Perhe

Mitä haluan ja mitä oikeasti tarvitsen?

Julia Thurén kertoi Juliaihminen-blogissaan uuden tuotantokauden alkaneen Kaikki rahasta-podacastin osalta. Postauksessa hän listasi asioista joita hän haluaisi ja mitä hän tarvitsee. Saman listauksen oli tehnyt myös Satu Rämö ja nämä asiat oli siis niin samaistuttavia ja sitten ei kuitenkaan, joten tein myös oman listani.

Nämä asiat haluan nyt:

  1. maastopyörän
  2. matkan Uuteen-Seelantiin tai Italiaan
  3. säännöllisesti käyvän siivoojan
  4. keltaisen sadetakin
  5. ruosteen väriset tai harmaat retkeilyhousut
  6. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  7. kaupassa tai kauppa-kassitilauksen puolestani hoitavan ihmisen (puolisoa ei lasketa)
  8. lisää neliöitä kotiin
  9. isompi potkupyörä esikoiselle
  10. uuden valkoisen t-paidan

Nämä asiat tarvitsen nyt:

  1. sadetakin
  2. retkeilyhousut
  3. esikoiselle langattomat kuulokkeet, joista kuunnella Titi-nallen joulua
  4. sadetakin esikoiselle
  5. isompi potkupyörä esikoiselle
  6. talvikengät esikoiselle ja kuopukselle
  7. talvihaalari kuopukselle
  8. hammastarkastuksen
  9. uuden tai siis vanhan, mutta mulle uuden valurautapannun
  10. uuden pyöräilykypärän

Neljä samaa asiaa päätyi sekä haluan-listalle että tarvitsen listalle. Haluan listaa olisin voinut jatkaa ihan vaikka ja kuinka. Sen sijaan asioita, joita oikeasti tarvitsen juuri nyt piti oikein hetki miettiä. Ravistelevaa. Silleen lempeällä tavalla.

Mitä sä haluat? Mitä sä oikeasti tarvitset?

Vatsataudin hoito kotona

Maanantaina alkoi päiväkoti ja seuraavana yönä meillä alkoi jo vatsatauti. Postauksen iloisen kepeät kuvat viikonlopun mummulareissulta tuntuvat niin kaukaisilta.

Miten olin jo ehtinyt unohtaa sairastelukierteet, joita on koko alkukevät yleensä kun neiti on päiväkodissa. Usein sairastelukierre alkaa vasta alkuvuonna, mutta nyt saatiin jo maistiainen heti kauden kärkeen. Korona ja kotonaolo on tuonut meille myös poikkeuksellisen terveen alkuvuoden tähän asti. Toivotaan ettei sairastelut ole tullut jäädäkseen.

Ja ei – en syytä päiväkodin kasvattajia meidän neidin sairasteluista. Luulen syyn olevan siinä, että esikoinen aistii edelleen tosi paljon laittamalla asioita suuhun ja kädet menevät vielä helposti suuhun. Niin ne taudinaiheuttajat pääsevät näppärästi perille.

No mutta, itse aiheeseen eli vatsatautiin ja vatsataudin hoitamiseen kotona. Mikähän siinä onkin, että se alkaa aina yöllä. Instagramissa aihe on herättänyt kovasti keskustelua ja moni onkin ollut huolissaan, voisiko kyse olla koronasta.

Soitin tänään meidän kunnan terveyskeskukseen ja siellä lääkärit olivat antaneet ainakin toistaiseksi ohjeen ettei ole syytä tulla testattavaksi jossei ole muita oireita. Oireista ja hoitoon hakeutumisesta voit lukea THL:n sivuilta. Sain myös Instagramissa viestiä, että kannattaa tehdä Omaolo-testi jos kunnan puhelinpalvelu on ruuhkautunut. Vähäisistäkin oireista tosiaan testataan, mutta vaihtelua on kuntien välillä. Resurssit ovat erilaisia ja ehkä kunnat ovat joutuneet tekemään linjanvetoja, mitä pystyvät testaamaan.

Vatsatauti ei voi kalenteriin laittaa ja siksi kannattaakin varmistaa, että kotona olisi valmiina kaikkea tarvittavaa, jotta voi rauhassa kotona sairastella. Mitä kannattaa sitten pitää jemmassa vatsataudin varalle?

Vatsatautilaatikosta vinkkasi yksi tuttuni ja vitsi miten hyvä idea. Tällaisen nyt kokoatte kotiin. Vatsatautihan alkaa aina yöllä ja mikä sen autuaampaa kuin vetää tämä survival kit naftaliinista! Vatsatautilaatikko voisi sisältää

  • desinfektiopyyhkeitä
  • kertakäyttöisiä patjansuojuksia helpottamaan pyykkäystä
  • käsidesiä ja jos tuntuu siltä niin kertakäyttöhanskoja
  • jätesäkkejä
  • vaippoja jos niitä tarvitsevia
  • Osmosal tai tee-se-itse versio
  • Precosa tai muu vatsaa rauhoittava probiootti (Precosa ei siis lamaa suolen toimintaa, vaan on luonnollisia mikro-organismeja
  • ämpäri/ämpäreitä tai vati
  • Marja- ja hedelmäsoseita, mehukeittoja, pillimehuja… sellaisia jotka säilyvät toooosi pitkään.

Me vietimme meidän pahimman yön kylpyhuoneessa. Neiti istui potalla ja olin käärinyt hänet paksuun peittoon. Itse istuin lasten korokkeen päällä. Polvien päällä oli tyyny, jota vasten neiti pystyi nukkumaan. Itse nojailin suihkun kulmaan ja tyyny niin ikään pään alla, niin pystyi välillä itsekin lepuuttamaan. Siellä pystyi käymään samalla suihkussa kun tarve vaati.

Moni suosii siskonpetiä vatsatautia sairastellessa ja se onkin tosi hyvä. Harvoin kipeänä haluaa olla yksin niin on kiva ettei tarvitse itse yrittää sulloutua lapsen sänkyyn. Patjat voi suojata jätesäkeillä, muovitetuilla lakanoilla tai kertakäyttöisillä patjansuojuksilla, ainakin Ikeasta on saanut joskus. Lisäksi lakanan päälle voi laittaa paksuja froteepyyhkeitä kerroksittain. Aina oksennuksen jälkeen voi ottaa pyyhkeen pyykkiin niin on taas puhtaat oltavat.

Pakkasessa kannattaa pitää hätävararuokia, jotta sieltä voi tarvittaessa taikoa ruokaa. Sellaisia ruokia kannattaa uhrata, joita on ”kiva” oksentaa ja ripuloida. Mitään kovin mausteista, tomaattista ja sipulista ei kannata tehdä, koska se usein polttaa ja närästää. Myös kaalit yms. tekee monille pahaa. Sosekeitot toimii monilla jos niistä tykkää tai ihan perus pasta. Lemppariruokaa ei kannata tehdä, sillä mikä olisi kurjempaa kuin se ettei voi enää syödä lempiruokaansa, koska siitä on vatsataudissa jäänyt niin inha muistijälki. Itse en monen vuoden jälkeenkään voi edelleen syödä tonnikalapastaa. Se menetys ei onneksi ollut valtava.

Myös suolakeksit ja sipsit on hyviä suolan lähteitä. Olisi hyvä saada myös kuitua ja esimerkiksi omasta lapsuudesta muistan näkkärin maistuneen taivaalliselta. Kuitu sitoo nesteitä, joka on tärkeää kuivumisen ennaltaehkäisemiseksi.

Jos mikään suolainen ei maistu, mehukeitot ja kiisselit on hyviä energianlähteitä ja helppo ottaa lusikka kerrallaan. Niistä saa samalla myös nesteitä, mikä on todella tärkeää. Totta kai itse keitelty mustikkakeitto on parasta ikinä, mutta ei ole häpeällistä vetää sitä kaupan mustikkakeittoa naftaliinista. Myös vanukkaat on aika monen lapsen (ja mun) mieleen.

