Vatsataudin hoito kotona

5.8.2020 Päivi
5 Comments
Elämä, Perhe, Terveys

Maanantaina alkoi päiväkoti ja seuraavana yönä meillä alkoi jo vatsatauti. Postauksen iloisen kepeät kuvat viikonlopun mummulareissulta tuntuvat niin kaukaisilta.

Miten olin jo ehtinyt unohtaa sairastelukierteet, joita on koko alkukevät yleensä kun neiti on päiväkodissa. Usein sairastelukierre alkaa vasta alkuvuonna, mutta nyt saatiin jo maistiainen heti kauden kärkeen. Korona ja kotonaolo on tuonut meille myös poikkeuksellisen terveen alkuvuoden tähän asti. Toivotaan ettei sairastelut ole tullut jäädäkseen.

Ja ei – en syytä päiväkodin kasvattajia meidän neidin sairasteluista. Luulen syyn olevan siinä, että esikoinen aistii edelleen tosi paljon laittamalla asioita suuhun ja kädet menevät vielä helposti suuhun. Niin ne taudinaiheuttajat pääsevät näppärästi perille.

No mutta, itse aiheeseen eli vatsatautiin ja vatsataudin hoitamiseen kotona. Mikähän siinä onkin, että se alkaa aina yöllä. Instagramissa aihe on herättänyt kovasti keskustelua ja moni onkin ollut huolissaan, voisiko kyse olla koronasta.

Soitin tänään meidän kunnan terveyskeskukseen ja siellä lääkärit olivat antaneet ainakin toistaiseksi ohjeen ettei ole syytä tulla testattavaksi jossei ole muita oireita. Oireista ja hoitoon hakeutumisesta voit lukea THL:n sivuilta. Sain myös Instagramissa viestiä, että kannattaa tehdä Omaolo-testi jos kunnan puhelinpalvelu on ruuhkautunut. Vähäisistäkin oireista tosiaan testataan, mutta vaihtelua on kuntien välillä. Resurssit ovat erilaisia ja ehkä kunnat ovat joutuneet tekemään linjanvetoja, mitä pystyvät testaamaan.

Vatsatauti ei voi kalenteriin laittaa ja siksi kannattaakin varmistaa, että kotona olisi valmiina kaikkea tarvittavaa, jotta voi rauhassa kotona sairastella. Mitä kannattaa sitten pitää jemmassa vatsataudin varalle?

Vatsatautilaatikosta vinkkasi yksi tuttuni ja vitsi miten hyvä idea. Tällaisen nyt kokoatte kotiin. Vatsatautihan alkaa aina yöllä ja mikä sen autuaampaa kuin vetää tämä survival kit naftaliinista! Vatsatautilaatikko voisi sisältää

  • desinfektiopyyhkeitä
  • kertakäyttöisiä patjansuojuksia helpottamaan pyykkäystä
  • käsidesiä ja jos tuntuu siltä niin kertakäyttöhanskoja
  • jätesäkkejä
  • vaippoja jos niitä tarvitsevia
  • Osmosal tai tee-se-itse versio
  • Precosa tai muu vatsaa rauhoittava probiootti (Precosa ei siis lamaa suolen toimintaa, vaan on luonnollisia mikro-organismeja
  • ämpäri/ämpäreitä tai vati
  • Marja- ja hedelmäsoseita, mehukeittoja, pillimehuja… sellaisia jotka säilyvät toooosi pitkään.

Me vietimme meidän pahimman yön kylpyhuoneessa. Neiti istui potalla ja olin käärinyt hänet paksuun peittoon. Itse istuin lasten korokkeen päällä. Polvien päällä oli tyyny, jota vasten neiti pystyi nukkumaan. Itse nojailin suihkun kulmaan ja tyyny niin ikään pään alla, niin pystyi välillä itsekin lepuuttamaan. Siellä pystyi käymään samalla suihkussa kun tarve vaati.

Moni suosii siskonpetiä vatsatautia sairastellessa ja se onkin tosi hyvä. Harvoin kipeänä haluaa olla yksin niin on kiva ettei tarvitse itse yrittää sulloutua lapsen sänkyyn. Patjat voi suojata jätesäkeillä, muovitetuilla lakanoilla tai kertakäyttöisillä patjansuojuksilla, ainakin Ikeasta on saanut joskus. Lisäksi lakanan päälle voi laittaa paksuja froteepyyhkeitä kerroksittain. Aina oksennuksen jälkeen voi ottaa pyyhkeen pyykkiin niin on taas puhtaat oltavat.

Pakkasessa kannattaa pitää hätävararuokia, jotta sieltä voi tarvittaessa taikoa ruokaa. Sellaisia ruokia kannattaa uhrata, joita on ”kiva” oksentaa ja ripuloida. Mitään kovin mausteista, tomaattista ja sipulista ei kannata tehdä, koska se usein polttaa ja närästää. Myös kaalit yms. tekee monille pahaa. Sosekeitot toimii monilla jos niistä tykkää tai ihan perus pasta. Lemppariruokaa ei kannata tehdä, sillä mikä olisi kurjempaa kuin se ettei voi enää syödä lempiruokaansa, koska siitä on vatsataudissa jäänyt niin inha muistijälki. Itse en monen vuoden jälkeenkään voi edelleen syödä tonnikalapastaa. Se menetys ei onneksi ollut valtava.

Myös suolakeksit ja sipsit on hyviä suolan lähteitä. Olisi hyvä saada myös kuitua ja esimerkiksi omasta lapsuudesta muistan näkkärin maistuneen taivaalliselta. Kuitu sitoo nesteitä, joka on tärkeää kuivumisen ennaltaehkäisemiseksi.

Jos mikään suolainen ei maistu, mehukeitot ja kiisselit on hyviä energianlähteitä ja helppo ottaa lusikka kerrallaan. Niistä saa samalla myös nesteitä, mikä on todella tärkeää. Totta kai itse keitelty mustikkakeitto on parasta ikinä, mutta ei ole häpeällistä vetää sitä kaupan mustikkakeittoa naftaliinista. Myös vanukkaat on aika monen lapsen (ja mun) mieleen.

Pillimehut on hyviä ja pitkään säilyviä. Niitä sivuun laittamalla pysyy kärryillä paljonko nestettä on mennyt. Myös litran kannuun voi tehdä mehua valmiiksi. Jos sairastajia on samaan aikaan monta niin kannattaa nimikoida kannut tai pillimehut. Jos käytössä on lapsilla vaipat niin paperille voi laittaa tukkimiehen kirjaimin montako vaippaa on mennyt niin pysyy laskuissa onko pissaa tullut riittävästi.

Vesi ei ole paras vaihtoehto vatsataudissa, koska elimistö hukkaa paljon suoloja ja muita hivenaineita. Sitä paitsi pelkkä vesi maistuu vatsataudissa ihan hirveälle. On siis ihan ok antaa vauvallekin mehua, jos muu ei kelpaa, vaikka sokereita perustellusti muuten välttelisikin. Lapselle ja kaikille on mukavampaa ja helpompaa olla kotihoidossa kuin sairaalassa tiputuksessa liian vähäisen nesteensaannin vuoksi. Maito monesti pahentaa oireita, mutta imeväisikäiselle tietysti eri asia.

Niin kauan kuin yleiskunto pysyy hyvänä, jaksaa/ pystyy varsinkin juomaan mutta myös vähän syömään niin kotona voi rauhassa sairastella. Hyvä yleiskunto tarkoittaa sitä, että lapsi herää itse vaikka nukkuisikin runsaasti enemmän kuin normaalisti, jaksaa olla omilla jaloillaan, pystyy juomaan, reagoi puhutteluun ja on hyvässä kontaktissa.

Sairaalassa pääasiallinen hoito on siis nestehoito ja niin kauan kun sitä pystyy toteuttamaan kotona, on se varmasti kaikille mukavin vaihtoehto. Kannattaa siis lohduttaa myös lasta jos hän ymmärtää, että vähän väkisin juomalla välttää lääkäriin lähdön. Lääkärillä ja sairaalalla ei saa kuitenkaan uhkailla ja pelotella, vaan yrittää perustella juomisen tärkeyttä jos lapsi ymmärtää.

Oliko tästä pläjäyksestä jotain hyötyä? Unohdinko jotain?

Haluaisitteko vinkkejä myös muiden kotona hoidettavien virusten hoitoon? Esimerkiksi kuume ja hengitystieinfektiot? Meillä on ainakin haasteena miten saada lapsi oksentamaan ja siitä kyselin myöskin Instagramin puolella. Voisin siitäkin koostaa postauksen, koska aihe herätti kovasti tunteita ja vaikutti tarpeelliselta. Paljon asioita tosiaan tulee käsiteltyä Instagramissa ja nopeatempoisten storyjen muodossa. Kannattaa siis tulla sinne seurailemaan jos haluaa pysyä tarkemmin menossa mukana.

