Arkiruokareseptejä koko perheelle – Järjettömän helppo ja hyvä tofu satay

Reseptipankkiin jälleen uusi vegaanirakkaus; tofu satay. Tämä on tällainen arjen todellinen pikaruoka jos oikoo mutkat suoriksi niin kuin itse tein. Eli en tehnyt itse satay-kastiketta, joka on siis hyvin maustettua, toisille jopa tulista maapähkinäkastiketta.

Olen vasta tutustunut näihin Aasialaisiin valmismaustepusseihin ja olen kyllä ihan myyty. Esimerkiksi tämän resptin aineet säilyvät todella pitkään ja on hyvä hätävara, kun muuta ei ole. Ainoastaan pinaatti ottaa nokkiinsa useamman viikon jälkeen, mutta se ei olekaan tässä maun kannalta pakollinen.

Olen luonteeltani sellainen pippureiden viljelystä alkaen ruokaa laittava kotikokki, että en ole oikein taipunut valmisruokamaailmaan koskaan. Kyse ei ole siitä, että kaikissa eineksissä olisi jotain vikaa. Hintan nähden ne ovat olleet kuitenkin aina jotakin liian tai liian vähän. Valmisruuat ovat kuitenkin kehittyneet viimeisten vuosien aikana varmasti hurjasti ja sukellus eineshyllyille olisi varmasti paikallaan.

Mutta miksi hypätä eineshyllylle, kun vajaassa puolessa tunnissa voi saada tajuttoman hyvää ruokaa? Jos tofu on sinulle edelleen vieras elementti, niin nyt hyvä ihminen on aika rohkaistua ja rakastua.

TOFU SATAY (kuudelle)

Nämä tarvitset:

  • 2 pkt tofua
  • 2 rkl öljyä paistamiseen
  • 100-120 g valmista Satay-kastiketta, esim. SpiceUp! Satay 230g (reilu dl)
  • 1 tlk (400g) kookosmaitoa (tai muuta kermaa)
  • pinaattia, jota ei tarvitse ryöpätä
  • suolapähkinöitä tai muita haluamiasi, esim. cashew
  • (jos haluaa tulisen niin 1/2 chili, mutta satay kastike itsekseen on jo tulisenpuoleista)

Tee näin:

  1. Kuivaa tofun pinta astiapyyhkeeseen. Pilko noin kirsikkatomaattien kokoisiksi kuutioiksi. Painele pyyhkeellä vielä kuivaksi.
  2. Paista tofuja kuivalla pannulla niin, että loputkin nesteet haihtuu ja pinta saa rusehtavaa väriä.
  3. Lisää pannulle öljy ja paista tofukuutiot rapeiksi.
  4. Lisää satay-kastike ja kookosmaito, sekoita hyvin ja anna kiehahtaa muutama minuutti.
  5. Keitä seuralaiseksi riisiä, ohraa, kvinoaa, nuudeleita…
  6. Heitä päälle rouhasti pilkottu pinaatti ja pähkinät.

PST. Jos haluat kastikemaisemman, käytä vain 1 ptk tofua tai tuplaa satay:n ja kerman määrä.

Jos innostuit tästä, niin innostut myös vegaanista pasta carbonarasta. kannattaa ottaa myös käsittelyyn.

Riisitunturi – sieltä se lasten vaellusura lähtee

Viime kesän kesälomareissusta Lappiin on jäänyt kirjoittamatta monet ihanat reissuhetket. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Itselläni google lauloi viime kesän reissua suunnitellessa. Ja niin muuten laulaa juuri nytkin, kun askelmerkkejä tulevalle lomalle pyritään merkkailemaan.

Viime kesänä valkoitui ja hyvin lapsiystävälliseksi kohteeksi osoittautui Särkitunturi Muoniossa ja tämä Posion Riisitunturi. Niissä on mitaltaan koko perheen kanssa luonnistuvia päiväretkikohteita. Tai jos on vikkelämmät kintut niin puolipäiväretkikohteista menevät myös.

Riisitunturilta löytyy paljon eri mittaisia reittejä. Me menimme Riisin rääpäisyn, joka on 4,3 kilometrin mittainen rengasreitti. Se on pienellekin lapselle helppokulkuista polkua, mutta rattailla täällä ei pääse liikkumaan. Meillä oli neidille kantoreppu ja osan aikaa hän siinä matkasikin, mutta melko pitkään neiti jaksoi pomppia kiveltä kivelle ja pinkoa mäkiä ylös.

Lähtöpisteen jälkeen kun polut ensi kertaa haarautuvat, lähdimme vasemmalle. Jos kuitenkin retkiseuruetta nälkä kouraisee jo lähtökuopissa, kannattaa kääntyä oikealle. Näin autiotupa tulee vastaan paljon nopeammin.

Autiotuvan viereen on rakennettu vasta uusi iso grillauskatos, mutta viime vuonna meidän ollessa siellä oli ulkona grillauspaikka ja autiotupa. Autiotuvan takana on puuvarasto, jossa rangoista sahataan itse omat polttopuut. Kannattaa siis varata hiukan aikaa, jos notskihommia suunnitelmissa.

Matkalla mietimme mistä Riisitunturin nimi juontaa juurensa. Päättelimme, että Riisitunturin korkein kohta on ehkä hieman riisin mallinen, siinä meidän teoria. Googlauksen perusteella kuitenkin tätä teoriaa tukevia lausuntoja ei löytynyt. Sen sijaan vanhoissa kartoissa Riisituntunturi on nimetty ”Riistunturi”, joka saamelaisperäisenä sanana merkitsee tykkyä, risua tai heinää. Lisää tulkintoja löytyy Luontoon.fi-sivustolta.

Tällä reissulla meillä oli mukana makkarat, suolakeksejä ja vaahtokarkkeja grillattavaksi. Ei paljon tarvinnut miettiä voiko tulia laittaa, kun koko heinäkuun alun Lapissa satoi enemmän ja vähemmän koko ajan.

Nyt kun tänä vuonna lähes kaikkialla on ollut pitkä kuiva jakso, on oltava tulien kanssa tarkkana. Metsäpalovaroituksen aikaan avotulia ei ole turvallista tehdä. Sen sijaan retkikeitin ei jätä nälkäiseksi (jossei kaasu lopu), joten sitä suosittelen kaikille mukaan. Jos mukana on pieniä ehtiviä vipeltäjiä, joita tuli kiinnostaa, on myös huomattavasti helpompi hallita yhtä kattilaa kuin koko nuotiopaikkaa.

Retkikeitin on myös joka pennin väärtti road trippaillessa muutenkin, sillä ei tarvitse jokaista perheen ateriointia suorittaa huoltoasemilla tai ravintoloissa, vaan esim. keitot ja padat lämpenee vartissa koko jengille.