Pillimehut on hyviä ja pitkään säilyviä. Niitä sivuun laittamalla pysyy kärryillä paljonko nestettä on mennyt. Myös litran kannuun voi tehdä mehua valmiiksi. Jos sairastajia on samaan aikaan monta niin kannattaa nimikoida kannut tai pillimehut. Jos käytössä on lapsilla vaipat niin paperille voi laittaa tukkimiehen kirjaimin montako vaippaa on mennyt niin pysyy laskuissa onko pissaa tullut riittävästi.

Vesi ei ole paras vaihtoehto vatsataudissa, koska elimistö hukkaa paljon suoloja ja muita hivenaineita. Sitä paitsi pelkkä vesi maistuu vatsataudissa ihan hirveälle. On siis ihan ok antaa vauvallekin mehua, jos muu ei kelpaa, vaikka sokereita perustellusti muuten välttelisikin. Lapselle ja kaikille on mukavampaa ja helpompaa olla kotihoidossa kuin sairaalassa tiputuksessa liian vähäisen nesteensaannin vuoksi. Maito monesti pahentaa oireita, mutta imeväisikäiselle tietysti eri asia.

Niin kauan kuin yleiskunto pysyy hyvänä, jaksaa/ pystyy varsinkin juomaan mutta myös vähän syömään niin kotona voi rauhassa sairastella. Hyvä yleiskunto tarkoittaa sitä, että lapsi herää itse vaikka nukkuisikin runsaasti enemmän kuin normaalisti, jaksaa olla omilla jaloillaan, pystyy juomaan, reagoi puhutteluun ja on hyvässä kontaktissa.

Sairaalassa pääasiallinen hoito on siis nestehoito ja niin kauan kun sitä pystyy toteuttamaan kotona, on se varmasti kaikille mukavin vaihtoehto. Kannattaa siis lohduttaa myös lasta jos hän ymmärtää, että vähän väkisin juomalla välttää lääkäriin lähdön. Lääkärillä ja sairaalalla ei saa kuitenkaan uhkailla ja pelotella, vaan yrittää perustella juomisen tärkeyttä jos lapsi ymmärtää.

Oliko tästä pläjäyksestä jotain hyötyä? Unohdinko jotain?

Haluaisitteko vinkkejä myös muiden kotona hoidettavien virusten hoitoon? Esimerkiksi kuume ja hengitystieinfektiot? Meillä on ainakin haasteena miten saada lapsi oksentamaan ja siitä kyselin myöskin Instagramin puolella. Voisin siitäkin koostaa postauksen, koska aihe herätti kovasti tunteita ja vaikutti tarpeelliselta. Paljon asioita tosiaan tulee käsiteltyä Instagramissa ja nopeatempoisten storyjen muodossa. Kannattaa siis tulla sinne seurailemaan jos haluaa pysyä tarkemmin menossa mukana.

Nyt keräämään voimia huomiseen. Sellainen tunnelma, että voiton puolella ollaan. Toivottavasti vaan me aikuiset ei tulla kipeiksi. Olen kerran ollut esikoisen kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja se muuten oli aivan mahdotonta touhua.

Ihan hurjana tsemppiä muillekin, joita tämä kurja tauti kouraisee!

Viides hääpäivä

Viidennestä hääpäivästä käytetään nimeä myös puuhäät. Tuntuuko avioelämä tällä hetkellä puulta? Mitä tämä puinen ilmaus meidän avioliitossa voisi tällä hetkellä tarkoittaa?

Googlen kertoessa tämän viidennen hääpäivän olevan nimeltään puuhäät, petyin. Kuullostaa ankealta. Pumpulihääpäivä tuntui paljon lempeämmältä. Sitten aloin miettiä mitä puu voisi meidän tapauksessa merkitä.

Olemme syksyllä olleet kymmenen vuotta yhdessä ja sen aikana meille on kasvaneet melkoisen koukeroiset juuret. Osa juurista on hauraita ja rikkikin, osa vahvoja ja paksuja ja osa sellaisia jatkuvasti uusiutuvia ja muuttuvia, jotka antavat tarpeeksi voimaa ja ravinteita päästä elämässä eteenpäin.

Meidän yhteinen puu ei vielä kauhean paksua ole. Vuosirenkaita on, mutta ei niin mahtavasti kuin sellaisissa, joita halataan metsässä ja voimaannutaan. Sen vuoksi meidän täytyy muistaa halia toisiamme ja yrittää voimaantua siitä. Ja muistaa ja hyväksyä sekin, että syli on välillä ollut niin täysi ettei kaipaa sinne enää ketään muita halimaan.

Meidän puun alaoksilla on lapset, jotka maadoittavat meitä, syventävät silmäryppyjä sekä uuvuttamalla että tikahduttamalla meidät nauruun ja rakkauteen. Alimpia oksia ne ovat sen vuoksi, että ne ovat lähinnä maata ja juuria. Se on hetkeä tässä ja nyt ja muistuttaa elämään elämää eikä jossittelemaan.

Vähän ylempänänä on oma ja puolison elämä. Oma ja yhteinen. Ne ovat sikin sokin ja vähän pisimpiä alaoksia lyhyemmät. Ne eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään ja aina aika ajoin mietimme miten niitä saisi pikkulapsiarjessa tuuheammiksi ja hyvinvoiviksi.

Latvassa ovat unelmat ja haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat ja suunta, jota kohti kurkoittaa. Siellä se on. Aurinko, mutta myös sateiset päivät ja myrskyt. Näen siellä kuitenkin enemmän valoa kuin pimeyttä, joten sitä kohden hyvä oman murun kanssa kurottaa.

Vien lapset tänään vanhempieni luokse yökylään etukäteen, jotta saisivat vähän asettua. Työpäivän jälkeen minun on määrä hakea puoliso töistä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ei hajuakaan. Minun on käsketty pukea päälleni ulkourheilukamat. Onpa jännittävää! Mitä luulette mitä me tehdään? Instan puolella voi ehkä vilahtaa.

Vaikka väsyttääkin on kiva kuitenkin, että tiedossa on jotain muutakin kuin kotinurkkien potkimista. Puhuimme kuitenkin puolison kanssa, että lauantaiaamupäivä vain köllötellään ennnen lapsien hakemista.

Keväällä kirjoitin poikkeustilan parisuhteesta ja ylipäänsä parisuhdejuttujamme voi pläräillä viemällä hiiren tai sormen yläpalkkiin perhe-kohtaan ja valitsemalla sieltä kohdan ”parisuhde”. Tai sitten klikkaamalla tästä.

Postausksen kuvat ovat häämatkaltamme Vietnamista Ho chi Minh citystä ja Phu Quocilta joulu-tammikuussa 2015-2016. Olin koko syksyn sairaanhoitajaopiskeluiden työharjoitteluvaihdossa Tansaniassa ja muutaman viikko kotiin paluun jälkeen lähdimme häämatkalle. Ei paljon tuoretta vaimoa näkynyt kotosalla. Voi niitä vuosia ilman lapsia. Aika ihania nekin. Kiitos Niko että oot.

Lentokoneen vaihto Moskovassa

Q&A – Kysymyksiä ja vastauksia osa 1

Tein Instagramin storyihin pienen esittelyn itsestäni ja kysyin haluaisiko jengi tietää minusta tai meidän perheestä vielä jotain muuta. Vastailen nyt niihin sieltä tulleisiin kysymyksiin tänne, koska ne ei olletkaan niin yksinkertaisia, kuten ”Mikä sun kengän koko on?” tai ”Mikä sun lempiruoka on?”

Olen kyllä ihan otettu, että kysymykset menivät pintaa syvemmälle. Vastauksista tuli sen verran pitkiä, joten jaoin vastaukset moneen osaan. Tässä ensimmäinen osa Q&A eli questions&answers eli niinku suomeksi vastaan kysymyksiinne.

Onko minulla ollut lähempää kokemusta erityislapsista/ aikuisista ennen esikoista?

Aika lähellä nollaa oli omat kokemukset. Omasta lähipiiristä ei ollut mitään kokemusta. Opiskeluiden aikana harjoittelussa tuli joitain kohtaamisia vammaisten kanssa ja ensihoidossa oli toki myös vammaisia, mutta hoitokontakti heidän kanssaan oli aina varsin lyhyt. Sen vuoksi uskon, että uutinen downin syndroomasta olikin niin iso ja vaikea asia minulle. Vieras ja tuntematon pelotti.

