Hei olenko kertonut, että tänään 21.3.2020 on kansainvälinen downin syndrooman päivä. Ai että alkaa tulla jo korvista. No, repetitio est mater studiorum (kertaus on opintojen äiti), kuten jo opettajani ala-asteella opetti. Aina on niitä takapenkin flikoi ja poikki, jotka eivät ole koskaan kullut juttuakaan.
Minulla on suuri kunnia jakaa teille tämä video, jossa me neidin ja 30 muun perheen kanssa viitomme tukiviittomin Johanna Kurkelan Ainutlaatuisen tämän päivän kunniaksi. Down-ihmisten ja heidän läheistensä etujärjestö Downiaiset täyttää tänä vuonna 1o vuotta, joten onpa tämä aika ihana kunnianosoitus sillekin.
Ajatukseni tähän videoon on muhinut jo melkein vuoden, mutta tuumasta toimeen lähdettiin vasta tämän vuoden puolella, joten haipakkaa on projektin organisoimisessa ollut. Alkuperäinen idea on lähtenyt vastaavanlaisesta brittiversiosta. Olikin luulemaani isompi homma selvitellä tekijänoikeusasiat. Voisin kirjoittaa tämän tyyppisen videoon liittyvistä kommervenkeistä erikseen jos ne jotakuta kiinnostaa?
Kaija Koota lainatakseni olen kiitollinen, siunattu, onnellinen. Ympärillämme on niin paljon hyviä asioita, kauniita hetkiä ja aitoja ihmisiä. Haluan välittää kaikkialle, jokaiseen maailmankolkkaan viestin siitä, että meistä jokainen on ainutlaatuinen.
Kiitos perheille ympäri Suomen, jotka ovat olleen mukana projektissa sekä Valo Visuals, joka teki videon täysin hyväntekeväisyytenä. Instagramin kautta sain vinkkauksen Valo Visualssista, kiitos myös siis tälle vinkkaajalle. Videota varten saimme myös yhden viittomaopettajalta tutorial version.
Ympärillämme on niin paljon kaunista ja hyvää, vaikka maailmassa vallitseekin tavallistakin synkemmät murheet. Kiitos ihmiset!
Olen otettu jokaisesta, joka jakaa tätä videota ja levittää Ainutlaatuisuuden ilosanomaa! Kiitos!
Hyvää kansainvälistä downin syndrooman päivää! Laitetaan sukat rokkaamaan!
Miksi eriparisukat? Miksi noin värikkäät? Onpas lapsellista. Huomaako edes kukaan jos lenkkareissani on eriväriset sukat?
Kansainvälistä downin syndrooman päivää eli 213-päivää vietetään jälleen 21.3.2020. Päivä on YK:n yleiskokokouksessa virallistettu ja päivää vietetään ympäri maailmaa. Päivän tarkoituksena on levittää tietoutta downin syndroomasta. Yksi tapa herättää keskustelua on pukea päällensä eri väriset sukat. Se on kannanotto sille, että hyväksyt erilaisuuden ja haluat kaikkien ihmisten voivan hyvin. Kampanjaan osallistumiselle löytyy ohjeet alempana.
Jos nyt mietit, että et tiedä mitään downin syndroomasta niin se ei pidä paikkaansa. Olet löytänyt jo tänne mediaani, joka nimenomaan kertoo siitä, millaista elämä downin syndrooman kanssa voi olla. Voit levittää tietoutta esimerkiksi kertomalla blogistani tai jakamalla tiliäni Instagramissa ja Facebookissa.
Jos sinä kuulut myös samaan sakkiin kanssani, että vaatekaapista löytyy lähinnä mustia ja valkoisia sukkia niin nyt on aika tehdä kevättuuletus. Tarkoitus ei ole ostaa värikkäitä sukkia yhtä päivää varten ja jättää niitä lojumaan kaappiin.
Lähes kaikki meistä käyttää sukkia päivittäin, eli jätä sukat käyttöösi. Jos mielesi ei tee ympäri vuoden kulkea värikkäät sukat lahkeiden päällä, ota ne vaikka mökki- tai kotisukiksi tai piilota farkkujen alle. Tai valitse vähän vähemmän villit sukat, kuten neutraalimmat raitasukat. Tai miksei mustaa ja valkoista, kyllä silläkin mahtavan kontrastin saa aikaan.
Olipa kuitenkin tarvetta millaisille sukille tahansa, nyt kannattaa olla kuulolla. Sukkamestareilta löytyy sukkia joka lähtöön kierrätysmateriaaleistaalpakanvillaan ja desing-sukistavaellussukkiin. Suomalaisen yrityksen kaikki sukat valmistetaan Ylöjärvellä oeko-tex-standardoiduista langoista ja luomupuuvillasukat ovat lisäksi GOTS-sertifioituja.
Sukkamestareiden sukkatehtaalla tehdään intohimoisesti työtä kestävien ja laadukkaiden sukkien eteen vastuullisuutta unohtamatta. Tehdas työllistää tällä hetkellä kolmisenkymmentä henkilöä. Sukkamestarit ovat sertifioitu ensimmäisenä tehtaana Nativa-järjestelmään Euroopassa ja heidän käyttämä merinovillansa on mulesing-vapaata. Nativa takaa merinovillan jäljitettävyyden ja seuraa villan vastuullista matkaa lammastiloilta kuluttajille.
Sukkamestarien myynti tapahtuu pitkälti keskusliikemyynnin eli esimerkiksi SOK:n ja Keskon kautta. Lisäksi sukkia löytyy useista erikoisliikkeistä, kuten Partioaitasta. Myös vientiin lähtee sukkia UphillSport-tuotemerkkillä, josta löytyy erikoissukkia ratsastussukista vaellussikkiin. Kaiken tämän lisäksi Sukkamestarit tahtovat palvella kuitenkin myös niitä, jotka eivät mahdu standardeihin.
Moni saattaa miettiä, miksi ostaa sukkia verkkokaupasta, kun niitä löytyy myös markettien hyllyiltä. Sukkamestareille on ollut yrityksen alusta lähtien tärkeää palvella kuluttajia mahdollisimman yksilöllisesti. Heille tuleekin viikoittain toiveita ja he pyrkivät vastaamaan tarpeisiin mahdollisimman sutjakkaasti. Verkokaupasta löytyvät nimenomaan erikoistoiveet, kuten tavallista isommat ja pienemmät koot. Tehtaan jonoista riippuen sukat ovat nopeimmillaan verkkokaupassa toiveesta riippuen jo viikossa.