Nyt keräämään voimia huomiseen. Sellainen tunnelma, että voiton puolella ollaan. Toivottavasti vaan me aikuiset ei tulla kipeiksi. Olen kerran ollut esikoisen kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja se muuten oli aivan mahdotonta touhua.

Ihan hurjana tsemppiä muillekin, joita tämä kurja tauti kouraisee!

Viides hääpäivä

31.7.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Parisuhde

Viidennestä hääpäivästä käytetään nimeä myös puuhäät. Tuntuuko avioelämä tällä hetkellä puulta? Mitä tämä puinen ilmaus meidän avioliitossa voisi tällä hetkellä tarkoittaa?

Googlen kertoessa tämän viidennen hääpäivän olevan nimeltään puuhäät, petyin. Kuullostaa ankealta. Pumpulihääpäivä tuntui paljon lempeämmältä. Sitten aloin miettiä mitä puu voisi meidän tapauksessa merkitä.

Olemme syksyllä olleet kymmenen vuotta yhdessä ja sen aikana meille on kasvaneet melkoisen koukeroiset juuret. Osa juurista on hauraita ja rikkikin, osa vahvoja ja paksuja ja osa sellaisia jatkuvasti uusiutuvia ja muuttuvia, jotka antavat tarpeeksi voimaa ja ravinteita päästä elämässä eteenpäin.

Meidän yhteinen puu ei vielä kauhean paksua ole. Vuosirenkaita on, mutta ei niin mahtavasti kuin sellaisissa, joita halataan metsässä ja voimaannutaan. Sen vuoksi meidän täytyy muistaa halia toisiamme ja yrittää voimaantua siitä. Ja muistaa ja hyväksyä sekin, että syli on välillä ollut niin täysi ettei kaipaa sinne enää ketään muita halimaan.

Meidän puun alaoksilla on lapset, jotka maadoittavat meitä, syventävät silmäryppyjä sekä uuvuttamalla että tikahduttamalla meidät nauruun ja rakkauteen. Alimpia oksia ne ovat sen vuoksi, että ne ovat lähinnä maata ja juuria. Se on hetkeä tässä ja nyt ja muistuttaa elämään elämää eikä jossittelemaan.

Vähän ylempänänä on oma ja puolison elämä. Oma ja yhteinen. Ne ovat sikin sokin ja vähän pisimpiä alaoksia lyhyemmät. Ne eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään ja aina aika ajoin mietimme miten niitä saisi pikkulapsiarjessa tuuheammiksi ja hyvinvoiviksi.

Latvassa ovat unelmat ja haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat ja suunta, jota kohti kurkoittaa. Siellä se on. Aurinko, mutta myös sateiset päivät ja myrskyt. Näen siellä kuitenkin enemmän valoa kuin pimeyttä, joten sitä kohden hyvä oman murun kanssa kurottaa.

Vien lapset tänään vanhempieni luokse yökylään etukäteen, jotta saisivat vähän asettua. Työpäivän jälkeen minun on määrä hakea puoliso töistä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ei hajuakaan. Minun on käsketty pukea päälleni ulkourheilukamat. Onpa jännittävää! Mitä luulette mitä me tehdään? Instan puolella voi ehkä vilahtaa.

Vaikka väsyttääkin on kiva kuitenkin, että tiedossa on jotain muutakin kuin kotinurkkien potkimista. Puhuimme kuitenkin puolison kanssa, että lauantaiaamupäivä vain köllötellään ennnen lapsien hakemista.

Keväällä kirjoitin poikkeustilan parisuhteesta ja ylipäänsä parisuhdejuttujamme voi pläräillä viemällä hiiren tai sormen yläpalkkiin perhe-kohtaan ja valitsemalla sieltä kohdan ”parisuhde”. Tai sitten klikkaamalla tästä.

Postausksen kuvat ovat häämatkaltamme Vietnamista Ho chi Minh citystä ja Phu Quocilta joulu-tammikuussa 2015-2016. Olin koko syksyn sairaanhoitajaopiskeluiden työharjoitteluvaihdossa Tansaniassa ja muutaman viikko kotiin paluun jälkeen lähdimme häämatkalle. Ei paljon tuoretta vaimoa näkynyt kotosalla. Voi niitä vuosia ilman lapsia. Aika ihania nekin. Kiitos Niko että oot.

Lentokoneen vaihto Moskovassa

Kesän road tripin suosikki – Savonlinna

30.7.2020 Päivi
6 Comments
Etelä-Savo, kaupunkiloma, Kotimaa, Lasten kanssa matkustaminen, Matkailu

Niin on hassua, että ollaa idässä asuttu lähes neljä vuotta, eikä tiemme koskaan vienyt Savonlinnaan. Onneksi tänä kesänä vei. Se oli meidän tämän kesän kotimaan road tripin koko perheen suosikkikohde. Siksi aloitan reissuraportin siitä. Ilmakin oli aivan täydellinen. Tai ehkä siinä oli se suuri syy. Kaunis ilma kun tekee lähes jokaisesta Suomen kunnasta kesällä ihanan.

On kuitenkin aika monta kivaa syytä ottaa ja lähteä Savonlinnaan, lastenkin kanssa. Moni kiva juttu oli tosi lähellä toisiaan, joten auton kanssa tai julkisilla ei tarvinnut lähteä säheltämään.

Kysyin tien päällä Instagramin puolella, että mitä tekemistä me keksittäisiin Savonlinnassa ja mitä me syötäisiin. Jos haluat käydä hakemassa lisää vinkkejä mitä ei itse ehditty kokeilla, niin käy kurkkaamassa @elamanmittaisellamatkalla kohokohdista kohta ”Järvi-Suomi”.

Pitkään autossa istumisen jälkeen Pikku kakkosen puisto oli parasta mitä meidän neiti kuvitella saattoi. Leikkipuisto on vaatimattomampi ja pienempi kuin esimerkiksi Porin kirjurinluodossa tai Turun seikkailupuistossa, mutta miljöö kyllä vetää pisimmän korren. Saimaa oli läsnä kaikkialla, niin myös leikkipuiston äärellä.

Jos haluaa olla tehokas Savonlinnassa menisin heti aamutuimaan Olavinlinnaan. Saimme pesueemme liikenteeseen noin kello 11 maissa ja silloin oli jonoakin jo jonnin verran. Leikit jos toiset sai keksiä, jotta saatiin neiti pysymään jonossa. Tulikin mieleen, että miksi ihmeessä tällaisiin paikkoihin ei voi ostaa lippua etukäteen online. Säästyisipä tältäkin sirkustelulta.

Pääsylippuun sisältyy ohjattu kierros Olavinlinnaan ja sitä moni suosittelikin, jotta sai irti linnasta jotakin. Me lähinnä ihmettelimme miltä linna näytti ja juoksin neidin perässä. Puolisolla oli kuopus kantorepussa ja rattaat jätettiin lipunmyynnnin kupeeseen.

Neidillä on EU-vammaiskortti A-merkinnällä eli avustajamerkinnällä. Se oikeuttaa moneen paikkaan avustajan maksutta mukaan, niin myös Olvavinlinnaan. En tiedä olisimmeko muutoin menneetkään nyt linnaan, koska en tosiaan juuri itse kyllä ehtinyt Olavinlinnaan tutustumaan.

Mennessä lapsille jaettiin tosi kiva bingopohja, jonka ideana oli etsiä ja bongailla erilaisia asioita linnasta. Se ei meillä vielä jaksanut juuri kiinnostaa, mutta muutaman vuoden päästä voisin kuvitella, että on tosi motivoivat väline tutustua paikkoihin ja rauhoittaa menoa.

Olavinlinnan jälkeen alkaakin olla hyvä hetki haukata jotain ja hyviä ravinoloita löytyykin ihan läheltä. Meille Instagramissa suositeltiin Sarastroa. Kaikkien tie vie kuitenkin tätä kesänä Savonlinnaan. Tai siltä ainakin tuntui. Ja kyllä sen näki esim. ravintoloissa, koska vasta kolmanteen pääsimme illastamaan ravintola Linnakrouviin. Pitsaa mielivien kannattaa suosittelujen mukaan hakea Caperosta.

Reissun ihania ekstempore yllätyskohtaamisiakin tuli, kun puolison koulukavereita treffatiin useampaakin ja käytiin illastamassa heidän kanssaan.

Syömisen jälkeen voisi lähteä suunnistamaan kohti toria, jonka varrelta löytyy pieni hiekkaranta pulikointeja varten ja se Pikku kakkosen puisto. Torilla oli ihana pöhinä ja ostettiin me tietty matkaevääksi sekä makeita että suolaisia lörtsyjä. Asiantuntijat kertoivat, että parhaat lörtsyt tulee Laurikaisilta. Minuun vetosi kuitenkin sympaattisen oloinen nuorimies Lörtsypoikien tiskillä ja otettiin sieltä tällä kertaa meidän lörtsyt.

