Kahden lapsen äitinä oleminen tuntuu erilaiselta. Jopa vähän suurperheelliseltä, vaikka oikeita suurperheitä taitaa naurattaa. Ihanalta. Vaikealta. Tasapainoilulta riittävyyden ja riittämättömyyden kanssa. Kirveleviltä silmiltä. Pakahduttavalta onnelta ja kohtuuttomalta huolelta kannettavaksi.

Mietin missä on oma aika ja miten muistan tämän ohimenevän vaiheen aikana kuka minä olen ja miksi tämä hetki monesti muistetaan sinä elämän parhaimpana aikana. Miten pitää huolta paristuhteesta, joka kaiken tämän keskellä on vähintään yhtä tärkeää kuin perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen luominen lapsiini. Miksi yhtä tärkeää? Jos perheemme menisi rikki tai parisuhteemme ei voisi hyvin, se vaikuttaisi meidän yhteen puhaltamisen voimaan. Yhdessä olemme niin paljon enemmän.

Vauva-aika oli erilaista esikoisen kanssa monestakin syystä. Meillä oli puolison kanssa molemmilla opiskelut kesken. Toimeentulo oli paljon niukempi ja piti tehdä paljon valintoja esimerkiksi hankintojen suhteen. Asuimme toisella laidalla Suomea perheistämme ja suurimmasta osasta läheisistä ystävistämme. Minulla ei ollut entuudestaan ystäviä, joilla olisi ollut vauvoja tai samanlaista elämäntilannetta.

Kävimme esikoisen kanssa vauvauinnissa, muskarissa ja muutamasti vauvakahviloissa. Missään en oikein kuitenkaan osannut rentoutua, näin jälkeen päin ajattelen. Mietin aina näkeekö ihmiset, että hänellä on downin syndrooma, kun itse en piirteitä osaannut lapsestani löytää. Mietin tarvitseeko minun selittää tai kertoa downin oireyhtymästä muille mammapiireissä.

Aistin todella paljon ympäristöä ihmisten katseita ja se oli rankkaa. Siksi ne vauvakahvilat taisi vähemmälle jäädäkin. Kaikki oli niin uutta, olin niin herkillä uudesta identiteetistäni ja vaikka koinkin olevani varma, olin silti epävarma. Nyt sen ymmärrän.

Nyt kuopuksen aikaan meidän lähellä asuu kaksi ystävääni jo kymmenen vuoden takaa. Meillä on syntyneet vauvat viiden ja kuuden viikon välein. Näemme lähes viikottain. Pääsemme jakamaan ajatuksia ja kokemuksia poikavauvojen äitiydestä ja toivottavasti välillä myös ihan muista jutuista. Ihanaa.

Näen ja juttelen tuntemattomien äitien kanssa neuvoloissa ja siellä ja täällä. Se on virkistävää, mutta edelleenkään vauvakahvilat eivät huuda nimeäni. Minulla on niin paljon puuhaa tulevien suunnitelmien kanssa ja käytän pienet vapaahetket mielummin niiden eteenpäin viemiseksi.

Eniten pelkäsin etten voisi rakastaa toista lastani niin paljon kuin esikoista. Toiset ovat kertoneet siteen erityislapseen tai -lapsiin olevan erilainen kuin muiden sisarusten kanssa. Siteeni erityiseen esikoiseen on todella vahva ja rajaton ja pelkäsin ihan todella ettei rakkauteni voisi lisääntyä enempää tai kenellekään muulle. En osaa tästä vielä sen syvempää analyysiani antaa, mutta rakkautta on riittänyt molemmille. Onko yhtä paljon, ei kai sellaista voi mitata kuin onnellisten lasten silmillä. Ja sellaisilta ne omiin silmiini näyttävät.

Tunneside on totta kai lasten välillä erilainen ja vaihtelee päivittäin. Kuopuksen kanssa me opettelemme tuntemaan toisiamme ja rakennamme suhdettamme. Viikko viikolta saan hänestä ja itsestäni enemmän irti. Löydän meidän omat juttumme. Ensimmäisten kuukausien nukkumattomuuden ja huutamisen äärellä olen myös miettinyt miksi meillä on toinen lapsi.