Itse pyysin alpakanvillasukkia pienemmässä koossa, jotta saadaan neidillekin ekstralämpimät sukat. Tulossa kuulemma on jos joku muukin kaipaa pieniin jalkoihin ohuita, mutta sitäkin lämpimämpiä villasukkia. Jos pikkusukille on muutenkin tarvetta, niin pienin koko, jota tehtaan koneilla pystytään valmistamaan on 22.
En ymmärtänytkään, että toiveita pystyy näin helposti pyytämään ja tartuin toiveideni kanssa heti lisäkierrokselle merinosukkahousujen osalta. Sukkahousuja ei kuitenkaan Sukkamestareilta ole tulossa, koska niitä ei samoilla koneilla pysty valmistamaan. Investoinnit olisivat monen miljoonan euron luokkaa.
Mietin sukkia ostoskoriin klikkaillessa millaiset koot meidän perheelle olisivat hyviä. Sovitellessamme sukkia huomasin, että 37-39 koko oli passeli omaan 36-37 kokoiseen jalkaani ja taas 38 kokoiselle siskolleni istui koko 39-41 kuin sukka jalkaan. Sukat kuitenkin venyvät hyvin ja 37-39 olisi käynyt myös siskolle. Mieheni 46 kokoiseen kalossiin löytyy kokoja haitarista 46-50.
Ja sitten, kun sukat hankittu, tee näin 213-päivänä:
1. Pue jalkaasi erilaiset sukat! Voit käyttää kirkkaita sukkia, pitkiä sukkia, printtisukkia, yhtä sukkaa – jopa kolmea sukkaa, yksi sukka jokaiselle kromosomille. Jos et tavallisesti käytä sukkia, pue ne jalkaasi 213-päivänä. Käytä sukkia kotona, töissä, koulussa, harrastuksissa, lomalla – kaikkialla missä vietät aikaasi 21.3.2020. Kun joku ihmettelee sukkia, jaa tietoisuutta Downin oireyhtymästä.
2.Haasta mukaan myös kaverisi, perheesi ja työyhteisösi.
3. Ota kuva tai video sukista ja julkaise se sosiaalisessa mediassa.Muista käyttää hastageja: #SukatRokkaa #RockaSockorna#downiaiset #LotsOfSocks #WorldDownSyndromeDay#WDSD20.
Minulla on ihan mahtavia uutisia Sukkamestareilta. He haluavat lähteä tukemaan Downiaiset ry:tä ja Sukat rokkaa-kampanjaa. Downiaiset on suomalainen yhdistys, joka ajaa niiden ihmisten oikeuksia, jota downin syndrooma koskettaa. Aivan huikeaa! Nyt saat päivitettyä sukkakorisi ja samalla tuet down-perheiden hyvinvoinnin edistämistä.
Koodilla SUKATROKKAA saat koko ostoskoristasi -10%. Koko kampanjan aikana tehdyistä sukkaostoksista eli 21.3.2020 asti Sukkamestarit lahjoittaa 20% Downiaiset ry:n toiminnan tukemiseksi.
Olisi ihanaa jos tägäätte tai laitatte viestiä sukkakuvistanne minulle niin pääsen fiilistelemään teidän värikkäitä sukkianne ja tukeanne meidän ja kaikkien muidenkin perheitä kohtaan, jota downin syndrooma koskettaa. Olen todella otettu jokaisesta, joka jaksaa nähdä vaivaa ja jaan teidän #sukatrokkaa-kuvianne enemmän kuin mielelläni somessa.
Pst. Huomenna on luvassa Instagramin puolella myös jotain todella mahtista, kun alkaa arvonta, jossa voi voittaa 100 euron sukkalahjakortin Sukkamestarien verkkokauppaan!
Olen huokaissut monta kertaa helpotuksesta. Jos tuntuu, että avun ja tuen piiriin on ollut vaikeaa selkeällä diagnoosillakin, mitä se onkaan, kun sellaista ei löydy. Olen mukana monilla keskustelupalstoilla, jossa keskustelee vanhemmat, joilla on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Kuinka paljon he joutuvat taistelmaan lapsiensa vuoksi. Vain koska heille ei ole löytynyt kategoriaa tai haasteet kotona tai kodin ulkopuolella painetaan villaisella.
Kehitysvammaliiton mukaan kehitysvammaisuuden syy jää epäselväksi 30 prosentissa vaikeista kehitysvammoista ja 50 prosentissa lievistä kehitysvammoista. Eri lähteistä riippuen suomalaisia kehitysvammaisia on arvion mukaan 40 000-50 000. Jäin miettimään miten valtava määrä meillä on ihmisiä, joilla ei ole diagnoosia. Ja ei, en ole diagnoosishoppailija alkuunkaan. Diagnoositon ihminen ja hänen perheensä jää kuitenkin usein hyvin yksin, vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista apua.
Otetaan esimerkiksi puheentuotto. Lapsi, joka ei tuota puhetta otetaan tarkasteltavaksi noin 3-vuotiaana, mikäli muita huolia kehityksestä ei ole herännyt. Ikä on varmasti kuntakohtaista, mutta noin suurinpiirtein. Ennen sitä lapsella ei yleensä ole mitään tukea kommunikoinnin edistämiseksi, kuten kuvat tai tukiviittomat. Tätä perustellaan sillä, että puhe saattaa tulla itsestään vielä siinäkin iässä ilman sen suurempia ponnisteluita. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään huomioivan sitä, miten paljon alle 3-vuotiaan päässä liikkuu ja kuinka mullistavia kehitysvaiheita siihen ikään mahtuu. Myöskään sitä tosiasiaa ei huomioida, että jos tutkimukset aloitetaan vasta 3-vuotiaana kestää aikaa ennenkö todetaan terapian tarve ja siinä kohtaa kun pääset jonoon, voi olla se 150 lasta ennen omaasi odottamasssa terveyskeskuksen puheterapeuttia. Missä varhainen puuttuminen ja tuki, ennaltaehkäisy.
Tässä kohtaa koen olevani paremmassa asemassa, kun diagnoosi on jo leimattu. Osaan jo edeltä ajatella, missä asoissa voimme tarvita tukea. Voin havainnoida lastani ja tuen tarvetta ei epäillä. Osaan hakea tietoa ja kirjallisuutta, kun tiedän mikä vamma lapsellani on. Minulla on argumentteja joihin nojata, kun haen tukea. Myös tuen ja avun hakeminen on helpompaa selkeällä diagnoosilla, esimerkiksi Kelalta.
