle? Oli ilahduttavaa huomata, että nyt lahjoilla on jo enemmän merkitystä, lahjojen avaaminen on jännittävää ja kivaa ja niiden sisällöstä ollaan kiinnostuneita.
Kirjat. Voi pojat. Ne ovat alkaneet aina vain enemmän kiinnostamaan. Mutta ei mitkä tahansa kirjat. Pitää olla värejä, isot kuvat muttei liian epäselvät tai täynnä kuvia. Tekstiä saa olla muutamia lauseita per aukeama. Parhaita ovat olleet Mauri Kunnaksen Riku, Roope ja Ringo-kirjat. En tiedä saako niitä uutena enää mistään, meidän ovat kirppikseltä. Lisäksi maatilakirjat, joissa on paljon eläimiä ja koneita ovat todella jees. Äänikirjat ovat myös loistavia. Ja nyt ei puhuta BookBeatista, vaan niistä, joissa eri nappeja painamalla saa esim. eri eläimen ääniä. Ihan lemppari on kuitenkin joululaulukirja, sitä on alettu luukuttamaan taas kesäloman jäljiltä. Näin jouluihmisenä tämä on vähän too much.
Isot hamahelmet ovat sellaista hienomotoriikkatreeniä aikuisen kanssa yhdessä tehtävänä. Meillä edelleen asiat hakeutuvat helposti suuhun, vaikkakaan ne tuskin päätyisivät enää nieltäväksi. Silti on parempi. Keskitymme nyt näin ensin helmien saamiseen alustaan, emmekä edes yritä saada mitään tiettyä kuviota aikaiseksi.
Päivittäisessä käytössä ovat edelleen puiset palikat ja dublot. Niistä rakennetaan pääasiassa tornia ja tarinalliset sekä juonelliset leikit ovat meillä vielä kovin ohuita. Palikkalaatikon neiti hakee välillä huoneestaan itse ja alkaa rakennella. Usein toki käskevästi taputtaa lattiaa vieressään, että tulkaas mun kanssa leikkimään!
Pienien leikkieläimien avulla voi harjoitella ensin nimeämään, ääntelemään ja miettimään minkä värisiä eläimet ovat. Sitten sen sujuessa voi rakentaa erilaisia ympäristöjä eläimille, esim. maatilan ja viidakon, johon sitten eläimiä sijoitellaan. Eläimien kanssa on myös hyvä aloittaa harjoittelemaan tarinallista leikkiä. Millaisia tunteita niillä on, tarpeita (uni, jano, nälkä, liikunta…) ja suhteita (äiti, isä, sisko…) ja miten he vuorovaikuttavat keskenään.
Renkaat ovat ihan tosi hyvä hankinta, jos vain sellainen paikka jostain kodista löytyy. Meillä ne roikkuu terassin katosta. Meidän renkaat on olleet jo käytössä keväästä asti, mutta aina vain enenevässä määrin ne kiinnostavat, kun voimia on tullut lisää. Roikkuminen onkin aivan loistavaa treeniä ylä- ja keskivartalolle, joka varsinkin usein downeilla on tavallista heikompi. Nyt uusinta uutta on pyöriminen niissä. Ai että miten siitä muksuna nautti ja nyt vierestä vaan pidättää henkeä ja toivoo ettei itse pyörry näkemästään.
Junaradan osia tuli synttäripaketeista ja uskon meidän saavan niistä monet kivat leikit vielä aikaan. Osaset lienee kuitenkin parempi vielä olla aikuisen hallinnassa ja kokoamista ja purkamista täytyy hiukan vielä harjoitella. Muuten voi olla, että meidän Briot on ratarikkojen saartamana ennen joulua.
Musiikki- ja laululeikit. Missä rytmi, siellä meidän neiti. Erityisesti hän nauttii, kun hänen kanssaan viitotaan lauluja. Se onkin meidän iltapesujen onnistumisen salaisuus. Tämän hetken hitti on Päivänsäde ja menninkäinen. Lounatuulen laulu ja oravan pesä myös vakkariosastoa. Lisäksi neidillä on leikkipiano sekä ihan oikea äidin sähköpiano. Molemmat kovassa käytössä.
Potkupyörä. Meneekö se lelusta? No, ehkä ainakin vielä tässä meidän tapauksessa. Aloiteltiin potkupyöräilyä alkukesästä ja sanotaanko nyt vaikka niin, että projekti on vielä kesken. Suosittelen kuitenkin näillä main hankkimaan potkupyörän jos potkumopoilu sujuu. Pikku hiljaa vähän kerrallaan potkupyörän totutteluun. Se on kuitenkin rankkaa ja koordinaatiota vaativaa. Kirjoitin meidän Puky potkupyörästä kevällä.
