Elämä

Kateus toisten lapsia kohtaan

4.6.2020 Päivi
0 Comment
Äitiys, Elämä

Aihe on nolo, mutta koskettaa varmasti aika montaa vanhempaa. Kateudesta kirjoittaminen on ollut työpöydällä jo useamman vuoden, mutta se ei ole valmistunut koskaan. Nyt alan olla sinut enkä enää häpeile enää niin paljon sitä, että olen ollut kateellinen. Ja tulen varmasti vielä olemaan.

Olen jäänyt itse itselleni kiinni kahdenlaisesta kateudesta. Kateudesta ”tavallisia” lapsia kohtaan ja kateudesta toisia down-lapsia kohtaan. Kateus toisia down-lapsia kohtaan on jopa pahempaa. Miksi koen vääryyttä ja kitkerää tunnetta toisen kehityksen edistymisestä, kun tiedän, että hänen taitonsa jos joku ei ole tullut sormia napsauttamalla tai ainakaan itsestään selvyytenä?

Päiväkodin alkaessa reilu 1-vuotiaana oma lapseni istui lattialla hievahtamatta, kun monta kuukautta nuorempi lapsi seisoi tukevasti, kun häntä puettiin kotiin.

Miksi tuo jo kävelee ja meidän ei, mietin. Miten noin pieni voi puhua jo noin selkeästi? Miten tuo lapsi voi syödä tuollaista sitkeää lihaa, kun oma lapsi todennäköisesti joko ottaisi sen käteensä ja heittäisi lattialle tai tukehtuisi siihen pieneen kimpaleeseen?

Parhaimpia ja pahimpia paikkoja vertailulle ovat olleet perhekahvilat, päiväkodit ja muut paikat, jotka vilisee lapsia. Usein puhutaan vuolaasti siitä, mitä meidän Hertat ja Tertut osaa. Ja näenhän minä sen omillakin silmilläni. Minäkin olen ylpeä lapsestani. Siellä muiden oodien keskellä oma ylpeyteni vaan hukkuu. Ja tukehtuu.

Usein epätoivo ja kateus hiipivät pelipaikalle silloin, kun omassa elämässä joku asia junnaa tai kaikki asiat tuntuvan menevät toistuvasti kaasu pohjassa päin seinää. Tai muuten vaan on väsynyt ja kaikki vituttaa.

Koen vauvavuoden olleen osaltani pahinta aikaa vertailulle. Silloin tietyt virstaanpylväät ja kehitysaskeleet tulevat niin nopealla temmolla. Eikä erityiset siinä temmossa mukana pysy. Osa toki paremmin ja aika mukavasti mekin siinä mukana räpiköimme.

Ensimmäinen iso henkinen isku tuli itselleni kuitenkin 1-vuotissynttärien aikaan. Lapset alkoivat kävellä, puhumaan sanoja ja söivät ja joivat itse. Me harjoittelimme konttausasentoa. Väistämätön sopeutuminen kehityksen viivästymiseen alkoi silloin.

Vauvavuonna olimme muskariryhmässä hieman nuorempien vauvojen kanssa, joka teki henkisesti ihan hyvää. En ajatellut niin paljon minkä ikäisiä vauvat olivat, vaan sitä, että kehitys oli suurinpiirtein samaa luokkaa.

Esikoisen ollessa kyseessä ei ole ollut sisaruksia joihin verrata kehityskaaria. Samalla en ollut luonut itselleen mitään odotuksia kehityksestä, vaikka hämärät muistikuvat virstaanpylvistä onkin kouluajoilta.

Olimme ja olemme puolisoni ja lähipiirini kanssa aidosti vain ihmeissämme ja onnellisia jokaisesta kehitysaskeleesta ja joka päivä katsomme lastamme ylpeydellä. Ja kerromme sen myös hänelle.

Lusikka ensi kertaa omaan suuhun, konttausasennon löytyminen, ensimmäinen palikka toisen palikan päälle, potkupyöräilyn oppiminen… Voi sitä riemun määrää. Näistä iloista on aidosti voinut omassa vertaispiirissä. Siellä tiedetään tasantarkkaan kuinka isoja asioita sohvalle kiipeäminen tai pipon päähän laittaminen itse on. Omassa kuplassa oli hyvä ilakoida. Siellä todellakin tiedetään, miltä pieni kehitysaskel tai jonkin ei toivotun toiminnan loppuminen tuntuu.

Miksi sitten tuntuu niin väärältä tai epäreilulta, että toisen vammainen lapsi osaa jo jonkin asian ja omalla lapsella ei ole viitteitäkään tästä taidosta. Miksi se toinen on oppinut sen ilman satojen tuntien harjoittelua? Miksen minä pysty vain aidosti iloitsemaan toisten onnistumisista?

Koen tästä häpeää myös sen vuoksi, että tiedän meidän kehityksen menneen suhteellisen mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa, mutta ei suuria takapakkeja tai taantumia. Miltä tuntuu heistä, jotka ovat vammaistenkin piirissä kehityksessä keskiverron alapuolella?

Totta kai me kaikki tiedämme ettei kehitys ja sen eteneminen vähennä ihmisarvoa millään tavalla. Silti jokainen vanhempi toivoo lapsensa kehittyvän ja oppivan taitoja ja ilmaisemaan itseään. Olisi outoa jos ei toivoisi. Kun asiat eivät menekään niin kuin on ajatellut, on oma pää ja henkinen kasvu itsensä kanssa pitkä prosessi.

Lääkkeeksi häpeään annan kaikille käskyn hakeutua joka tapauksessa ihmisten pariin, en sieltä pois. Lukkiutuminen neljän seinän sisälle on vahingollista sekä itselle että lapselle.

Väistämättä katsomme toisten somekanavia, luemme uutisia, lehtiä ja artikkeleita. Lapsia vilisee joka puolella. Ruutuja tuijottamalla näemme vain sen yhden puolen tästä totuudesta. Elävässä elämässä näkee usein ihmisyyttä ja inhimillisyyttä paljon enemmän.

Vertailuni muihin lapsiin on pikku hiljaa sammunut. En voi väittää sen loppuneen täysin vieläkään ja tuskin loppuukaan. Hätkähdän edelleen, kun 2-vuotias höpöttää heleästi ja artikuloi niin päivänselvästi. Hätkähdän myös , kun esikoinen luettelee muovisia kirjaimia ja tunnistaa niitä. Vau. Mun tyttöni. Miten hän jo osaa tuollaistakin. Läpsäisen itseäni poskelleni. Taas. Lopeta se lapsesi aliarvioiminen. Rajat ja rajoitteet on meidän omassa päässä.

Kateus on ehkä siirtynyt lapsista heidän vanhempiinsa. Toiset aikuiset voivat jutella leikkipuiston laidalla ja verkostoitua keskenään. Minä verkostoidun kiipeilytelineen verkon ja heidän lapsiensa kanssa samalla, kun varmistelen ja tuen lastani kohti omia pilviä.

Eipä siinä. Siellä minä teen ruohonjuuritason tasa-arvokasvatusta ja vaikutan asenteisiin ja arvoihin ehkä enemmän missään muualla.

Ei vertailla lapsia, mutta.

28.5.2020 Päivi
2 Comments
Elämä, kehitys, Perhe, Sisaruus, vauva

”Vauva-aika ei eroa tavallisen lapsen hoidosta mitenkään”, sanottiin vähän turhan monta kertaa esikoisen saatuani. Hevonpaskaa ja tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle virantoimittajalle, joka minulle on niin sanonut, kun olen pyytänyt apua ja tukea. Eniten olen vihainen siitä, nuoret esikoisen vanhemmat on jätetty yksin. Eikä sillä ole väliä onko parikymppinen vai nelikymppinen. Esikoisen mukana hyppää aina sellaiseen kyytiin, jota ei ole voinut kuvitellakaan, vaikka niin luulee.

Me olemme ehkä selvinneet, mutta se ei pitäisi olla vauva-vuoden maali. Selvitä.

Olisiko esikoisen vauva-aika ollut erilainen jos olisin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, joka tunteita heilautteli? Kuinka olla samaan aikaan elämänsä onnellisin ja ahdistunein samaan aikaan? Tai jos olisimme saaneet kotiin apua ja tukea ammattilaiselta, miten voin tukea lapseni kasvua. Ilman, että joudun tappelemaan ja vaatimaan oikeuksia lapselleni.

Eikä kyseessä ole pelkästään lapsen kasvu. Kasvu vammaisen lapsen vanhemmaksi. Loppupeleissä en tiedä kumpi meistä olisi enemmän apua tarvinnut.

Vaikka vammainen lapsi kehittyisikin ensikuukausina ihan tavalliseen tapaan, silti lähes poikkeuksetta vanhemmille tarvitsisi järjestää henkistä tukea. Harva sitä osaa pytää ja suuri osa luulee ettei tarvitse. Kyllä tarvitsee, sen tajuaa myöhemmin.

Toki elämä kahden lapsen kanssa on ihan erilainen kuin yhden, mutta olen opetellut vanhemmuuden ihan uudelleen kuopuksen kanssa. Samat elementit, mutta kaikki tapahtuu esikoiseen verrattuna kuin napauttaisi kaukosäätimestä kelan pyörimään puolet nopeampaa.

Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun olen kuullut ”Älä kasva noin nopeasti” tai ”Vauva-vuosi menee niin nopeasti ohi”. Minusta ei tuntunut esikoisen kohdalla siltä. Välillä tosin tuntuu ettei se ole mennyt ihan täysin vieläkään ohi. Lisäksi olen huomannut miten paljon enemmän nautin lasten kanssa olemisesta, kun pystyn vuorovaikuttamaan heidän kanssaan paremmin.

Mikä sitten on toisin? No mietinpä mitä olen kuopuksen kehityksen tukemiseksi tehnyt? Hmm. En niin mitään. Silti hän lähti tuosta noin vain puoli vuotiaana konttaamaan, 7 kuukauden ikäisenä nousi tukea vasten ja 7,5 kuukauden ikäisenä alkoi kiipeillä ja kävellä tukea vasten.

Sormiruoka löysi tiensä sormiin ja hakeutui suuhun heti kun siihen antoi mahdollisuuden puolivuotiaana. Ei pelkoa tukehtumisesta tai etteikö kuopuksella olisi kirkkaana ajatuksena mitä sillä ruualla kuuluu suussa tehdä. Pillipullosta hän tajusi juoda, kun vain lykkäsi pullon suuhun. No mitäpä siitä, että 8 kuukauden ikäisenä kuopus jokeltelee ja tapailee tä-tä-tä -tyyppisiä tavuja.

Kaikki nämä taidot ovat esikoisellakin tulleet, mutta se mutta. Kasvun tukemiseksi ja taitojen löytymiseksi olemme esikoisen eteen tehneet tuhansia tunteja töitä. Eikä se lopu varmasti koskaan. Kyllä, työltä se nyt tuntuu, kun tietää miten helpollakin voi päästä. Toki en voi tietää miten kehitys olisi edennyt jossemme olisi tehneet mitään.

Varmasti kehitystä olisi tullut muutenkin, mutta se mitä olemme tehneet ensimmäisinä vuosina maksaa takaisin toivottavasti vielä pitkällä tulevaisuudessa. Oikean mallin opettaminen on huomattavasti helpompaa kuin väärän mallin poisoppiminen. Esimerkiksi syömisestä puhuttaessa.

Virstaanpylväinä esikoinen oppi ryömimään vessapaperihylsyn innoittamana juuri ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. 1v 3kk esikoinen nousi tuen varassa seisomaan ja 1v 5kk mallittamisen jälkeen konttaus lähti käyntiin, vaikka olin osin luopunut jo toivosta.

Älkää hätääntykö jos lapsenne skippaa konttaamisen, se ei automaattisesti tarkoita mitään. Tutkimkset ovat kuitenkin osoittaneet konttaustaidon edesauttavan aivojen kehittymistä. En löytänyt tähän hätään sitä tutkimusta, mutta jos siellä on joku lukija kärppänä niin voitteko linkata ja vinkata!

Siskokin tietää veljen sensuurin.

No mutta. Onko mikään toisinpäin? On. Kuopus ei vielä istu ilman tukea, kun taas tässä vaiheessa esikoinen jökötti jämäkkänä. Toisaalta esikoinen oppi itse nousemaan istuma-asentoon 1 v 2kk.

Tottahan tiedän ettei se aina mene näin, vaikka ei sen erikoisempaa olisikaan tulevaisuudessa tiedossa, mutta onhan tämä vanhemmuus kuopuksen kohdalla ollut tajunnan räjäyttävä. Näinkö lapsi kehittyy?

Nyt minä koen huonoa omaatuntoa etten ole tehnyt kuopuksen eteen mitään ja toivon ettei hän kasvaisi ihan noin nopeaa. Voi ihmismieli. Olet eriskummallinen.

Osa erityislastenkin vanhemmista sanoo ettei vauva-ajassa ole mitään eroa siihen ”tavalliseen”. Tiedän kokemuksia, jotka kokevat down-vauvan olleen helpompi hoidettava. Tämä kertoo siitä, että kokemus jokaisella vanhemmalla on erilainen. On myös kovin erilainen lähtökohta, jos arkea alkaa harjoitella teho-osastolla leikkauksen jälkeen nenämahaletkujen ja muiden apuvälineiden kanssa kuin kotona vierihoidossa. On siis olemassa yhtä monta tarinaa kuin on downiakin.

Vaikka olen ajatellut kasvattavani lapset ihan samalla tavalla, tuskin se niin tulee menemään. Alitajunnassani teen varmasti esikoisen ja kuopuksen kanssa monenkin asian eri tavalla, vaikka en edes itse huomaisi. Nyt olen luomassa uutta identitettiä vanhempana monessakin eri tasossa. Myös poika-lapsen vanhemmuus tuo jo omat juttunsa, kun itse tuntee itsensä vahvasti naiseksi.

Jos minä jotain nyt tiedän niin nämä molemmat ihmistaimet ovat täydellisempiä kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Nyt minä yritän parhaani mukaan auttaa heitä kukoistamaan onnellisina elämäni loppuun asti. Onnellisena ja kukoistavana.

Lasten aurinkolasit saatu Kukutista.

20 x kesätekemistä koronan aikana

25.5.2020 Päivi
1 Comment
Elämä, kaupunkiloma, Kotimaa, Lasten kanssa matkustaminen, Matkailu, retkeily

Viime kesän to do-listalta ehdittiin tekemään paljon juttuja, kuten syötiin paljon jäätelöä, vietettiin mökkijuhannus ja pyörittiin pari viikkoa Lapissa. Kävin siskon kanssa maalla Tarvasjoen kesäteatterissa, juhlin ystävän kolmekymppisiä ja vietimme meillä kesäjuhlia talon täydeltä ja join alkoholittomia mojitoja. Kahden keskistä aikaakin oli puolison kanssa, kun oltiin Ed Sheeranin keikalla heinäkuussa ja Vegånia-kasvisruokafesteillä elokuussa puolison kanssa. Esikoinen pääsi elämänsä ensimmäiselle marathonille 700 metrin matkalla ja maauimalassa käytiin polskimassa. Paljon ihania muistoja.

Nyt mielessä kaikilla jäytää, mitä kehtaa ja uskaltaa kesällä tehdä? Onko kaikki kesän kivat jutut nyt pannassa koronan vuoksi? Ei festareita, urheilutapahtumia tai markkinoita. Voiko maauimaloihin mennä? Viitsiikö terasiille saati ravintolaan raahautua? Entäs minun kesäteatteritraditio?

Tuntui, että korona on vienyt vähän fiiliksen kaikelta. Aloin kuitenkin listata itselleni tärkeitä asioita. Huomasin, että aika vähän lopulta on sellaisia asioita mitä en pystyisi koronan vuoksi tänä kesänä tekemään. Bonuksena on vauvavuoden arki, jota ei sido työajat.