Yksi yhteiskunnallinen edistysaskel voisi olla tukiviittomien ja kuvien käyttö kaikissa päiväkodeissa, kaikissa ryhmissä. Niiden käytöstä ei ole haittaa, vaikka oppimisessa ei olisikaan haasteita. Se lisäisi tasa-arvoa, ymmärretyksi tulemista ja monia ongelmatilanteita. Mietinkin kuinka paljon varhaisiän traumoja ja myöhäisiä ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä tukemalla varhaiskasvatusta entisestään, kun aikuiset ymmärtäisivät mitä lapsi olemuksellaan ja käytöksellään yrittää meille viestiä. Samalla niiden ammattilaisten palkka tarvitsisi nostaa oikeaan arvoonsa, mutta se on oma lukunsa.
Asia lähti vähän sivuraiteille, vaikka aihetta liippaakin. Varhaiskasvatus on siitä erinomainen esimerkki (vaikka osa lapsista kotihoidossa onkin), että siellä havainnoidaan lapsia todella paljon ja lasten pulmiin pystyttäisiin tarttumaan hyvin varhaisessa vaiheessa, jos resurssimme ja systeemimme antaisi siihen mahdollisuuden. Lyhytaikaisiakin erityisen tuen suunnitelmia ja toimenpiteitä kyllä tehdään, mutta tämä ei toteudu kaikkialla niin kuin kuuluisi. Usein avun saaminen venyy, kun tutkitaan, ihmetellään, jonotetaan. Ja hyvässä lykyssä vielä jonotat uudestaan terapiaan, apuvälinettä tai muuta tukea monta vuotta. Tämä on todellisuutta monen arjessa.
Meidän diagnoosi myös näkyy ulos päin. Olen miettinyt aikanani onko se hyvä asia ja kiusataanko häntä ulkonäön perusteella. Mutta kiusaaja löytää syyn kiusata onpa minkälainen tahansa. Sen sijana ulos päin näkyvä kehitysvammaisuus antaa synninpäästön julkisilla paikoilla. Minun ei tarvitse selittää jos lapseni käyttäytyy epäsovinnaisesti. Sen sijaan on hirvittävän paljon vanhempia, jotka joutuvat kipuilemaan tuijouksien ja halveksivien katseiden alaisena, kun ”tavalliselta näyttävä” lapsi aina jonkun nenänvarren mittarin mukaan käyttäytyy huonosti.
Varhainen diagnoosi auttaa myös jaksamiseen ja elämässä eteen päin pääsemiseen. Minun ei tarvitse menettää yöuniani, kun tiedän mikä lastani vaivaa. Tai oikeastaan ilmaisisin asian ihan toisin päin. Ei häntä mikään vaivaa, vaan hänen kehityksensä tulee kulkemaan omaa polkuaan. Minun ei tarvitse syyllistyä, että olen tehnyt jotain väärin jos käytöksessä on muilla ihmisilla huomautettavaa. Minä tiedän etten ole ja ettei minun tarvitse painia haasteiden kanssa yksin. Minulla on vertaistukea ja chatti aina avoinna pulmatilanteisiin.
Mikä tärkein oivallus: Minun ei tarvitse aina jaksaa tätä kaikkea. Perheessä, jossa on lapsi jolla on haasteita ilman diagnoosia voi helposti syyllistää itsensä, kun ei vaan jaksa. Jos huolensa on esittänyt eikä sitä olla otettu todesta tai mikä pahempaa on itse yrittänyt sulkea siltä silmänsä, vaurioittaa se koko perheen yhteistä hyvää. Onnellista arkea.
Tarvitsemme yhteiskunnallista muutosta, jotta minun ei tarvitsisi iloita näin paljon tyttäreni diagnoosista ja toisaalta olla niin surullinen niiden perheiden puolesta, jotka taistelevat jaksamisensa äärirajoilla vain koska heidän lapsellaan ei ole vielä ICD-10 diagnoosiluokkaa.
Postauksen kuvituskuvat ovat viime kesän kesälomareissun aamupalapöydästä, kun tenttasin neitiä viittomaan.
Näinä päivinä kolme vuotta sitten kesä oli kauneimmillaan niin kuin on nytkin. Olin reilaamassa siskoni kanssa vatsa pystyssä yli puolen välin raskautta Euroopassa. Olin siinä vaiheessa täynnä iloa, voimaa ja uskoa tulevaan. Matka siihen pisteeseen oli pitkä ja toivottoman tuntuinen. Vaikka aurinko paistaa, ruutujen takana on monenmonta, joista tuntuu ettei elämä pysty jatkumaan. Siksi haluan sanoa sen, mitä toivoisin, että minulle oltaisiin sanottu, kun yritin löytää elämäni uudelleen.
Ensimmäiseksi. Anna tulla. Anna tulla niiden kaikkien tunteiden, myös likaisten ja mustien ajatusten. Anna tulla itkut, kun näet rattaita työntäviä vanhempia tai toisten kriiseillessä olisivatko indigonsiniset vai laivastonsiniset vaatteet paremmat ristiäisasuna vauvalla. Anna lupa olla itsellesi pettynyt, katkera ja vihainen. Itseesi, puolisoosi, Jumalaasi, haltioihisi tai metsätonttuihisi. Saat kysyä: ”Miksi juuri meille täytyy tulla kehitysvammainen lapsi?” Saat kirota tähdet, taivaan ja maan, saat kokea epäoikeudenmukaisuutta ja voit miettiä mitä niin pahaa olet tehnyt ansaitseeksi tämän. Anna tälle ajanjaksolle aikaa. Siihen voi mennä toisella yksi ilta, toisilla taas kuukausia ja kuukausia, kuten itselläni.
Toiseksi. Mene metsään. Tai jonnekin, missä sinun on helpompi hengittää edes hetki. Uskalla pysähtyä. Huuda tyhjyyteen. Katso kaukaisuuteen. Uskalla kuulla itsesi.
Kolmanneksi. Uskalla päästää irti. Uskalla luottaa. Usko perheesi ja tiimisi kykyihin, rakkauteen ja voimaan kantaa teidät läpi vaikeuksien ja pitkien harmaiden jaksojen. Uskalla toivoa ja nähdä vaivaa, että arki voi olla hyvää ja kaunista. Onnellista.
Neljänneksi. Päätä. Meillä on käytettävinä juuri sillä hetkellä meille annetut kortit. Me emme voi tietää minkä kortin saamme pakasta seuraavana tai millaiset kortit muilla on. Joudumme puntaroimaan onko meillä pakan lopussa jäljellä täyskäsi vai pelkkä tyhjä arpa. Vaikka elämänsä rakentaisi todennäköisyyksiin, sattuma tai jokin muu elämänkatsomuksesta riippuen valelee päällemme glaseeraukset. Päätös auttaa kuitenkin pääsemään eteen päin ja myöhemmin uskoa siihen, että aikanaan on tehnyt valinnan, joka on ollut oikea.