Lörtsyjen lisäksi muikut oli omalla to eat -listallani. Kai nyt muikut kuuluu Savonlinnaan niin kuin Auran sinappi Turkuun. Sellaiset saatiin Kalastajan kojulta torilta. Koju on vähän harhaanjohtava nimi, koska ihan ravintolamainen mesta on kyseessä. Muikut oli hyviä, mutta puolison ja neidin kalakeiton perunoissa oli toivomisen varaa.

Jälkkäriksi haettiin vielä legendaariselta lippakioskilta isot pehmikset. Savonlinnan lippakioski löytyy osoitteesta Satamapuistonkatu 6, 57130 Savonlinna. Huhujen mukaan kioski menee syksyllä remonttiin tai maan tasalle, mutta tietoa tästä ei ole.

Meillä oli asuntoauto parkissa aika lähellä Olavinlinnaa. Saimme kuin ihmeen kaupalla molemmat lapset kärryihin päiväunille, kun neidin viimeinenkin toive oli täytetty – jätski. Suuntasimme takaisin Olavinlinnalle päin, jonka edustalla on Mustanvirran panimon panimopaku, johon suuntasimme yksille ja nauttimaan auringosta. Mustanvirran oluet on omia pienpanimosuosikkeja, menkää testaamaan jos oluista pitää.

Kun lapset jatkoivat meidän oman pienen seesteisen hetken jälkeen vielä unia, sai kesäloman tuoma hetkeen heittäytymisen flow minut kävelemään lasten kanssa Sulosaareen. Olavinlinnalta mapsin mukaan Sulosaareen on kävellen 1,8 kilometriä. Se oli aikas kiva paikallisherkkujen sulattelulenkki ja maisemat nyt on järviloverille silmiä hivelevät. Sillä välin puoliso laittoi asuntoautoa lähtövalmiiksi.

Lasten päiväunien jälkeen suuntasimme niin ikään taas täysin Instagramista saamieni suositusten perusteella Sulosaaren Kalliolinnan lettukahvilaan. Autot voi jättää Casinon parkkipaikkoille Vääräsaareen. Sieltä tien päästä alkaa suloinen polku ja kävelysilta Sulosaareen. Siitäkö saarikin nimensä saanut. Ihana.

Kalliolinnan lettukahvilan päivä oli kuulemma kovin ruuhkainen ja lettuja odoteltiin tovi jos toinen. Miljöö on kuitenkin sen verran aisteja hivelevä, että leikki jos toinen saatiin ajankuluksi aikaan. Ulkona pöydät olivat myös tosi erillään toisistaan, vaikka kahvilan sisällä turvaväleistä ei kyllä voinut puhuakaan.

Sulosaaresta löytyy myös salaisia uimapaikkoja ja pussauspenkkejä sekä grillauspaikka ja kota. Aivan tosi ihana retkikohde ihan kaupungin keskustan tuntumassa. Omat eväät mukaan jos budjetti ei veny letuille. Niin sanoinko, että oli ihana paikka?

Savonlinnasta skipattiin kaikki luontopolut joita sielläkin riittää. Lisäksi ilman lapsia oltaisiin ehkä hypätty pienelle parin tunnin päiväristeilylle ja ihmettelemään Savonlinnaa Saimaalta käsin. En jotenkaan ennen visiittiä edes tajunnut, että koko Savonlinna on saarirypäs.

Alin kuva on räpsäisty asuntoauton ikkunasta ja kuvaa jotenkin tosi hyvin matkustamista matkailuauton kanssa. Siinä me vielä voideltiin iltapalaleipiä ja ihmeteltiin tummuvaa kesäiltaa. Muljahti vatsanpohjassa asti. Vielä reilu vuosi sitten istuskelimme esittelymatkailuautojen kyydissä haaveilemassa, että ehkä joskus. Voi kunpa joskus voisi olla riippumaton ajasta ja paikasta. Ja se joskus tulikin reilu puoli vuotta myöhemmin monen asian summana.

Mitä ottaa huomioon, kun lähtee pienten lasten kanssa Lappiin kesällä?

10.7.2020 Päivi
2 Comments
Lappi, Lasten kanssa matkustaminen, Matkailu, retkeily

Ensi viikolla starttaa meidän karavaanin nokka mutkien kautta pohjoiseen. Ollaan tehty (minä olen) höllää reittisuunnitelmaa, jotta ei tarvitsisi arpoa tien päällä itään vai länteen. Tarkoitus on kuitenkin edetä kompanjan vaatimassa tahdissa ja suuntaa voi muuttaa jos siltä tuntuu. Tänä vuonna meillä on ensimmäistä kertaa pidemmällä reissulla asuntoauto käytössä ja se tulee helpottamaan. Ei tarvitse etukäteen varailla majapaikkoja ja pinnistää pakolla perille asti. Ei ole myöskään sitä jatkuvaa tavaroiden roudaamista ees ja taas.

Jos on muitakin siellä pakkailemassa laukkujaan ja suuntaamassa pohjoiseen niin tässä viime vuodelta muutamia huomioita mitä kannattaa huomioida pakkaillessa pikkulasten vermeitä mukaan. Monet on ihan yleispäteviä ajatuksia kaikille, mutta listaa tehdessäni ajattelin erityisesti omasta näkökulmasta, eli pikkulapsiperheenä.

Etäisyydet ovat pitkät

Viihtyykö lapsi autossa ja kuinka pitkiä aikoja kerrallaan ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä, kun alkaa suunnittelemaan matkaa. Jos tietää, että tunti kerralaan autossa on ihan maksimi kannattaa ehkä haudata haave valloittaa koko Lappi samalla reissulla.

Heitä auto ja perheesi yöjunaan ja aamulla löydät itsesi Kolarista tai Rovaniemeltä. Se helpottaa matkantekoa kummasti. Samalla saa (ehkä) itsekin hieman nukkua eikä ole aamulla niin krapulainen olo. Asuntoauto on myös erittäin hyvä vaihtoehto matkan taittamiseen. Silloin leirin voi pystyttää, kun pesueen matkustusmitta on täynnä.

Kauppoja ei ole joka ojan notkelmassa. Mukaan kannattaa siis ehdottomasti pakata kylmälaukku, jossa saa pidennettyä reissueväiden säilyvyyttä. Paljon vettä, mehuja, pikku snäksejä (pähkinöitä, suklaata, myslipatukoita, ruissipsejä, smoothieita…), jotta retkillä ja autossa on naposteltavaa jossei ateriaa saada sillä hetkellä sormia napsauttamalla loihdittua. Vesipulloja voi pakastaa kotona mukaan ja sanomalehteen käärimällä saa vielä hiukan lisää jatkoaikaa säilyvyydelle.

Hyvät eväät

Tätä nyt ei tarvitse selittää. Hyvä ruoka, parempi mieli. Jos retkillä laittaa ruokaa maastossa, kannattaa koeajaa ruuat kotona etukäteen. Maastoon ei kannata ottaa mitään epävarmaa. Mikään ei suurempi itsemurha, kuin lapset jää nälkäiseksi keskellä erämaata.

Lisäksi jossei matkan varrella ole taukotupia, kannattaa ottaa helppoa lennossa syötävää korkeaenergistä evästä, kuten pähkinöitä, suklaata, mysli- ja välipalapatukoita, rusinoita… Mikä parhaiten maistuu. Jos sade yllättää, leiriä voi pystyttää ja pitää pystyä jatkamaan matkaa niin ne suklaapatukat nousee arvoon arvaamattomaan.

Tarpeeksi tekemistä lapselle

Vaikka ideaalia olisi, että lapsi keksisi kepistä ja kivestä tekemistä Lapissa kahdeksi viikoksi, todellisuudessa kaikkien hermoja helpottaa, kun lapsella on mukavaa tekemistä mukana. Me olemme pakanneet lempikirjoja ja isoa dubloalustaa pienemmän alustan, johon saa kiinnitettyä palat ja menee suht pieneen tilaan niin. Oheen muuta lapsia inspiroivaa tilpehööriä, kuten autoja, ihmishahmoja, eläimiä…

Soittolista lapsen lempparimusiikista ei sekään huono idea ollenkaan. Ainakin meillä neiti nauttii niin paljon, että sata kilometriä meni hujauksessa. Lisäksi pallosta saa paljon kivaa puuhaa ulkona. Puuha-, tarra- ja värityskirjat ovat autossa myös mukavia jos ne soveltuu omille muksuille. Maalaa vedellä-kirjat on myös toimivia jos ne sattuu juuri teidän muksuja kiinnostamaan.