Mitä tukea olemme saaneet perheellemme?

Tällä hetkellä: Taloudellista tukea saamme vammaistuen muodossa. Kasvatuksellista tukea saamme kuntouttavasta päivähoidosta ja eri terapioista (toiminta- fysio- ja puheterapia). Henkisenä tukena on tukiperhe 1 vrk/kk. Lisäksi olemme olleet viiden vuorokauden mittaisella sopeutumisvalmennuskurssilla Rokualla ja menemme nyt loppuvuodesta uudelleen Ouluun. Siinä ne.

Odottaessamme esikoista: Emme mitään. Siitä voikin lukea männävuosilta kirjoituksestani ”Kuka tukee ja ketä”.

Onko meidän erityislapsella tukiperhettä/ tilapäishoitopaikkaa?

Meillä on puolisoni vanhemmat eli neidin isovanhemmat tukiperheenä yhden vuorokauden kuukaudessa eli usein yhden yön.

Onko partio meille retkeilyn ohella tuttua? Perhepartio? Sisupartio?

Ei itseasiassa ole, kiinnostava kysymys! Olen mielikuvissani ajatellut sen jotenkin liian sitovana vähäisessä vapaa-ajassa ja silloin kun on perhe-aikaa niin tykkäämme olla vain perheen kesken. Mutta olen ajatellut kyllä partiota ja miettinyt, että sitten kun neiti vielä vähän kasvaa niin partiosta hän voisi pitää tai siitä voisi tulla jopa meidän yhteinen harrastuksemme.

Kehitysvammapuolella kysyjän työkaveri mietti voiko vammaisen lapsen vanhemmille sanoa, että on äitinsä tai isänsä näköinen lapsi ja loukkaako se vanhempaa?

Kysyjä jo kirjoittikin olleensa kysymyksestä vähän järkyttynyt ja ajattelee jokaisen lapsen olevan oma persoonallinen oma itsensä. Vammainen lapsi voi näyttää vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan riippumatta erityisistä piirteistä. Tästä olen kirjoittanut aika tyhjentävästi kirjoituksen ”Tuo lapsihan näyttää sinulta”.

Onko lasten saanti vaikuttanut miten parisuhteeseen? Onko eroa esikoisen tai kuopuksen kohdalla?

Noin niin kuin yksiselitteisesti aika ja voimat toisen kohtaamiselle ovat hiirenkakka verrattuna enne lapsia. Näin niin kuin arjen näkökulmasta ennen lapsia me liikuimme tosi paljon yhdessä. Tai liikummehan nytkin, lasten kanssa, mutta enemmänkin treenasimme tavoitteellisesti ja teimme tosi paljon yhdessä puolison kanssa asioita kahdestaan. Esikoisen jälkeen tuli käytyä salilla ja liikkumassa pääasiassa yksin ja yhteinen aika vaihtui iltaisin kotisohvalle rikossarjojen pariin.

Esikoisen jälkeen sponttaanius katosi elämästä. Ei enää lähdetty yhtä helposti käymään yksillä tai ravintolassa, ei vaeltamaan tuosta noin vain. Asuimme silloin vielä opiskelemassa kaukana läheisistä ja tukiverkosta, joten melko omillamme olimme kaikkinensa.

Toinen lapsi on muuttanut lähinnä sitä, että kahdenkeskeistä aika on vieläkin vaikeampi järjestää. Nyt kyn esikoinen on perhehoidossa kerran kuukaudessa niin pääasiassa kuopus on kuitenkin meidän kanssamme.

Kysyin puolisolta mielipidettä tähän asiaan ja hän sanoi, että lapsi kerrallaan jaksaa panostaa parisuhteeseen ja kohdata toisen aina puolet vähemmän. Hah. Raaka peli Ranualla. No joo, mutta kyllä se varmasti näin on, ainakin näin vauva-arjessa ja kun esikoinenkin tarvitsee perushoidollisestikin vielä paljon enemmän huomiota ja aikaa. Se kapasiteetti, jonka on voinut jakaa vain puolisolleen jaetaankin nyt kolmeen osaan.

Henkisellä tasolla olemme varmasti paljon avoimempia ja rohkeampia juuri sellaisina kuin olemme. Samalla näemme toisemme yhteisenä voimavarana entistä vahvemmin. Monesti vaikeina ja kuormittavina päivinä tai ajanjaksoina muistuttelemmekin toisillemme, että yhdessä me olemme enemmän ja yhdessä me tästä selviämme. Yksin emme.

Riisitunturi – sieltä se lasten vaellusura lähtee

Viime kesän kesälomareissusta Lappiin on jäänyt kirjoittamatta monet ihanat reissuhetket. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Itselläni google lauloi viime kesän reissua suunnitellessa. Ja niin muuten laulaa juuri nytkin, kun askelmerkkejä tulevalle lomalle pyritään merkkailemaan.

Viime kesänä valkoitui ja hyvin lapsiystävälliseksi kohteeksi osoittautui Särkitunturi Muoniossa ja tämä Posion Riisitunturi. Niissä on mitaltaan koko perheen kanssa luonnistuvia päiväretkikohteita. Tai jos on vikkelämmät kintut niin puolipäiväretkikohteista menevät myös.

Riisitunturilta löytyy paljon eri mittaisia reittejä. Me menimme Riisin rääpäisyn, joka on 4,3 kilometrin mittainen rengasreitti. Se on pienellekin lapselle helppokulkuista polkua, mutta rattailla täällä ei pääse liikkumaan. Meillä oli neidille kantoreppu ja osan aikaa hän siinä matkasikin, mutta melko pitkään neiti jaksoi pomppia kiveltä kivelle ja pinkoa mäkiä ylös.

Lähtöpisteen jälkeen kun polut ensi kertaa haarautuvat, lähdimme vasemmalle. Jos kuitenkin retkiseuruetta nälkä kouraisee jo lähtökuopissa, kannattaa kääntyä oikealle. Näin autiotupa tulee vastaan paljon nopeammin.

Autiotuvan viereen on rakennettu vasta uusi iso grillauskatos, mutta viime vuonna meidän ollessa siellä oli ulkona grillauspaikka ja autiotupa. Autiotuvan takana on puuvarasto, jossa rangoista sahataan itse omat polttopuut. Kannattaa siis varata hiukan aikaa, jos notskihommia suunnitelmissa.

Matkalla mietimme mistä Riisitunturin nimi juontaa juurensa. Päättelimme, että Riisitunturin korkein kohta on ehkä hieman riisin mallinen, siinä meidän teoria. Googlauksen perusteella kuitenkin tätä teoriaa tukevia lausuntoja ei löytynyt. Sen sijaan vanhoissa kartoissa Riisituntunturi on nimetty ”Riistunturi”, joka saamelaisperäisenä sanana merkitsee tykkyä, risua tai heinää. Lisää tulkintoja löytyy Luontoon.fi-sivustolta.

Tällä reissulla meillä oli mukana makkarat, suolakeksejä ja vaahtokarkkeja grillattavaksi. Ei paljon tarvinnut miettiä voiko tulia laittaa, kun koko heinäkuun alun Lapissa satoi enemmän ja vähemmän koko ajan.

Nyt kun tänä vuonna lähes kaikkialla on ollut pitkä kuiva jakso, on oltava tulien kanssa tarkkana. Metsäpalovaroituksen aikaan avotulia ei ole turvallista tehdä. Sen sijaan retkikeitin ei jätä nälkäiseksi (jossei kaasu lopu), joten sitä suosittelen kaikille mukaan. Jos mukana on pieniä ehtiviä vipeltäjiä, joita tuli kiinnostaa, on myös huomattavasti helpompi hallita yhtä kattilaa kuin koko nuotiopaikkaa.

Retkikeitin on myös joka pennin väärtti road trippaillessa muutenkin, sillä ei tarvitse jokaista perheen ateriointia suorittaa huoltoasemilla tai ravintoloissa, vaan esim. keitot ja padat lämpenee vartissa koko jengille.