Leikkikeittiö meillä on ja siinä ollaan harjoiteltu kokkausleikkejä ja teehetkiä. Yksin keittiöleikit eivät juuri innosta, mutta aikuisen kanssa välillä uppoutuu keittelemään sooseja. Vaan kyllä sitä harvoina kertoina on neidin saanut kiinni yksinleikeistäkin.
Pikkuautot- ja traktorit. Nää on joulupukin listalla. Neidillä on kuitenkin kaksi puista pikkuautoa, jolla huristelee autotalossa. Tästä kyseisestä autotalosta kirjoittelinkin aikaisemmin. Se ei kuitenkaan ollut mikään hetken huuma, vaan edelleen jaksaa kiinnostaa.
Lisäksi urheiluvälineitä, kuten maali, sählymaila, hernepussit, jumppa-alustat… Kaikille varmasti käyttöä.
Ja sitten toteat teillä olevan jo nämä kaikki ja vähän päällekin. Jos siellä eksyy joku mummi tai kummi tai vaikka se itse vanhempi etsimään lahjavinkkejä, niin kerron mikä on paras lahja mitä voitte antaa. Aikanne. Ota lapsi mukaan sieniretkelle tai keräämään käpyjä, Hoploppiin, uimaan tai pitäkää kokkikerhoa. Tai menkää kirjaston kuppituoliin lukemaan satuja tai levittäkää pyykkejä.
Syntymäpäivät menivät ja tulivat. Kakkukuvat jääköön nyt tällä kertaa arkistojen kätköihin ja kuvitetaan tätä tekstiä synttärikuvin, joita räpsittiin elokuun kauniissa illassa.
Syntymäpäivien alla sitä tulee enemmän aina mietittyä mitä lapsi osaa. Mitkä asiat ovat vuodessa muuttuneet? Lapsillahan kehitys etenee huimaa vauhtia. Erityislapsen kehitystahti on usein toisenlainen. Toisaikaista, aaltoliikettä. Tulee vaiheita kun tuntuu, että mennään paikallaan. Ja toisinaan kehitys meneekin yli odotusten. On opittava hyväksymään, että jo opittu taito voikin kadota jonkin muun alle. Ja toisaalta saa kokea sen ylpeyden ja ilon, kun lapsi oppii uuden taidon. Taitoja, joita ei yhtäkään pidä itsestäänselvyytenä ja ”ilmaiseksi” tulleena.
Vuosi sitten sinua vielä syötettiin
Meillä on syöty lähes itsenäisesti nyt vuoden verran lusikalla. Haarukka on vähän hankala edelleen ja kovin laiskasti sitä olen myös muistanut tarjoilla. Edelleen meillä sutataan aika paljon. On kuitenkin huomattava ero sotkun määrässä syödäänkö puuroa vai jäätelöä. Jep, aterioinnin jälkeen jäätelöstä ei näy jälkeäkään, mutta puuro ja muusi sieltä ja täältä. Ja kun jo luulit löytäneeni kaikki jemmat, jostain se aina hyökkää sukanpohjaan.
Vuosi sitten liikuit vielä konttaamalla
Asia, joka on yllättänyt minut täysin. Aika tarkkaan vuosi sitten näimme ensimmäiset itsenäiset askeleet ja nyt juokset niin lujaa että minulla on mahoineni todellisia vaikeuksia pysyä perässäsi. Heinäkuun helteillä mummulan marjapuskien välissä neiti teki ekat omat kuperkeikan ja nyt niskan muljahtamista ei tarvitse jännittää enää sydän kurkussa. Juuri vasta hän on oppinut myös hyppäämään tasajalkaa kummitädin opettamana, seuraa johtajaa-leikin kautta. Hän on taidosta itsekin niin ylpeä, että toisinaan vain hypit ja hypit. Kiipeät hurjan ketterästi ylös, mutta alas luovutat helposti ja tarvitset apua, jotta jalat löytävät oikeille kohdille.
Vuosi sitten sinua piti ohjata kädestä pitäen
Tämän koen mullistavimpana, helpottavimpana ja ilahduttavimpana kehitysaskeleena. Miten uskomattomalta tuntuu kysyä vain: ”Missä sinun kengät ovat” tai ”Mene pesemään kädet” ja asia tulee ymmärretyksi ja toteutetuksi pelkällä kehoituksella. Tukiviittomat meillä ovat ensiarvoisessa asemassa kommunikaatiossa ja kuvistakin varmasti hyötyisimme. Olen kokenut niiden käyttöönoton kuitenkin jokseenkin hankalana. Laput ovat aina väärässä paikassa eivätkä ne tunnu luontevalta jatkeelta kädessä.