Mocktail, Helsinki ja ystävä <3
  • Terassiviinikierros kaikkien ystävien terasseille vuorotellen. Ehkä viini tasting itse pidettynä! Tämä on melko kunnianhimoinen ajatus, mut jos nyt edes kerran pääsisi humpsuttelmaan kunnolla.
  • Take away- tai terassiruokaa kavereiden kanssa.
  • Melomaan. Haaveissa koko päivän melontaretki. Viime kesänä oltiin ystävän kanssa Aurajoessa suppailemassa ja sekin oli hitsin kivaa. Nyt olisi kiva ottaa kajakki jonnekin missä voisi olla muiden katseilta piilossa.
Kuralan kylämäki
  • Paljon pyöräilyä. Hankittiin nyt keväällä pyöräkärry, johon molemmat lapset mahtuvat, joten mahdollisimman paljon pyöräilyä kesällä. Neidin potkupyöräily myös lähti käyntiin nyt tänä keväänä ja potkupyöräretkiä myös luvassa.
  • Sekä saariston että rannikon rengastie kiinnostelee kovasti. Pyörällä tai autolla. Lasten kanssa pyöräily etenkin Saariston rengastiellä mietityttää, koska saaristossa tiet ovat kapeita.
  • Maastopyöräilemään. Olen pitkään haaveillut maastopyöräilystä ja miettinyt, että se olisi tulevaisuudessa ehkä jopa mun oma tai meidän yhteinen harrastus puolison kanssa. Lasten kanssa se ei ole kovin turvallista tällä hetkellä. Ajattelin, että jos saataisiin molemmat lapset hoitoon päiväksi, niin vuokrattaisiin maastopyörät jostain ja vietettäisiin parisuhdeaikaa.
  • Paljon mökkeilyä. Jos on lämmintä, suunnittelin jo, että ollaan lasten kanssa paljon mökillä, vaikka puoliso töissä onkin. Yritetään saada muita lastenvahteja avuksi mukaan, hah.
  • Paljon uimista luonnonvesissä jos saadaan lapsille (ja äidille) sopivanlämpöiset uimavedet.
Esikoinen laittoi saappaat suojaan.
  • Asuntoautolla Lappiin pariksi viikoksi. Perinteistä Lapin lomaa ei olla kuopattu, vaan tarkoitus on mennä, mutta ajaa mennen tullen. Mennään asuntoautolla, jotta kontaktit on helppo minimoida. Retkeillään paljon ja leikkipuistoja tulee varmasti koluttua. Lukkoon ei olla reittejä lyöty, mutta pohdinnassa Hossa, Kuusamo, Varangin niemimaa, Alta ja ehkä Kilpisjärvi. Voitaisiin mennä länsirannikkoa pitkin ja mennä Jäämerta nuollen itärajalle ja sitä kautta takaisin etelään. Saas nähdä. Onko suosituksia?
  • Lähiretkiä. Samoihin vanhoihin lemppareihin, kuten Haunisten allas tai Vaarniemi. Tai sitten Maskun Kullaanmäelle, jossa ei olla käyty. Se pitää ainakin korjata.
  • Telttayö. Esikoinen ei ole muistaakseni nukkunut vielä kertaakaan teltassa. Nyt voisi olla hyvä kesä alkaa harjoittelemaan.
  • Villiyrtteihin tutustumista. Olisi ihana oppia hyödyntämään luonnonantimia monimuotoisemmin.
  • Säilömistä ja marjojen poimimista. Tietty. Eväät mukaan metsään ja mustikoita poimimaan.
  • Terassiviljelmien hoivaamista ja ihmetellään saadaanko tänä kesänä mansikoita ja paprikoita omalta pihalta.
  • Kokonaisen kirjan lukeminen. Tää sopis hyvin sinne mökille. Mulla on ollut tavoitteena, että ainakin yksi kirja kesässä oikein kovakantisena eikä äänikirjana tai ruudulta luettuna niin kuin on nyt viime ajat mennyt.
  • Koko perheen olympialaiset ja sitten vaikka esikoiselle oma sopiva rata myöskin. Koska Paavo Nurmi Marathonia ei tänä kesänä ole, ehkä me tehdään oma kisa.
  • Pihapelien harjoittelua. Mölkky, petanque ja kroketti naftaliinista.
  • Vesisotaa. Tarvitsis kaivaa vanhaa vaahtomuovia jostain ja tehdä siitä paloja. Ne voi heittää veisaaviin, josta saa vähän lempeämpiä vesisota-aseita.
  • Päälläseisontaa. Jooga ja itsensä huoltaminen on jäänyt liian vähälle. Nyt täytyy verestää ainakin päälläseisontaa ja jossei se enää onnistu niin alkaa harjoitella uudelleen.
  • Ratsastamaan. Olisi ihana viedä sekä esikoinen että puoliso ratsastamaan. Molemmat ovat siitä puhuneet ja molempia se varmaan jännittäisi.

Huvipuistot ja muut yleisöpaikat vielä monet pohtivat ja odottelevat hallituksen tarkempia ohjeistuksia. Mutta esimerkiksi Linnanmäki kertoi avaavansa ovensa 12.6., mutta epäilen, että me emme taida tänä kesänä moisiin mennä, vaikka ajattelinkin, että tänä kesänä me saataisiin niistä varmasti jo tosi paljon irti.

Kesä on kuitenkin ennenkaikkea asenne niin kuin yllä olevasta viime kesän sateisesta ja kylmästä Lapin reissustamme huomaa. Pääasia, että se on sellaisen asenteen täyttämä, jota itse toivoo. En pitäisi pahakseni muutamaa Netflixin huurteista kotipäivää ja kattoon tuijottelua. Silti kotoa olisi nyt kiva lähteä. Johan täällä ollaan kökitty.

Etsinnässä paras suomalainen vegaanijätski

21.5.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Juhlaruoka, Ruoka

Siis onko hauskempaa yllätystä arkeen tai viikonlopun kohokohtaa kuin jätski tasting? Jätskin suurkuluttaja ei ihan äkkiä keksi. Tehdään tosi paljon jätskiä itse superhelpolla kahden aineen taktiikalla (vegaani). Joskus usein silti tie vatsaan käy pakastealtaan kautta.

Suomalaisten on helppoa hymyillä jätskialtaalla, niin paljon on uusia ja vieläpä hyviä jätskitehtaita Suomeen tullut viime vuosina. Vegaanit jäätelöt pakastealtaassa on ottanut tilaa entisestään. Itse olen enemmän raikkaiden marja- ja hedelmäjäätelöiden tai kinuskikeksien perään kuin suklaan. Se oli kuitenkin helpoin valinta ottaa vertailuun, koska kaikilta löytyi sama maku.

Vasemmalla Aino, oikealla ylin Jymy, keskimmäinen 3kaveria ja alin Härtelö.
Vasemmalla ylhäällä Jymy ja alhaalla Härtelö. Oikealla ylempi 3kaveria ja alempi Aino.

Otimme testiin siis eri jäätelötehtaiden vegaanit suklaajäätelöt. Tastingiin päätyi Valion Aino suklaahyveen, Härtelön suklaan, Jymyn minttusuklaan ja 3kaverin suklaa&pähkinäkinuski. Seuraa syväluotaava analyysi.

Valio Aino suklaahyve

+ Tehty kaurapohjaan (suomalainen)
+ Päällä suklaakastiketta
+ Rakenne hyvä
– Suklaan maku jää valjuksi
– Teollinen maku

Härtelö suklaa

+ Rakenne samettinen
+ Suutuntuma paras kaikista jäätelöistä
+ Innovatiinen (pohjana härkäpapupohja)
– Suutuntuma saippuainen
– Suklaa saisi olla invensiivisempi

Jymy minttusuklaa

+ kaikki raaka-aineet luomua
+ Tehty härkäpapupohjaan
+/- Seassa suklaapaloja
– Minttu liian hallitseva ja peittää suklaan maun alleen eli
– Ei maistu suklaalle

3kaveria suklaa & pähkinäkinuski

+ Pähkinäkinuski tekee mukavaa suolaisuutta ja rakennetta jäätelöön
+ Suklainen maku
+ Maku täyteläinen ja intensiivinen
– Rakenne ei niin hyvä kuin esim. Härtelön
– Kookoskermapohja jos vertaa kaura- ja härkäpapupohjaan
– Kookoksen maku maistuu läpi. Itse olen alkanut pitämään kookosen mausta, mutta mikäli siitä ei pidä tässä se tulee läpi

Mikä sitten voittaa? Ehdoton ykkönen on 3kaveria. Maku yksinkertaisesti on paras ja sitähän he mainostavat. Purkissa on pelkkää makua. Kakkossijasta kilpailee Aino ja Härtelö, mutta makua saisi purkkiin tulla lisää. Härtelö ehkä kiilaa Ainon eteen rakenteensa ansiosta. Se oli niin mukavan pehmeä. Viimeisenä tulee Jymy, koska suklaata en tästä jäätelöstä maistanut.

Kun seuraavaksi suklaajätskiostoksille hakeudun on oikeastaan one and only, joka näistä mukaan lähtisi. Konsepti kaikissa on loistava. Nyt haluan, että muut jätskitehtaat alkaa laitta 3kaverille kampoihin!

Loppuyhteenvetona todettakoon, että eri makuja kaikilta on tullut testailtua ja samat tyyppiviat on kaikissa.

Rakastan lime-passion yhdistelmää, mutta kun maistelimme sitä Härtelön versiona alkuvuodesta koko suvun voimin, ei kukaan siitä oikein innostunut. Harvoin jää jätskiä syömättä siinä porukassa. Minttua en ole maistanut, mutta niin suuri mintun ystävä en ole, että edes kokeilisin.

Ainolla on samasta sarjasta myös löytyy myös puolukka- ja omenahyve. Omena ja puolukkajäätelö makuina ah – niin ihania, mutta niiden maku ei tule tarpeeksi intensiivisesti esiin.

Jymyllä sama homma: Maut liian valjuja. Pistaasi oli itkettävän huono. Toisaalta tutkailtuani Jymyltä löytyy jäätelömakuja vaikka kuinka myös vegaanisena. Tuplasuklaa, hasselpähkinä&mudcake, kaksi marjaa ja kookos-lime on vielä testaamatta. Ehkä pitää antaa vielä mahdollisuus, koska konseptina luomu ja suomalaiset marjat keräävät pisteitä.

3kaveria on vienyt kyllä sydämeni. Paahdettu manteli & toscakastike on ihan kaikkien jäätelöiden top kolmosessa. Lisäksi vegaaneja jäätelöitä heiltä löytyy suklaa piparminttu ja marjat & karamellikeksi. Viimeisin pitää ottaa testiin kyllä pikimmiten.

Ps. 3kaverin rinnalla on toinen pitkäaikainen suosikkini; Pirkan maidottomat jäätelöt, jotka tehdään myös Suomessa. Kaikki maut toimii, mutta lempparit on sitruuna ja mustaherukka. HEI ja niiltä on tullut näköjään myös suklaaversio. Ediittiä siis vielä luvassa!

Mikä on sun suosikki vegaanijätskeistä?