Reitti on uskomattoman kaunis ja matkan varrelta näkee ihanasti järviä, jotka täplittää maisemaa. Ottaen huomioon ettei olla ihan sydänlapissa, tuntuu kuin olisi pohjoisemmassakin.

Puolisoni isovanhemmat ovat kotoisin pohjoisesta. Kun yhtenä kesänä pohdimme ääneen, menisimmekö käymään Riisitunturilla tokaisi puolisoni mamma: ”Mitä te sinne. Ei siellä ole mitään nähtävää”.

Vieläkin naurattaa niin paljon. Me ihastuimme riisitunturiin ihan todella ja se oli meidän neidille, joka oli oppinut kävelemään alle vuosi sitten ihan täydellinen retkikohde. Ei sitä näköjään näe niiden omien kotinurkkien kauneutta samalla tavalla.

Paluumatkalla kannattaa poiketa Korpihillassa, josta löytyy ihanan oloinen kartanomainen kahvila ja maaseutumiljöö. Me jäimme raapimaan kahvilan ovea, joten aukioloajat kannattaa tarkistaa ajoissa. Tosin en tiedä olisimmeko kehdanneet metsässä rymyämisen jälkeen kankkujamme istuttaa valkoisille rokokoo-tuoleille.

Voi näitä riemukkaita muistoja. Tuntuu niin absurdilta, että vajaa vuosi aikaisemmin ensiaskeleensa ottanut esikoinen kirmasi kanssamme tunturissa kuin vanha tekijä. Tärkeää on lasten kanssa retkeillessä muistaa, että on aina suunnitelma B ja mielellään C. Herkkueväät, ilman kiirettä, yhdessä ihmetellen ja ihastellen ja madellen.

Mistä meidät tänä kesänä löytää – ei voi tietää. Mutta moikkaillaanhan jos törmäillään!

Kateus toisten lapsia kohtaan

Aihe on nolo, mutta koskettaa varmasti aika montaa vanhempaa. Kateudesta kirjoittaminen on ollut työpöydällä jo useamman vuoden, mutta se ei ole valmistunut koskaan. Nyt alan olla sinut enkä enää häpeile enää niin paljon sitä, että olen ollut kateellinen. Ja tulen varmasti vielä olemaan.

Olen jäänyt itse itselleni kiinni kahdenlaisesta kateudesta. Kateudesta ”tavallisia” lapsia kohtaan ja kateudesta toisia down-lapsia kohtaan. Kateus toisia down-lapsia kohtaan on jopa pahempaa. Miksi koen vääryyttä ja kitkerää tunnetta toisen kehityksen edistymisestä, kun tiedän, että hänen taitonsa jos joku ei ole tullut sormia napsauttamalla tai ainakaan itsestään selvyytenä?

Päiväkodin alkaessa reilu 1-vuotiaana oma lapseni istui lattialla hievahtamatta, kun monta kuukautta nuorempi lapsi seisoi tukevasti, kun häntä puettiin kotiin.

Miksi tuo jo kävelee ja meidän ei, mietin. Miten noin pieni voi puhua jo noin selkeästi? Miten tuo lapsi voi syödä tuollaista sitkeää lihaa, kun oma lapsi todennäköisesti joko ottaisi sen käteensä ja heittäisi lattialle tai tukehtuisi siihen pieneen kimpaleeseen?

Parhaimpia ja pahimpia paikkoja vertailulle ovat olleet perhekahvilat, päiväkodit ja muut paikat, jotka vilisee lapsia. Usein puhutaan vuolaasti siitä, mitä meidän Hertat ja Tertut osaa. Ja näenhän minä sen omillakin silmilläni. Minäkin olen ylpeä lapsestani. Siellä muiden oodien keskellä oma ylpeyteni vaan hukkuu. Ja tukehtuu.

Usein epätoivo ja kateus hiipivät pelipaikalle silloin, kun omassa elämässä joku asia junnaa tai kaikki asiat tuntuvan menevät toistuvasti kaasu pohjassa päin seinää. Tai muuten vaan on väsynyt ja kaikki vituttaa.

Koen vauvavuoden olleen osaltani pahinta aikaa vertailulle. Silloin tietyt virstaanpylväät ja kehitysaskeleet tulevat niin nopealla temmolla. Eikä erityiset siinä temmossa mukana pysy. Osa toki paremmin ja aika mukavasti mekin siinä mukana räpiköimme.

Ensimmäinen iso henkinen isku tuli itselleni kuitenkin 1-vuotissynttärien aikaan. Lapset alkoivat kävellä, puhumaan sanoja ja söivät ja joivat itse. Me harjoittelimme konttausasentoa. Väistämätön sopeutuminen kehityksen viivästymiseen alkoi silloin.

Vauvavuonna olimme muskariryhmässä hieman nuorempien vauvojen kanssa, joka teki henkisesti ihan hyvää. En ajatellut niin paljon minkä ikäisiä vauvat olivat, vaan sitä, että kehitys oli suurinpiirtein samaa luokkaa.

Esikoisen ollessa kyseessä ei ole ollut sisaruksia joihin verrata kehityskaaria. Samalla en ollut luonut itselleen mitään odotuksia kehityksestä, vaikka hämärät muistikuvat virstaanpylvistä onkin kouluajoilta.

Olimme ja olemme puolisoni ja lähipiirini kanssa aidosti vain ihmeissämme ja onnellisia jokaisesta kehitysaskeleesta ja joka päivä katsomme lastamme ylpeydellä. Ja kerromme sen myös hänelle.

Lusikka ensi kertaa omaan suuhun, konttausasennon löytyminen, ensimmäinen palikka toisen palikan päälle, potkupyöräilyn oppiminen… Voi sitä riemun määrää. Näistä iloista on aidosti voinut omassa vertaispiirissä. Siellä tiedetään tasantarkkaan kuinka isoja asioita sohvalle kiipeäminen tai pipon päähän laittaminen itse on. Omassa kuplassa oli hyvä ilakoida. Siellä todellakin tiedetään, miltä pieni kehitysaskel tai jonkin ei toivotun toiminnan loppuminen tuntuu.

Miksi sitten tuntuu niin väärältä tai epäreilulta, että toisen vammainen lapsi osaa jo jonkin asian ja omalla lapsella ei ole viitteitäkään tästä taidosta. Miksi se toinen on oppinut sen ilman satojen tuntien harjoittelua? Miksen minä pysty vain aidosti iloitsemaan toisten onnistumisista?

Koen tästä häpeää myös sen vuoksi, että tiedän meidän kehityksen menneen suhteellisen mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa, mutta ei suuria takapakkeja tai taantumia. Miltä tuntuu heistä, jotka ovat vammaistenkin piirissä kehityksessä keskiverron alapuolella?

Totta kai me kaikki tiedämme ettei kehitys ja sen eteneminen vähennä ihmisarvoa millään tavalla. Silti jokainen vanhempi toivoo lapsensa kehittyvän ja oppivan taitoja ja ilmaisemaan itseään. Olisi outoa jos ei toivoisi. Kun asiat eivät menekään niin kuin on ajatellut, on oma pää ja henkinen kasvu itsensä kanssa pitkä prosessi.

Lääkkeeksi häpeään annan kaikille käskyn hakeutua joka tapauksessa ihmisten pariin, en sieltä pois. Lukkiutuminen neljän seinän sisälle on vahingollista sekä itselle että lapselle.

Väistämättä katsomme toisten somekanavia, luemme uutisia, lehtiä ja artikkeleita. Lapsia vilisee joka puolella. Ruutuja tuijottamalla näemme vain sen yhden puolen tästä totuudesta. Elävässä elämässä näkee usein ihmisyyttä ja inhimillisyyttä paljon enemmän.