Jos lapset kuuntelevat äänikirjoja niin kannattaa ladata muutamat kirjat niin, että ne on kuunneltavissa off-line tilassa. Sillä Lapissa et koskaan tiedä missä on verkkoa ja missä ei. Myös pelit pädille ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto, kun kaikki pelimerkit on jo käytetty.

Vaatetta laidasta laitaan kerrospukeutuen ja villaan kääriytyen

Kesä Lapissa voi tarkoittaa hellettä, mäkäriä silmät ja suu täynnä tai vihmovaa kaatosadetta, räntää ja nollakelejä. Usein kuitenkin jotain tältä väliltä. Sää voi kuitenkin nopeastikin muuttua säätiedotteista huolimatta, joten vähän kaikkeen tarvitsee varautua.

Toppatakki ei olisi ainakaan viime kesänä ollut yhtään liioiteltua. Jos omistaisin kevytuntuvatakin, se olisi tosi oiva seuralainen, koska lämmittää hyvin ja menee pieneen tilaan. Kuoritakilla kuitenkin mentiin ja alle villavaatteita, jotka ovat kuitenkin kiistatta parhaita (retkeily)vaatteita. Kesälläkin villa hengittää ja imee kosteuden itseensä pitäen ihon kuivana. Lisäksi pelkästään tuulettamalla villapaita on kuin uusi, kun taas tekniset vaatteet alkavat nopeasti haista.

Vetoketjulliset takit ovat myös helpompia kuin haalarit operoidessa lasten kanssa, mutta usein haalari on kuitenkin muuten miellyttävämpi lapselle. Jokatapauksessa tärkeintä on, että vaatetta saa helposti pois jos iskee juoksuhepulit tai pissahätä ja lisää päälle, kun malttaa istahtaa eväspaikalle.

Trikoopipoa paksumpi pipo, kintaat ja villasukat ei ole missään nimessä liioittelua.

Sadevaatteet kannattaa ehdottomasti olla. Itse suosin retkeillessä kuoritakkia ja housuja ja alle kerrastoa kerraston päälle sään mukaan. Kuljen usein talvellakin samassa takissa kuin kesällä. Tilan säästämiseksi jätimme viime kesänä retkeilykengät kokonaan kotiin ja matkassa oli saappaat, lenkkitossut ja Crocs-tyyppiset läpsyttimet. Näillä pärjättiin hyvin, mutta mutaan sotkemani ja vesisateessa kastamani lenkkarit ei enää city-lenkkareina olleetkaan ihan niin fancyt.

Jos on vaippoja käyttäviä lapsia, niin teippivaipat ovat maastossa paljon kätevämpiä kuin housuvaipat, koska ei tarvitse riisua kaikkia vaatteita saadakseen uuden vaipan päälle. kylmälläkään säällä ei siis tarvitse palelluttaa lasta. Ja niitä vanhoja leipäpusseja käytetyille vaipolle. Kyllä. Oli siellä sonnat tai ei, ne kannetaan mukana jätehuollon ulottuville.

Pakkaa tavarat ”kategorioittain”

Olemme ennen pakanneet yhteen kassiin aina yhden ihmisen tavarat, mutta olen huomannut menoa helpottavan, kun yhdestä kassista löytyy kaikkien vermeet valmiina, kuten sadevaatteet yhdestä ja uimavaatteet yhdestä ja niin edelleen.

Läpinäkyvät säilytyslaatikot ovat myös matkatessa verrattomia verrattuna perus laukkuihin (jossei tarvitse hirveästi aina siirtää tavaroita). Heti näkee mitä missäkin laatikossa on eikä tarvitse muistella kenen tavarat nyt oli minkäkin värisessä laukussa. Varsinkin jos seurueesta pakkauksen on hoitanut yksipuolisesti jompi kumpi.

Kantoväline, jos lapset viihtyvät niissä. Taapero ja leikki-ikäisillä lapsilla jalat voivat pettää alta mitä ihmeellisempien asioiden vuoksi. On huomattavasti kevyempää ja molemmille osapuolile miellyttävämpää, kun ei tarvitse roikottaa lasta olalla kuin säkkiä tai pelätä reppuselästä tippumista. Lapsi saa otettua selässä vaikka torkut ja retkeilystä saa varmemmalla todennäköisyydellä kaikille mukavia muistoja.

Meillä on ollut vastasyntyneenä ja ensikuukausina kantoliinat kovassa käytössä ja sitten olemme siirtyneet Tula-kantorepun käyttöön. Viime kesänä neiti kulki Tulan taapero-repussa. Nykyisin Tulalta löytyy myös pre school malli. Deuterin kantorinkoista olen kuullut vain hyvää. Lisäksi Piggybackrider-tyyppinen ratkaisu voisi toimia, kun läheisyys- ja jalkojenpettämishetket eivät enää kestä kauaa.

Muista turvallisuus

Erämaa ei ole yleensä oikea hetki aloittaa puukolla vuolemisen treenejä, kirveshommia ja nuotion sytyttämistä. Ensiapupakkaus on hyvä olla aina mukana. Toinen aikuinen lisää turvallisuutta retkillä, sillä jos toiselle sattuu jotain pystyy toinen hälyttämään apua ja pitämään huolta muusta katraasta. Autossa kannattaa olla isompi ensiapulaukku, josta löytyy kuume- ja kipulääkkeitä koko poppoolle, kuumemittari, antihistamiinia ja perus laastari- ja sidetarpeet. Avaruuslakana menee myös tosi pieneen tilaan repussa.

Valitse retkikohteet kunnon, kokemuksen ja sään mukaan

Ei kannata lähteä vaeltamaan tunturissa kymmeniä kilometrejä jos on epävarma itsestään ja lapsien jaksamisesta. Säätä kannattaa vielä varmistella ennen patikkaan lähtöä, sillä esimerkkinä meille kävi Taivaskeron kierroksella niin että suhteellisen mukava ja lämmin keli vaihtui raekuuron jälkeen viiltävään vesisateeseen. Sen jälkeen retken glamour vaihtui tiukaksi suorittamiseksi ja ainoa tavoite oli päästä pois mahdollisimman nopeasti.

Esimerkkejä hyviin ja helposti tavoitettaviin ja valloitettaviin tuntureihin on Muonion Särkitunturi ja Posion Riisitunturi. Toisille lapsille (ja itselleni) rengasreitit toimivat parhaiten. Onhan se nyt ikävystyttävää mennä samaa reittiä takaisin kuin on jo tullut. Seikkailja janoaa uusia kulmia. Särkitunturin reitti menee saman pätkän mennen tullen, mutta se ei menoa tuntunut hidastavan.

Kuvat ovat viime vuoden kesälomareissulta Taivaskeron rengasreitiltä, Matkan varrella saatiin tuulta, aurinkoa, rakeita, kaatosadetta, usvaa ja sumua eikä leiriä pystytty lopulta tekemään mihinkään. Se reitti opetti taas meille retkeilystä pienen lapsen kanssa paljon.

Taivaskero on vaikuttava. Ja kovin kivikkoinen. Ei siis turvallisin vaihtoehto sateisella säällä liukaspohjaisilla kengillä raskauden puolivälissä. Mutta kuka sen olisi voinut ennustaa. Kokemusta rikkaampana ja nyt naurattaa. Seuraavan kerran kun kiipeän Valtavaaralle haluan ihastella yötöntä yötä.

Toivottavasti näistä ajatuksista saitte vinkkejä omien reissukassien pakkaukseen. Omaa reissun alkua ei jaksaisi enää odottaa. Mutta ehkä sen voisi aloittaa tästä pakkaamisesta.

Kesän 2020 reissutunnelmia voi lukea täältä:

Road trip pienten lasten kanssa

Savonlinna hurmasi pikkulapsiperheen

Kammiovuori on Päijät-Hämeen Koli

Julmä-Ölkky

Konttaisilta voi aloittaa vaarojen valtaamisen

Q&A – kysymyksiä ja vastauksia osa 2

7.7.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Luetuimmat, Työ

Jatketaan teidän kysymillä kysymyksillänne vielä. Aikaisemmat kysymykset vastauksineen löytyy edellisestä postauksesta. Kysyitte mm. miten parisuhde on muuttunut lapsien jälkeen, olemmeko mukana partiossa ja millaista tukea perheemme on saanut. Pysytään edelleen syvässä päässä ja esikoisen diagnoosin ensi hetket selkeästi monia kiinnostaa.

Mikä oli minun/ meidän ensireaktio kun saimme kuulla odottavamme down-lasta?