Reitti on uskomattoman kaunis ja matkan varrelta näkee ihanasti järviä, jotka täplittää maisemaa. Ottaen huomioon ettei olla ihan sydänlapissa, tuntuu kuin olisi pohjoisemmassakin.

Puolisoni isovanhemmat ovat kotoisin pohjoisesta. Kun yhtenä kesänä pohdimme ääneen, menisimmekö käymään Riisitunturilla tokaisi puolisoni mamma: ”Mitä te sinne. Ei siellä ole mitään nähtävää”.

Vieläkin naurattaa niin paljon. Me ihastuimme riisitunturiin ihan todella ja se oli meidän neidille, joka oli oppinut kävelemään alle vuosi sitten ihan täydellinen retkikohde. Ei sitä näköjään näe niiden omien kotinurkkien kauneutta samalla tavalla.

Paluumatkalla kannattaa poiketa Korpihillassa, josta löytyy ihanan oloinen kartanomainen kahvila ja maaseutumiljöö. Me jäimme raapimaan kahvilan ovea, joten aukioloajat kannattaa tarkistaa ajoissa. Tosin en tiedä olisimmeko kehdanneet metsässä rymyämisen jälkeen kankkujamme istuttaa valkoisille rokokoo-tuoleille.

Voi näitä riemukkaita muistoja. Tuntuu niin absurdilta, että vajaa vuosi aikaisemmin ensiaskeleensa ottanut esikoinen kirmasi kanssamme tunturissa kuin vanha tekijä. Tärkeää on lasten kanssa retkeillessä muistaa, että on aina suunnitelma B ja mielellään C. Herkkueväät, ilman kiirettä, yhdessä ihmetellen ja ihastellen ja madellen.

Mistä meidät tänä kesänä löytää – ei voi tietää. Mutta moikkaillaanhan jos törmäillään!

Asioita, joista ei puhuta

Mitä kiusallisempi tai vaikeampi aihe, sen enemmän siitä pitäisi puhua. Miksi sitten kaikesta ei voi puhua? Minä voin päättää omista asioistani ja mistä haluan puhua. Sen sijaan asioista, jotka liittyvät johonkin toiseen tai sekä minun että muihin ihmisiin ei olekaan enää vain minun päätäntävallassani.

Mistä asioista sitten en puhu medioissani?

Kotiympäristöistä ja ”meidän paikoista” en puhu perheeni suojelemiseksi. Kovin tekopyhää puhua suojelusta, kun jakaa omaa ja perheen elämää nettiin hyvinkin avoimesti. En ole kokenut täällä uhkaa enkä tarvetta pelätä, mutta mitä tänne laittaa, ei täältä pois saa. Sen vuoksi haluan minimoida riskiä ja välttää kertomasta yksityiskohdista kotiamme ja tärkeitä paikkoja kohtaan.

Toki en hölmö ole, ymmärrän, että jokainen joka tosissaan haluaa selvittää saa kyllä selville esimerkiksi missä asumme, missä päiväkodissa esikoinen käy tai missä ovat sukulaisten kesämökit. En kuitenkaan pysty ennustamaan enkä todellisuudessa edes ymmärrä miten paljon dataa pystytään hyödyntämään jo nyt, saati tulevaisuudessa.

Jossain on vahingossa voinut lipsahtaa lasten nimet, mutta niitä olen pyrkinyt välttämään sanomasta. Nykyisin esikoinen kuitenkin puhuu itsestään ja veljestään nimellä, enkä sitä tietenkään pysty kieltämään. Jatkossa pitää miettiä jätänkö julkaisematta kaikki sellaiset pätkät vai annanko olla ja nimien tulevaisuudessa näkyä ja kuulua. En vielä tiedä.

Lasten intiimit asiat, kuten kuivaksi opettelusta tai kakan koostumuksesta pyrin puhumaan kieli keskellä suuta, mieluiten en ollenkaan. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa kuivaksi opettelusta ylipäänsä, tai olenkin kirjoittanut. Myös lasten ummetuksesta ja sen hoidosta tulen kirjoittamaan yleisesti, koska se on erittäin yleistä ja aiheuttaa paljon murhetta ja ongelmia perheissä.

En kuvaa lapsia ilman vaatteita tai vaippasillaan. Kuopuksesta löytyy yksi selkäpäin otettu kuva, jossa hän on vaippa päällä, mutta muita ei pitäisi olla. Lasten kuvien laittaminen ylipäätään nettiin herättää minussa aina tunteita, mutta olemme puolison kanssa päätyneet siihen, että esikoinen voi näkyä ja kuopus pääasiassa ilman kasvoja. Pyrin olemaan äärimmäisen tarkka millaisia kuvia pääsee jakoon.

En myöskään julkaise lapsista hupsuja meemi-henkisiä julkaisuja. Voisin ajatella ettei lapseni arvostaisi heidän kustannuksellaan hassuttelua, vaikka se hyväntahtoista olisikin. Myös nukkumiskuvat ovat mielestäni pyhiä, vaikka en paljon kauniimpaa näkyä keksikään kuin omat nukkuvat lapset. Ajattelen ihmisen olevan haurain ja puolustuskyvyttömin juuri nukkuessaan. Toki minusta tuskin saisi lähellekään yhtä söpöjä kuvia kun nukun, mutta en haluaisi jakaa itsestänikään kuvia, jossa oikeasti nukun.

On myös asioista joista puhun, mutta en haluaisi puhua. Lasten sairaudet ovat sellaisia asioita, jotka ovat todella henkilökohtaisia. Olemme kuitenkin päättäneet, että neidin asioista puhutaan, koska moni down-lapsen vanhempi ja miksei muutkin saa tietoa samalla. Esimerkiksi kipirauhasen vajaatoiminta on melko yleistä ihmisillä, joilla on downin syndrooma.

Seksistä en juuri puhu ja parisuhteestakin puhun rajatusti, koska se ei ole vain minun asiani. Voisin kuitenkin puhua esimerkiksi omasta toipumisestani synnytyksen jälkeen. Oma palautuminen ei liity pelkästään seksiin, mutta vaikuttaa toki siihen. Ehkä voisin kirjoittaa ylipäänsä kehon hyvinvoinnista tällä hetkellä, kun synnytyksestä on kulunut 9 kuukautta. Parisuhde on kuitenkin edustettuna ja sen hyvinvointi perheen hyvinvoinnin kannalta on ratkaisevaa.

Lähipiiristä ja suvusta en ole juuri puhunut enkä puhukaan. Satunnaisesti saattaa vilahdella jossain kuvissa tai kirjoituksissa joku, mutta pääasiallisesti he eivät kuulu tänne vaan yksityiselämääni. Näin on nyt, saa nähdä miltä tuntuu kymmenen vuoden päästä.