Vertailuni muihin lapsiin on pikku hiljaa sammunut. En voi väittää sen loppuneen täysin vieläkään ja tuskin loppuukaan. Hätkähdän edelleen, kun 2-vuotias höpöttää heleästi ja artikuloi niin päivänselvästi. Hätkähdän myös , kun esikoinen luettelee muovisia kirjaimia ja tunnistaa niitä. Vau. Mun tyttöni. Miten hän jo osaa tuollaistakin. Läpsäisen itseäni poskelleni. Taas. Lopeta se lapsesi aliarvioiminen. Rajat ja rajoitteet on meidän omassa päässä.

Kateus on ehkä siirtynyt lapsista heidän vanhempiinsa. Toiset aikuiset voivat jutella leikkipuiston laidalla ja verkostoitua keskenään. Minä verkostoidun kiipeilytelineen verkon ja heidän lapsiensa kanssa samalla, kun varmistelen ja tuen lastani kohti omia pilviä.

Eipä siinä. Siellä minä teen ruohonjuuritason tasa-arvokasvatusta ja vaikutan asenteisiin ja arvoihin ehkä enemmän missään muualla.

Miniloma Barcelonaan. Eiku Poriin.

Kevät on sekoittanut työkuvioita ihan huolella varsinkin puolisollani, jonka työt loppuivat kokonaan pariksi kuukaudeksi. Työt ovat pikku hiljaa nytkähtäneet käyntiin, mutta edelleen tyhjiä päiviä on. Kaikki yrittäjät tietävät ettei niin sanottua työtöntä päivää ole, mutta se, että kassaan kilahtaa jotakin on asia erikseen.

No, sen sijaan, että ollaan jääty tuleen makaamaan, meidän perhe on ottanut ilon irti siitä, että isä ja puoliso on kotona ollut huomattavan paljon enemmän normaaliin verrattuna. Viime viikolle tuli muutama arkivapaa-päivä ja mietimmekin pitäisikö tehdä joku lähimatkailu -reissu.

Puoliso ehdotti Poria, jossa ei olla oltu koskaan lasten kanssa ja viimeksi asuntomessuilla. Onko siellä mitään muuta kuin kilometrejä pitkä hiekkaranta Yyterissä? Ei tiedetty, mutta lähdettiin katsomaan.

Reissuun lähdetiin asuntoautolla, joka tuli todettua meidän tämän hetkiseen elämäntilanteeseen kaikkein parhaimmaksi vaihtoehdoksi, vaikka asuntoauto vähän klohmo onkin kaupunkien keskustoissa. Toisaalta eipä meillä sinne kaupunkien keskustoihin oikein asiaa edes ole, joten no worries.

Kaikkein tärkeintä matkailemissa tai yliåäänsä liikkumisessa on ollut ymmärtää ettei lasten kanssa aikataulua pysty rakentamaan samalla tavalla kuin kaksistaan. Nälkä ei odota. Väsymys ei katoa. Olemmekin todenneet, että kaksi aktiviteettia – yksi aamupäivään ja yksi iltapäivään välipalan jälkeen on aivan maksimi. Silloin huolto pysyy kunnossa ja kaikkien hampaita kiristelee vähemmän.

Lähdetiin maanantaina puoliltapäivin toiveissa lasten päiväunet samalla. Ei ihan huono suoritus. Likimain Porissa huomattiin, että meidän peitot ja tyynyt olivat jääneet kotiin. Voi perse.

Onneksi Yyterin Resort & Camping löytyi vuokrattavat petivaatteet. Meidän piti vaihtaa seuraavaksi yöksi Siikarantaan, jotta tulisi nähtyä erilaisia camping-alueita, mutta emme jaksaneet sitten vekslata petivaatteiden kanssa. Ehkä sitten seuraavalla Porin reissulla. Tämä oli siis meidän eka kerra camping-alueella ikinä.

Maanantai-ilta meni pitkin biitsiä kävellen. Alueella menee 1,5-8 km reittejä, mutta me juoksentelimme tällä kertaa vain pitkin rantaviivaa. Tuuli oli kova, vaikka ilma olikin liki parikymmentä astetta. Vesi tuntui käteen lämpimältä.

Kyselin Instagramissa mitä me Porissa oikein puuhattaisiin ja sen pohjalta me suunnitettiin sitten puuhailut seuraavalle päivälle. Neiti olisi todennäköisesti nauttinut leveillä puupitkoksilla juoksentelemisesta ja hiekalle hyppäämisestä ilman sen suurempaa, mutta ihan jo vanhempienkin iloksi oli kiva nähdä vähän muutakin.

Tiistai aamupäivä suunnattiin Kirjurinluodon Pellehermannin puistoon. Neiti ei meinannut pysyä housuissaan, kun näki ne kaikki kiipeilysysteemit autosta. ”Vaaaaaaau”, ja sitten se oli menoa. Pari tuntia täyttä tykitystä ja minä perässä. Välillä otettiin vuoronvaihto puolison kanssa. Pikkuveljen perässä pysyy vielä vähän näpsäkämmin.

Pelle hermannin puisto on todella iso ja monipuolinen leikkipuisto, josta löytyy kyllä kaikille lapsille jotakin. Lisäksi puistossa oli kanoja ja riikinkukkoja. Liikennepuisto ei ollut auki. Karusellit ja erilaiset liukumäet jäivät kokeilematta, kun neiti viihtyi niin hyvin isossa merirosvolaiva -kiipeilytelineessä.

Lounas ja päiväunet hoidettiin parkkipaikalla, jonka jälkeen suunnattiin Reposaareen. Asuntoauton yksi parhaista puolista. Lapset saa nauttia meiningistä loppuun asti, ei tarvitse käyttää aikaa majoitukselle menemiselle ja itsekin saa nukkua päikkärit!

Matkan varella Reposaareen on aika paljon teollisuutta ja tuulimyllyjä, jotka eivät itseä puhuttele. Reposaari itsessään oli kuitenkin sympaattinen ja pieni puutalokylä. Sieltä en ehtinyt kuvia napsimaan, koska reissuseurue vaati siinä vaiheessa jo ruokaa ja huoltoa.

Reposaaressa kävimme linnakepuistossa. Osoite linnakepuistoon oli tosi huonosti löydettävissä netistä ja google mapskin osoitte ihan päin honkia. Linnakepuiston osoitetta en edelleenkään tiedä, mutta ainakin näin löydät perille: Aja tietä 269 eli Reposaaren maantietä, joka vaihtuu Satamapuistoksi. Käänny oikealle Laivakadulle ja sitten vasemmalle. Heti seuraava risteys oikealle on Ankkurikatu. Ankkurikadun päässä käänny vasemmalle ja ajat lopulta Linnakepuiston parkkipaikalle, joka on vasemmalla. Lähtöpaikka puistoon ja näkötornille on oikealla. Jos menet tätä reittiä, matkan varrella on myös opasteita. Toisaalta voit harjoittaa lempeästi seikkailuhenkeä ja sukkuloit toista kautta takaisin.

Linnakepuistossa on Suomen ainoa yksityisrahoitteisesti vuonna 1935 rakennettu patteristo, jonka tarkoituksena on ollut suojata Poria ja Porin satamaa. Juoksuhaudoissa ja kuivassa kangasmetsässä juokseminen oli hurjan hauskaa neidin mielestä.

Kiipesimme myös näkötorniin, josta ei nyt ihan panoraama auennut, mutta merelle näki kivasti. Eikä sillä, että maisemista olisi juuri ehtinyt nauttimaan, koska neidin mielestä parasta oli rappuset. Varsinainen pit stop ylös ja sitten heti alas.

Lopuksi käytiin heittelemässä kiviä rannassa. Mikähän siinä onkin, mutta varmaan kuuluu joka lapsen top 5 puuhailuihin. Rannan tuntumassa oli myös toistakymmentä joutsenta ruokailemassa.

Oma aika täytyy usein nipistää omista yöunista. Joskus se on sen arvoista, useimmiten ei. Nyt oli. Kun lapset oli saatu viimein iltahepulointien jälkeen simautettua, päätin käydä vielä kurkkaamassa miltä näyttää Yyterin auringonlasku toukokuun viimeisinä päivinä. Olin rannalla yksin jossei muutamaa teiniä oteta lukuun.