Romahdin. Itkin ja olin tosi ahdistunut monta kuukautta. Tunsin epäonnistuneeni, häpesin ja mietin mitä muut meistä ajattelee. Tulin myös pohtineeksi onko lapsellani oikeus syntyä ja onko hänellä onnellisen elämän edellytyksiä. Kirjoitin viime kesäkuussa ”Mitä sanoisin vanhemille jotka odottavat kehitysvammaista lasta”. Teksti käy aika hyvin läpi sen tunteiden kirjon, jonka kävin läpi tähän pisteeseen.

Alkuvuodesta ilmestyi Helsingin sanomiin artikkeli liittyen sikiöseulontoihin ja vanhempien saamaan ohjaukseen ja tukeen. Jutun aihe on lähtöisin minusta ja meidän perhettä haastateltiin siihen. Siitä tuli hyvä, kiitos vielä Raisa Mattila. Juttu aukeaa valitettavasti vain tilaajille, mutta suosittelen kyllä lukemaan jos vain jostain käsiin tekstin saa. Siinä avaan myös tämän matkan alun fiiliksiä.

Kaikkein uuvuttavinta on ollut lääkäreiden ja hoitajien turhan toivon luominen ja maton vieminen monta kertaa jalkojen alta. Se on ollut itsellenikin vakavasti sairaiden hoitamisessa tärkein ymmärrys. ”Suurimmalla osalla sikiöseulonnoissa kiinni jääneistä on kromosomit ihan tavalliseen tapaan”, sanottiin moneen kertaan ja tarkoitus oli lohduttaa ja antaa toivoa siinä hetkessä. Kuitenkin potilas, joka on suuren ja tuntemattoman edessä takertuu siihen lähes poikkeuksetta totuutena ja haluaa luottaa siihen.

Kukaan ei pysty sanomaan ennalta kuka on se valtavirrasta poikkeava, joka ei mahdukaan todennäköisyyksiin. Siksi olisi todella tärkeää olla tukena muttei luoda vääristyneitä mielikuvia. Kukaan ei voi luvata terveyttä. Ei äidille, ei lapselle. Diagnoosin selviämistestä olen kirjoittanut tänne.

Miltä tuntui pelkkä epäilykin jo siitä ettei vauva olisi ”terve/normaali”? Olimmeko pohtineet tällaista mahdollisuutta etukäteen?

Ennen esikoisen sikiöseulontoja heitin puolisolleni ruokapöydässä kevyesti, että mitä jos kaikki ei olekaan tavanomaisesti. Puoliso sanoi, että no ei kai siinä sitten. Kai se on tervetullut sellaisena kuin on.

Kehitysvammaisuuden tai muiden riskien mahdollisuutta ei kuitenkaan sen syvällisemmin pohdittu. Todellisuudessa kun nyt asiaa ajattelen, ei sitä asiaa voi ymmärtää ja ei siihen voi varautua ennenkö asia on oikeasti käsiteltävänä. Keskustelua olisi hyvä puolison kanssa kuitenkin käydä, jotta voi olla toistensa tukena ja seisoa yhtenä rintamana.

Tärkeää olisi kaikkien vanhemmaksi toivovien ymmärtää ylipäänsä se ettei raskautta, synnytystä ja sen jälkeistä elämää kukaan pysty lopulta ennustamaan. Esimerkiksi kaikkein vaikeimmat kromosomipoikkeavuudet ei sikiöseulonnoissa edes näy ja mitä tahanta voi tapahtua koska tahansa. Pelon kanssa on vaikeaa ja ahdasta elää, siksi olen päättänyt luottaa elämään.

Pelottiko minua odottaa downin syndroomaa sairastavaa lasta ja miten hän tulee pärjäämään tässä maailmassa?

Nyt mennään ohi aiheesta, mutta tartun downin sairastamiseen, koska sitä sanaa näkee paljon käytettävän. En loukkaannu, vaikka käytätte sanaa sairastaa, koska Kela ja lääketiedekin sen niin ajattelee.

Itse kuitenkin ajattelen ja moni vertaisperheistä ajattelee ettei downin oireyhtymä ole sairaus vaan osa ihmistä. Aivan kuten tourette tai ADHD. Merkityksellistä on se, miltä ihmisestä itsestä tuntuu. Esimerkiksi astmaatikolta tai skitsofreenilta voi kysyä onko he sairaita ja moni todennäköisesti kokee että ei ole.

Sitten itse kysymykseen. Alkuvaiheessa pelotti ihan hirveästi niin kuin ylempänä kerroinkin. Kun olin alkushokin käsitellyt ja tullut sinuiksi vammaisesta lapsesta, niin ei ole juuri enää tarvinnut rypeä synkissä mietteissä. Mitä enemmän löysin tietoja ja kokemuksia muilta perheiltä arkielämästä, sen levollisempi minusta tuli.

Toki aina aika ajoin tulevaisuus mietityttää, mutta kukapa vanhempi ei miettisi. En epäile hetkeäkään etteikö lapseni tule pärjäämään, mutta hänellä tarvitsee olla ympärillään ihmisiä, jotka myös haluavat niin. Haluan, että lapseni ympärillä on tulevaisuudessa ihmisiä, jotka ovat tukemassa lapseni mahdollisimman itsenäistä elämää ja sen toteuttamista hänen omien toiveidensa mukaan. Tekevät työtä hänen kanssaan intohimolla ja pilke silmäkulmassa.

Itselläni on myös aika vahva perusluottamus elämämään ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Vaikka olen pohdiskeluun taipuvainen, luotan huomiseen. En kuitenkaan luota asioiden tapahtuvat makaamalla kotona, vaan tiedän, että minulla ja aika monella muullakin on vielä paljon tehtävää vammaisoikeuksien eteenpäin viemiseksi.

Aionko palata sairaanhoitajan hommiin kunhan töihin paluun aika koittaa?

Edellisen kysymyksen lopusta päästäänkin hyvin aasinsiltana tähän kysymykseen. Tulevaisuudessa haluan olla edistämässä vammaisoikeuksien toteutumista. Suomessakin on ihan hirveästi tehtävää, mutta kyllä minulla siintää haave vielä jossain kaukana myös maailman vammaisten ihmisoikeudet. Maailman ja Suomen vammaisoikeuksista ei voida edes samassa lauseessa puhua niin ei mennä sen tarkemmin siihen nyt.

Lapset ovat vielä tosi pieniä ja maailman pelastaminen ei ole nyt ihan vielä ajankohtaista. Ainakaan siinä mittakaavassa, joka siintää ajatuksissani. Haaveiden eteen täytyy kuitenkin itse tehdä aktiivisesti ja päämäärätietoisesti töitä ja sitä kohden olen menossa.

Sairaanhoitajienkin työ tulevaisuudessa tulee mullistumaan ja monimuotoistumaan. Ajattelen, että edelleen tulevissa suunnitelmissani on vahvasti läsnä se, mikä olen koulutukseltani ja mitä kaikkea olen hoitajana oppinut ja ammentanut matkani varrelta. Kysymyksessä taidettiin kuitenkin tarkoittaa sitä perinteistä tapaa tehdä työtä sairaanhoitajana.

En, en siis ainakaan heti enkä ole palaamassa samaan työhön, josta jäin vanhenpainvapaalle. Miksi, siitä voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen verran. Mitä kaikkea sitten alan puuhailemaan, kerron siitä sitten aikanaan. Pienenä sneak peekinä kohti unelmia mennään.

Kiinnostaisiko teitä kuulla suunnitelmistani lisää? Tai nyt kun kyselyikä saatiin päälle niin saa kysyä muutakin.

Kysymyksistänne vastaamatta jäi ainakin vielä mitä tarkoittaa vauvojen varhaiskuntoutus. Se on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että kirjoitan siitä ihan oman postauksen. Onpahan hassua etten ole kirjoittanut siitä aiemmin. Se oli hyvä kysymys se!

Kiitos kysymyksistänne muutenkin. Hyviä ja mielenkiintoista myös pohtia miltä ne isot tunteet minusta nyt tuntuu. Ei niitä koskaan unohda, mutta tunteet loivenee ajan mittaan ja vanhoja tekstejä itse lukiessa punasteleekin, että ihanko totta. Tuoltako minusta on tuntunut.

Ai miltäkö minusta tuntuu nyt? No kutakuinkin tuo alla oleva kuvaa ihan hyvin tämän hetkisiä fiiliksiä.

Q&A – Kysymyksiä ja vastauksia osa 1

5.7.2020 Päivi
2 Comments
Äitiys, Elämä, Luetuimmat, Minä - nainen, Perhe

Tein Instagramin storyihin pienen esittelyn itsestäni ja kysyin haluaisiko jengi tietää minusta tai meidän perheestä vielä jotain muuta. Vastailen nyt niihin sieltä tulleisiin kysymyksiin tänne, koska ne ei olletkaan niin yksinkertaisia, kuten ”Mikä sun kengän koko on?” tai ”Mikä sun lempiruoka on?”