Millaisista asioista sinun mielestäsi ei voi puhua nettiin tai julkisesti? Tai millaiset kuvat ja videot eivät ole ok? Missä menee sinun, lastesi tai perheesi rajat?

Luksusarkiruokaa retkikeittimellä

Viime vuonna, kesäkuun ekoina päivin- meillä oli puolison kanssa treffipäivä. En tiedä mistä ajatus lähti, mutta päätettiin lähteä ajelemaan Kemiöön päin ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Ajatuksena oli testatauutta retkikeitintä ja syödä ulkona. Meren rannalla.

Kemiöstä löytyy ruuan tuottajia vaikka millä mitalla ja haaveilimmekin uusista perunoista ja savulohesta. Etukäteen kannattaa kuitenkin hiukan googlettaa, koska välimatkat on pitkät, että ei mene koko päivää pelkkää ruokaa etsiessä. Me tilasimme valmiiksi ja kävimme hakemassa vartti ennen saapumistamme käsin kuokalla kaivetut uudet perunat. Ai luoja miten hyviä ne olivat.

Tarkoitus oli ostaa matkan varrelta Kemiön S-marketin edustalta Laxtomtenin savulohta, mutta viimeiset oli viety meidän nenän edestä. pihalla oli kuitenkin myyjä, jolta sai ostettua suomalaiset mansikat ja parsat mukaan ja lievitettyä harmitusta. Elimme vieä toivossa, että Kasnäsista jostain saisi kalaa, mutta ei. Kalatehdaskin löytyy, mutta tuoreen savustetun kalan löytyminen olikin kiven alla.

Kasnäsissä on onneksi kauppa, josta kävimme hakemassa oluet (minulle alkoholitonsa koska olin vielä raskaana silloin) ja valmiiksi maustetut pihvit, jotka paistettiin trangian pannulla.

Satama-alue tuntui ensikertalaiselle vähän sekavalta. Jätimme auton Kasnäsin vanhan luontokeskus Sinisimpukan pihaan, joka löytyy caravan-alueen ”takaa”. Harmillisesti itse luontokeskuksen toiminta on lopetettu 2017. Heitimme reput selkään ja otimme viltit kainaloon.

Vailla päämäärää löysimme luontopolun, portaat ja meren, sitä kohti. Ruuanlaittoa meren ääressä rantakallioilla. Onko ihanampaa treffipaikkaa? Retkikeitin on siitä ihan paras ruuanlaittoon, että voit valita ihanimman paikan ja laittaa leirin pystyyn.

Kasnäsin vierasvenesatama vaikutti kivalta. Kesäkuun alussa vain kovinkovin hiljainen, jopa eloton. Jos oikein tulkitsimme, siellä normaalisti kalamyyjäkin löytyisi. Mantereelta päin katsottuna oikealla laidalla löytyi kiva hiekkaranta ja kävimme uimassakin paahteisen päivän päätteeksi. Rannalta löytyy pukukopit ja vessat oli satamarakennuksessa laiturien kupeessa.

Laiturilla joimme vielä termarikahvit ja mussutimme onnessamme keksejä. Ennen Kasnäsiä on muutama upea silta. Kasnäsista pääsee kiertämään Rannikon rengastietä, joka jäikin kutkuttamaan takaraivoon. Ehkä tänä kesänä?

Muuten autotiet menevät Kemiössä melko visusti niin ettei merta juuri näe, vaikka saaressa ajeleekin. Kannattaa kuitenkin ottaa pikkuteitä myös haltuun ja ihmetellä mietä sieltä löytyy.

VINKKILISTA LUKSUSRETKIRUOKAILUUN:

  • Varaa aikaa ja aloita ennenkö on jo kauhea nälkä. Nälkäkiukku on pahin aika alkaa laittamaan retkituokaa.
  • Perunat voi pestä hyvin merivedellä. Jos perunat on jo kotoa lähtiessä valmiina niin aina helpommalla pääsee jos pesee perunat jo kotona valmiiksi.
  • Ylimääräistä vettä keittämiseen. Periaatteessa en tiedä miksi perunoita ei voisi keittää merivedessä, mutta me varasimme sen verran ylimääräistä vettä, että saimme perunat vesijohtoveteen kiehumaan.
  • Öljyä tai voita mukaan. Kasviöljyt säilyy paahteessa paremmin, mutta myös kestää hyvin, jos sen käärii esim. pyyhkeeseen (villainen olisi paras vaihtoehto)
  • Jos mukana on jotakin herkempää pilaantumaan, kannattaa vesipullot pakastaa niin saa ne kylmäkalleiksi. Saa sitten matkan varrella vielä kylmää vettä, vaikka ilma kiehuisi.
  • Perunoiden keitinveden voi säästää, jotta saa huilutettua astioita puhtaammaksi. Meillä on usein myös wetwipeseja mukana. Hätätapauksessa niillä saa pyyhkäistyä astioista suurimmat sotkut pois.
  • Pussi roskille, jotta saa omat sotkut siististi siivouttua mukaan.

Olkoon tämä kaikille muistutus, että retkellä voi syödä muutakin kuin purkkihernekeittoa. Tai että ulkona syöminen voi olla muutakin kuin ravintolan terassi. Ihania kesäulkoruokailuja kaikille!

Juhannusherkut minttiin – Itse tehty loimulohi

On yksi, jota meidän juhannusseurue odottaa aina eniten. Itse loimutettua lohta. Ei mitään pikaruokaa, mutta toivottavasti suurella osalla ei juhannuksena ole kiirettä ja slowfoodille on aikaa. Lupaan, ettette tule pettymään.

Nyt sattui kyllä hyvin poikkeukselliset juhannuskelit ja roihujen tekemiset eivät taida tänä juhannuksena onnistua. Mutta pistä resepti takataskuun jos nyt teidän juhannusmestoilla on rutikuivaa. Turvallisuus ennen kaikkea.

No miten loimulohi sitten valmistuu?

Tarvitset:

  • Höylätyn laudan, koivua tai haapaa mielellään (pidempi kuin lohifilee)
  • Puisia tappeja
  • Pullasudin
  • Lohifileen
  • Suolaa
  • Sokeria
  • n. 1 dl vettä
  • 1 sitruunan mehu
  • Suolaa
  • Puugrillin/nuotion

Lautoja ja tappeja saa valmiina kaupasta, jossei itse halua nikkaroida. Pikaisella googlauksella ainakin Prismoissa, Tokmanneilla ja varmaan rautakaupoistakin löytyy.