Kokeilin taas vettä, joka tuntui niin lämpimältä, että hetken mielijohteesta päätin heittää vaatteet hiekalle ja käydä uimassa. Oli minulla alusvaatteet, mutta saatoinpa silti päätyä jonkun porilaisen teinin snäppiin tai muuhun chattiin. Veteen täytyy kahlata tosi pitkälle, että pääsee vyötäröön asti edes veteen. Siellä se vesi ei enää ollutkaan niin lämmintä. Mutta mikä voittaja-olo kun otin ne muutamat vedot.

Aika pian sainkin viestin, että rintaa tarvitaan. Märät alusvaatteet kainalossa ilman pikkareita ja rintaliivejä paljain varpain hipsin juoksujalkaa takaisin kohti leirintäaluetta. Oma hetki oli reilu puolituntia, mutta tuntui merkitykselliseltä. Mieli oli levollinen ja oli hyvä kömpiä kuopuksen viereen.

Keskiviikkona otettiin hidas aamu, jonka jälkeen nokka näyttikin jo kohti Turkua. Tai niin hidas kun se meidän kiipeilevän 8 kk ja jekkuilevan kohta 4-vuotiaan kanssa on mahdollista. Ensi kertaan jäi vielä paljon koluttavaa porilaisten jakamista vinkeistä:

  • Kallon kallioille hyppelemään. Sieltä löytyy majakkafaneille majakka
  • Ahlaisten Kitukoski
  • Leineperin ruukki
  • Polsanluodon lenkki
  • Herrainpäivien luontopolku

Menkää ja ihastukaa kesällä Poriin. Sitten on kiva palata takaisin kotiin ja todeta senkin aika ihana paikka olevan. Ei levänneenpänä, mutta henkistä pääomaa kartuttaneena ja lapsuusmuistoja luoneena.

Ei vertailla lapsia, mutta.

”Vauva-aika ei eroa tavallisen lapsen hoidosta mitenkään”, sanottiin vähän turhan monta kertaa esikoisen saatuani. Hevonpaskaa ja tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle virantoimittajalle, joka minulle on niin sanonut, kun olen pyytänyt apua ja tukea. Eniten olen vihainen siitä, nuoret esikoisen vanhemmat on jätetty yksin. Eikä sillä ole väliä onko parikymppinen vai nelikymppinen. Esikoisen mukana hyppää aina sellaiseen kyytiin, jota ei ole voinut kuvitellakaan, vaikka niin luulee.

Me olemme ehkä selvinneet, mutta se ei pitäisi olla vauva-vuoden maali. Selvitä.

Olisiko esikoisen vauva-aika ollut erilainen jos olisin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, joka tunteita heilautteli? Kuinka olla samaan aikaan elämänsä onnellisin ja ahdistunein samaan aikaan? Tai jos olisimme saaneet kotiin apua ja tukea ammattilaiselta, miten voin tukea lapseni kasvua. Ilman, että joudun tappelemaan ja vaatimaan oikeuksia lapselleni.

Eikä kyseessä ole pelkästään lapsen kasvu. Kasvu vammaisen lapsen vanhemmaksi. Loppupeleissä en tiedä kumpi meistä olisi enemmän apua tarvinnut.

Vaikka vammainen lapsi kehittyisikin ensikuukausina ihan tavalliseen tapaan, silti lähes poikkeuksetta vanhemmille tarvitsisi järjestää henkistä tukea. Harva sitä osaa pytää ja suuri osa luulee ettei tarvitse. Kyllä tarvitsee, sen tajuaa myöhemmin.

Toki elämä kahden lapsen kanssa on ihan erilainen kuin yhden, mutta olen opetellut vanhemmuuden ihan uudelleen kuopuksen kanssa. Samat elementit, mutta kaikki tapahtuu esikoiseen verrattuna kuin napauttaisi kaukosäätimestä kelan pyörimään puolet nopeampaa.

Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun olen kuullut ”Älä kasva noin nopeasti” tai ”Vauva-vuosi menee niin nopeasti ohi”. Minusta ei tuntunut esikoisen kohdalla siltä. Välillä tosin tuntuu ettei se ole mennyt ihan täysin vieläkään ohi. Lisäksi olen huomannut miten paljon enemmän nautin lasten kanssa olemisesta, kun pystyn vuorovaikuttamaan heidän kanssaan paremmin.

Mikä sitten on toisin? No mietinpä mitä olen kuopuksen kehityksen tukemiseksi tehnyt? Hmm. En niin mitään. Silti hän lähti tuosta noin vain puoli vuotiaana konttaamaan, 7 kuukauden ikäisenä nousi tukea vasten ja 7,5 kuukauden ikäisenä alkoi kiipeillä ja kävellä tukea vasten.

Sormiruoka löysi tiensä sormiin ja hakeutui suuhun heti kun siihen antoi mahdollisuuden puolivuotiaana. Ei pelkoa tukehtumisesta tai etteikö kuopuksella olisi kirkkaana ajatuksena mitä sillä ruualla kuuluu suussa tehdä. Pillipullosta hän tajusi juoda, kun vain lykkäsi pullon suuhun. No mitäpä siitä, että 8 kuukauden ikäisenä kuopus jokeltelee ja tapailee tä-tä-tä -tyyppisiä tavuja.

Kaikki nämä taidot ovat esikoisellakin tulleet, mutta se mutta. Kasvun tukemiseksi ja taitojen löytymiseksi olemme esikoisen eteen tehneet tuhansia tunteja töitä. Eikä se lopu varmasti koskaan. Kyllä, työltä se nyt tuntuu, kun tietää miten helpollakin voi päästä. Toki en voi tietää miten kehitys olisi edennyt jossemme olisi tehneet mitään.

Varmasti kehitystä olisi tullut muutenkin, mutta se mitä olemme tehneet ensimmäisinä vuosina maksaa takaisin toivottavasti vielä pitkällä tulevaisuudessa. Oikean mallin opettaminen on huomattavasti helpompaa kuin väärän mallin poisoppiminen. Esimerkiksi syömisestä puhuttaessa.

Virstaanpylväinä esikoinen oppi ryömimään vessapaperihylsyn innoittamana juuri ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. 1v 3kk esikoinen nousi tuen varassa seisomaan ja 1v 5kk mallittamisen jälkeen konttaus lähti käyntiin, vaikka olin osin luopunut jo toivosta.

Älkää hätääntykö jos lapsenne skippaa konttaamisen, se ei automaattisesti tarkoita mitään. Tutkimkset ovat kuitenkin osoittaneet konttaustaidon edesauttavan aivojen kehittymistä. En löytänyt tähän hätään sitä tutkimusta, mutta jos siellä on joku lukija kärppänä niin voitteko linkata ja vinkata!

Siskokin tietää veljen sensuurin.

No mutta. Onko mikään toisinpäin? On. Kuopus ei vielä istu ilman tukea, kun taas tässä vaiheessa esikoinen jökötti jämäkkänä. Toisaalta esikoinen oppi itse nousemaan istuma-asentoon 1 v 2kk.

Tottahan tiedän ettei se aina mene näin, vaikka ei sen erikoisempaa olisikaan tulevaisuudessa tiedossa, mutta onhan tämä vanhemmuus kuopuksen kohdalla ollut tajunnan räjäyttävä. Näinkö lapsi kehittyy?

Nyt minä koen huonoa omaatuntoa etten ole tehnyt kuopuksen eteen mitään ja toivon ettei hän kasvaisi ihan noin nopeaa. Voi ihmismieli. Olet eriskummallinen.

Osa erityislastenkin vanhemmista sanoo ettei vauva-ajassa ole mitään eroa siihen ”tavalliseen”. Tiedän kokemuksia, jotka kokevat down-vauvan olleen helpompi hoidettava. Tämä kertoo siitä, että kokemus jokaisella vanhemmalla on erilainen. On myös kovin erilainen lähtökohta, jos arkea alkaa harjoitella teho-osastolla leikkauksen jälkeen nenämahaletkujen ja muiden apuvälineiden kanssa kuin kotona vierihoidossa. On siis olemassa yhtä monta tarinaa kuin on downiakin.