Vuosi sitten en pystynyt juttelemaan kanssasi
On mieletöntä pystyä keskustelemaan lapseni kanssa asioista. Pääasiassa dialogimme liittyvät ruokaan ja muihin arkisiin asioihin, mutta pystymme harjoittelemaan jo tarinallisia leikkejä. Sanoja on alkanut tipahdella. Ei nyt kovaa tahtia, mutta olet entistä kiinnostuneempi toistelemaan sanoja. On hassua, että esimerkiksi ”isi” tuntuu välillä vaikealta sanoa, mutta sitten taas ”kyykkyyn” ei tuota mitään ongelmaa.
Vuosi sitten et tullut kertomaan vessahädästäsi
Edelleen vessareissut perustuvat pitkälti rutiiniin ja käydään varmuuden vuoksi, kun edellisestä kerrasta alkaa olla monta tuntia. Viime aikoina vessatus on kuitenkin päässyt unohtumaan ja olet tullut itse kertomaan, että nyt on kiire vessaan. Potalla haluat lukea kirjoja ja hampaita pestessä pitää aina laulaa. Tämän hetken suosikki on Päivänsäde ja menninkäinen.
Vuosi sitten nukahdit itseksesi
Tämä on asia, jossa ollaan menty takapakkia ja meidän vanhempien heikko luonto väsyneinä tunteina illalla näkyy. Pinnasängystä isojen lasten sänkyyn siirtyessä kesti oman aikansa, että rauhoituit taas itseksesi. Pyörit ja puuhasit sängyssä oman aikasi ja sippasit sinne, mutta nyt sänkyyn jääminen ilman vanhemman läsnäoloa sängyn vieressä tuntuu mahdottomuudelta. Muutamia keinoja täytyy kokeilla, kuten lelujen saaminen kaappien sisälle ja pikku hiljaa kauemmaksi sängystä hivuttautuminen. En tiedä onko tässä kohti ennen uuden vauvan tuloa järkeä nähdä sitä vaivaa, jos nukutusrumba alkaa kuitenkin taas alusta. Katsotaan. Tulen kertomaan kuinka meidän käy.
Vuosi sitten en vielä oikein tiennyt millainen tyyppi olet
Persoonan ja huumorin kehittyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Vähintään yhtä paljon mielenkiintoisia ja vaarallisia tilanteita aiheuttaa uhma ja oma tahto. Koska lihasjäntevyys on matala, esimerkiksi itkupotkuraivareissa ja holding-tilanteissa meillä on liukas silakka, josta on melkein mahdoton saada otetta. Siksi yritämme kovasti tehdä töitä ettei tulisi sellaisia tilanteita motivoimalla, kannustamalla ja kiinnittämällä huomion pois ei-tarkoituksenmukaisesta toiminnasta. Niitä karkkihyllyjen edessä tapahtuvia levytyksiä odotellessa. Osaat todella kertoa jos haluat jotain ja varsinkin ei on hyvin vahvasti läsnä. Olet kuitenkin melkoisen helposti houkuteltavissa ja taivuteltavissa.
Sinulle on muodostunut tärkeäksi aina hyvästellä ennenkö lähdet ovesta ulos (ellei ole pahat mielessä). Tykkäät auttaa kotitöissä ja olen jopa uskaltanut uskoa käsiisi Arabiat ja Marimekon keramiikat. Moottorit ja kovat äänet ovat alkaneet uudelleen jännittää enemmän. Toisten suru ja itku saa sinut kovin hämmentyneeksi ja haluat lohduttaa. Halaat usein vieraita turhan rohkeasti, mutta onneksi olet saanut takaisin vain hymyjä. Rakastat rytmiä ja tanssimista.
Vuosi sitten et osannut kertoa tarvitsevasi minua
On sydäntä kouraisevaa, kun tartut minua kaulaan lujasti ja puristat jalkasi vartaloni ympäri kaikilla voimillasi etkä halua päästää irti. Osaat tulla pyytämään syliin ja kertoa peloistasi. Osaat olla huolissasi jo iltapalapöydässä siitä, että tuleehan äiti viereen nukkumaan. Olen kuullut, että kaipaat minua toisinaan kun en ole läsnä. Eroahdistus on vanhemmallekin ahdistavaa, mutta olen kiitollinen, että olet oppinut kertomaan, milloin koet läsnäoloni tarpeelliseksi. Huojentavaa kuitenkin on, että pystyt irtaantumaan ja hakeutumaan muiden seuraan.