Tee näin:

  1. Hiero lohifileen pinnalle (karkeaa) merisuolaa, anna maustua ainakin 1,5 tuntia
  2. Ota filee kylmästä puoli tuntia ennen nuotioon laittoa ja pyyhi ylimääräiset suolat pois.
  3. Kastele lauta kylmällä vedellä.
  4. Tee puukolla reikä fileen ja laudan läpi noin 5 mm syvyyteen nakuttelemalla vasaralla puukon päätä.
  5. Laita kala nojaamaan esim. pölkkyä vasten.
  6. Ota kala sivuun ja sivele lohta noin puolen tunnin välein seoksella, jossa on suolaa, sitruunan mehu ja vettä. Sivelyiden jälkeen käännä kala välillä pyrstöpuoli ylös- ja alaspäin.
  7. Paistoaika riippuu kalan koosta ja paistolämpötilasta, mutta noin 1,5 tunnista 2,5 tuntiin yleensä. Notskivuoroille messiin kaveri ja hyvä olut niin hyvä tulee.

Vinkkejä vielä loimutukseen:

  1. Lämpötila mielummin liian alhainen kuin liian kuuma. Älä hämäänny, vaikka aluksi näyttäisi ettei kalassa tapahdu mitään muutosta.
  2. Monet pitävät hyvänä nyrkkisääntönä, että pystyy pitämään 5 sekuntia kättä lohen ja tulen välissä, toiset suosivat jopa 10-15 sek.
  3. Jos lohen pintaan nousee valkoisia läikkiä eli rasvaa on lämpötila liian korkea. Ota siinä tapauksessa kalaa kauemmas nuotiosta.
  4. Jos pullasuti unohtuu kotiin (niinkuin meillä) niin katajasta tai kuusestakin saa vallan hyvän.
  5. Nuotio saa ja kuuluu olla korkea.
  6. Muisra vahtia tulta ja metspalovaroituksen aikana erityistä tarkkuutta eikä avotulia.

Tsemppiä kokeiluun ja ei kannata menettää malttiaan ja repiä pelihousujaan jossei ekalla kerralla tule täydellistä. Tekemällä oppii ja huomaa miten lämpötila vaikuttaa isosti kalan makuun. Voin lyödä vetoa ettei tämän jälkeen lähikaupan kalatiskin loimulohi enää kelpaa.

Mikä on sun ehdoton juhannusherkku?

Olipa kerran treffipäivä

Tuskin olemme ainoita, joilla kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa on ollut viime aikoina vähemmän kuin koskaan. Arjessa ne parisuhdeteot tapahtuu, sanotaan. Pitää varmasti paikkansa.

Mutta mitä tapahtuu kun saa työpäivän verran yhteistä aikaa, jolloin ei tarvitse pyyhkiä kun oma suunsa ja takapuolensa ja lauseesi ei katkea kertaakaan. Paitsi jos jäät samalla miettimään miten hitsin ihanaa elämä voi olla.

Kampaaja oli paras tekosyy lähteä Helsinkiin. Ystäväni Katja työskentelee siellä My fckng fabissa ja nyt kun rajoitukset purettiin päätin lähteä. Aina ei tarvitse lähteä rapakon taakse, jotta pääsee irti arjesta, mutta yksi sata kilometriä tekee jo ihmeitä fiilikselle. Tämä reissu jouduttiin perumaan jo kertaalleen ja oli vähällä ettei toiseenkin kertaan.

Olen yllättynyt miten helppo on ollut hyväksyä jos suunniteltu oma tai parisuhdeaika peruuntuu, usein lasten vuoksi. Mutta sitten kun se vapaa-aika peruuntuu toisen tai kolmannen kerran niin sen nieleminen ei ihan purematta onnistukaan.

Päästiin kaikesta jännityksestä huolimatta reissuun ja saatiin päivän aikana kumpikin omaa aikaa (minä kampaajalla ja puoliso lähetteli laskuja, kukin tyylillään hei) ja parisuhdeaikaa. Pidän molempia vähintään yhtä tärkeinä. Meillä ei ollut suunnitelmia Helsinkiin. Paitsi ruokaa ja fiilistelyä. Yksi asia johti toiseen ja…

Käytiin hakemassa puisoon take away-ruokaa ja ihmeteltiin mistä nämä kaikki ihmiset ovat kömpineet puistoihin. Otettiin hetken mielijohteesta Alepa-pyörät ja pyöräiltiin Koffin puiston laitamilta rantaa pitkin Tervasaareen ja takaisin.

Lounasruokana itse olisin tehnyt parempaa ja parempaa jäätelöäkin olisi saanut kaupasta. Hämmästyn kerta toisensa jälkeen miten yllättävän iso osa hyvällä ruualla on fiilikseen, mutta yritin asettaa epäonnistuneet ravintolavalinnat oikeisiin mittasuhteisiin. Rahalla siitä selvisi ja kokemusta rikkaampana.

Ihmettelimme yhdessä Helsinkiä ja nauroimme omille hauskoille jutuille. Uusi tukka hulmusi merituulessa ja aurinko lämmitti poskia. Levitettiin paita Tervasaaren nurtsille ja köllöteltiin vieretysten. Tuijotettiin sinistä taivasta. Pyörät takaisin parkkiin laitettuamme olimme huomaamattamme sotkeneet 11,5 kilometriä.

Usein arjessa saa onneksi nauraa yhdessä koko perhe ja lasten jutuille varsinkin. Oli kuitenkin ihana huomata kuinka hauskaa on ihan kahdestaankin. Huumori on itselleni tosi tärkeä osa elämää, parisuhdettakin. Mä en osaa pissa-kakka-huumoria, mutta sellainen ironinen ja sanoilla leikittely on kyllä mun juttu. Se on meidän juttu.

Takaisintulomatkalla oli pakko tyhjentää maidosta kivikoviksi muuttuneet rinnat. Kuskia vaihdettiin välillä ja puoliso otti torkut ja minä kuuntelin äänikirjaa. Aika kiva.

Mummulaan päästessä rappusilla odotti kaksi paria silmiä lautasenkokoisina ja pienet jalat tikkasi malttamattomina paikoillaan. Se näky on jotain jonka haluaisi purkittaa.

Pasta carbonara ilman pekonia – arkiruokaa koko perheelle

Moni varmaan tietää, että toinen nimeni voisi olla pekonimuija. Se on niin hassua, koska rakastan kasvisruokaa enkä oikeastaan enää haikaile juuri punaisen lihan perään. Mutta rapea pekoni leivällä, grillatuissa herkkusienissä tai pastan seassa – ah, niitä en ole valmis vielä hylkäämään.