Vaikka olen ajatellut kasvattavani lapset ihan samalla tavalla, tuskin se niin tulee menemään. Alitajunnassani teen varmasti esikoisen ja kuopuksen kanssa monenkin asian eri tavalla, vaikka en edes itse huomaisi. Nyt olen luomassa uutta identitettiä vanhempana monessakin eri tasossa. Myös poika-lapsen vanhemmuus tuo jo omat juttunsa, kun itse tuntee itsensä vahvasti naiseksi.

Jos minä jotain nyt tiedän niin nämä molemmat ihmistaimet ovat täydellisempiä kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Nyt minä yritän parhaani mukaan auttaa heitä kukoistamaan onnellisina elämäni loppuun asti. Onnellisena ja kukoistavana.

Lasten aurinkolasit saatu Kukutista.

Ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä

Neljäs äitienpäiväni äitinä. Ensimmäinen kahden lapsen äitinä. Kirjoitin ensin kolmas äitienpäiväni, mutta kun kaivoin vanhoja äitienpäiväpostauksia sieltä löytyikin jo kolme aikaisempaa. KOLME. Miten on mahdollista? Aikaisempien vuosien kirjoitukset alla:

  1. äitienpäivä 2017
  2. äitienpäivä 2018
  3. äitienpäivä 2019

Kuvat Prahasta esikoisen ja puolison kanssa huhtikuussa 2017.

Päätin kirjoittaa ensin tämän postauksen ja sitten palata vanhoihin teksteihin itsekin, jotta ne eivät vaikuttaisi tämän hetken mietteisiini. Muistelen kirjoittaneeni, että toivon osaavani vain olla toisen lapsen kanssa enemmän.

Tuntuu, että olen osittain onnistunut. Osaan lukea lastani paremmin, kun en väkisin yritä saada selville mikä vaivaa. Koko ajan ei tarvitse miettiä miten voisin auttaa kuopusta kehittymään, kun en edes itse pysy perässä kehityksen kanssa.

Tämän vanhenpainvapaan ajan halusin käyttää elämästä nautiskeluun. Olen ja en ole onnistunut. Olen nähnyt ystäviäni, joilla on saman ikäiset vauvat kuin minulla enemmän kuin olen nähnyt ehkä koko tuntemisemme aikana.

Muita kavereita on silti tullut nähtyä ihan liian vähän. Ajattelin, että ehdimme enemmään nyt keväällä nähdä ja kyläillä kaverien luona, kun valon määrä lisääntyy ja vauvakaan ei ole enää niin vauva. Mutta kuten arvata saattaa, korona sotki suunnitelmia. Se vei kaiken ympärillä olleen sosialisoitumisen. Ei lounastreffejä eri ravintoloissa, ei vauvauintia tai perhekahviloita. Ei metsissä ja luonnossa haahuilua. Voi kesä. Silloin pääsee vähän korjaamaan tilannetta.

Olen nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän nyt kuin esikoisen vanhenpainvapaalla ollessani. Olen suunnitellut hiukan aina viikkoa, mutta en liian tiukasti. Olen sitä tyyppiä, että jossei suunnittele ja kirjoita asioita ylös, päiväni menevät vain ajelehtien ohi.

Haahuilupäiviä todellakin kaikki tarvitsevat, mutta minun täytyy itselleni kertoa se etukäteen. Muuten kannan huonoa omaatuntoa etten ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Huonoa omaatuntoa olen kantanut myös esikoisen hoidossa olemisesta (aikaa ennen koronaa). Mietin toisten ajattelevan, että olen kotona ja katson Netflixiä. Todellisuudessa kuitenkin sormeni ovat jossain ihan muualla kuin raapimassa mahaa.

Sormeni nakuttavat pääni sisältöä kirjaimien muotoon ja teen myös vanhenpainvapaan aikan vähän töitä tämän blogin ja somen kautta. Siitä tuntuu vaikealta puhua, koska identiteettini on niin vahvasti vielä sairaanhoitaja eikä yrittäjä tai vaikuttaja. Sitä olen kuitenkin ymmärtänyt koko ajan enemmän olevani.

Töiden tekeminen on kuitenkin auttanut minua selviämään tästä arjesta, vaikka se onkin ajoittaan myös omaa stressiänsä aiheuttanut. Minulla oli jo ennen vanhenpainvapaalle jäämistä päivän selvää, että yritän ehtiä olemaan muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Se on auttanut pitämään itseni kiinni tässä ajassa, elämässä ja itseäni kiinnostavissa asioissa.

Mietin välillä miksi olen päätynyt kirjoittamaan esikoisesta ja lapsiperhearjesta, enkä esimerkiksi kalastuksesta tai jostain ihan muusta. Olenhan jo valmiiksi täynnä lapsiperhearkea. Tärkein syy on se tarve yhteiskunnalliselle keskustelulle ja näkyvyydelle, jota vammaisuus tarvitsee. Toinen syy liittynee siihen, että sellaisesta on helpoin kirjoittaa, joita itse elää ja hengittää. Eikä kukaan määritä kirjoitanko sormisruokailusta vai uusista harrastuksistani. Parasta.

Samalla kun olen katsellut ja yrittänyt vimmatusti järjestellä kuvakaaosta pilvipalvelussa, koneella ja puhelimella hämmennyn, kun katson esikoista. Miten paljon hän on puolessa vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Hän on kohta 4-vuotias. Vastahan minä sinua teho-osastolla sormesta pitelin.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tämä kevät on tuonut puolisoni kotiin ja hän on ollut tukemassa minua lasten- ja kodinhoidossa vielä tavallista paljon enemmän. Olemme yhdessä päässeet ihmettelemään miten pieni ihmistaimi voi alkaa tuosta noin vain syömään sormisruokaa ja puolivuotiaana konttaamaan. Perheaikaa on ollut, mutta parisuhdeaikaa vielä tavallistakin vähemmän.

Kahta asiaa mietin. Miten se pirun huono omatunto kalvaa aina niin helposti? Annan itsestäni kaikkeni ja silti mietin pitäisikö minun mennä lukemaan ja leikittämään lastani, jos hän on hetken yksinänsä tyytyväinen. Sitä en ole edelleenkään oppinut.

Toinen asia on se ettei yhdeksää kuukautta voi elää vain go with the flow -meiningillä. Puolta vuotta aikaisemmin pitäisi tietää milloin on päivähoidon tarve, mitä tekee vanhenpainvapaan jälkeen ja terapiat, neuvolat ja muut kissanristiäiset aikatauluttavat elämääni. Ei hetken mielijohteesta keksityt seikkailut.

Moni sanoo kadottavansa itsensä vauvavuoteen. Todellakin, mutta en ole siitä huolissani. Tiedän, että tulee vielä päivä kun haluan meikata ja pukeutua korkokenkiin. Tiedän, että vielä joskus jaksan tanssia pikkutunneille juhlissa tai juoruilla hämyisissä ja tunnelmallisissa juottoloissa ystävien kanssa. Tiedän, että pääsen puolisoni kanssa nukkumaan tähtitaivaan alle ja eksymään pienille kujille maailman toiselle laidalle. Tiedän, että saan kehittää itseäni ja elää todeksi unelmiani.

Siteeraan taas kerran Jari Sarasvuota:

Voit tehdä mitä tahansa, mutta et kaikkea.

Olen saanut ihanan pienen vauvan, jota olemme toivoneet. Olen todennäköisesti viimeistä kertaa tässä tilanteessa. En todellakaan nauti kokoaikaisesta lasten kanssa läsnäolosta. En todellakaan ajattele koko ajan, että tätä en enää koe koskaan. Mutta joskus pysähdyn. Kun mietin pitäisikö sinut vieroittaa kuopus vierestäni, kun hän työntää päänsä aina kainalooni rauhoittuakseen. Silloin ajattelen, että ei ole kiire niin pitkään kuin jaksan. Siellä hän on, missä kokee olonsa turvallisimmaksi ja minä saan paijata ja nuuhkutella pientä päätä.

Enemmän pitäisi muistaa laittaa jalat pöydälle. Se on niin pirun vaikeaa, tällaisella, joka on kasvatettu puuhailijaksi.