Helppo kesäpuutarha terassille tai parvekkeelle lasten kanssa

13.5.2020 Päivi
1 Comment
Elämä, Kaupallinen yhteistyö, Niksinurkka

Kaupallinen yhteistyö: Kekkilä

Olen inhonnut pelto-, puutarha- ja kasvimaahommia. Miksikö? Ne kuuluivat ja rytmittivät oleellisesti lapsuuteni luomutilalla. Silloin kun muut lähtivät uimaan keskellä kauneinta kesää, meillä tehtiin töitä. Äiti lauloi Taiskaa porkkanapenkkiä kitkiessämme:

Muistan kuinka tyttösenä kasvimaata kitkin
Kuinka työtä inhosinkaan, joskus melkein itkin
Nyt kun voisin samaa puuhaa melkein rakastaa
Ei parvekkeelle mahdu kukkamaa.

Ja näin on käynyt. Vuosikymmen on vierähtänyt kotitilalta lähtemisestä ja joka vuosi entistä enemmän kaipaan piha- ja puutarhahommia. Äiti lukee tätä kuitenkin niin ei ole sama asia kuokkia äitin plantaaseja kuin omia.

Niin monena keväänä olen ajatellut miten ihana olisi kasvattaa myös omalla pienellä parvekkeella ja terassilla ruokaa. Nyt oli aika viimein iskeä puutarhahanskat käteen ja katsoa mitä siitä esikoisen kanssa tulisi.

terassipuutarha kekkila

Aluksi ajattelin, että hankitaan istutuslaatikot, mutta ne jääköön ensi vuoteen jos meillä syttyy isompikin innostus. Tai sitten syksyyn, voihan sinne heittää syksyllä istutettavia kasveja, kuten valkosipulit ja maa-artisokat.

Terassipuutarhan haasteena on se, että matkustelemme paljon ja olemme poissa kotoa välillä pidempiäkin pätkiä. Mikään ei tietenkään hoitamatta kasva, mutta halusin mahdollisimman vaivatonta (myös kasvien babysitterille).

Kesäkukkia meillä on ollut joka vuosi. Niiden istuttamiseen ja hoitamiseen olen yrittänyt osallistaa esikoista, mutta se on pääasiassa mennyt mullan syömiseen ja heittelemiseen. Mietin millaisen myrkytyksen hän saa, kun suu on mullasta musta. Vuosi on taas vierähtänyt ja ajattelin taas kokeilla miten meidän pimujen käy.

Lähdin etsimään sellaisia easy way-ratkaisuja. Mahdollisimman helpolla ja pienellä vaivalla onnistumisen iloa sekä äidille että tyttärelle. Ei pihan mylläämistä ympäriämpäri ja valtavaa panostusta tai välineistöä vaativaa. Kekkilän luonnonmukaiset kasvatussäkit sopivat tähän tarkoitukseen just eikä melkein.

Ehkä muutkin kuin minä on miettinyt miksi tarvitaan erikoismultia ja uusia multia joka vuosi?

Kasvien kasvatuksessa kaikki alkaa kasvualustasta eli mullasta. Kekkilällä on runsas valikoima erikoismultia. Ei ole yhdentekevää millainen mullan rakenne, happamuus ja ravinteet on. Erikoismulta helpottaa hoitoa ja lannoittamista, koska siihen on jo valmiiksi valittu kasvien kasvua tukeva seos. Luonnonmukaiset aineet pitävät huolta siitä, että terassilla ja parvekkeella kasvavaa ruokaa voi hyvällä omallatunnolla kutsua luomuruuaksi.

Multa on kuin turvallinen aikuinen ihmistaimen kasvussa. Tuoreessa hyvässä mullassa kasvit juurtuvat nopeammin ja vahvemmin. Vahvat juuret ottavat tarvitsemansa veden ja ravinteet, kun multa on optimaalinen. Mullan ja kasvupaikan hengittävyys on kasveille myös elinehto. Nekin tarvitsevat happea.

Kun koko kasvukauden kasvit imevät itseensä ravinteita, köyhdyttää se pikku hiljaa multaakin. Jotta uudelle kasvukaudelle riittää taas potkua kannattaa multa vaihtaa vuosittain.

terassipuutarha kekkila

Kävin paikallisella puutarhalla tutkimassa mitä kaikkea ihmeellistä voisimme terassilla kasvattaa. Mukaani lähti mansikoita, napostelupaprikoita, habanero ja erilaisia yrttejä. Ilmojen lämmetessä ajattelin vielä laittaa maa-artisokkaa, salaattia ja ehkä pensasmustikkaa.

Mansikat istutimme Kekkilän luomu kasvatussäkkeihin, joihin taimet voi istuttaa suoraa. Niissä on valmiiksi miksattu optimaalinen kasvualusta kasveille ja kasvipohjaisia luomuravinteita. Lisäksi humus edistää kasvien juurtumista ja ravinteiden ottoa.

Mitä vähemmän lataa lapseen odotuksia, sitä suuremmin voi yllättyä. Mansikoiden istuttaminen sujui tosi ihanasti, vaikka neiti ei koko ajan jaksanutkaan kiinnostua kanssani puuhaamaan. Tosin on kiva huomata, kun antaa hänelle ”tärkeitä tehtäviä” ryhti oikenee ja tehtävää suoritetaan suurella pieteetillä.

Mansikat oli hyvä valinta neidin kanssa istutettaviksi. Mansikka kestää vähän kovempaakin käsittelyä. Ei tarvinnut pelätä, että koko taimi on mennyttä jos se saa vähän myllytystä. Napostelupaprikan, habaneron ja yrtit jätin suosiolla omille harteille.

terassipuutarha

Leikkasin kasvatussäkkiin reiät ja kaivoin valmiiksi mansikantaimen kokoinen reiän. Neiti sai upottaa ja painella mansikan multaan. Multaa ei ollut kuutioittain valtoimenaan, joten mullan heittelyä ei tällä kertaa nähty.

Säkeissä on valmiit katkoviivat kolmelle taimelle helpottamaan reikien leikkaamista. Tai sitten voi leikata haluamansa kokoiset reiät. Kekkilän ohjepankista löytyy tiedot, kuinka monta mitäkin taimea mahtuu kasvatussäkkiin.

terassipuutarha
terassipuutarha kekkila

Jos säkit laittaa maata vasten eikä esim. parvekkeelle, kasvatussäkin pohjaan voi leikata U-viillon ja kääntää säkin ympäri. Leikattu muovi vedetään säkin alta pois. Tällöin maa pitäisi puhdistaa alta rikkaruohoista. Mikäli rikkaruohojen puhdistaminen tuntuu työläältä kasvatussäkin alle voi laittaa maanrakennuskankaan.

Lopuksi täytyy kastella kasvit todella hyvin. Säkkien sivuille leikataan maasta noin yhden senttimetrin korkeuteen poikkiviiltoja, jolloin ylimääräinen vesi pääsee valumaan säkistä pois. Yöpakkasia on vielä luvassa, joten vielä kannattaa ahkerasti taimien päälle heittää yöksi harsot. Erityisen herkkiä mansikat ovat sitten, kun ne ovat kukassa.

Tomaatit, jotka ovat myös herkkiä hallalle laitoimme ruukkuihin. Näin niitä on helppo siirtää vielä sisälle ennen kunnon kesän alkua, kun niiden harsottaminen on vähän hankalampaa kuin mansikoiden. Lisäksi ruukkuihin tuli yrttejä. Ilmojen lämmetessä ajattelin vielä käydä hakemassa pensasvadelman.

Ruukkuihin käytimme Kekkilän luomu tomaattimultaa, joka on tarkoitettu erityisesti ruukku- ja parvekeviljelyyn. Tomaattimulta sisältää kasvatussäkkien tavoin humus-yhdistettä sekä luonnonmukaiset lannoitteet. Lisäksi mullassa on sammalta, joka edistää mullan ilmavuutta, sitoo ylimääräistä vettä ja vapauttaa sitä mullan päästessä liian kuivaksi. Eli sammal on vähän niin kuin luottokortti, jonka kanssa voi hetkellisesti pelata, kun oma lompsa on tyhjä.

Ruukuissa olevalla reiän kautta ylimääräinen vesi pääsee poistumaan ja hukuttamisen mahdollisuus pienenee huomattavasti. Ruukkujen pohjalle leikkasin vanhoista rikkinäisistä vaatteista kankaanpalan, jotta ruukkusora ei pääse valumaan pois ruukkuja siirtäessä. Sanomalehtikin toimii, mutta on herkkä repeytymään märkänä.

Helpottaakseen äkkipikaisten lasten kanssa touhuamista kankaanpalat olisi kannattanut leikata valmiiksi, mutta yllättävän hyvin neiti jaksoi odottaa, että pääsee asettelemaan kankaita ruukkujen pohjalle.

Pohjalle kaadettiin muutama sentti (n. 5 cm) ruukkusoraa, joka toimii salaojituksena. Liika vesi ei jää multaan vellomaan ja tukehduta kasvien juuria.

Ruukkusora näytti selkeästi neidin mielestä herkulliselta ja sitä pitikin maistella. Ruukkusora on poltettua savea, joten sinällään maistelu ei vaarallista ole. Hirveän hyvältä se ei ilmeisesti kuitenkaan maistunut, kun ei sen suurempaa villiintymistä saanut aikaan.