Katson sinua ja mietin miksi. Oi miksi koskaan luulin, että olisit elämässäni vain synkkä varjo. Rakas tyttäreni 3-vuotta. Täynnä elämää, jolla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet kuin meillä kaikilla.
Tämä päivitys on tsemppausta itselle ja teille. Missä mennään ja että kehitystä on tullut. Huimasti. Ja sen kyllä myös huomaa arjessa, mutta näin se konkretisoituu, kun asiaa miettii. Keväällä 2018 kerroin tukiviittomista kommunikaation tukena. Viime syksynä listasin tukiviittomia, joita neiti osaa käyttää. Sama lista siis on tässäkin pohjana, olen vain lisännyt tummennetut sanat, joita on tullut helmikuuhun 2019 mennessä. Listassa oli 68 viittomaa.
Nyt kesän aikana on otettu taas melkoinen harppaus ymmärryksessä ja tukiviittomissa. Lisäksi tein päiväkotia varten tämän alla olevan päivitetyn listan viittomista, joita neiti osaa, jotta he tietävät mihin kannattaa nyt ensin alkaa panostaa. Kursivoidut sanat ovat siis helmikuun 2019 jälkeen sanavarastoon tulleita.
Porkkana
Ja sitten niihin sanoihin.
Henkilöt:
mummu/ mummi
pappa
tyttö
vauva
poika
äiti
isä (usein sekoittuu kuitenkin ja meillä on kaksi äitiä monesti)
E ja E (serkkuja, joille hän on itse keksinyt omat viittomat)
S (toinen kummitädeistä)
J ja M (tätejä)
poliisi
Eläimet:
koira
kissa
possu
hevonen
hiiri
lintu
orava
lehmä
kana
tipu
perhonen
kukko
sammakko
pöllö
kirahvi
norsu
krokotiili
gorilla
hylje
kärpänen
hyttynen
valas
pupu
tiikeri
leijona
kettu
apina
käärme
karhu
ankka
hirvi
poro
rapu
leppäkerttu
kirahvi
lammas
Esineet:
kirja
pallo
telkkari
liukumäki
lamppu
keinu
kello
mökki
talo
roska
musiikki
piano
kännykkä
palikat
Vaatteet:
kengät
hattu
housut
paita
sukat
saappat
Kulkuneuvot:
auto
linja-auto
traktori
paloauto
rekka
ambulanssi
poliisiauto (viittoo pelkkä poliisi)
lentokone
mopo
helikopteri
pyörä
vene
laiva
Ruuat:
juusto
leipä
peruna
kahvi
kala
tomaatti
jäätelö
piimä
vesi
banaani
paprika
liha
kana
mandariini/appelsiini/satsuma…, mitä näitä nyt on, meillä kaikille sama viittoma
mehu
omena
kurkku
voi/ levite
marja
luumu
keitto
nakki/ makkara
karjalanpiirakka
kananmuna
kaura
ruis
vehnä
riisi
makaroni
keksi
kakku
salaatti
mustikka
mansikka
viinirypäle
näkkäri
jugurtti
rahka
”Auttaa”
Tekemiset:
lukea
ulos
nukkua
pissa
laulaa
pyöräillä
keinua
suihku
harjata hiuksia
vilkuttaa
halata
lentosuukko
saunoa
haluta
tanssia
ulos/ mennään ulos
juoda
vessa/ mennään vessaan
seisoa
kävellä
(ilta)pala viitotaan pelkkänä palana 😀
retkeillä
juosta
hyppiä
kuperkeikka/ tehdä kuperkeikka
heittää
kuulla
kaatua
tippua
sattua/ satuttaa
jumpata
Adjektiiveja:
taitava
reipas
hyvä
kylmä/kylmää
pilvinen
kova
varovainen/ varovasti
Tunteita:
Pelottaa
Iloinen
Itkeä
Hauska
Paha mieli
Harmittaa
Muita:
lisää (esim. ruokaa)
ei
kyllä
nätisti
hyvä/hyvää
kuumaa (esim. ruoka)
pieni
lääkkeet
mitä
missä
ääni
Värit:
sininen
punainen
keltainen
valkoinen
vihreä
sininen
musta
Luonto:
kukka
kivi
hiekka
järvi
meri
puu
metsä
sieni
vuori (tärkeä sana täällä vuorien keskellä)
tuulee
sataa vettä
aurinko
pilvi/pilvinen
”Lisää”
Okei. Tässä on nyt 187 sanaa ja tajusin, että enhän minä osaa edes ajatella enää ”paperille asti” miten paljon meillä viittomia käytössä jo on. Huikeaa huomata, että puolessa vuodessa on tullut reilusti yli sata viittomaa lisää sanavarastoon. Vau.