Äitienpäivän haluan ehdottomasti viettää lasten kanssa. Mietin kuitenkin voiko äitienpäivälahjaksi toivoa omaa aikaa, ystäviä, hyvää ruokaa ja viiniä? Ehkä yksinäinen melontaretki ja yö luonnossa? Siinä ja tässä, lapset ei vielä osaa loukkaantua, joten erittäin passeli toive. Kampaajalla käynti kuulostaa myös erittäin pätevältä ottaen huomioon, että viime kerta oli tammikuussa 2019.

Ja kyllä minä noista edellämainituista aion pitää kiinni tänä kesänä. Olkoot ne ensimmäiset to do-listallani. (Pidempään seuranneet tietävätkin miltä viime kesän to do-lista näytti, heh.)

Vappubrunssi omaan olohuoneeseen

Aloitetaan sopivan positiiviseen sävyyn. Rakastan leipomista, mutta vihaan lasten kanssa kokkailua. Tiedän miten tärkeää ja kehittävää se on lapsille, mutta vielä paremmin tiedän miten sotkuista ja hermoja raastavaa se on minulle.

Kokkailun esivalmistelu kestää hävyttömän kauan verrattuna siihen, että neidin kärsivällisyys on vielä kärpäsen kakka koko isossa kuvassa. Baby steps ja ilon kautta pitäisi, mutta vaikka kuinka psyykkaisin itseni ennen kokkailusessioita niin verenpaineen nopea nousu sää päässäni kohisemaan. Kiukustahan siinä ei ole kyse ei.

Olen itse ollut oman äidin helmoissa ihan pikkulikasta asti ja leiponut koko lapsuuden. Toiset on askarrelleet, minä olen leiponut. Haluaisin jaksaa olla kärsivällinen, mutta en ole. Kaukana siitä. Tällä kertaa meidän leppoisassa leipomishetkessä malttia kesti molemmilla vartin ja sen aikana mm. rikottiin munat kahteen kertaan.

Näillä myyntipuheilla jos haluatte osallistaa vappuvalmisteluun koko jengin, niin täältä pesisi nyt simppeleitä sekoita ja sotke reseptejä olohuonepiknikille. Onnistuttiin ainakin kummassakin edellämainitussa erittäin mallikkaasti.

Meidän menussa tarjolla olisi turkinpippurijädeä, banaanidonitseja ja pinaatti-fetamuffineja. Kaikki reseptit on gluteenittomia, (lähes) maidottomia ja halutessasi myös munattomia.

VEGAANI TURKINPIPPURIJÄDE

Nämä tarvitset:

  • 1 prk (320g) kondensoitua kookosmaitoa (löytyy ainakin hypermarketeista)
  • 1 prk (250ml) kauravispiä
  • n. 1/2 dl turkinpippurirouhetta tai oman maun mukaan

Tee näin:

  1. Vatkaa kauravispi vaahdoksi sähkövatkaimella.
  2. Sekoita joukkoon kondensoitu kookosmaito ja turkinpippurirouhe.
  3. Laita pakkasenkestävään astiaan ja ripottele vielä pinnalle koristeeksi rouhetta.
  4. Jäädytä n. 12 tuntia.

Pst. Makuvariaatioina vain taivas on rajana, varsinkaan jossei ole rajoitteita. Meidän perheen suosikkeja on tämän turkinpippurin lisäksi mangosose, vadelmasose, keksinmurut ja kinuski (esim. muumikeksit ja dominot on vegaanisia) ja aikuisten all time favourite on baileys.

FETA-PINAATTIMUFFINIT (14 kpl)

Nämä tarvitset:

  • 1 pss (80g) tuoretta baby pinaattia
  • 200g fetaa (täysin maidottomaan versioon Sheeseä)
  • 1prk kaurafraichea (kermaviili käy myös)
  • 1/2 dl öljyä
  • (2 munaa)
  • 1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
  • 3 dl gluteenitonta jauhoseosta
  • 1/2 tl mustapippurirouhetta
  • vajaa 1 tl suolaa
  • 2 tl leivinjauhetta
  • pinnalle juustoraastetta (maidottomaan versioon käyttäisin Porlammin vege plussaa)

Tee näin:

  1. Huuhtele pinaatit kevyesti ja painele kuivaksi keittiöpyyhkeen sisällä.
  2. Sekoita munien rakenne rikki (esim. haarukalla) ja lisää joukkoon kaurafraiche ja öljy.
  3. Revi pinaattia sormin hieman pienemmiksi ja murusta fetaa joukkoon. Mitä isommista sattumista pidät, sitä isommaksi jätä palaset.
  4. Sekoita yhteen kaikki kuivat aineet ja sekoita koko komeus.
  5. Laita muffinivuokiin (myös donitsivuoka käy). Ripottele juustoraastetta päälle.
  6. Paista 225 asteessa uunin keskitasolla 20 min.

BANAANIDONITSIT UUNISSA (12kpl)

Nämä tarvitset:

  • kaksi kunnon pilkkubanaania
  • 1/2 dl öljyä
  • 2 tl omenaviinietikkaa
  • 1 1/2 dl kauramaitoa (käytin baristaa joka on vähän tuhdimpaa, myös kaurafraiche passaisi tähän hyvin)
  • 3 dl gluteenitonta jauhoseosta
  • 1 tl vanilijasokeria
  • 1 tl kardemummaa
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1/2 tl soodaa
  • 1/2 tl suolaa
  • 1/2-1 dl sokeria (itse laitoin 1/2 dl, koska banaanit tuo makeutta, mutta jos vakaumukseesi kuuluu more is more niin tiedä mitä tehdä
  • Koristeluun: sulaa maidotonta rasvaa, sokeria ja kanelia

Tee näin:

  1. Muussaa baanaanit haarukalla mössöksi.
  2. Sekoita joukkoon etikka ja maito.
  3. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään
  4. Sekoita kaikki tasaiseksi. Älä vaivaa.
  5. Kaada koko komeus paksuun pakastuspussiin. Leikkaa kulmaan pieni reikä ja pursota kevyesti öljyttyyn donitsipeltiin.
  6. Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 10 min. Donitsit irtoavat hieman reunasta.
  7. Kumoa donitsit lämpiminä esim. puiselle leikkuulaudalle. Auta tarvittaessa varovasti esim. veitsellä pois pelliltä.
  8. Voitele ihan kevyesti rasvalla ja pyöräytä kaneli-sokeriseoksessa.
  9. Herkuttele heti. BEST.

Pst. Kokeilin miltä maistuu jääkaappikylmänä ja ikäväkseni täytyy todeta ettei niitä sinne kannata jättää vettymään. Nämä on toisaalta niin helppo ja nopea valmistaa, että joka päivähän ehtii pyöräyttää uuden pellillisen.

Ja kun ihana ja tunnelmallinen kokkaushetki oli saatu nollattua päiväunien jälkeen, niin vappubrunssi lasten kanssa olohuoneessa piknikviltillä oli niin rentouttava ja pirskahtelevan iloinen kuin vain kuvitella saattaa. Itselläni oli juoksusimat ja viiden sekunnin donitsihetki.

Kyllä odotan niin lämpimämpiä kelejä, että pääsee terassille sotkemaan ja voi huuhdella kaikki kaatuneet simat vesiämpärillä terassilautojen väliin. Ulkona syöminen on ihan parasta muutenkin. Mulla on jo lapsuudesta asti ollut asumisessa yksi haave ja se on ovi keittiöstä suoraan ulos. Ei jää sitten liian suuresta vaivasta kiinni itsensä ja pesueensa könyäminen ulos syömään.

Toivottavasti meidän brunssiherkut maistuu. Ja hei ei oo todellakaan väärin aloittaa vappua pakastealtaasta noukittujen donistien ja valmissiman kanssa. Jos kuitenkin innostutte leipomaan niin tulkaahan kertomaan miten onnistui ja tägäilkää @elamanmittaisellamatkalla, niin pääsen ihastelemaan teidän vappuherkkuja! Paukutellaan oman elämämme pellen henkseleitä torstaina. Hyvät vaput!

1 2 3 4 5 6 18