Ruukkusora tuntuu sormissa, mutta ei ole mitenkään pistelevä, joten terapiamielessäkin soran kauhominen ruukkuun oli erittäin hyvää tuntoaistimukselle.

Loput ruukun tilavuudesta täytetään mullalla. Multaan tehdään taimipaakun syvyinen kuoppa. Taimi istutetaan samaan syvyyteen eli juuristo piiloon, mutta vartta ei peitetä mullalla.

Multa ja taimet kannattaa kastella hyvin ennen istuttamista, mutta me emme tehneet kumpaakaan, jotta sotkuisuutta saatiin vähän hillittyä. Märät ja multaiset kädet samaan aikaan olisi voineet olla myös neidille too much. Kastelimme kuitenkin lopuksi tomaatintaimet hyvin.

Tomaateille täytyy myös laittaa tukikeppi, johon sitoa se kevyesti paksulla langalla, kuten juuttinarulla. Taimien kasvaessa ajattelin kiinnittää ne suoraa terassilautaan kiinni.

Yritin etukäteen esivalmistella kaikki tarvittavat tarvikkeet esille, jotta kärsimättömällä neidillä ei menisi hommaan maku heti alkumetreillä, kun haen sitä, tätä ja tuota.

Kekkilän tuotteilla oli helppo lähteä puuhastelemaan. Ei tarvinnut miettiä millaista multaa ja millaista lannoitetta, kun tuotteissa kaikki on ajateltu jo puolestani. Minä pystyin keskittymään olennaiseen. Kasvatussäkkien, tomaattimullan ja ruukkusoran lisäksi meidän terassipuutarhaan tarvittiin sakset, vanhoja kangaspaloja, n. 10 litran ruukkuja ja kastelukannu. Kasvien kasvatus ei siis välttämättä vaadi aina hirveitä alkuinvestointeja tai isoa tilaa.

Kaikkea ei silti pysty hallitsemaan eikä kaikkeen kepposteluun edes neidillä ollut osaa ja arpaa. Note to self: Ruukkusora kannattaa laittaa sellaiseen paikkaan ettei tuuli pääse keppostelemaan.

terassipuutarha kekkila

Kesäkukkaset odottavat vielä pahvilaatikossa ja olen kuskannut niitä päiviksi ulos karaistumaan ja yöksi pakkaselta suojaan. Toivotaan yöpakkasien pikku hiljaa loppuvan ja termisen kesän alkavan. Kesäkukkien joukkoon ajattelin runsautta tuomaan laittaa yrttejä kaveriksi. Syötäviä kasveja ja kesäkukkia kun voi melko huolettomasti yhdistellä.

Puoliso totesikin jo, että täällä tuoksuu ihan pitsa. Niin ihanasti yrtit terassilla tuoksuivat. Viime kesäiset laventelit jäivät ruukkuun talveksi, mutta osoittavat elonmerkkejä. Katsotaan lähtisivätköhän ne tinjamin, oliiviyrtin ja rucolan kaverina kasvamaan. Voi vaikka kesällä matkustaa Italiaan omalla terassillaan.

Pitkin tulevaa kesää täytyy muistaa pitää kasvien ja kukkien ravitsemuksesta huolta. Istutusvaiheessa voi pintamultaan levittää jo raemaista kasvimaalannoitetta. Kasvatussäkeissä on lannoitteet valmiina, joten niitä ei tarvinnut edes lannoittaa. Pitkin kesää käytämme nestemäistä luomulannoitetta, joka sekoitetaan suoraa kasteluveteeen. Lannoite sopii kukille, vihanneksille ja viherkasveille.

Jännittävää nähdä saadaanko tänä kesänä satoa. Vitsit miten siistiä olis saada oman terassin kätköistä luomumansikoista rahkaan tai mansikkabritaan. Nam.

Pääset seuraamaan meidän puuhailuja Instagramissa @elamanmittaisellamatkalla ja näet miten meidän kasvatusprojektien käy. Ja hei, jos innostutte tekemään oman kesäpuutarhan niin tagaa meidät! Me halutaan neidin kanssa ihastella myös teidän herkkumaita!

Ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä

11.5.2020 Päivi
0 Comment
Äitiys, Elämä

Neljäs äitienpäiväni äitinä. Ensimmäinen kahden lapsen äitinä. Kirjoitin ensin kolmas äitienpäiväni, mutta kun kaivoin vanhoja äitienpäiväpostauksia sieltä löytyikin jo kolme aikaisempaa. KOLME. Miten on mahdollista? Aikaisempien vuosien kirjoitukset alla:

  1. äitienpäivä 2017
  2. äitienpäivä 2018
  3. äitienpäivä 2019

Kuvat Prahasta esikoisen ja puolison kanssa huhtikuussa 2017.

Päätin kirjoittaa ensin tämän postauksen ja sitten palata vanhoihin teksteihin itsekin, jotta ne eivät vaikuttaisi tämän hetken mietteisiini. Muistelen kirjoittaneeni, että toivon osaavani vain olla toisen lapsen kanssa enemmän.

Tuntuu, että olen osittain onnistunut. Osaan lukea lastani paremmin, kun en väkisin yritä saada selville mikä vaivaa. Koko ajan ei tarvitse miettiä miten voisin auttaa kuopusta kehittymään, kun en edes itse pysy perässä kehityksen kanssa.

Tämän vanhenpainvapaan ajan halusin käyttää elämästä nautiskeluun. Olen ja en ole onnistunut. Olen nähnyt ystäviäni, joilla on saman ikäiset vauvat kuin minulla enemmän kuin olen nähnyt ehkä koko tuntemisemme aikana.

Muita kavereita on silti tullut nähtyä ihan liian vähän. Ajattelin, että ehdimme enemmään nyt keväällä nähdä ja kyläillä kaverien luona, kun valon määrä lisääntyy ja vauvakaan ei ole enää niin vauva. Mutta kuten arvata saattaa, korona sotki suunnitelmia. Se vei kaiken ympärillä olleen sosialisoitumisen. Ei lounastreffejä eri ravintoloissa, ei vauvauintia tai perhekahviloita. Ei metsissä ja luonnossa haahuilua. Voi kesä. Silloin pääsee vähän korjaamaan tilannetta.

Olen nauttinut lasten kanssa kotona olemisesta enemmän nyt kuin esikoisen vanhenpainvapaalla ollessani. Olen suunnitellut hiukan aina viikkoa, mutta en liian tiukasti. Olen sitä tyyppiä, että jossei suunnittele ja kirjoita asioita ylös, päiväni menevät vain ajelehtien ohi.

Haahuilupäiviä todellakin kaikki tarvitsevat, mutta minun täytyy itselleni kertoa se etukäteen. Muuten kannan huonoa omaatuntoa etten ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.

213-päivä

Huonoa omaatuntoa olen kantanut myös esikoisen hoidossa olemisesta (aikaa ennen koronaa). Mietin toisten ajattelevan, että olen kotona ja katson Netflixiä. Todellisuudessa kuitenkin sormeni ovat jossain ihan muualla kuin raapimassa mahaa.

Sormeni nakuttavat pääni sisältöä kirjaimien muotoon ja teen myös vanhenpainvapaan aikan vähän töitä tämän blogin ja somen kautta. Siitä tuntuu vaikealta puhua, koska identiteettini on niin vahvasti vielä sairaanhoitaja eikä yrittäjä tai vaikuttaja. Sitä olen kuitenkin ymmärtänyt koko ajan enemmän olevani.

Töiden tekeminen on kuitenkin auttanut minua selviämään tästä arjesta, vaikka se onkin ajoittaan myös omaa stressiänsä aiheuttanut. Minulla oli jo ennen vanhenpainvapaalle jäämistä päivän selvää, että yritän ehtiä olemaan muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Se on auttanut pitämään itseni kiinni tässä ajassa, elämässä ja itseäni kiinnostavissa asioissa.

Mietin välillä miksi olen päätynyt kirjoittamaan esikoisesta ja lapsiperhearjesta, enkä esimerkiksi kalastuksesta tai jostain ihan muusta. Olenhan jo valmiiksi täynnä lapsiperhearkea. Tärkein syy on se tarve yhteiskunnalliselle keskustelulle ja näkyvyydelle, jota vammaisuus tarvitsee. Toinen syy liittynee siihen, että sellaisesta on helpoin kirjoittaa, joita itse elää ja hengittää. Eikä kukaan määritä kirjoitanko sormisruokailusta vai uusista harrastuksistani. Parasta.

Samalla kun olen katsellut ja yrittänyt vimmatusti järjestellä kuvakaaosta pilvipalvelussa, koneella ja puhelimella hämmennyn, kun katson esikoista. Miten paljon hän on puolessa vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Hän on kohta 4-vuotias. Vastahan minä sinua teho-osastolla sormesta pitelin.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tämä kevät on tuonut puolisoni kotiin ja hän on ollut tukemassa minua lasten- ja kodinhoidossa vielä tavallista paljon enemmän. Olemme yhdessä päässeet ihmettelemään miten pieni ihmistaimi voi alkaa tuosta noin vain syömään sormisruokaa ja puolivuotiaana konttaamaan. Perheaikaa on ollut, mutta parisuhdeaikaa vielä tavallistakin vähemmän.