Mietin kuitenkin pitkään korvaajaa pekonille ja nyt se on löytynyt pekonipastaan! Jalototofun kylmäsavutofu. Eipä olisi aikansa tofun vihaamiseen käyttänyt muikki löytävänsä itsensä kerran jos toisenkin viime aikoina tofuhyllyltä. Sehän on ihan sairaan hyvää, kun sitä hiukan osaa laittaa.

Olisin varmaan hyvä kokki armeijalle, koska tykkään tehdä kotona aina ison satsin ruokaa ja toivon, että syötäisiin siitä usemapi päivä. Jos kuitenkin elelet yksin tai pienemmässä kommuunissa niin suosittelen jakamaan ohjeen puoliksi. Silloin kannattaa käyttää pelkkää juustokerma eikä avata molempia pakkauksia.

Alkuperäinen ajatus reseptin takaa löytyy Jalotofun omasta reseptipankista. Luovin sitten sen ja omien kaappien sisällön mukaan oman versioni.

VEGAANI PASTA CARBONARA (8 hlö:lle)

Nämä tarvitset:

  • 2 pkt Jalotofu Kylmäsavu (300 g)
  • 2 isoa sipulia
  • 6 valkosipulin kynttä
  • 1 pkt Kaslink Aito Kauraruoka Juusto (250 ml)
  • 1 pkt kaurakermaa (200ml)
  • 700-800 g spagettia/tagliatellea
  • 1 tl suolaa
  • kunnon rouhaisu mustapippuria myllystä
  • 2-3 rkl öljyä paistamiseen

Tee näin:

  1. Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä.
  2. Kuullota sipulit kevyesti ja ota sivuun.
  3. Ota savutofu pois paketista, painele ja kuivaa tofun pinta talouspaperilla.
  4. Suikaloi tofu samalle pannulle jossa sipulit oli (ei tarvitse pestä välissä) noin sormenpään kokoisiksi paloiksi (saman kokoisiksi kuin yleensä pekoninkin pilkot.
  5. Paahda tofua kuumalla kuivalla pannulla, niin että pinta saa väriä ja loput nesteet höyrystyvät pois. Vähennä hieman lämpöä, lisää öljy ja paista noin 10 min, kunnes tofussa on kauniin kullanruskea ja rapea pinta. Kärvistelin aika kauan, ehkä jopa kauemmin.
  6. Lisää kaurakermat, kiehauta n. 3 minuuttia. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria.
  7. Valuta pasta ja lisää kastike pastan kanssa sekaisin.
  8. Mulla ei ollut parmesania eikä basilikaa, mutta auta armias jos ois ollu. Naaaaam.

Mietin vielä päihittääkö tämä originaalin. Kyllä tästä meille ainakin uusi arkiruokaklassikko tuli. Vannoutunut lihansyöjäpuoliso joutui taas kerran kääntämään takkinsa taas ja sanoi ettei ollenkaan hullumpaa, tuoksuikin ihan pasta carbonaralle. Neiti maistoi rohkeasti muutaman lusikan, mutta selkeesti tämä tekele ei natsannut neidille. Neiti nosti jalat pöydälle ja tilasi jälkkärin.

Mut hei, kokeile ja tuu kertoon mitä te tykkäsitte. Tänne tai sitten vaikka Instaan tai Faceen.

Ps. Jos sinä olet ihmetellyt missä on jokaviikkoiset arkiruokareseptit niin ANTEEKSI! Kiva huijari, joka lupasi alkuvuodesta että joka viikko tulee uusi resepti. Koronaa voi syyttää tästä(kin). Yritän skarpata, mutta saattaa olla, että tässä tulee vähän kirittävää!

Aurinkoa kaikkien uuteen viikkoon!

-Päivi

Kateus toisten lapsia kohtaan

Aihe on nolo, mutta koskettaa varmasti aika montaa vanhempaa. Kateudesta kirjoittaminen on ollut työpöydällä jo useamman vuoden, mutta se ei ole valmistunut koskaan. Nyt alan olla sinut enkä enää häpeile enää niin paljon sitä, että olen ollut kateellinen. Ja tulen varmasti vielä olemaan.

Olen jäänyt itse itselleni kiinni kahdenlaisesta kateudesta. Kateudesta ”tavallisia” lapsia kohtaan ja kateudesta toisia down-lapsia kohtaan. Kateus toisia down-lapsia kohtaan on jopa pahempaa. Miksi koen vääryyttä ja kitkerää tunnetta toisen kehityksen edistymisestä, kun tiedän, että hänen taitonsa jos joku ei ole tullut sormia napsauttamalla tai ainakaan itsestään selvyytenä?

Päiväkodin alkaessa reilu 1-vuotiaana oma lapseni istui lattialla hievahtamatta, kun monta kuukautta nuorempi lapsi seisoi tukevasti, kun häntä puettiin kotiin.

Miksi tuo jo kävelee ja meidän ei, mietin. Miten noin pieni voi puhua jo noin selkeästi? Miten tuo lapsi voi syödä tuollaista sitkeää lihaa, kun oma lapsi todennäköisesti joko ottaisi sen käteensä ja heittäisi lattialle tai tukehtuisi siihen pieneen kimpaleeseen?

Parhaimpia ja pahimpia paikkoja vertailulle ovat olleet perhekahvilat, päiväkodit ja muut paikat, jotka vilisee lapsia. Usein puhutaan vuolaasti siitä, mitä meidän Hertat ja Tertut osaa. Ja näenhän minä sen omillakin silmilläni. Minäkin olen ylpeä lapsestani. Siellä muiden oodien keskellä oma ylpeyteni vaan hukkuu. Ja tukehtuu.

Usein epätoivo ja kateus hiipivät pelipaikalle silloin, kun omassa elämässä joku asia junnaa tai kaikki asiat tuntuvan menevät toistuvasti kaasu pohjassa päin seinää. Tai muuten vaan on väsynyt ja kaikki vituttaa.

Koen vauvavuoden olleen osaltani pahinta aikaa vertailulle. Silloin tietyt virstaanpylväät ja kehitysaskeleet tulevat niin nopealla temmolla. Eikä erityiset siinä temmossa mukana pysy. Osa toki paremmin ja aika mukavasti mekin siinä mukana räpiköimme.

Ensimmäinen iso henkinen isku tuli itselleni kuitenkin 1-vuotissynttärien aikaan. Lapset alkoivat kävellä, puhumaan sanoja ja söivät ja joivat itse. Me harjoittelimme konttausasentoa. Väistämätön sopeutuminen kehityksen viivästymiseen alkoi silloin.

Vauvavuonna olimme muskariryhmässä hieman nuorempien vauvojen kanssa, joka teki henkisesti ihan hyvää. En ajatellut niin paljon minkä ikäisiä vauvat olivat, vaan sitä, että kehitys oli suurinpiirtein samaa luokkaa.