En siis pysty tietämään miltä tuntuisi jossei olisi ollut mahdollisuutta valita ja kehitysvammainen lapsi olisi tullut yllätyksenä. Ensijärkytyksen ja sopeutumisen jälkeen ehkäpä levollisemmalta, koska ei annettu sitä taakkaa, että olisi joutunut päättämään oikeudestasi elää. Ainakin monet vertaiseni, joille down-lapsi on tullut yllätyksenä kokevat sen polun juuri hyväksi niin. Hyvä niin.
Alla oleva Heli Mustosen kirjoittama runo on tuonut monille vanhemmille ja heidän läheisilleen lohtua, voimaa ja rohkeutta kohdata uusi ja tuntematon. Koska siitä tässä kaikessa on pohjimiltaan mielestäni kyse. Pelosta. Koemme niin voimakkaita ja eriskummallisia ajatuksia, koska emme voi tietää mitä tämä uusi elämä mahdollisesti tuo tullessaan. Me pelkäämme. Silloin haluaisin tulla sinulle kertomaan:
Tärkeintä ei ole, että vauva on terve Tärkeintä on jäädä henkiin
Tärkeintä ei ole saavuttaa neuvolakirjan jokaista kohtaa ” normaaliin tahtiin” Vaan olla oman neuvolakirjansa Indiana Jones Oman elämänsä sankari ja vähän muidenkin aika paljon muidenkin
Tärkeintä ei ole olla sitä mitä muut toivoivat luulivat tai odottivat Tärkeää ei ole olla kummankaan näköinen Tärkeää on olla oman itsensä näköinen ja pitää vahvasti kaksin käsin kiinni siitä mitä elämäksi sanotaan
Tärkeintä on olla yhdessä ja jaksaa Olla paikalla silloin kun välittämistä jaetaan
Tärkeintä on kuulua johonkin ja hengittää samaan tahtiin sen porukan kanssa jota myös perheeksi kutsutaan.
Lämpimästi tervetuloa omalle Elämän mittaiselle matkalle.
Nimettömän yläpuolella näkee A-merkinnän, joka kertoo avustajatarpeesta. Kuva ei tarvitse olla puhdas studiossa otettu passikuva. Riittää, että kuva on tarpeeksi hyvälaatuinen ja passikuvakoossa.
Yksi ilahduttava argumentti vastaan lausahdusta: ”Kyllä ennen oli paremmin”. Viime kesäkuusta alkaen vammainen henkilö on voinut hakea EU-vammaiskorttia, jonka tarkoituksena on helpottaa erityistukea tarvitsevien vammaisten ihmisten osallistumista yhteiskunnan toimintaan ilman ylimääräisiä selittelyitä vamman laadustaan. Kaikki nyt kun ei päälle päin näy. EU-vammaiskortti on yksi askel lähemmäs tasa-arvoisempaa maailmaa. Toivon vielä näkeväni sen päivän, kun tämä kortti toimii koko maailmassa.
Vammaiskortissa on myös mahdollisuus A-merkintään, joka kertoo palveluntarjoajalle suoraan henkilöllä olevan tarve tukihenkilölle tai avustajalle. Kelan sivuilta näkee listan päätöksistä, jotka oikeuttavat A-merkintään. Me haimme A-merkintää eholla eli erityishuolto-ohjelmalla. Mikä se sellainen eho on, kerron siitä myöhemmin.
Korttiin saa lisättyä symboleita, jotka kuvaavat asiakaspalvelijalle helposti tuen tarvetta. Esimerkiksi Toivon pääseväni jonon ohitse terveydellisistä syistä- tai Tarvitsen pääsyn esteettömään WC-tilaan. Korttiin saa lisättyä myös oman QR-koodin, johon voi lisätä tietoja itsesään. Tiedot pääsee lukemaan kaikilla mobiililaitteilla. Miettikää miten mieletön apu puhumattomille ihmisille. Lisää symboleista voi lukea täältä.
Vammaiskortin sivuilla kerrotaan miten kortin käytäntöönpano on saatu aikaan:
Vammaiskorttia on kehitetty Suomessa Euroopan unionin Perusoikeus-, tasa-arvo- ja kansalaisuusohjelman tuella vuosina 2016-2017. Kehittämistyössä on ollut mukana laaja joukko vammaisjärjestöjä, palveluntarjoajia, Sosiaali- ja terveysministeriö, Kela sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Vammaiskortin toimeenpanon koordinoinnista vastaa Kehitysvammaisten Palvelusäätiö. Vuoden 2018 alusta lähtien kehittämistyötä tukee STEA Veikkauksen tuotoista.
Ensin tulee täyttää Kelan lomake VK1, sen voi lähettää sähköisen palvelunkin Viestit-toiminnon kautta. Sähköisesti lähetettäessä valitse viestin aiheeksi Vammaisetuudet ja EU-vammaiskortti ja liitä viestiin hakemus. Jos haet korttia lapsellesi, hakemus täytyy toimittaa paperisena Kelaan. Täällä vielä Kelan nuora, jonka mukaan edetä korttia hakiessa.
Kela tarkastaa onko sinulla vammaiskorttiin oikeuttava päätös olemassa ja avaa oikeuden kortin tilaamiseen. Tämän käsittelyyn ei yleensä mene paljon aikaa, puhutaan muutamista viikoista. Jos siis sähköpostiin ei ala kuulumaan linkkiä eikä roskaposteissakaan sitä ole (näin kävi meille), ota yhteys Kelaan. Jostain mystisestä syystä sähköposti ei ole lähtenyt.
Tässä välissä kannattaa jo katsoa, että on passikuvamainen kuva valmiiksi, jotta saa liitettyä sen vammaiskorttihakemukseen.
Sen jälkeen saat sähköpostiin ilmoituksen Vammaiskortti.fi:ltä, jossa on linkki kortin tilaamiseen. Hakemus ohjaa loogisesti eteen päin kortin tilaamisessa. Tärkeää on olla passikuvamainen kuva valmiina, muuten tilausta ei pysty viemään loppuun. Kortti maksaa 10 euroa, joka veloitetaan kortin tilaamisen yhteydessä.
Kortin tilaamisen jälkeen kortti tuli parissa viikossa postiluukusta. Eikun koeajamaan.
Nyt olisi tärkeää vaan saada korttia markkinoitua yrityksille ja koko Euroopan tietoisuuteen, jotta kortti saavuttaa todella sen hyödyn ja vasteen mitä sen eteen on tehty. EU:n Vammaiskortti on otettu vuonna 2018 käytöön Suomen lisäksi Belgiassa, Italiassa, Kyproksella, Maltalla, Virossa, Sloveniassa ja Romaniassa. Siis täh? Missä muut Pohjoismaat, Saksa, Ranska ja muut olevanas aikaansa edellä olevat maat?