Kahta asiaa mietin. Miten se pirun huono omatunto kalvaa aina niin helposti? Annan itsestäni kaikkeni ja silti mietin pitäisikö minun mennä lukemaan ja leikittämään lastani, jos hän on hetken yksinänsä tyytyväinen. Sitä en ole edelleenkään oppinut.

Toinen asia on se ettei yhdeksää kuukautta voi elää vain go with the flow -meiningillä. Puolta vuotta aikaisemmin pitäisi tietää milloin on päivähoidon tarve, mitä tekee vanhenpainvapaan jälkeen ja terapiat, neuvolat ja muut kissanristiäiset aikatauluttavat elämääni. Ei hetken mielijohteesta keksityt seikkailut.

Moni sanoo kadottavansa itsensä vauvavuoteen. Todellakin, mutta en ole siitä huolissani. Tiedän, että tulee vielä päivä kun haluan meikata ja pukeutua korkokenkiin. Tiedän, että vielä joskus jaksan tanssia pikkutunneille juhlissa tai juoruilla hämyisissä ja tunnelmallisissa juottoloissa ystävien kanssa. Tiedän, että pääsen puolisoni kanssa nukkumaan tähtitaivaan alle ja eksymään pienille kujille maailman toiselle laidalle. Tiedän, että saan kehittää itseäni ja elää todeksi unelmiani.

Siteeraan taas kerran Jari Sarasvuota:

Voit tehdä mitä tahansa, mutta et kaikkea.

Olen saanut ihanan pienen vauvan, jota olemme toivoneet. Olen todennäköisesti viimeistä kertaa tässä tilanteessa. En todellakaan nauti kokoaikaisesta lasten kanssa läsnäolosta. En todellakaan ajattele koko ajan, että tätä en enää koe koskaan. Mutta joskus pysähdyn. Kun mietin pitäisikö sinut vieroittaa kuopus vierestäni, kun hän työntää päänsä aina kainalooni rauhoittuakseen. Silloin ajattelen, että ei ole kiire niin pitkään kuin jaksan. Siellä hän on, missä kokee olonsa turvallisimmaksi ja minä saan paijata ja nuuhkutella pientä päätä.

Enemmän pitäisi muistaa laittaa jalat pöydälle. Se on niin pirun vaikeaa, tällaisella, joka on kasvatettu puuhailijaksi.

Äitienpäivän haluan ehdottomasti viettää lasten kanssa. Mietin kuitenkin voiko äitienpäivälahjaksi toivoa omaa aikaa, ystäviä, hyvää ruokaa ja viiniä? Ehkä yksinäinen melontaretki ja yö luonnossa? Siinä ja tässä, lapset ei vielä osaa loukkaantua, joten erittäin passeli toive. Kampaajalla käynti kuulostaa myös erittäin pätevältä ottaen huomioon, että viime kerta oli tammikuussa 2019.

Ja kyllä minä noista edellämainituista aion pitää kiinni tänä kesänä. Olkoot ne ensimmäiset to do-listallani. (Pidempään seuranneet tietävätkin miltä viime kesän to do-lista näytti, heh.)

10 x vahvojen naisten populaariset iltalaulut

9.4.2020 Päivi
0 Comment
Äitiys, Elämä, Niksinurkka

Jotta tässä hurlumheissa pysyy pää edes jotenkin kasassa, täytyy kehitellä vaihtelua kotoilussa kaikkeen. Niin kuin nyt esimerkiksi iltalauluihin, jotka ovat meillä erityisen pop. Niin pop, että jaan meidän lempparit populaarisista iltalauluista, koska en jaksanut enää laulaa Lennä lennä leppäkerttua saman illan aikana kuin kolme kertaa.

Mitä tahansahan hevistä tangoon voi laulaa iltalauna, kunhan vain tempo ja äänialat muuttaa mahdollisimman tasapaksuiksi. Kokosin iltalauluja ja niitä tuli ihan valtava kasa. Ehkä jatkan, mutta tässä tällainen vahvojen suomalaisnaisten iltalaulukimara. Kuka saa laulaa iltalauluja ja kenen kanssa? Kaikki ne joka laulattaa.

1. Anna Puu – Ota minut tällaisena kuin oon

Ethän korjaa minusta mitään
Ethän yritä mua pelastaa
Ethän hio minusta mitään pois
Ei siinä onnistuneet toisetkaan
Eikä minua tarvitse kantaa
Eikä pitää kädestä
Jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Sinä valitsit minut, minut, minut
Joo ja minut sinä sait
Ota minut tällaisena kuin oon
Tällaisena kuin oon.”

2. Ellinoora – Leijonakuningas

Aiemmin mä pelkäsin
Et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla
Ainakaan ulkoavaruudessa
Ei pahaa verta jaeta
Siel pätee
Rock, rakkaus ja rauha
Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa
Samaan aikaan rustaan näit lauluja,
Joita ens kesänä sä hoilaat mukana
Usko tai älä toivon kaikille hyvää
Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
Jokainen on joskus luuseri
Toiset vaan peittää sen paremmin.
Lauletaan kovempaa
Kun pitäs olla hiljaa
Ei paineta leukaa rintaan
Ennen ku kasvetaan viljaa
Nostetaan keskikaljamaljat (laula vaikka keskimehumaljoista jos kalja ei sovi suuhun) ilmaan
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas.”

3. Haloo Helsinki – Vihaan kyllästynyt

Uskot kohtaloon tai et,
Se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
Se on kaiken aa ja oo
Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta
Koko metsä voi kadota,
Mut jos sä näet vaan metsän
Et ehkä huomaa puuta hienointa
Mitä elämä tuo,
Se tulkoon minun luo,
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa,
Samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
Tää maailma on vihaan kyllästynyt.”

4. Kaija Koo – Tuulikello

Lapsena sydän lauloi
Kun tuulikello yössä hiljaa soi
Ja rauha vain valvoi
Sillon peiton reunat maailman äärinä olla voi.

Ei ilmaa tuulikello en haravoi
Se peittokin on jäljiltä koin
Mitä jos sydänkin laulunsa jo lauloi
Ja kaikkensa antoi

Olen hetkisen ajasta irrallaan
Kun tuulikello soi siirryn sen aikaan
Se ohjailee mahtikäskyllään.
Hiljaisella helinällään.

5. Maija Vilkkumaa – Yöllä

Ei hätää kulta, nyt on yö
Paa tyynyyn pää
Yö tuntee kaiken sen mikä on
Mut mitä ei nääPeiton lämpöisyyden
Salaisten kyynelten koot
Aamun kaipauksen
Se tietää millainen oot.”

6. Johanna Kurkela – Prinsessalle

Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
Jo kuulen aallokon.Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan.”

7. Vesala – Sinuun minä jään

Koivun huminaa kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan.
Jokaisen kevätlaulun osaan ulkoa.
Ja yksin laulan kotiinpäin, kun kuljen.
Milloin huomasin?
Sä tartuit käteen jota tuskin ojensin.
Ja pian toinen siinä vierellä makaa.
Etsii sitä samaa pientä neliapilaa.
Sen antaa lyhyt kesä.
Sinuun minä jään.”

8. BEHM -Hei rakas

Hei rakas kerro mulle
Mikä on tää tunne
Kun ei riitä Linnunratakaan
Voisin tehdä kodin kauniin
Tai laulun valmiin
Mut ilman sua ne olis sointuja vaan

9. Laura Närhi – Supersankari

Leikkaisin sut irti kolariautosta
Raahaisin ulos palavasta talosta
Ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin
Mä käynnistäisin sun sydämen
Nostaisin kopteriin hyökyaallosta
Kokonaiseksi ompelisin paloista

10. Jenni Vartiainen – Minä sinua vaan

Ihmiset kuin mantraa
Sitä toistelee,
Entäs jos sen voima
Niin vain vähenee?

En sitä suurta sanaa
Tahtois kuluttaa,
Enkä sanoo ääneen,
En ees kirjoittaa.

Kuin karhuemo pentujaan
Ja luoja luomiaan, niin
Minä sinua vaan.
Vaik leipä loppuis, vesikin,
Yksi pysyis kuitenkin:
Minä sinua vaan.

Mitkä on teidän iltalaulusuosikit? Vai lähteekö se tänään tuutulaulua perinteinen Sininen uni? Hyvää yötä kaikille.

Instagramista viime vuoden tärkeimmät kuvat itselleni

6.4.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Perhe

Viime viikolla jaoin kuvat, joista on Instagramissa tykätty eniten. Toki siellä on ehdottomasti tunteikkaimpia hetkiä, kuten kuopuksen syntymä ja sisarusten ensikohtaamisia, niitä en nyt jaa uudelleen.

Mukana on kuvia hetkistä, joista ei kuvan katsoja edes tiedä. Usein kuvateksti kun liittyy johonkin muuhun asiaan kuin itse siihen hetkeen, kun kuva on otettu. Nyt kuitenkin jaan teille niitä hetkiä, kun kuva on otettu.

Huhtikuu, 2019.