Ymmärrys on mennyt muutenkin huikean harppauksen eteen päin. Esimerkiksi käsky, vie sukat pesukoneeseen tai käy pesemässä kädet onnistuu ilman kuvia ja viittomia. Eniten siis viittomia tarvitaan lapsen itseilmaisuun.
Hassuttelua, hihi.
Nyt kun päiväkoti starttasi ja ryhmässä aloitti uudet hoitajat neitikin on ollut ihan uuden edessä. On tosi kurjaa, kun lapsella on tapa kommunikoida, mutta aikuiset eivät ymmärrä lasta. Juuri tässäkin asiassa korostuu se, miksi ainakin tietyssä määrin pysyvät suhteet erityislapselle on tärkeitä. Lisäksi kaikilla pienillä viittojilla käsiala on omanlaistaan ja sen ymmärtäminen ja oppiminen vie luonnollisesti aikaa. Myös vanhemmille on tosi raskasta aloittaa uusien aikuisien kanssa ”alusta”. Onneksi ryhmän aikuiset ovat motivoituneita ja aidosti kiinnostuneen oloisia siitä, miten päästään yhteiseen tavoitteeseen; lapsen kehityksen tukemiseen.
Meillä on käynyt viittomaopettaja säännöllisen epäsäännöllisesti yhteensä 15 tuntia, joista osa on toteutettu isovanhempien luona. Lisäksi kävimme keväällä kerran Viittomakahvila Vispilässä Turussa, joita järjestää Sivupersoona. Yrityksellä on ilmaisia viittomakahviloita isoissa kaupungeissa. Kannattaa tutustua tarjontaan! Vispilän kausi starttasi eilen Turussa perhetalo Heidekenissä perhekeskus Marakatin tiloissa ja mekin olimme mukana. Syksyllä on tulossa ainakin vielä kaksi kertaa, joten käy ilmoittamassa itsesi Facessa ja laita päivät kalenteriin ylös! Ei tartte olla aikaisempaa tietotaitoa. Sekaan vaan!
Sinnikästä oppimisen iloa kaikkien syksyyn!
Ps. Jos haluaa nähdä meidän viittomista videoilta, kannattaa ottaa seurantaan Instagram (@elamanmittaisellamatkalla) ja Facebook (Elämän mittaisella matkalla). Suorat linkit löytyy blogin ylä- ja alanurkista. Nähdään siellä!
Meillä oli viime viikolla tämä etappi; 3-vuotis neuvola. Tarkkailemalla lastani koin taas uusia ahaa-elämyksiä. Mihin seuraavaksi kiinnitetään huomiota, mikä sujuu ihan superhyvin ja millaisten taitojen kehitysvaiheita odotellaan vielä kypsyväksi.
Juu, mekin käymme ihan tavan neuvolassa. Se on asia, joka tuntuu olevan toisinaan terveydenhoitajillekin vierasta, kun meillä seurantaa on myös erityishuoltopiirin toteuttamana. Se kuitenkin keskittyy erityistarpeisiin, neuvolan sen sijaan tulisi seurata normaalia ja kasvua ja kehitystä. Kehityksen tason seuraamista on mielestäni tärkeä tehdä, jotta vanhemmatkin tietävät missä mennään.
Vielä avoimemmin toivoisin keskusteltavan millä osa-alueilla on haasteita ja mitkä taas sujuu hyvin. Perhettä kuunnellen toki, koska kaikki eivät halua kuulla sitä tosiasiaa, että 3-vuotias on kehitykseltään noin 1-vuotiaan tasolla. Jos neuvolareissun jälkeen vanhemmilla ja lapsilla on vain epäonnistunut ja kurja olo, jossain on menty metsään. Ja toisaalta, jos testejä ei tehdä sen vuoksi, että tiedetään olevan haasteita valmiiksi, sekin on väärin ja lapsen vähättelyä. THL:n lastenneuvolakäsikirjassa on kerrottu tarkemmin, mitä ja miten 3-vuotis neuvolassa käydään läpi.