Toivottavasti tästä oli apua niille, jotka kortin tilaamista miettivät, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Onko sinulla tai läheiselläsi jo vammaiskortti? Tiedätkö jonkun läheisen, joka tarvitsisi tällaista korttia? Kuulisin niin mielelläni kokemuksia, miten tämä on toiminut ja onko helpotusta arkeen tullut.
Somen puolella meitä seuraavat tietävätkin meidän olleen päiväreissulla vertaistukitapaamisessa Sipoossa. Meiltä on peruuntunut viimeiseltä kolmelta kerralta tapaamiset neidin sairastumisien vuoksi, nyt päästiin. Kotiin viemisinä tuotiin tietty räkätauti, mut ihmekös tuo.
Vertaistuen saaminen samanikäisen muiden lasten vanhemmilta alkoi melko pian, kun diagnoosimme varmentui. Sinä keväänä löysin muutaman muunkin äidin, jotka tiesivät odottavansa down-lasta. Aloimme kirjoitella yksityisviestejä Facebookin kautta. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasimme meitä ilmaantuneen pikku hiljaa lisää ja lisää ja tarve omalle ryhmälle nähtiin. Nyt meitä 2016-2017 syntyneiden down-lasten vanhempia on yli 80 vaihtamassa iloja ja huolia toistensa kanssa. Vaikka olenkin kirjoittanut ettei vertaistuki ole pelkkää auvoa, on järjettömän huojennuttavaa olla kehitysvammaisen lapsen äiti 2000-luvulla. Tukea, tietoa ja vastaavanlaisia kokemuksia on heti ruudun toisella puolella. Aina kun ryhmät kasvavat, mahtuu joukkoon niin paljon erilaisia luonteita ja perheitä, että väkisinkin välillä tulee väärinymmärryksiä.
Sali täynnä kavereita, mut mua muka kiinnostaa enemmän tää kasvistokirja.
Meidän ikäryhmämme tapaa ainakin kerran puoleen vuoteen ja olemme tähän asti vaihtaneet aina paikkakuntaa. Järjestely onkin toiminut loistavasti. Aina on joku ottanut emännöintivastuuta (niin no, aktiivisia isännöitsijöitäkin voisi olla enemmän;) seuraavan tapaamisen järjestämiseksi tai sitten joku alkaa huhuilla missä seuraavaksi nähdään. Suomi on harmittavaisen pitkä maa ja Lappi on jäänyt kieltämättä paitsioon. Tiedän heidän kuitenkin järjestävän siellä tapaamisia, jossei tietylle ikäryhmälle niin ainakin isommalle otokselle. Kannattaa huhuilla Downiaisten Facebookissa.
Aktiivisen vertaistuen tarve on pikku hiljaa itsellä vähentynyt, kun arki solkuu omalla tavallaan ja painollaan. Edelleen on ihana nähdä mitä muille kuuluu ja miten ipanat ovat kasvaneet. On ihan eri asia vaihtaa kuulumisia somessa kuin nähdä miten elämä menee kaikilla eteen päin.
Jokaisella kerralla on yritetty järjestää jotain pientä ohjelmaa, kuten muskaria, valokuvausta, viittomaopetusta ja kävipä meidän Turun tapaamisessa vammaisoikeuksiin erikoistunut lakimieskin puhumassa. Syödään tietty ja vaihdetaan kuulumisia. Yleensä jokaisella kerralla yritetään ottaa yhteiskuva. Jostain syystä se on alkanut tuottaa kerta toisensa jälkeen enemmän haasteita.
”Pyyhkijät pyyhkivät fiu fiu fiu”…. Ja niin lapset lamaantuivat katsomaan aikuisten bussilauluperformannia.Niiiin paljon kaikkia paikkoja, jotka voisi hajoittaa.Tällä kertaa oli myöskin muskaria. Desibelit nousi ja meno oli hulvatonta.
Tämän kertainen paikka – kulttuurikeskus Lilla Villan ansaitsee erityismaininnan. Kaikki huomio meni oman ipanan kaitemiseen niin kuvia talosta on harmittavan vähäisen. Niin ihanaa luonnetta henkivä vanha kunnantalo, jossa toimii myös kahvila. Cafe Lilla Villanista saa lounasta kahvilatuotteiden lisäksi. Siispä kannattaa poiketa.
Omaa mieltä jäi kaihertamaan Sipoonkorven luontopolut, joiden ohi hurautimme. Ensi kertaan.
Kirjoitin vielä 2017 ettei esikoisesta tulla näkemään täällä kasvokuvia. Miksi nyt sitten on alkanut tasaiseen tahtiin ripsumaan kuvia sieltä sun täältä ja kuvissa pääasiassa nimenomaa lapseni koko komeudessan. Päätös on ollut vaikea ja olemme sitä vatkanneet puolisoni kanssa eteen ja taakse.
Kaiken lähtökohtana perheessämme on lapsemme hyvinvointi, jota olemme miettineet kuvien, tekstien ja videoidenkin osalta. Aluksi minulle oli erityisen tärkeää ettei kuvia lapsesta laiteta ollenkaan tai ainakaan kasvokuvia. Sitä arvoa on myös perhepiirissäni pidetty tärkeänä eikä muidenkaan lapsien kuvia ole jaettu somekanavissa. Olen saanut kritiikkiä ihan lähimmiltäkin ihmisiltä päätöksestäni alkaa jakaa kuvia. Ja hyvä niin. Se tarkoittaa vain sitä, että lähimmäisiäni halutaan suojella.
Kanavoideni tarkoitus on alusta asti ollut lisätä tietoutta downin synroomasta, lieventää ennakkoluuloja ja kaventaa kuilua kehitysvammaisuuden ja ”normaaliuden” välillä. Mietimme kumpaa lapsemme arvostaisi aikuisena enemmän: Anonyymiyden ylläpitämistä ja kasvottomuuden suojaamisesta vai hänen oikeuksiensa ja parempien mahdollisuuksiensa ajamista. On myös taiteilua, millaisista asioista on soveliasta kirjoittaa, kun joka tapauksessa yksityisyydensuoja kärsii. Mutta toisaalta, jos joku saa vertaistukea ja apua murheisiinsa, ammattilaiset saavat lisää ymmärrystä tiedon ja taidon rinnalle, kuka häviää? Se jää nähtäväksi, mutta tällä tiellä olemme.