Välillä on ihanaa olla vain esikoisen kanssa. Ymmärrän häntä ja hänen tarpeitaan paremmin, hän jaksaa touhuta ja hänen kanssaan voi jutella jo järkeviäkin. Hän on vähintään yhtä hauska kuin äitinsä. Yhden lapsen kanssa elämä tuntuu nyt luvattoman helpolta. Mutta ei se ollut helppoa yhdenkään lapsen kanssa aikanaan. Silloin kaikki oli uutta, google ja keskustelupalstat luettiin alusta loppuun ja lopusta alkuun.

Vannoin etten toisen lapsen kohdalla stressaisi sitä, miksi vauva ei nuku tai miksi hän nukkuu niin pitkään. Hermoilukäyrä toki on kokenut inflaation, mutta kun kuukausien huutamisen jälkeen lapsi nukkuu kolme tuntia yhtä soittoa, olen varma ettei kaikki voi olla hyvin.

Olen tietoisesti pyrkinyt tekemään arjestamme kiireettömän. Ainakin toivon välittäväni lapsilleni sen tunteen, että meillä on aikaa tutkia kakkapökälettä tienposkessa, kiukutella eteisessä uhmat ja epäonnistumiset kohdaten. Kun kuopus lähtee liikkeelle ollaankin taas uuden ja jännän äärellä. Miten handlata kaksi eri suuntiin kirmaavaa mukeloa samaan aikaan? Tiedän hyvin selvinneitä eläviä esimerkkejä, joten eloonjäämismahdollisuudet löytynee meiltäkin.

Ylitseni on pyyhkäissyt viime aikoina ylpeys ja onnentulva, kun olen tarkoituksella yrittänyt jättäytyä sivualalle katsomaan miten lapset tutustuvat toisiinsa. Esikoinen tutkii pikkuveljeään tarkalla silmällä, hukuttaa hänet märkiin suukkoihin, painaa pehmeän poskensa veljen pehmeitä hiuksia vasten. Pikkuveljen itkiessä neiti toteaa omalla koko ajan harjaantuvalla puheellaan: ”Ei hätää vauva” tai ”Tutti suuhun”. Päiväkodissa hänen ryhtinsä suoristuu jos mahdollista kaksinkertaiseksi, kun hän esittelee veljeään muille.

Välillä menon ja melsekeen keskellä käydään taputtelemassa välillä enemmän ja vähemmän kovalla kädellä. Pikkuveljen pienen pieneen kämmenselkään on myös piirtyneet kaksi kertaa esikoisen hampaiden jäljet. Niissä hetkissä olen yrittänyt tyynnyttää pikkuveljeä viemättä häntä kuitenkaan toisaalle neidistä. Olen yrittänyt samalla sanoittaa miten surulliseksi neiti itse tai veli tulee puremisesta tai lyömisestä.

Tällä hetkellä neidin kanssa voi keskustella jo tunteista sanoin ja viittomin. Mikä on oikein ja mikä väärin. Monimutkaisia ja pitkiä selityksiä pyrin kuitenkin edelleen välttämään. Kun hän ei vielä ymmärtänyt tunteita sanoina ja viittomina, ohjasin esimerkiksi silittämään jos oli lyönyt kaveriaan. Satunnaiset pahat pöllöilyt ohitin ja vahvistin postitiivista toimintaa. Jos taas toisinaan härvääminen oli toistuvaa, kielsin jyrkästi ja ohjasin muuhun toimintaan tai huomion muualle. En ole koskaan kehunut turhaa, mutta ihan pienistäkin onnistumisista heti ja vuolaasti.

Sitten on ne pienet hetket. Esimerkiksi kun esikoinen hakeutuu ihan kiinni pikkuveljeensä ja paijailee häntä niin hellästi kuin suinkin osaa ja pystyy. Tai kun hän viittoo ja kertoo, että on itse tai vauva on iloinen. Niinä hetkinä väsyneen äidin sielu kehrää. Vaivannäkö kantaa hedelmää.

Läsnä on pyyteetön rakkaus, sanaton läsnäolo ja läheisyys. Onni toisen olemassaolosta ja siitä, että on siinä. Muuta ei tarvita.

Sen kun aina muistaisin kahden lapsen äitinä. Että usein minä riitän, kunhan olen. Ja parhaat kikatukset sekä märimmät pusut lapsilta saa lattialla tai sängyssä heidän kanssaan ollessaan kylkikyljessä. Ihan vain olemalla. Se on itselleni opettelun paikka, mutta nyt maailma on järjestänyt meille kaikille tilaisuuden oppia. Itsestä, perheestä, pysähtymisestä. Millä oikeasti on merkitystä.