Palmusunnuntai ja eduskuntavaalit. Meinattin ettei jaksa vielä virpomisperinteitä aloittaa, eihän neiti sellaisia osannut vaatia. Onneksi kuitenkin sitten jaksoimme hiukan panostaa ja lähteä isomummuloihin virpomaan tuoreutta ja terveyttä, kun nyt sitä ei voi kuin toivoa ja etäyhteydellä tehdä.

Toukokuu, 2019.

Vertaisperheet ovat tuoneet elämääni niin paljon uusia mahtavia persoonia ja perheitä. Paljon on perheitä, joiden kanssa tuskin kohtaisin koskaan jossei meitä yhdistäisi yksi ylimääräinen kromosomi. Tämä kuva on viime kevään vertaistukitapaamisestamme Sipoon Villa Lillanista, upea paikka. Muskarimusiikki raikasi ja pieniä ihmisiä vilisi silmissä. Koskakohan me voimme seuraavaksi kokoontua?

Kuva on Minna Hatisen ottama.

Huhtikuu, 2019.

Leikkiminen on käynyt itselleni ihan työstä ja tässä on ensimmäisiä riemunkiljahduksia itsenäisen leikin alkutaipaleelta ja kuva siksi erityisen tärkeä.

Tosi tärkeä ahaa-elämys on ollut itselleni huomata, että mitä enemmän aluksi ohjaan leikissä ja vien leikkiä eteenpäin, sitä enemmän se ruokkii lasta tulevaisuuteen. Edelleen itsenäinen leikki ei ole kovin pitkäjänteistä, mutta sitä todellakin jo on. Leikin aloittaminen sen sijaan on vaikeaa, mutta kun sen vaivan näkisi, että viisi minuuttia auttaisi leikissä alkuun, saisi sillä aikaa vaikka laitaa hetken ruokaa rauhassa.

Samalla ihmettelen: Miten minun rakas nassikkani on ollut vuosi sitten vielä noin pieni?

Heinäkuu, 2019.

Olemme mieheni serkun rippijuhlissa ja kuopus vielä vatsassa. Lämmin ja ihana päivä, mutta pienen ihmisen kärsivällisyys olla siivosti alkoi olla jo todella koetuksella. Pieni puhallustauko äidin sylissä. Tämä kuva näyttäytyy itselle niin herkkänä, mutta todellisuudessa tässä ihmeteltiin kärpästen surinaa ikkunassa.

Heinäkuu, 2019.

Pohjoisen piilopaikka. Vasemmanpuoleinen kuva oli ensimmäinen profiilikuva Elämän mittaisella matkalla ja se otettiin kesälomareissulla heinäkuussa 2018. Silloin pieni ihminen vielä konttasi polvet ruville ja housut reikäisiksi pitkin pitkospuita. Oikeanpuoleinen kuva melko tarkkaan vuosi sen jälkeen ja silloin pienet pehmeät askeleet meni jo juoksujalkaa sateen kastelemilla pitkoksilla.

Heinäkuu, 2019.

Olemme Oulun Hailuodossa, joka on viimeinen yö kesälomareissustamme. Autossa matkustamista oli ollut liikaa, purkamatonta energiaa liikaa ja kaikilla reissuväsymystä liikaa. Meno oli sekopäistä, mutta olimme kaikki onnellisia ihanasta kesälomastamme. Se oli ollut ilmojen puolesta melkoisen sateinen, mutta koimme silti monen monta ihanaa yhteistä hetkeä.

Heinäkuu, 2019.

Paavo Nurmi Marathonin lasten 700 metrin minimarathon oli aivan upea kokemus. Jännitin ihan hirveästi juokseeko tuleeko hänen osallistumisestaan mitään, kun oli niin paljon ihmiä, ääniä ja muita ärsykkeitä ympärillä. Lisäksi oma fyysinen kunto oli siinä pisteessä raskauden osalta ettei olisi tullut kysymykseenkään juosta neidin perässä väkijoukon keskellä. Siskoni, joka on toinen kummitädeistä lupautui lähtemään kaveriksi, kun mieheni valmistautui omaan osuuteensa, puolimarathonille.

Mitä vielä. Maaliviivan ylitys toki vei aikaa ja viimeisien joukossa hän taisi tulla perille, mutta mitä siitä. Enemmän jännitin tuleeko he matkan varrelta ollenkaan. Hän oli juossut oikeastaan koko matkan, mikä tuntui uskomattomalta hänen kohdallaan, kun kävelemään hän oli oppinut reilu puoli vuotta aikaisemmin. Voi sitä riemua.

Elokuu, 2019.

Mieheni kotipelloilla ottamassa neidistä 3-vuotis kuvia. Ilma oli kaunis ja lämmin. Selfie, joka räpsäistiin nopeasti. Kuva jossa kaikkien hiukset on sekaisin. Ja juuri siksi se on niin ihana.

Syyskuu, 2019.

Tämä kuva on tärkeä siksi, että se on kummityttöni ottama. Minun pieni 10-vuotias kummityttöni ei olekaan enää pelkästään pieni. Olemme viettämässä yhteistä laatuaikaa ja kävimme sirkus Finlandiassa. Tuntuu hassulta, että vielä syyskuussa oli varvassandaalit ja lyhyet vaatteet päällä. Muistan miten jännitin pääsemmekö sirkukseen lähtemään ollenkaan, kun vatsaani sattui istuessa ollessa jo melkoisesti ja kävelyni oli muuttunut lähinnä lyllerrykseksi.

Tässä kiireisessä maailmassa olen pyrkinyt siihen, että edes kerran vuodessa teemme hänen kanssaan kahdestaan jotakin. Olemme käyneet esimerkiksi uimassa maauimalassa, Disney on Ice:ssa, Jukuparkissa ja boulderoimassa.

Nämä hetket ovat meille molemmille tärkeitä. Minä pystyn keskittymään vain hänen sielunmaailmaansa ja hän saa täyden huomion itsellensä. Heräsin tähän tärkeyteen kerran, kun kysyin jos ottaisimme myös muita mukaan. Vieno ”Ei” ja ”Mennään kahdestaan”. Ei sitä ymmärrä kuinka tärkeää on välillä kokea olevansa kaiken keskipiste.

Kuopus 6 kuukautta

2.4.2020 Päivi
0 Comment
Elämä, Perhe, vauva

Apua. Miten kaiken unohtaa. Kirjoittakaa hyvät ihmiset omiin päiväkirjoihinne jotain muistiinpanoja. Muutaman vuoden päästä te itkette ja nauratte samaan aikaan!

Luin ennen tämän kirjoittamista esikoisesta aikoinani kirjoittamani puolivuotiaan kuulumiset. Yllätyin, miten yllättävän samanlaisia asioita on menellään meillä nyt. Miltä näyttää meidän pienen ihanan poikavauvan elämä kuuden kuukauden iässä?

KASVU:

Siinä missä esikoinen meni alakäyrää pikkuveli hipoo ennemmin yläkäyrää.

TAIDOT:

Selällään ei huvita juuri enää aikaa viettää ja vesseli on jo melkein kääntynyt ennen kuin ennättää selälleen laskea. Omat jalat löytyivät noin kuukausi takaperin sekä viisarikäännökset. Lattiakaivoritilät saa vauhtia liikkumiseen. Tuleva LVI-asiantuntija tai putkimies?

Eteenpäin alettiin liikkua likimain juuri 6kk synttäreiden aikaan. Vähän ennen sitä kuopus hakeutui konttausasentoon ja karhukävelyasentoon. Sitenkin eteenpäin menee, mutta se on sellaista mittarimatomaista nytkähtelyä. Käsillä itseään vetämällä sen sijaan pääsee jo yllättävänkin nopeasti siskon leluihin käsiksi.

Meillä esikoinen alkoi pitää muutaman kuukauden ikäisenä sellaista ”aquuuuu” jokeltelua, mutta kuopus on ollut kovin vaitonainen. Kunnes nyt hän on alkanut murisemaan, kuin leikkisi karhua. Kerran olen potalle istuttanut, mutta ajatus on ollut harjoitteleminen aloittaa pikku hiljaa.

RUOKAILEMINEN:

Tällä erää täysimetystä tuli viikkoa vajaa kuusi kuukautta. Silloin alkoi tuntua siltä, että kuopuksen valmiudet ovat niin selkeät ettei ole syytä lykätä aloittamista. Hän hamusi muiden lautasilta ja käsistä ruokaa, asiat ja esineet tarttui hyvin käteen ja hakeutui suuhun, istui mielellään istuma-asennossa, pää oli jäpäkkä.

Soseita testailtiin, mutta herra vaatii lusikkaa ja ruokaa niin vahvasti omaan käteen ja itse suuhunsa laitettavaksi, että haluaisin tukea tätä sormiruokailulla. Nyt on vasta takana lähinnä keitetty porkkana ja palsternakka, maissinaksut ja Simppelin sormiruokakeittiön puurorieskat.

Muuten ollaan otettu makuja tosi nopealla temmolla. Nyt kun muistaisi jättää vaan omasta ruuasta suolan pois niin voisi koko perhe vedellä samasta padasta. Lemppareita ei ole juuri ehtinyt vielä kehkeytymään. Tai no, puurorieskat syötiin kuin ne vietäisiin naperon käsistä hetkellä millä hyvänsä.