Muistan, kuinka itse halusin down diagnoosin varmistuttua nähdä miltä downihmiset näyttävät ja etenkin videot olivat itselleni todella tärkeitä. Tarjolla oli materiaalia vähän, mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Koen minulla olevan velvollisuus antaa sitä hyvää eteen päin. Entistä suurempi osa downraskauksista päättyy aborttiin (etenkin Tanskasssa ja Islannissa) ja yksi suuri syy siihen uskon olevan meidän vieraantumisessa downeista ja muista kehitysvammaisista. Jos blogini saa yhdenkin ihmisen näkemään kehitysvammaisuuden uhkan sijasta mahdollisuutena tai joku epätietoisuuden myllerryksessä oleva vanhempi saa vahvistuksen valinnalleen (oli se sitten valinta pitää tai luopua lapsesta), sadat tunnit työtä eivät ole menneet hukkaan.
Meistä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa entistä enemmän eikä asiamme ole alkuunkaan loppuneet. Olisi hirveän hankala kertoa elämästä jossei se elämä saisi näkyä. Itse päätähti. Se tuo teille lukijoille meidän perheen sielun paremmin esiin ja toivottavasti antaa elämänmakuisia paloja. Sellaisia paloja, jonka avulla ihmiset näkisivät miten erityisen tavallista arkea me elämme. Saatan katua tätä päätöstäni vuosikymmenien päästä, lapseni teini-iän kynnyksellä tai jos kuvia päätyisi epämiellyttäviin asiayhteyksiin. Elämässä on kuitenkin tehtävä päätöksiä sen hetkisen riskienarviointianalyysinsa perusteella.
Ettäpä näillä mennään. Ja mitähän mieltä te olette siitä? Erityisen arvokasta olisi kuulla, mitä te haluatte meiltä kuulla tai nähdä? Mikä teitä kiinnostaa tai mistä haluatte tietää lisää? Hyvässä hengessä annettu rakentava palautekin on erittäin tervetullutta.
Innostunein ja inspiroitunein terveisin täältä ruudun toiselta puolelta
Trullallaa. Ollemme matkalla Tampereelle. Kolmas yritys toden sanokoon. Kaksi edellistä reissua ovat peruuntuneet neidin sairastumisien vuoksi. Nyt näyttää lupaavalta. Takapenkillä nukkuu napero, joka kerää voimiaan pikku kakkosen leikkipuistoon ja mukulakivien tallaamiseen. Sitä ennen mennään moikkaamaan vielä yhtä vertaisperhettä, joka oli kanssamme samaan aikaan viime kesänä sopeutumisvalmennuskurssilla.
Siitä onkin pitkä aika, kun olemme olleet Tampereella viimeksi. Enkä muista oikeastaan kertaakaan tällaista huvittelumatkaa ilman suurempia suunnitelmia. Yleensä Tampere on ollut vain Särkänniemi ja sukulaiset. Myös Tampereen ravintolakulttuuri kiinnostelee kovasti, mutta tämä loma mennään lapsentahtisesti ja katsotaan minne tiemme vievät. Ennen virallisia pääsiäiskuvia palatkaamme viikon takaiseen Palmusunnuntaihin.
Pyörälenkin varrelta poimitut pääsiäisvitsat. Vielä viikolla oli paljon paikkoja, joista ajattelin hakevani virpomisvitsoja. Kuinka ollakaan lauantai-iltana oli tainnut olla muillakin samanmoisia aatoksia.
Viime viikon palmusunnuntaina aloitimme meidän perheen virpomisperinteet. Meinattiin skipata moiset hassutukset, mutta innostuttiin kuitenkin ja ajattelin saavani mukavan askarteluhetken taaperon kanssa. Vaan kuinkas kävikään. Ei kiinnostaneet sen paremmin saksien käytön harjoittelu kuin sulkien kiinnittäminenkään. Parasta oli, kun sulilla kutiteltiin varpaita ja nenänpäätä. Ensimmäinen alla oleva kuva olisi se pääsiäiskansikuva ”Näin askartelet pääsiäiskoristeita lapsesi kanssa” ja sitten tuo sen jälkeinen kuva olisi se todellisuus. Dublot ohittivat mielenkiinnollaan äidin visiot noin sata nolla.
Sen sijaan pääsiäisherkkujen koeajo oli success. Mämmistä ja vanilijakastikkeesta saatiin hitti ensirykäisyllä.
Lähiöelämän ihanuuksia on lukuisat lapsiperheet ympärillä. Aamusella oli myös kaikki pääsiäismunat ja muut herkut jaettu jo toisten lasten koreihin. Ovea avatessa kuului usein hihkaisuja ”Mä en tiennyt että asut täällä”, kun neitimme oli ovella vastassa. Itsehän hölmönä en tunne neidin päiväkotikavereita juuri ketään nimeltä, kun neiti ei vielä osaa kertoa kavereistaan tai mitä he ovat touhunneet. Hassunhauskoja kohtaamisia.
Voihan kissanviikset, pieni pääsiäiskisua kutitti maskeeraushommat.
Ennen virpomisurakan aloittamista piti suorittaa äänestysvelvollisuudet ja sen jälkeen lähdimme virvon varvon sukulaisten puoleen. Virpomisvitsat lensivät olan yli, mutta vanha maitokannu, joka toimitti meillä korin virkaa, oli neidistä mukavaa. Ja varsinkin, kun sinne sai pudottaa palkkoja. Isomamman luona oli tarjolla iso suklaamuna tai vitosen seteli. Neiti valitsi oikopäätä vitosen. Äidin tyttö.
Perinteet tuntuvat tuovan välillä ainakin meidän arkeen tuovan kohtuutonta ylimääräistä päänvaivaa. Herättävää on kuitenkin huomata kuinka sitä omatkin tärkeät lapsuusmuistot heräävät ja on ihana nähdä lapsen riemu hassuttelusta ja vähän erilaisesta päivästä. Toivottavasti kaikki saavat viettää rentouttavan ja aurinkoisen pääsiäisen rakkaidensa kanssa. Ja kiitos niille, jotka uurastavat töiden ääressä tuplapalkan suklaamunien voimalla!
Me palaamme sorvin ääreen takataskussamme toivottavasti kivoja Tampere-vinkkejä!
Itsenäisesti leikkiin ryhtyminen on edelleen haasteellista. Nyt on kuitenkin otettu iso askel, kun päivä päivältä näen enemmän itsenäisiä auto- ja dubloleikkejä. Olen tässä kokenut oman äitiyteni ahaa-elämyksen. Olemme enemmän käyttäneet kotona aikaa siihen, että mallinnamme leikkiä. Suomeksi siis leikimme lapsen kanssa. Kerromme tarinaa: Mitä ihmiset ja eläimet voisivat puuhata, miten he voisivat jutella toisilleen ja minkälaisia tunteita heillä voisi olla. Ja mitä enemmän leikimme, sitä enemmän on nähtävillä itsenäistä toimintaa. Minä kun aiemmin ajattelin ettei itsenäistä leikkiä ainakaan tule, jos olen koko ajan kaikessa mukana. Dublojen ja puisten palikkatornien kokoaminen on vaihtunut tarinallisempaan suuntaan. Hän syöttää eläimiä, ja ihmiset matkustavat ja seikkailevat erilaisilla kulkuvälineillä.