Neuvolan 3-vuotistarkastus painottuu erilaisten tehtävien tekemiseen ja kehitystason arvioimiseen kokonaisvaltaisesti. Lisäksi terveydentilaa ja fyysistä kasvua mitataan. Meillä oli pituus ja paino mitattu juuri neurologin käynnin yhteydessä ja uutta mittaa ei sen vuoksi tarvinnut ottaa. Vaan jossain vaiheessa käyntiä neiti hyppäsi itse vaa’alle ja peruutti mittanauhan alle. Vaikutti siltä kuin hän olisi ajatellut, että hoidetaan nämä tästä pois kuleksimasta.
Jännitän aina lääkärikäyntejä neidin kanssa. Jännitän sitä, millainen henkilökunta on paikalla. Ymmärtävätkö ja luottavatko he vanhempaan miten lapsen kanssa kannattaa toimia, jotta tilanne olisi kaikille mahdollisimman miellyttävä. Meidän neitiä saa yhteistyöhön pakottamalla ja väkisin vääntämällä hyvin huonoin tuloksin. Sen sijaan leikin, mallintamisen uteliaisuuden herättämällä tulokset ovat pääsääntöisesti olleet todella hyviä.
Vitsit olenkin saanut olla ylpeä viime aikoina kollegoista Turun yliopistollisessa keskussairaalassa lastenneurologialla ja kliinisellä fysiologialla. Molemmat hoitajat olivat tyynen rauhallisia ja antoivat meille aikaa tehdä omat rituaalit, jotta saimme homma purkkiin. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin mittaaminen ja punnitseminen ei ole kaikille pala kakkua. Kun sain näyttää rauhassa lapselleni miten peruutellaan roska-auton lailla seinään kiinni homma toimi kuin junan vessa. Ja voin väittää hoitajan päässeen helpolla. Win-win.
Ilman sen ihmellisempiä diagnoosejakin neuvolakäynti on lapselle jännittävä kokemus. Ja aikasen moneen kertaan olen kuullut, että lapsen kanssa on pitänyt tehdä uusi käynti, kun lapsi on lymyillyt vanhemman selän takana tai yhteistyö ei ole sujun. Miksei neuvolahuone voi olla kodinomaisempi tai kuin jumppasali, koska siellä ei pitäisi sairaita lapsia olla ja aseptisuusstandardit voisivat olla vähän kevyemmät. Tarvittaville rokotuksillekin varmasti löytyisi standardit täyttävä paikka.
Alle listaan vielä hiukan millaisia asioita testatiin. Näistäkin voisi kirjoittaa ja kertoa avoimemmin vaikka tuolla neuvolakäsikirjassa, jotta se aukenisi vanhemmillekin paremmin. Kotihoidossa oleville lapsille olisi varmasti hyötyä, kun vanhemmilla olisi tarpeeksi tietoa millaisia asioita ko. ikäiseltä lapselta voi alkaa odottaa ja vaatia. Yksilöllisesti tietysti.
Paperilta näytettiin muutamia erilaisia kuvia, joista piti näyttää isompi-pienempi. Tämän testin laadullisuutta himppasen uskallan kyseenalaistaa. Tuntui, että meillä mentiin ainakin aika fifty-sixty näppituntumalla.
Mehupullon korkin avaaminen ja kieräminen kiinni ei ihan muitta mutkitta onnistunut, mutta ranneliike löytyi kuitenkin. Sitä olemmekin kesän aikana hiukan harjoitelleet.
Paperilla oli valmiiksi piirretty ympyrä ja viivat vaakaan ja pystyyn. Idea on pystyä jäljittelemään muotoja ja yllättäen neidillä oli ajatus ihan mukana siinä. Meillä ei kädentaidot ole kiinnostanut kikkiriikkisen vertaa. Nyt loppukesästä onkin ollut yllättävää huomata neidin hakevan kynää välillä käteen itse.
Annetusta kuvasta piti osoittaa pyydettyjä ruumiinosia. Tämä meni siis tosi hienosti. Ja kehotietoutta on yritettykin opettaa. Meidän neiti lähestyy tuntemattomiakin ihmisiä melko varauksetta ja eipä sponttaanit halauksetkaan ole tavattomia. Samalla hän on kuitenkin jokseenkin rajoittunut oman henkilökohtaisen alueen kanssa ja häneen koskeminen ei olekaan sallittua. Tilanteet ovat olleet aina vaarattomia ja enemmän hellyyttäviä, mutta olisi varmasti pikku hiljaa tärkeä opettaa hänelle ettei ole ok halata muita jossei siihen ole lupaa. Onko teillä vinkkejä tämän asian harjaannuttamiseen?