NUKKUMINEN:

Siis olin unohtanut täydellisesti miten huonosti esikoinen nukkui tässä iässä. Päiväunia tulee noin kolmet ja ovat tällä hetkellä noin tunnista kahteen tuntiin. Yöunille mennään jo 19-20 välissä, mutta heräämisiä yön aikana on vaihdellen melko paljosta paljoon. En ole enää vaivautunut katsomaan kelloa, mutta veikkaisin kolmesta viiteen kertaan. Alkuyö on levottomampi, sitten tulee pidempiä unipätkiä. Katsotaan toisiko kiinteät ruuat tähän myös muutosta.

Nukumme kuopuksen kanssa perhepedissä. Tai no, puoliso siirtyi sohvalle, omasta tahdostaan. Ajatukset kuitenkin pinnasängystä on jo mielessä, koska liikkuminen on lisääntynyt niin paljon, että pelkään putoamista, vaikka hän seiniä vasten onkin nukkumassa.

MIELIPUUHAT:

Muovipussien ja oikeastaan minkä tahansa rapistelut. Siskon puuhia seurataan suu auki ja tanssiminen maistuu siskon lailla hänellekin. Ääntä tuottavat lelut toimii nekin. Aivan ihana seurata ruokapöydässä, kun kuopus katsoo neitiä herkeämättä tarkalla silmällä ja heillä on jo omia pelleilyitä nyt. Sisko hauskuuttaa ja veljeä naurattaa. Ei siinä pöydässä juuri kukaan mukaan vakavalla naamalla pysty olemaan.

SUU KÄÄNTYY MUTRUUN:

Yksin oleminen tai jos äiti katoaa, varsinkin liian kauaksi aikaa. Yksi vierastamishetkikin on koettu, kun mummu esittäytyi uusien lasiensa kanssa. Kovin seuraa pidettäviä nämä meidän lapset näyttävät olevan ja ohjelmatoimiston palveluita melko herkällä valitusvirrellä tilataan.

ARKEA VÄRITTÄÄ:

Korona. Kävimme alkuvuoden mamayogassa ja vauvauinnissa, mutta koronan eskaloitumisen jälkeen kaikki on jäänyt. Kerran kävimme kauppakeskus Myllyn joka keskiviikkoisessa muskarissa ja muutaman ystäväni kanssa vauvoineen olemme nähneet melkein viikottain. Paitsi tietysti sitten nyt. Metsäretkiä, ulkoilua, kotoilua.

Viime viikko oli puolison talvilomaviikko ja haaveilimme lähtevämme koko perheellä johonkin lämmitetyn uima-altaan ja all-inclusiven ääreen. Viime viiko vierähti lähiluontoa ja saaristoa ihaillen, uutta pyörä- ja juoksukärryä koeajaen.

Tulipahan koettua myös koko perheen yhteinen kylpy- ja saunahetki. Molemmat lapsista selkeästi nauttivat vedestä. Saunaan kuopus ei vielä päässyt. Kovin rentouttava hetki tämä ei vanhempien näkökulmasta ollut, mutta ihanaa katsella omia luomistekojaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä on ihanaa, kun kotona on pieni ihminen joka piut paut välittää maailman murheista ja oma napa on tärkein. Kun kaikki tarpeet on check on kuopus kuin Hangon keksi ja kun ruoka loppuu ennen aikojaan maailma romuttuu siihen paikkaan. Kasvu ja kehitys jatkuu, vaikka muu maailma pysähtyy. Vauvat ovat ehkä elävin esimerkki siitä, että elämä jatkuu.

Ei vitsit. Näin mielettömän kauniit ja upeat tyypit me ollaan saatu puolison kanssa aikaan. Näin on hyvä.

Instagram-vuoteni tykätyimmät kuvat ja tarinan niiden takana

31.3.2020 Päivi
1 Comment
Elämä, Yleinen

Aika monelle on tuttuja best 9 – kuvakollaasit aina vuoden vaihteessa. Koska niitä tulee siinä vaiheessa joka tuutista muutenkin, päätin esitellä minun yhdeksän tykätyintä kuvaa ollessani Instagramissa vuoden. Ja nyt on se hetki tullut. Ehkä kymmenen vuoden päästä on kiva katsoa, että elämä on vienyt. Minne ja miten. Se jää nähtäväksi.

Helmikuu, 2020.

Meidän Paavo-koira oli ollut pitkään evakossa mieheni vanhempien luona, kun etsimme uutta feng suita uuden perhekokoonpanon kanssa. Neiti oli onnesta sykkyrällä Paavon kotiinpaluusta. Tämä tilannekuva niin kuin lähes kaikki kuvani. Sattumalta kamera oli tarpeeksi lähellä juuri oikealla hetkellä.

Joulukuu, 2019.

Olimme pienellä irtiotolla Vantaan Flamingossa perheen kanssa joulun jälkeen. Neiti ja mieheni olivat puuhaparkissa ja minä sen edustalle levittäytynyt imettämään kuopusta. Siinä ohi vilistäviä kasvoja tutkaillessa huomasin tutun vertaisperheen, jossa on lähes samanikäiset lapset kuin meillä. Siinä me sitten sovittiin leikkitreffit Jumbossa seuraavalle päivälle. Sponttaaneja kohtaamisia, joita ilman erityistä neitiäni ei olisi.

Syyskuu, 2019.

Jännitin kovasti, miten neitimme ottaisi pikkuveljen vastaan ja kuinka hankalaa vielä elämästämme tulee. Herkistyn edelleen, kun katselen tätä kuvaa ja muistelen miten sisko tuli huoneeseen. Pikkuveljen nähdessään hän katseli muutaman sekunnin ajan, otti hänet käsiensä suojaan niin hellästi kuin 3-vuotiaan epävarmoilla pienillä pehmeillä sormilla voi ottaa. Kaikki se koohellus oli tipotiessään ja kuin siskokin olisi ottanut siinä hetkessä jo isosiskon vastuun harteilleen.

Syyskuu, 2019.

Synnytyssalista. Takana synnytys, jonka jälkeen sanoin puolisolle, että jos vielä joskus alan miettiä perheenlisäystä, muistuta etten ollut synnytyssalissa ihan sitä mieltä. Tässä hetkessä kaikki se tuska ja hiki ei tuntuneet miltään ja olin niin onnellinen saadessani vastasyntyneen lapseni iholleni teho-osastolle luovuttamisen sijaan.

Maaliskuu, 2020.

Naistenpäivä ja puolisoni tuomat kukkaset. Hiukset suittu ja ripset kammattu ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Aurinko paistoi ja olimme lähdössä siskonpoikani syntymäpäiville. Ne olivatkin viimeiset kekkerit ja kokoontumiset vähään aikaan, enkä sitä silloin osannut ymmärtää. Korona määrittäisi koko keväämme, ehkä kesän ja kuka tietää kuinka pitkälle koko tulevaisuuden.

Marraskuu, 2019.

Pienen ihmisen pieni pinna. Neiti leipoi mummun kanssa joulupipareita 3-vuotiaan alkuinnolla, mutta se into ei jaksa usein kantaa vielä ihan kauhean pitkälle. Tässä vaiheessa vatsa on täynnä taikinaa ja äidillä tulvahtanut mieleen ja kaikille aisteille lapsuusmuistot.

Maaliskuu, 2020.

Kansainväliseen downin syndrooman päivään 21.3. liittyy myös aina #sukatrokkaa-haaste, jolloin pukeudutaan eriparisukkiin. Kaupalliset yhteistyöt keräävät syystä tai toisesta aina vähiten tykkäyksiä ja siksi onkin hauska huomata, että yhteistyöni Sukkamestareiden kanssa kollaasiin päätyi.

Helmikuu, 2020.

Ystävänpäivä ja esikoisella vapaapäivä päiväkodista. Maassa on kuuraa ja aurinko paistaa taas pitkästä aikaa. Olemme lasten kanssa ulkoilemassa. Neiti ei enää jaksaisi kävellä ja matkamme tyssää noin 15 metrin välein. Jokainen hetki tarvitsee verbaalista tsemppaamista, mutta se kantaa kotiin. Ja välillä äidin syli.

Elokuu, 2019.

Lähdimme viettämään puolisoni kanssa Turkuun viimeistä perhehoitovapaata ja hääpäiväämme ennen kuopuksen syntymää. Mieheni yllätti kertomalla, että valokuvaaja Arto Arvilahti ottaa kuvia meistä samoilla portailla, joilla otettiin first look-kuvia ennen vihkimistämme neljä vuotta aikaisemmin. Arto otti kuvia meistä ja minusta ja vatsakummustani. Sen jälkeen lähdimme meidän ensimmäisen yhteisen asunnon vieressä olevalle puistolle juomaan skumpaa ja ihmettelemään elämää. Kevein askelin hipsimme Suurtorilla olleille Vegånia-ruokafesteille.

Oi kesä, oi muistot. Onneksi minulla on teidät.

1 2 3 4 5