Autot ajavat pitkin seiniä ja sohvapöydiltä alas. Luulenpa tiemme käyvän kohta vähän vanhemman serkkupojan traktori- ja autolaatikolle varkaisiin. Sen sijaan nukenvaatteiden ompelulla ei ole hurja kiire tai ainakaan suunnonta hoitoviettiä en ole huomannut viriävän. Hellyyttävä hetki oli, kun neiti halusi mennä keinumaan keinuhevosella ja halusi vauvan eteensä kyytiin. Hän piti niin huolellisesti vauvasta huolta. Sitten kun vauhti muuttui hurjaksi vauva pääsi hoitoon äidille, jotta huimapää sai kiitolaukata pappan vanhalla keinuhepalla kohti auringonlaskua. Kotileikkeijä tiedän neidin harrastavan päiväkodissa, mutta kotona leikkikeittiönurkka on ollut vähällä käytöllä. Olen vasta päässyt kyllä vihdoin todistamaan ensimmäistä itsenäistä kotileikkiä.
Nämä itsenäiset leikkihetket kestävät siis yleisimmin viitisen minuuttia, parhaimmillaan alle puoli tuntia. Eli mistään syvällisestä uppoutumisesta ei todella voida vielä puhua, joten ei kannata ahdistua jossei lapsella vielä ole monentunnin tarinallisia suuria seikkailuja. Jos joku muukin kuin meidän neiti on kohdussa ja äidinmaidossa saanut kengurubensaa niin ei siitä lasta voi syyttää.
Meillä on nyt ihan kunnon apinoimiskausi ja tätä pitäisi jaksaa hyödyntää kunnolla. Vähän kaikessa sitä kyllä hyödynnetään niin kuin lukemastaan voi päätellä. Neiti katsoo ihan tosi tarkkaan mitä ympärillä tekee ja matkii samoin. Kun yskäisee, hän yskäisee. Kun kaivaa nenää, hän kaivaa nenää. Kun isimies taputti äitiä vähän pepulle, tuli tenava perässä. Sillä erotuksella, että hänellä oli täyslatinki. Eli vähän tarttis alkaa miettiä mitä tekee ja mitä puhuu ympäristöimurin seurassa.
SUMMASUMMARUM
OIKEA AJOITUS JA KAUSITTAIN HARJOITTELU. Yhtenä tärkeimpänä havaintona itselleni olen joutunut kantapään kautta opettamaan, että kehitys tulee painollaan. On paljon asioita, joita pystytään harjaannuttamaan ja tekemään yhdessä, treenaamaan ja opettamaan. Mutta ei auta vaikka kuinka treenattaisiin, jos aika ei ole oikea. Kun vauvavuotena hätäpäissäni yritin selvittää mitä voin lapseni eteen tehdä, olin raivoissani ihmisten ”omalla painollaan” hokemista. Toivottavasti muistan edelleen kaikille vertaisille sanoa, että paljon voi lapsensa kanssa tehdä hyödyllisiä asioita, mutta tee se ilman suorituspaineita. Sylitysten Avaran luonnonkin katsominen on omanlaista harjoittelua.
LASTA MOTIVOIVA TEKEMINEN. Toinen tärkeä havainto on ollut oppia lukemaan lasta. Mikä häntä kiinnostaa? Mikä häntä motivoi? Mistä sen sitten tietää? Kokeilemme aika ajoin erilaisia juttuja. Kun tarpeeksi kauan on hakattu päätä seinään, päätämme ottaa takapakkia. Mukista juominen on yksi hyvä esimerkki. Viime syksynä yritimme ja yritimme, sotkimme ja sotkimme. Mutta ei siitä saatu aikaan kun kaikille paha mieli. Päiväkodissa neiti innostui Ikean muovisista snapsilaseista juomaan piimää. Nyt menee jo tavan lasista kaikki paitsi vesi. Tai enpä ole uskaltanut edes kokeilla. Viime syksynä otimme potkumopoharjoituksia vähän hampaat irvessä ilman tuloksia. Nyt lumien sulattua kaivoimme mopon naftaliinista ja johan rullasi.
Tänä keväänä olen myös huomannut lapseni opettavan minulle mikä on hänen kyvykkyytensä. Viimeksi viikolla leikkipuistossa osoitettiin, että nyt täytyy päästä kiipeilytelineeseen. Ensiajatus oli, että liian vaarallista ja olet liian pieni. Mutta onko hän? Tietenkään hän ei yksin kiivennyt ja kiipeilytelineen alla oli aikuinen, mutta hän veti itseään eteen päin köysistä ja ymmärsi, kun sanoin, mihin pitää asettaa seuraavaksi jalka tai käsi. Lankesin itse siihen, jota vastaan niin olen. Pitää miettiä miten voitaisiin pystyä eikä tyydytä siihen ettei vaan pystytä.
KANNUSTAVA VUOROVAIKUTUS. Kolmas, mutta tärkein kasvattamisen kulmakiveni on kannustava vuorovaikutus. Kuulin ensikertaa kannustavasta vuorovaikutuksesta harjoittelussani Ensi- ja turvakotiyhdistyksessä muutama vuosi sitten. Kasvatustapa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se ei tarkoita etten koskaan menetä hermojani tai etten kiellä kiellettyjä asioita ja korota ääntäni. Mutta mitä se tarkoittaa, kerron siitä erikseen. Sen verran mullistava kokemus se on ollut omassa äitiydessä. Uskon sen tuoneen meille hyviä eväitä elämään.
Lapselleni: En kulje edessäsi, en takanasi. Yritän olla tukenasi, rinnallasi.
Vessahommat sujuu ihan tosi hienosti. Päivävaipathan me hylkäsimme lopullisesti viime syksynä ennenkö 2-vuotta tuli mittariin. Toki meillä satunnaisia vahinkoja käy, mutta kenellä nyt ei joskus lirahtaisi housuun. Leikit kyllä jätetään kesken jos hätä on iso ja se tullaan kertomaan ottamalla haaruksista kiinni. Pissalla meillä käydään edelleen usein vähän kellon tahdittamana. Tai lähinnä sitten kun muistetaan, että hei nyt on jo mennyt aika monta tuntia siitä ku ollaan viimeks käyty. Hän tarvitsee vielä apua potalle menossa sekä housujen ja pikkuhousujen riisumisessa. Vessassa neiti pääsee itse kiipeämään korokkeelle pestäkseen kädet. Käsi ojossa hän pyytää saippuaa ja hanat hän osaa avata ja sulkea hienosti. Tarkkana saa kyllä olla, että saippuakädet sujahtaa ensin hanan alle eivätkä suuhun. Vaikka neiti on suunsa saippualla pessyt kerran jos toisen, en ymmärrä miksei se mene perille ettei saippua kovin hyvältä maisu. Myös käsien kuivaus on alkanut onnistua, joskin se välillä se meinattaisiin skipata kokonaan. Myös kasvojen pesu sujuu hellyyttävän hienosti lavuuarin alla. Ja pienet käsienläpsytykset ja vedenviskelyt kylppärin kaakeleille silloin tällöin päälle.