Paperilla oli kolme eri kuvaa, jotka rimmaavat toistensa kanssa, esim. pallo, pelle ja pullo tai kukka, sukka ja tukka. Tämä onnistui 100%, joten uskottava se on, että kuulunymmärrystä löytyy. Kuulo on vain viime aikoina tainnut olla valikoiva.
Pöydällä oli kaksi eri rasiaa, joihin toiseen tuli laittaa keltaisia ja toiseen punaisia vaahtomuovista olevia ympyröitä. No, niin ja näin. Tätä värien hahmottamista ja lajittelemista ollaankin nyt kesän aikana muutamasti harjoiteltu. Värejä käydään muutenkin paljon läpi arjessa. Hän osaa hyvin viittoa värit, mutta aika arpomiseksi menee, kun kysyy: ”Minkä värinen tämä on”?
Terveydenhoitaja kehoitti tekemään erilaisia asioita, mm. viemään nuken hoitopöydälle nukkumaan ja antamaan kirjan äidille. Nukke pistettiin lattialle pötköttelemään seinän viereen ja kirja löysi äidin luokse.
Palloa heiteltiin, mutta sen enempää temppuja sen kanssa ei pyydetty tekemään. Tavallisesti kokeillaan myös onnistuuko potkaiseminen, kiinniotto ja heittäminen.
Karkeamotorisia testejä ei oikein tehty. Ne ovat yleensä hyppiminen tasajalkaa, varvistaminen (tämä onnistuu), viivaa pitkin kävely. Hyppiminen tapahtuu niin, että kanta irtoaa, mutta päkiä ei. Viivaa pitkin kävely on melko leveäraiteista vielä.
Yhdessä tuumin käynnin jälkeen me vanhemmat oltiin tosi ylpeitä meidän 3-vuotiaasta. Kaiken tämän uhman ja tahdon keskeltä löytyy yhteistyökykyinen, reipas ja yritteliäs, kun vain neiti itse tahtoo. Eikä enää mikään taapero. Ihanan kauheaa ja kauhean ihanaa.
Olen miettinyt tätä aiemminkin ja lyön pääni vetoa etten ole ainoa. Mieleeni on jäänyt Tuhkaa ja konfetteja-blogin perheenäidin mietinnät rinsasyövän aikana siitä, haittaako jos sairaslomalla on kivaa. Nyt, kun olen itse jäänyt sairaslomalle lähes kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, olen uudelleen miettinyt aihetta. Kun olen ollut kykenemätön menemään töihin esimerkiksi ripulin tai nyt olleiden supisteluiden ja vatsakipujen vuoksi, onko minulla kuitenkin oikeus olla tuottava? Tai tehdä jotain, joka tuottaa minulle mielihyvää?
Samalla mietin, onko minulla oikeutta pitää lastani päiväkodissa itseni ollessa sairaslomalla? Tosiasiassa kuitenkin se on ainoa keino, jotta pystyn huolehtimaan lapsestani loput päivästä, kun puolisoni tekee iltatöitä. Nukun, lepään ja kerään voimia iltaa varten. Puuhailen kotitöitä. Tutkin ja etsin tietoa ja välineitä, joilla tukea lapseni kehitystä. En pidä sitäkään vallan huonona sijoituksena.
Tästä pitäisi aikanansa tulla liitutaulu
Olen sattuneesta syystä lukenut erinäisiltä palstoilta raskaana olevien äitien turhautumista, kun he ovat olleet raskauden vuoksi sairaslomalla jo kuukausia ja seinät alkavat kaatua päälle. Netflix, HBO, Ruutu plussat, Cmoret ja mitä näitä nyt on pyörivät toista kierrosta. On ehkä neulottu ja tehty jotain käsitöitä. Luettu kirjoja ja aikakausilehtiä. Kaikissa keskustelupalstoissa ja somessa on verkot vesillä. Podcasteja ja äänikirjoja kuunneltu niin ettei kuumotus korvissa lopu.
Pää toimii, kroppa rämppää. Mikä ja kuka määrittää sen, mitä on soveliasta sairaslomalla tehdä? Onko ok purkaa päättään ja ajatuksiaan näin kitjoittamalla? Onko käsityöt sallittu, koska ne tuottavat aineellista hyötyä? Onko ok täyttää sosiaalista mediaansa muullakin kuin oman pystymättömyytensä korostamisella? Saako nettikirppareilta tehdä hyviä löytöjä tai myydä pieniä lastenvaatteita ja hyötyä sitä kautta taloudellisesti? Saako sairaslomalla lähteä kotoa työpäivän aikana ja käydä kaupassa tai lounaalla kaupungilla?