Olen kyllä ihan otettu, että kysymykset menivät pintaa syvemmälle. Vastauksista tuli sen verran pitkiä, joten jaoin vastaukset moneen osaan. Tässä ensimmäinen osa Q&A eli questions&answers eli niinku suomeksi vastaan kysymyksiinne.

Onko minulla ollut lähempää kokemusta erityislapsista/ aikuisista ennen esikoista?

Aika lähellä nollaa oli omat kokemukset. Omasta lähipiiristä ei ollut mitään kokemusta. Opiskeluiden aikana harjoittelussa tuli joitain kohtaamisia vammaisten kanssa ja ensihoidossa oli toki myös vammaisia, mutta hoitokontakti heidän kanssaan oli aina varsin lyhyt. Sen vuoksi uskon, että uutinen downin syndroomasta olikin niin iso ja vaikea asia minulle. Vieras ja tuntematon pelotti.

Mitä tukea olemme saaneet perheellemme?

Tällä hetkellä: Taloudellista tukea saamme vammaistuen muodossa. Kasvatuksellista tukea saamme kuntouttavasta päivähoidosta ja eri terapioista (toiminta- fysio- ja puheterapia). Henkisenä tukena on tukiperhe 1 vrk/kk. Lisäksi olemme olleet viiden vuorokauden mittaisella sopeutumisvalmennuskurssilla Rokualla ja menemme nyt loppuvuodesta uudelleen Ouluun. Siinä ne.

Odottaessamme esikoista: Emme mitään. Siitä voikin lukea männävuosilta kirjoituksestani ”Kuka tukee ja ketä”.

Onko meidän erityislapsella tukiperhettä/ tilapäishoitopaikkaa?

Meillä on puolisoni vanhemmat eli neidin isovanhemmat tukiperheenä yhden vuorokauden kuukaudessa eli usein yhden yön.

Onko partio meille retkeilyn ohella tuttua? Perhepartio? Sisupartio?

Ei itseasiassa ole, kiinnostava kysymys! Olen mielikuvissani ajatellut sen jotenkin liian sitovana vähäisessä vapaa-ajassa ja silloin kun on perhe-aikaa niin tykkäämme olla vain perheen kesken. Mutta olen ajatellut kyllä partiota ja miettinyt, että sitten kun neiti vielä vähän kasvaa niin partiosta hän voisi pitää tai siitä voisi tulla jopa meidän yhteinen harrastuksemme.

Kehitysvammapuolella kysyjän työkaveri mietti voiko vammaisen lapsen vanhemmille sanoa, että on äitinsä tai isänsä näköinen lapsi ja loukkaako se vanhempaa?

Kysyjä jo kirjoittikin olleensa kysymyksestä vähän järkyttynyt ja ajattelee jokaisen lapsen olevan oma persoonallinen oma itsensä. Vammainen lapsi voi näyttää vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan riippumatta erityisistä piirteistä. Tästä olen kirjoittanut aika tyhjentävästi kirjoituksen ”Tuo lapsihan näyttää sinulta”.

Onko lasten saanti vaikuttanut miten parisuhteeseen? Onko eroa esikoisen tai kuopuksen kohdalla?

Noin niin kuin yksiselitteisesti aika ja voimat toisen kohtaamiselle ovat hiirenkakka verrattuna enne lapsia. Näin niin kuin arjen näkökulmasta ennen lapsia me liikuimme tosi paljon yhdessä. Tai liikummehan nytkin, lasten kanssa, mutta enemmänkin treenasimme tavoitteellisesti ja teimme tosi paljon yhdessä puolison kanssa asioita kahdestaan. Esikoisen jälkeen tuli käytyä salilla ja liikkumassa pääasiassa yksin ja yhteinen aika vaihtui iltaisin kotisohvalle rikossarjojen pariin.

Esikoisen jälkeen sponttaanius katosi elämästä. Ei enää lähdetty yhtä helposti käymään yksillä tai ravintolassa, ei vaeltamaan tuosta noin vain. Asuimme silloin vielä opiskelemassa kaukana läheisistä ja tukiverkosta, joten melko omillamme olimme kaikkinensa.

Toinen lapsi on muuttanut lähinnä sitä, että kahdenkeskeistä aika on vieläkin vaikeampi järjestää. Nyt kyn esikoinen on perhehoidossa kerran kuukaudessa niin pääasiassa kuopus on kuitenkin meidän kanssamme.

Kysyin puolisolta mielipidettä tähän asiaan ja hän sanoi, että lapsi kerrallaan jaksaa panostaa parisuhteeseen ja kohdata toisen aina puolet vähemmän. Hah. Raaka peli Ranualla. No joo, mutta kyllä se varmasti näin on, ainakin näin vauva-arjessa ja kun esikoinenkin tarvitsee perushoidollisestikin vielä paljon enemmän huomiota ja aikaa. Se kapasiteetti, jonka on voinut jakaa vain puolisolleen jaetaankin nyt kolmeen osaan.

Henkisellä tasolla olemme varmasti paljon avoimempia ja rohkeampia juuri sellaisina kuin olemme. Samalla näemme toisemme yhteisenä voimavarana entistä vahvemmin. Monesti vaikeina ja kuormittavina päivinä tai ajanjaksoina muistuttelemmekin toisillemme, että yhdessä me olemme enemmän ja yhdessä me tästä selviämme. Yksin emme.

Sitten kun lapseni ei ole enää pieni ja söpö

1.7.2020 Päivi
0 Comment
Yhteiskunta

Aika usein vanhempien silmissä ne omat lapset ovat maailman ihanimpia, kauniimpia ja täydellisimpiä, vaikka välillä ne kuuhun tekeekin mieli lähettää. Monesti myös vauvat ja pienet lapset saavat osakseen ihastelevia huokailuja ja söpöysylistyksiä, vaikka lastenvihaajiakin on.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se käänne, kun lapsi ei enää olekaan pieni ja söpö. Milloin se tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu?

Kirjoitin aiemmin keväällä siitä, miten sain kommentteja siitä, että lapseni näyttää minulta. Ulkonäköteema jatkukoon ja hypätään hetkeksi tulevaisuuteen. Nuoruuteen ja aikuisuuteen.

Mitä jos kieli roikkuu ulkona tai kauluksella on kuolaa? Jos kävely ei mene kuin nuoralla tai puhe on epäselvää? Mitä jos tarvitsee apua rahankäsittelyssä tai paperiasioiden hoitamisessa? Onko kyvytön tuottamaan yhteiskuntaan mitään? Minkälaisen aseman voi tavoittaa? Miten kohtaamme tällaisen ihmisen ja miten reagoimme häneen?

Kirjoitin ensin, että kehitysvammaisuus asettaa luonnollisesti rajoitteita arkeen eikä vammainen henkilö usein pysty taistelemaan samoista titteleistä vammattomien kanssa. Se kertoo omistakin rajoittuneisuudesta, vaikka silmiä koittaakin hieroa auki.

Miten se stereotyyppinen pikkumustaan ja viidentoistasentin korkoihin pukeutunut sihteerikkö olisi parempi keittämään kahvia, kuin levein ja vähän laahaavin askelein tallusteleva sihteerikkö, jolla on esimerkiksi downin oireyhtymä? Kummassakaan ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa kahvinkeittäjänä, vaan ongelma on asenteissa, jotka kohdistuu työmarkkinoihin ja työnhakuun, jossa korostuu ulkonäkö. Ei nämä kaksi ihmistä ole mitenkään tasa-arvoisessa asemassa yleisesti, vaikka joskus niin kehdataan väittääkin.

Puhumattakaan siitä, miten lievästi kehitysvammaiset hyvän toimintakyvyn omaavat ihmiset ovat vailla työtä, koska heidän ei oleteta pärjäävän pelkän vammaisuus-leiman vuoksi. Kehitysvammaliiton mukaan Suomessa on noin 30 000 työikäistä kehitysvammaista. Heistä 600 on palkkatyössä, mutta arvion mukaan 3000 pystyisi tekemään palkkatyötä.

Yritys, jonka tavoitteena on tuottaa voittoa, olisikin hyvä kääntää katse yrityksen henkisen pääoman kartuttamiseen. Yrityksen kannattaisi uskaltaa nähdä yksilö, ei leimaa. Ja yritykselle pitäisi entistä enemmän tarjota tietoa ja tukea, miten palkata vammainen henkilö reilusti.