Esikoisen ollessa kyseessä ei ole ollut sisaruksia joihin verrata kehityskaaria. Samalla en ollut luonut itselleen mitään odotuksia kehityksestä, vaikka hämärät muistikuvat virstaanpylvistä onkin kouluajoilta.

Olimme ja olemme puolisoni ja lähipiirini kanssa aidosti vain ihmeissämme ja onnellisia jokaisesta kehitysaskeleesta ja joka päivä katsomme lastamme ylpeydellä. Ja kerromme sen myös hänelle.

Lusikka ensi kertaa omaan suuhun, konttausasennon löytyminen, ensimmäinen palikka toisen palikan päälle, potkupyöräilyn oppiminen… Voi sitä riemun määrää. Näistä iloista on aidosti voinut omassa vertaispiirissä. Siellä tiedetään tasantarkkaan kuinka isoja asioita sohvalle kiipeäminen tai pipon päähän laittaminen itse on. Omassa kuplassa oli hyvä ilakoida. Siellä todellakin tiedetään, miltä pieni kehitysaskel tai jonkin ei toivotun toiminnan loppuminen tuntuu.

Miksi sitten tuntuu niin väärältä tai epäreilulta, että toisen vammainen lapsi osaa jo jonkin asian ja omalla lapsella ei ole viitteitäkään tästä taidosta. Miksi se toinen on oppinut sen ilman satojen tuntien harjoittelua? Miksen minä pysty vain aidosti iloitsemaan toisten onnistumisista?

Koen tästä häpeää myös sen vuoksi, että tiedän meidän kehityksen menneen suhteellisen mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa, mutta ei suuria takapakkeja tai taantumia. Miltä tuntuu heistä, jotka ovat vammaistenkin piirissä kehityksessä keskiverron alapuolella?

Totta kai me kaikki tiedämme ettei kehitys ja sen eteneminen vähennä ihmisarvoa millään tavalla. Silti jokainen vanhempi toivoo lapsensa kehittyvän ja oppivan taitoja ja ilmaisemaan itseään. Olisi outoa jos ei toivoisi. Kun asiat eivät menekään niin kuin on ajatellut, on oma pää ja henkinen kasvu itsensä kanssa pitkä prosessi.

Lääkkeeksi häpeään annan kaikille käskyn hakeutua joka tapauksessa ihmisten pariin, en sieltä pois. Lukkiutuminen neljän seinän sisälle on vahingollista sekä itselle että lapselle.

Väistämättä katsomme toisten somekanavia, luemme uutisia, lehtiä ja artikkeleita. Lapsia vilisee joka puolella. Ruutuja tuijottamalla näemme vain sen yhden puolen tästä totuudesta. Elävässä elämässä näkee usein ihmisyyttä ja inhimillisyyttä paljon enemmän.

Vertailuni muihin lapsiin on pikku hiljaa sammunut. En voi väittää sen loppuneen täysin vieläkään ja tuskin loppuukaan. Hätkähdän edelleen, kun 2-vuotias höpöttää heleästi ja artikuloi niin päivänselvästi. Hätkähdän myös , kun esikoinen luettelee muovisia kirjaimia ja tunnistaa niitä. Vau. Mun tyttöni. Miten hän jo osaa tuollaistakin. Läpsäisen itseäni poskelleni. Taas. Lopeta se lapsesi aliarvioiminen. Rajat ja rajoitteet on meidän omassa päässä.

Kateus on ehkä siirtynyt lapsista heidän vanhempiinsa. Toiset aikuiset voivat jutella leikkipuiston laidalla ja verkostoitua keskenään. Minä verkostoidun kiipeilytelineen verkon ja heidän lapsiensa kanssa samalla, kun varmistelen ja tuen lastani kohti omia pilviä.

Eipä siinä. Siellä minä teen ruohonjuuritason tasa-arvokasvatusta ja vaikutan asenteisiin ja arvoihin ehkä enemmän missään muualla.

Miniloma Barcelonaan. Eiku Poriin.

Kevät on sekoittanut työkuvioita ihan huolella varsinkin puolisollani, jonka työt loppuivat kokonaan pariksi kuukaudeksi. Työt ovat pikku hiljaa nytkähtäneet käyntiin, mutta edelleen tyhjiä päiviä on. Kaikki yrittäjät tietävät ettei niin sanottua työtöntä päivää ole, mutta se, että kassaan kilahtaa jotakin on asia erikseen.

No, sen sijaan, että ollaan jääty tuleen makaamaan, meidän perhe on ottanut ilon irti siitä, että isä ja puoliso on kotona ollut huomattavan paljon enemmän normaaliin verrattuna. Viime viikolle tuli muutama arkivapaa-päivä ja mietimmekin pitäisikö tehdä joku lähimatkailu -reissu.

Puoliso ehdotti Poria, jossa ei olla oltu koskaan lasten kanssa ja viimeksi asuntomessuilla. Onko siellä mitään muuta kuin kilometrejä pitkä hiekkaranta Yyterissä? Ei tiedetty, mutta lähdettiin katsomaan.

Reissuun lähdetiin asuntoautolla, joka tuli todettua meidän tämän hetkiseen elämäntilanteeseen kaikkein parhaimmaksi vaihtoehdoksi, vaikka asuntoauto vähän klohmo onkin kaupunkien keskustoissa. Toisaalta eipä meillä sinne kaupunkien keskustoihin oikein asiaa edes ole, joten no worries.

Kaikkein tärkeintä matkailemissa tai yliåäänsä liikkumisessa on ollut ymmärtää ettei lasten kanssa aikataulua pysty rakentamaan samalla tavalla kuin kaksistaan. Nälkä ei odota. Väsymys ei katoa. Olemmekin todenneet, että kaksi aktiviteettia – yksi aamupäivään ja yksi iltapäivään välipalan jälkeen on aivan maksimi. Silloin huolto pysyy kunnossa ja kaikkien hampaita kiristelee vähemmän.

Lähdetiin maanantaina puoliltapäivin toiveissa lasten päiväunet samalla. Ei ihan huono suoritus. Likimain Porissa huomattiin, että meidän peitot ja tyynyt olivat jääneet kotiin. Voi perse.

Onneksi Yyterin Resort & Camping löytyi vuokrattavat petivaatteet. Meidän piti vaihtaa seuraavaksi yöksi Siikarantaan, jotta tulisi nähtyä erilaisia camping-alueita, mutta emme jaksaneet sitten vekslata petivaatteiden kanssa. Ehkä sitten seuraavalla Porin reissulla. Tämä oli siis meidän eka kerra camping-alueella ikinä.