Omenahilloa uunissa, vaikka aluksi käy myös hellalla.
Ainakin sen tosiasian kanssa joutuu lähes kaikki tekemisiin, että kaupassa ja apteekissa pitää käydä, lapsi pitää viedä hoitoon ja lääkärireissuille ja laskuja ja juoksevia asioita hoitaa. Eikä sellaista vapaakorttia vielä ole näytetty, että sairaana ruoka valmistuisi ja lämpiäisi itsestään, lapsen kiukut ja murheet voisi ojentaa muille. Tai edes ne likaiset haalarit, jotka sitten aamulla roikkuisi naulakossa kuivina ja puhtaina. Ne hetket ovat olleet oman äitiyden kovimpia koettelemuksia. Kun olet niin kipeä, että itsensäkin huolehtiminen on kyseenalaista ja apua ei juuri siihen hätään ja hetkeen saa.
Asiaa tutkaillessani juridisesta näkökulmasta ilmeisesti estettä tehdä muita asioita ja töitäkin ei ole ja jopa lomamatkatkin ovat sallittuja, kunhan se ei heikennä paranemista ja toimintakyvyn palautumista. Silti me suomalaiset kuljemme kadulla huppu päässä, aurinkolasit silmillä ja välttelemme katsekontakteja ja keskitymme siihen ettemme ainakaan hymyile ja näytä liian hyvinvoivalta. Toki tiedän niitäkin tapauksia, jotka ketjuttavat sairaslomiaan ja samalla tekevät oman firman hommia vastaavanlaisessa ellei fyysisemmissäkin töissä. Tekisi mieli sanoa, että niin kauan on hyvä kuin omatunto on puhdas kuin lakana. Ihmisten käsitys kuitenkin valkoisen sävyistä on hyvin kirjava. Pientä yrittäjää ja hänen tuskaansa alaistensa sairaslomia kohtaan ymmärrän kyllä hyvin. Tällaisissakin tapauksissa tarvitsisi myös yrittäjä tukea ja turvaa ettei yrityksen toiminta vaarannu.
Lopulta kuitenkin mietin kuka hyötyy passiivisuudesta? Mietin mikä merkitys sillä on isossa kuvassa tuijottaako sen ajan vaikka sitä Game of Thronesin kahdeksaa tuotantokautta viidettä kertaa vai myykö joku vaatekasoja pienemmäksi kaapeistaan second handinä? Jälkimmäisestä ainakin kiertotalous kiittäisi.
Raskauspäiväkirjan väliin tulevan syksyn tuulia. Päiväkirja päivittyy kuitenkin tavalliseen tapaan myös tänään ja ylihuomenna on luvassa isompi pläjäys, kun kerron raskauskuulumiset koko kesältä. Mutta nyt siihen arvontaan!
Somessa käynnistyy justiinsa nyt taskutulostimen arvonta. Mihin me tätä käytämme, käy lukemassa Facebookista tai Instagramista. Arvontaan voit osallistua:
Instagramissa: @elamanmittaisellamatkalla
Facebookissa: Elämän mittaisella matkalla
Osallistumisen ehdot ovat seuraavanlaiset Instagramissa:
Tykkää sivusta @elamanmittaisellamatkalla
Tykkää kuvasta
Tägää kaverisi, joka ilahtuisi tästä tai meidän Elämän mittaisella matkalla-menosta
Osallistumisen ehdot ovat seuraavanlaiset Facebookissa:
Tykkää sivusta Elämän mittaisella matkalla
Tykkää kuvasta
Mihin sinä käyttäisit tulostinta? Osallistu arvontaan kommentoimalla.
Muita sääntöjä:
Osallistumisaika on sunnuntaihin 11.8.2019 klo 23.59 asti.
Kaksi arpaa saat osallistumalla sekä Instagramissa että Facebookissa
Palkinnon arvo on noin 160 euroa.
Voittaja ilmoitetaan arvonnan kommenttikentässä sekä Instagramissa että Facebookissa ja voittajalle laitetaan yksityisviesti osoitetietojen saamiseksi. Mikäli voittajaan ei saada yhteyttä viikon sisällä, palkinto arvotaan seuraavalle henkilölle.
Tuotteet lähetetään kotimaan sisälle pois lukien Ahvenanmaa.
Facebook eikä Instagram sponsoroi, suosittele tai hallinnoi kamppanjaa millään tavalla eikä se liity Facebookiin millään tavalla.