Digitalisaation parissa toimiva Vincit on hyvä esimerkki voittoa tavoittelevasta yrityksestä (vuonna 2019 liikevaihto oli 39,1 miljoonaa euroa), joka on nähnyt vammaisen ihmisen yrityksen työntekijänä mahdollisuutena eikä uhkana. Vuonna 2016 Tampereen Vincit palkkasi toimistoapulaiseksi silloin 27-vuotiaan Jarkon, jolla on downin oireyhtymä. Tampereen toimisto on ollut tyytyväinen Jarkon palkkaamiseen. Hän on tuonut toimistolle uudenlaista iloa ja eloa. Tällä hetkellä Jarkko on ilmeisesti lomautettuna Covid-19-tilanteen vuoksi. Olisikin kiva kuulla mitä Jarkolle kuuluu. Aamulehdestä löytyy juttu Jarkon työllistymisestä Vincitille, mutta se aukeaa valitettavasti vain lukijoille.

Sosiaalisessa mediassa on paljon näkynyt viime aikoina herättelevää keskustelua ulkonäkönormeista. Säärikarvakeskustelua ja karvakeskustelua on nostanut Pupulandian Jenni Rotonen ja kehopositiivisuudesta puhuvat Oi mutsi mutsin Elsa Heiko ja Emmi Nuorgam monestakin näkökulmasta. Toki paljon muutkin ovat herätelleet hyvää keskustelua, mutta heitä seuraan erityisellä mielenkiinnolla. Vammaiset ihmiset on silti huonosti edustettuna, vaikka sivulauseessa joskus heistäkin olen kuullut puhuttavan. Jäikö vammaisten puolesta puhuminen minun tehtäväkseni?

Muoti, kauneusihanteet ja miten se näkyy markkinoinnissa on valta vaikuttaa. Suomalainen vaatemerkki Uhana desing on ollut tässä esimerkillinen käyttämällä erilaisia ja kaikennäköisiä malleja. Näenkin yritykset avainasemassa asenteiden muutokseen. Mitä enemmän mainonnassa alkaa näkyä kaikenlaisia ihmisiä ilman, että yritys haluaa ratsastaa sen varjolla tai nostattaa kohua, sen oikeammalla tiellä tulevaisuudessa olemme.

Kuin vahingossa Elämän mittaisella matkalla-media on yhä aktiivisemmin pyrkinyt näyttämään vammaisen elämää sellaisena kuin se on. Vammaisuus korostuu omasta mielestä täällä – niin hassulta kuin se tuntuukin, koska vammaisuus ei juuri ole arjessamme läsnä. Miten meidän tavallinen on niin erikoista, että siitä pitää puhua? Ehkä tästä lisää myöhemmin.

Puhun vain perheeni näkökulmasta eli yhdestä tarinasta. Meidän tilanteeseen pystyy moni vammaisen lapsen perhe samaistumaan, mutta myös vähintään yhtä moni ei pysty. Yhtä kaikki uskon ja toivon vaikuttavani myös muiden vammaisten perheiden elämään. Tulevaisuudessa vieläkin enemmän. Näyttää miten erilaiset ihmiset ovat kauniita, löytää yksilöiden oma potenttiaali, antaa samanlaiset mahdollisuudet kuin muillekin ja mahdollistaa itsensä näköinen elämä.

Minun eikä kenenkään muunkaan lapsi kuulu varastoon ja arkistoon, kun söpö pikkulapsiaika on ohi, vaan ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja tärkeäksi. Minun lapseni ei ole maskotti, vaan tahtova yksilö omine haluineen ja tarpeineen.

Haaveenani ja tavoitteenani onkin, että tulevaisuudessa voisin työllistää tai voisin olla mahdollistamassa vammaisten ihmisten työllistymistä. Pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää, että minun tehtäväni on näyttää maailmalle, miten pienestä ja söpöstä tulee valloittava ja persoonallinen.

Arkiruokareseptejä koko perheelle – Järjettömän helppo ja hyvä tofu satay

28.6.2020 Päivi
0 Comment
Arkiruoka, Reseptit, Ruoka

Reseptipankkiin jälleen uusi vegaanirakkaus; tofu satay. Tämä on tällainen arjen todellinen pikaruoka jos oikoo mutkat suoriksi niin kuin itse tein. Eli en tehnyt itse satay-kastiketta, joka on siis hyvin maustettua, toisille jopa tulista maapähkinäkastiketta.

Olen vasta tutustunut näihin Aasialaisiin valmismaustepusseihin ja olen kyllä ihan myyty. Esimerkiksi tämän resptin aineet säilyvät todella pitkään ja on hyvä hätävara, kun muuta ei ole. Ainoastaan pinaatti ottaa nokkiinsa useamman viikon jälkeen, mutta se ei olekaan tässä maun kannalta pakollinen.

Olen luonteeltani sellainen pippureiden viljelystä alkaen ruokaa laittava kotikokki, että en ole oikein taipunut valmisruokamaailmaan koskaan. Kyse ei ole siitä, että kaikissa eineksissä olisi jotain vikaa. Hintan nähden ne ovat olleet kuitenkin aina jotakin liian tai liian vähän. Valmisruuat ovat kuitenkin kehittyneet viimeisten vuosien aikana varmasti hurjasti ja sukellus eineshyllyille olisi varmasti paikallaan.

Mutta miksi hypätä eineshyllylle, kun vajaassa puolessa tunnissa voi saada tajuttoman hyvää ruokaa? Jos tofu on sinulle edelleen vieras elementti, niin nyt hyvä ihminen on aika rohkaistua ja rakastua.

TOFU SATAY (kuudelle)

Nämä tarvitset:

  • 2 pkt tofua
  • 2 rkl öljyä paistamiseen
  • 100-120 g valmista Satay-kastiketta, esim. SpiceUp! Satay 230g (reilu dl)
  • 1 tlk (400g) kookosmaitoa (tai muuta kermaa)
  • pinaattia, jota ei tarvitse ryöpätä
  • suolapähkinöitä tai muita haluamiasi, esim. cashew
  • (jos haluaa tulisen niin 1/2 chili, mutta satay kastike itsekseen on jo tulisenpuoleista)

Tee näin:

  1. Kuivaa tofun pinta astiapyyhkeeseen. Pilko noin kirsikkatomaattien kokoisiksi kuutioiksi. Painele pyyhkeellä vielä kuivaksi.
  2. Paista tofuja kuivalla pannulla niin, että loputkin nesteet haihtuu ja pinta saa rusehtavaa väriä.
  3. Lisää pannulle öljy ja paista tofukuutiot rapeiksi.
  4. Lisää satay-kastike ja kookosmaito, sekoita hyvin ja anna kiehahtaa muutama minuutti.
  5. Keitä seuralaiseksi riisiä, ohraa, kvinoaa, nuudeleita…
  6. Heitä päälle rouhasti pilkottu pinaatti ja pähkinät.

PST. Jos haluat kastikemaisemman, käytä vain 1 ptk tofua tai tuplaa satay:n ja kerman määrä.

Jos innostuit tästä, niin innostut myös vegaanista pasta carbonarasta. kannattaa ottaa myös käsittelyyn.

Riisitunturi – sieltä se lasten vaellusura lähtee

26.6.2020 Päivi
1 Comment
Kotimaa, Lappi, Lasten kanssa matkustaminen, Matkailu, Perhe, retkeily
  • Lähtöpisteestä löytyy siistit puuceet.

Viime kesän kesälomareissusta Lappiin on jäänyt kirjoittamatta monet ihanat reissuhetket. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Itselläni google lauloi viime kesän reissua suunnitellessa. Ja niin muuten laulaa juuri nytkin, kun askelmerkkejä tulevalle lomalle pyritään merkkailemaan.

Viime kesänä valkoitui ja hyvin lapsiystävälliseksi kohteeksi osoittautui Särkitunturi Muoniossa ja tämä Posion Riisitunturi. Niissä on mitaltaan koko perheen kanssa luonnistuvia päiväretkikohteita. Tai jos on vikkelämmät kintut niin puolipäiväretkikohteista menevät myös.

Riisitunturilta löytyy paljon eri mittaisia reittejä. Me menimme Riisin rääpäisyn, joka on 4,3 kilometrin mittainen rengasreitti. Se on pienellekin lapselle helppokulkuista polkua, mutta rattailla täällä ei pääse liikkumaan. Meillä oli neidille kantoreppu ja osan aikaa hän siinä matkasikin, mutta melko pitkään neiti jaksoi pomppia kiveltä kivelle ja pinkoa mäkiä ylös.

Lähtöpisteen jälkeen kun polut ensi kertaa haarautuvat, lähdimme vasemmalle. Jos kuitenkin retkiseuruetta nälkä kouraisee jo lähtökuopissa, kannattaa kääntyä oikealle. Näin autiotupa tulee vastaan paljon nopeammin.

Autiotuvan viereen on rakennettu vasta uusi iso grillauskatos, mutta viime vuonna meidän ollessa siellä oli ulkona grillauspaikka ja autiotupa. Autiotuvan takana on puuvarasto, jossa rangoista sahataan itse omat polttopuut. Kannattaa siis varata hiukan aikaa, jos notskihommia suunnitelmissa.