Maanantai-ilta meni pitkin biitsiä kävellen. Alueella menee 1,5-8 km reittejä, mutta me juoksentelimme tällä kertaa vain pitkin rantaviivaa. Tuuli oli kova, vaikka ilma olikin liki parikymmentä astetta. Vesi tuntui käteen lämpimältä.

Kyselin Instagramissa mitä me Porissa oikein puuhattaisiin ja sen pohjalta me suunnitettiin sitten puuhailut seuraavalle päivälle. Neiti olisi todennäköisesti nauttinut leveillä puupitkoksilla juoksentelemisesta ja hiekalle hyppäämisestä ilman sen suurempaa, mutta ihan jo vanhempienkin iloksi oli kiva nähdä vähän muutakin.

Tiistai aamupäivä suunnattiin Kirjurinluodon Pellehermannin puistoon. Neiti ei meinannut pysyä housuissaan, kun näki ne kaikki kiipeilysysteemit autosta. ”Vaaaaaaau”, ja sitten se oli menoa. Pari tuntia täyttä tykitystä ja minä perässä. Välillä otettiin vuoronvaihto puolison kanssa. Pikkuveljen perässä pysyy vielä vähän näpsäkämmin.

Pelle hermannin puisto on todella iso ja monipuolinen leikkipuisto, josta löytyy kyllä kaikille lapsille jotakin. Lisäksi puistossa oli kanoja ja riikinkukkoja. Liikennepuisto ei ollut auki. Karusellit ja erilaiset liukumäet jäivät kokeilematta, kun neiti viihtyi niin hyvin isossa merirosvolaiva -kiipeilytelineessä.

Lounas ja päiväunet hoidettiin parkkipaikalla, jonka jälkeen suunnattiin Reposaareen. Asuntoauton yksi parhaista puolista. Lapset saa nauttia meiningistä loppuun asti, ei tarvitse käyttää aikaa majoitukselle menemiselle ja itsekin saa nukkua päikkärit!

Matkan varella Reposaareen on aika paljon teollisuutta ja tuulimyllyjä, jotka eivät itseä puhuttele. Reposaari itsessään oli kuitenkin sympaattinen ja pieni puutalokylä. Sieltä en ehtinyt kuvia napsimaan, koska reissuseurue vaati siinä vaiheessa jo ruokaa ja huoltoa.

Reposaaressa kävimme linnakepuistossa. Osoite linnakepuistoon oli tosi huonosti löydettävissä netistä ja google mapskin osoitte ihan päin honkia. Linnakepuiston osoitetta en edelleenkään tiedä, mutta ainakin näin löydät perille: Aja tietä 269 eli Reposaaren maantietä, joka vaihtuu Satamapuistoksi. Käänny oikealle Laivakadulle ja sitten vasemmalle. Heti seuraava risteys oikealle on Ankkurikatu. Ankkurikadun päässä käänny vasemmalle ja ajat lopulta Linnakepuiston parkkipaikalle, joka on vasemmalla. Lähtöpaikka puistoon ja näkötornille on oikealla. Jos menet tätä reittiä, matkan varrella on myös opasteita. Toisaalta voit harjoittaa lempeästi seikkailuhenkeä ja sukkuloit toista kautta takaisin.

Linnakepuistossa on Suomen ainoa yksityisrahoitteisesti vuonna 1935 rakennettu patteristo, jonka tarkoituksena on ollut suojata Poria ja Porin satamaa. Juoksuhaudoissa ja kuivassa kangasmetsässä juokseminen oli hurjan hauskaa neidin mielestä.

Kiipesimme myös näkötorniin, josta ei nyt ihan panoraama auennut, mutta merelle näki kivasti. Eikä sillä, että maisemista olisi juuri ehtinyt nauttimaan, koska neidin mielestä parasta oli rappuset. Varsinainen pit stop ylös ja sitten heti alas.

Lopuksi käytiin heittelemässä kiviä rannassa. Mikähän siinä onkin, mutta varmaan kuuluu joka lapsen top 5 puuhailuihin. Rannan tuntumassa oli myös toistakymmentä joutsenta ruokailemassa.

Oma aika täytyy usein nipistää omista yöunista. Joskus se on sen arvoista, useimmiten ei. Nyt oli. Kun lapset oli saatu viimein iltahepulointien jälkeen simautettua, päätin käydä vielä kurkkaamassa miltä näyttää Yyterin auringonlasku toukokuun viimeisinä päivinä. Olin rannalla yksin jossei muutamaa teiniä oteta lukuun.

Kokeilin taas vettä, joka tuntui niin lämpimältä, että hetken mielijohteesta päätin heittää vaatteet hiekalle ja käydä uimassa. Oli minulla alusvaatteet, mutta saatoinpa silti päätyä jonkun porilaisen teinin snäppiin tai muuhun chattiin. Veteen täytyy kahlata tosi pitkälle, että pääsee vyötäröön asti edes veteen. Siellä se vesi ei enää ollutkaan niin lämmintä. Mutta mikä voittaja-olo kun otin ne muutamat vedot.

Aika pian sainkin viestin, että rintaa tarvitaan. Märät alusvaatteet kainalossa ilman pikkareita ja rintaliivejä paljain varpain hipsin juoksujalkaa takaisin kohti leirintäaluetta. Oma hetki oli reilu puolituntia, mutta tuntui merkitykselliseltä. Mieli oli levollinen ja oli hyvä kömpiä kuopuksen viereen.

Keskiviikkona otettiin hidas aamu, jonka jälkeen nokka näyttikin jo kohti Turkua. Tai niin hidas kun se meidän kiipeilevän 8 kk ja jekkuilevan kohta 4-vuotiaan kanssa on mahdollista. Ensi kertaan jäi vielä paljon koluttavaa porilaisten jakamista vinkeistä:

  • Kallon kallioille hyppelemään. Sieltä löytyy majakkafaneille majakka
  • Ahlaisten Kitukoski
  • Leineperin ruukki
  • Polsanluodon lenkki
  • Herrainpäivien luontopolku

Menkää ja ihastukaa kesällä Poriin. Sitten on kiva palata takaisin kotiin ja todeta senkin aika ihana paikka olevan. Ei levänneenpänä, mutta henkistä pääomaa kartuttaneena ja lapsuusmuistoja luoneena.

Ei vertailla lapsia, mutta.

”Vauva-aika ei eroa tavallisen lapsen hoidosta mitenkään”, sanottiin vähän turhan monta kertaa esikoisen saatuani. Hevonpaskaa ja tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle virantoimittajalle, joka minulle on niin sanonut, kun olen pyytänyt apua ja tukea. Eniten olen vihainen siitä, nuoret esikoisen vanhemmat on jätetty yksin. Eikä sillä ole väliä onko parikymppinen vai nelikymppinen. Esikoisen mukana hyppää aina sellaiseen kyytiin, jota ei ole voinut kuvitellakaan, vaikka niin luulee.