Meillä asuu vesipeto, mutta suihkussa käyminen on ollut vähän taistelua. Onko suihku liian kova? Tuntuuko se pistelynä iholla? Nyt kuitenkin sekin sujuu jo paljon paremmin eikä veden valuminen kasvojen päältä ole maailmanloppu. Hassuttelemalla ja omalla esimerkillä olemme päässeet asiassa eteeen päin. Pitkään pää pestiin neidin olessa sylissäni ja vuorotellen upotimme päämme suihkun alle ikään kuin leikkinä. Ruumiinosia on hyvä juuri suihkussa harjoitella ja tehdä suihkuhetkistäkin leikkiä. Uutuuksina me olemme löytäneet kainalot ja hiuksia pestään emännän ottein. Nyt tutustutaan vähän monimutkaisemppin osiin kehosta, kuten otsaan, kulmakarvoihin, kyynär- ja olkapäihin. Ei meinaa mahtua pienen ymmärtykseen, että on muitakin päitä kuin se the pää.
Hammaspesu oli jossakin vaiheessa hermoja raastavaa puuhaa ja kumpikaan meistä ei pitänyt moisesta. Laulun ja hassuttelun kautta tämäkin pakollinen paha on nykyisin lähes kiva ja hauska yhteinen hetki, jossa ollaan oikeasti kontaktissa. Nyt hammaspesut sujuu niin, että minä laulan ja neiti viittoo laulut. Oli uskomatonta huomata, että hän bongaa laulun sanoistakin viittomat ilman että itse viiton. Matkiminen näyttää tärkeää roolia hampaiden pesussakin. Viime aikoina vokaalien venyttäminen (aaaaaaaaa-eeeeeeeeee-iiiiii…) on ollut hauskaa neidin mielestä ja hänkin yrittää äitiä matkimalla avata pikkiriikkisen suunsa mahdollisimman suureksi.
PUHE JA KIELELLINEN KEHITYS SEKÄ VIITTOMAT
Viittomia me olemme alkaneet käyttää, kun ipanan mittariin pärähti kutakuinkin 9 kk. Ensimmäisiä omia viittomia neiti alkoi käyttää vuoden korvilla (lisää taisi olla ensimmäinen) ja nyt meillä on käytössä niin paljon viittoa, että pitäisi taas oikein laskea. Aktiivisesta viitomisesta ja sen opettelusta saa kyllä taputtaa itseäänkin olalle, mutta iso hatunnosto kuuluu myös päiväkodin puolelle. Siellä ei kaikilla ollut vielä viime syksynä viittomat hallussa, mutta he ovat kovin aktiivisesti yrittäneet ottaa niitä arkeen. Uskon tämän satsauksen vähentävän monet itkupotkuraivarit ja epätoivon, kun ymmärrämme toisiamme vähän paremmin.
Sanoja meillä ei juuri ole lisää tullut. Käytettävät sanat vaihtuvat vähän kausittain. Nyt on tullut kakka uutena. Ja kaikki sitten onkin nyt kakkaa. Muruset pöydällä, liiskaantunut mustikka lattialle. Saattaa tosin tulla siitä, että pitkään molemmat puhuimme roskista tai likaisista asioista niiden olevan hyihyi ja kakkaa. Virhe. Lisäksi Paavo (koiramme), äiti ja ei tulee hienosti ja koira, isä, joo, hei, pappa ja mummu tulee oman mielen mukaan. Sanojakin kuitenkin yritetään kovasti matkia ja tavuja hoetaan. Ma-ma-ma, ta-ta-ta ja sitä rataa. Ja omaa tarinaa on välillä niin paljon ettei äiti saa suun vuoroa. Selkeitä yrityksiä mallintaa sanoja on tullut nyt kovasti. Välillä häkellyn, kun voimme olla ruokapöydässä vastakkain ja neiti saattaa pitkänkin tovin kanssani tapailla sanoja ja ”harjoitella” viittomia. Tämä neiti kun ei ole sitä paikallaan pysyvää ja keskittyvää sorttia. Toki huomaan, että kun olen itse rauhassa ja läsnä, kärsivällisyyttä on todella paljon enemmän asiassa kuin asiassa. Kuvat ovat alkaneet myöskin kiinnostaa. Esimerkiksi ruuan jäähtymistä odottaessa kuvapurkista on hyvä ottaa sillä välin muutama kortti ja kysyä mitä ne esittää.
SOSIAALINEN KEHITYS
Aikuisia neiti seuraa kovasti ja leikkii heidän kanssaan mielellään. Nyt tällä viikolla olen saanut ilokseni kuulla, että myös päiväkodissa hän on alkanut hakeutua oman ryhmäläistensä (tyttöjen) seuraan ja mielellään puuhaillee samoja asioita kuin he. Miksi meidän auto- ja traktorinaista juuri tyttöjen seura tällä hetkellä kiinostaa, en osaa sanoa. Meidän seuraneiti on hyvinkin sosiaalinen ja melko ulospäin suuntautunut, joskin menettää usein mielenkiintonsa nopeasti uusiin ihmisiin.Joihinkin uusiin ihmisiin hän suhtautuu varauksella ja haluaa tarkkailla kauempaa, mutta usein kyläilyt ja päiväkodista lähtemiset päättyy kaikkien tasapuoliseen halailuun ja heippaamiseen. Mummulareissulla yksi hänen serkuistaan oli muiden takana lähtiessämme puuhailemassa. Neiti palasi vielä takaisin halikierroksen jälkeen halamaan häntä huomattuaan, että hei, yksi jäi. Hetkiä, kun äidin sydäntä kuristaa onnesta.
Olikin sopiva väli puhua kielellisestä kehityksestä, kun viittomaopettaja lähti juuri ovesta. Päivä ollut toiminnantäyteinen aamusta tulleen fysioterapeutin toimeista. Kerrompa myöhemmin siitäkin käynnistä ja mitä haaviin tarttui. Sitä ennen vielä tämän trilogian päätösosa. Viimeisessä osassa kerron leikistä ja omista ahaaelämyksistä opetellessani kasvattamista.