Matkalla mietimme mistä Riisitunturin nimi juontaa juurensa. Päättelimme, että Riisitunturin korkein kohta on ehkä hieman riisin mallinen, siinä meidän teoria. Googlauksen perusteella kuitenkin tätä teoriaa tukevia lausuntoja ei löytynyt. Sen sijaan vanhoissa kartoissa Riisituntunturi on nimetty ”Riistunturi”, joka saamelaisperäisenä sanana merkitsee tykkyä, risua tai heinää. Lisää tulkintoja löytyy Luontoon.fi-sivustolta.

Tällä reissulla meillä oli mukana makkarat, suolakeksejä ja vaahtokarkkeja grillattavaksi. Ei paljon tarvinnut miettiä voiko tulia laittaa, kun koko heinäkuun alun Lapissa satoi enemmän ja vähemmän koko ajan.

Nyt kun tänä vuonna lähes kaikkialla on ollut pitkä kuiva jakso, on oltava tulien kanssa tarkkana. Metsäpalovaroituksen aikaan avotulia ei ole turvallista tehdä. Sen sijaan retkikeitin ei jätä nälkäiseksi (jossei kaasu lopu), joten sitä suosittelen kaikille mukaan. Jos mukana on pieniä ehtiviä vipeltäjiä, joita tuli kiinnostaa, on myös huomattavasti helpompi hallita yhtä kattilaa kuin koko nuotiopaikkaa.

Retkikeitin on myös joka pennin väärtti road trippaillessa muutenkin, sillä ei tarvitse jokaista perheen ateriointia suorittaa huoltoasemilla tai ravintoloissa, vaan esim. keitot ja padat lämpenee vartissa koko jengille.

Reitti on uskomattoman kaunis ja matkan varrelta näkee ihanasti järviä, jotka täplittää maisemaa. Ottaen huomioon ettei olla ihan sydänlapissa, tuntuu kuin olisi pohjoisemmassakin.

Puolisoni isovanhemmat ovat kotoisin pohjoisesta. Kun yhtenä kesänä pohdimme ääneen, menisimmekö käymään Riisitunturilla tokaisi puolisoni mamma: ”Mitä te sinne. Ei siellä ole mitään nähtävää”.

Vieläkin naurattaa niin paljon. Me ihastuimme riisitunturiin ihan todella ja se oli meidän neidille, joka oli oppinut kävelemään alle vuosi sitten ihan täydellinen retkikohde. Ei sitä näköjään näe niiden omien kotinurkkien kauneutta samalla tavalla.

Paluumatkalla kannattaa poiketa Korpihillassa, josta löytyy ihanan oloinen kartanomainen kahvila ja maaseutumiljöö. Me jäimme raapimaan kahvilan ovea, joten aukioloajat kannattaa tarkistaa ajoissa. Tosin en tiedä olisimmeko kehdanneet metsässä rymyämisen jälkeen kankkujamme istuttaa valkoisille rokokoo-tuoleille.

Voi näitä riemukkaita muistoja. Tuntuu niin absurdilta, että vajaa vuosi aikaisemmin ensiaskeleensa ottanut esikoinen kirmasi kanssamme tunturissa kuin vanha tekijä. Tärkeää on lasten kanssa retkeillessä muistaa, että on aina suunnitelma B ja mielellään C. Herkkueväät, ilman kiirettä, yhdessä ihmetellen ja ihastellen ja madellen.

Mistä meidät tänä kesänä löytää – ei voi tietää. Mutta moikkaillaanhan jos törmäillään!

Asioita, joista ei puhuta

24.6.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Yhteiskunta

Mitä kiusallisempi tai vaikeampi aihe, sen enemmän siitä pitäisi puhua. Miksi sitten kaikesta ei voi puhua? Minä voin päättää omista asioistani ja mistä haluan puhua. Sen sijaan asioista, jotka liittyvät johonkin toiseen tai sekä minun että muihin ihmisiin ei olekaan enää vain minun päätäntävallassani.

Mistä asioista sitten en puhu medioissani?

Kotiympäristöistä ja ”meidän paikoista” en puhu perheeni suojelemiseksi. Kovin tekopyhää puhua suojelusta, kun jakaa omaa ja perheen elämää nettiin hyvinkin avoimesti. En ole kokenut täällä uhkaa enkä tarvetta pelätä, mutta mitä tänne laittaa, ei täältä pois saa. Sen vuoksi haluan minimoida riskiä ja välttää kertomasta yksityiskohdista kotiamme ja tärkeitä paikkoja kohtaan.

Toki en hölmö ole, ymmärrän, että jokainen joka tosissaan haluaa selvittää saa kyllä selville esimerkiksi missä asumme, missä päiväkodissa esikoinen käy tai missä ovat sukulaisten kesämökit. En kuitenkaan pysty ennustamaan enkä todellisuudessa edes ymmärrä miten paljon dataa pystytään hyödyntämään jo nyt, saati tulevaisuudessa.

Jossain on vahingossa voinut lipsahtaa lasten nimet, mutta niitä olen pyrkinyt välttämään sanomasta. Nykyisin esikoinen kuitenkin puhuu itsestään ja veljestään nimellä, enkä sitä tietenkään pysty kieltämään. Jatkossa pitää miettiä jätänkö julkaisematta kaikki sellaiset pätkät vai annanko olla ja nimien tulevaisuudessa näkyä ja kuulua. En vielä tiedä.

Lasten intiimit asiat, kuten kuivaksi opettelusta tai kakan koostumuksesta pyrin puhumaan kieli keskellä suuta, mieluiten en ollenkaan. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa kuivaksi opettelusta ylipäänsä, tai olenkin kirjoittanut. Myös lasten ummetuksesta ja sen hoidosta tulen kirjoittamaan yleisesti, koska se on erittäin yleistä ja aiheuttaa paljon murhetta ja ongelmia perheissä.

En kuvaa lapsia ilman vaatteita tai vaippasillaan. Kuopuksesta löytyy yksi selkäpäin otettu kuva, jossa hän on vaippa päällä, mutta muita ei pitäisi olla. Lasten kuvien laittaminen ylipäätään nettiin herättää minussa aina tunteita, mutta olemme puolison kanssa päätyneet siihen, että esikoinen voi näkyä ja kuopus pääasiassa ilman kasvoja. Pyrin olemaan äärimmäisen tarkka millaisia kuvia pääsee jakoon.

En myöskään julkaise lapsista hupsuja meemi-henkisiä julkaisuja. Voisin ajatella ettei lapseni arvostaisi heidän kustannuksellaan hassuttelua, vaikka se hyväntahtoista olisikin. Myös nukkumiskuvat ovat mielestäni pyhiä, vaikka en paljon kauniimpaa näkyä keksikään kuin omat nukkuvat lapset. Ajattelen ihmisen olevan haurain ja puolustuskyvyttömin juuri nukkuessaan. Toki minusta tuskin saisi lähellekään yhtä söpöjä kuvia kun nukun, mutta en haluaisi jakaa itsestänikään kuvia, jossa oikeasti nukun.

On myös asioista joista puhun, mutta en haluaisi puhua. Lasten sairaudet ovat sellaisia asioita, jotka ovat todella henkilökohtaisia. Olemme kuitenkin päättäneet, että neidin asioista puhutaan, koska moni down-lapsen vanhempi ja miksei muutkin saa tietoa samalla. Esimerkiksi kipirauhasen vajaatoiminta on melko yleistä ihmisillä, joilla on downin syndrooma.

Seksistä en juuri puhu ja parisuhteestakin puhun rajatusti, koska se ei ole vain minun asiani. Voisin kuitenkin puhua esimerkiksi omasta toipumisestani synnytyksen jälkeen. Oma palautuminen ei liity pelkästään seksiin, mutta vaikuttaa toki siihen. Ehkä voisin kirjoittaa ylipäänsä kehon hyvinvoinnista tällä hetkellä, kun synnytyksestä on kulunut 9 kuukautta. Parisuhde on kuitenkin edustettuna ja sen hyvinvointi perheen hyvinvoinnin kannalta on ratkaisevaa.

Lähipiiristä ja suvusta en ole juuri puhunut enkä puhukaan. Satunnaisesti saattaa vilahdella jossain kuvissa tai kirjoituksissa joku, mutta pääasiallisesti he eivät kuulu tänne vaan yksityiselämääni. Näin on nyt, saa nähdä miltä tuntuu kymmenen vuoden päästä.

Millaisista asioista sinun mielestäsi ei voi puhua nettiin tai julkisesti? Tai millaiset kuvat ja videot eivät ole ok? Missä menee sinun, lastesi tai perheesi rajat?

1 … 12 13 14 15 16 … 36