Me olemme ehkä selvinneet, mutta se ei pitäisi olla vauva-vuoden maali. Selvitä.

Olisiko esikoisen vauva-aika ollut erilainen jos olisin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, joka tunteita heilautteli? Kuinka olla samaan aikaan elämänsä onnellisin ja ahdistunein samaan aikaan? Tai jos olisimme saaneet kotiin apua ja tukea ammattilaiselta, miten voin tukea lapseni kasvua. Ilman, että joudun tappelemaan ja vaatimaan oikeuksia lapselleni.

Eikä kyseessä ole pelkästään lapsen kasvu. Kasvu vammaisen lapsen vanhemmaksi. Loppupeleissä en tiedä kumpi meistä olisi enemmän apua tarvinnut.

Vaikka vammainen lapsi kehittyisikin ensikuukausina ihan tavalliseen tapaan, silti lähes poikkeuksetta vanhemmille tarvitsisi järjestää henkistä tukea. Harva sitä osaa pytää ja suuri osa luulee ettei tarvitse. Kyllä tarvitsee, sen tajuaa myöhemmin.

Toki elämä kahden lapsen kanssa on ihan erilainen kuin yhden, mutta olen opetellut vanhemmuuden ihan uudelleen kuopuksen kanssa. Samat elementit, mutta kaikki tapahtuu esikoiseen verrattuna kuin napauttaisi kaukosäätimestä kelan pyörimään puolet nopeampaa.

Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun olen kuullut ”Älä kasva noin nopeasti” tai ”Vauva-vuosi menee niin nopeasti ohi”. Minusta ei tuntunut esikoisen kohdalla siltä. Välillä tosin tuntuu ettei se ole mennyt ihan täysin vieläkään ohi. Lisäksi olen huomannut miten paljon enemmän nautin lasten kanssa olemisesta, kun pystyn vuorovaikuttamaan heidän kanssaan paremmin.

Mikä sitten on toisin? No mietinpä mitä olen kuopuksen kehityksen tukemiseksi tehnyt? Hmm. En niin mitään. Silti hän lähti tuosta noin vain puoli vuotiaana konttaamaan, 7 kuukauden ikäisenä nousi tukea vasten ja 7,5 kuukauden ikäisenä alkoi kiipeillä ja kävellä tukea vasten.

Sormiruoka löysi tiensä sormiin ja hakeutui suuhun heti kun siihen antoi mahdollisuuden puolivuotiaana. Ei pelkoa tukehtumisesta tai etteikö kuopuksella olisi kirkkaana ajatuksena mitä sillä ruualla kuuluu suussa tehdä. Pillipullosta hän tajusi juoda, kun vain lykkäsi pullon suuhun. No mitäpä siitä, että 8 kuukauden ikäisenä kuopus jokeltelee ja tapailee tä-tä-tä -tyyppisiä tavuja.

Kaikki nämä taidot ovat esikoisellakin tulleet, mutta se mutta. Kasvun tukemiseksi ja taitojen löytymiseksi olemme esikoisen eteen tehneet tuhansia tunteja töitä. Eikä se lopu varmasti koskaan. Kyllä, työltä se nyt tuntuu, kun tietää miten helpollakin voi päästä. Toki en voi tietää miten kehitys olisi edennyt jossemme olisi tehneet mitään.

Varmasti kehitystä olisi tullut muutenkin, mutta se mitä olemme tehneet ensimmäisinä vuosina maksaa takaisin toivottavasti vielä pitkällä tulevaisuudessa. Oikean mallin opettaminen on huomattavasti helpompaa kuin väärän mallin poisoppiminen. Esimerkiksi syömisestä puhuttaessa.

Virstaanpylväinä esikoinen oppi ryömimään vessapaperihylsyn innoittamana juuri ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. 1v 3kk esikoinen nousi tuen varassa seisomaan ja 1v 5kk mallittamisen jälkeen konttaus lähti käyntiin, vaikka olin osin luopunut jo toivosta.

Älkää hätääntykö jos lapsenne skippaa konttaamisen, se ei automaattisesti tarkoita mitään. Tutkimkset ovat kuitenkin osoittaneet konttaustaidon edesauttavan aivojen kehittymistä. En löytänyt tähän hätään sitä tutkimusta, mutta jos siellä on joku lukija kärppänä niin voitteko linkata ja vinkata!

Siskokin tietää veljen sensuurin.

No mutta. Onko mikään toisinpäin? On. Kuopus ei vielä istu ilman tukea, kun taas tässä vaiheessa esikoinen jökötti jämäkkänä. Toisaalta esikoinen oppi itse nousemaan istuma-asentoon 1 v 2kk.

Tottahan tiedän ettei se aina mene näin, vaikka ei sen erikoisempaa olisikaan tulevaisuudessa tiedossa, mutta onhan tämä vanhemmuus kuopuksen kohdalla ollut tajunnan räjäyttävä. Näinkö lapsi kehittyy?

Nyt minä koen huonoa omaatuntoa etten ole tehnyt kuopuksen eteen mitään ja toivon ettei hän kasvaisi ihan noin nopeaa. Voi ihmismieli. Olet eriskummallinen.

Osa erityislastenkin vanhemmista sanoo ettei vauva-ajassa ole mitään eroa siihen ”tavalliseen”. Tiedän kokemuksia, jotka kokevat down-vauvan olleen helpompi hoidettava. Tämä kertoo siitä, että kokemus jokaisella vanhemmalla on erilainen. On myös kovin erilainen lähtökohta, jos arkea alkaa harjoitella teho-osastolla leikkauksen jälkeen nenämahaletkujen ja muiden apuvälineiden kanssa kuin kotona vierihoidossa. On siis olemassa yhtä monta tarinaa kuin on downiakin.

Vaikka olen ajatellut kasvattavani lapset ihan samalla tavalla, tuskin se niin tulee menemään. Alitajunnassani teen varmasti esikoisen ja kuopuksen kanssa monenkin asian eri tavalla, vaikka en edes itse huomaisi. Nyt olen luomassa uutta identitettiä vanhempana monessakin eri tasossa. Myös poika-lapsen vanhemmuus tuo jo omat juttunsa, kun itse tuntee itsensä vahvasti naiseksi.

Jos minä jotain nyt tiedän niin nämä molemmat ihmistaimet ovat täydellisempiä kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Nyt minä yritän parhaani mukaan auttaa heitä kukoistamaan onnellisina elämäni loppuun asti. Onnellisena ja kukoistavana.

Lasten aurinkolasit saatu Kukutista.

1 13 14 15 16 17 36